sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Koontipostaus 4/5: Kokoelmat


Elokuisen reippauden jälkeen työpöytäni nurkkaan kertyi iso pino kirjoja, joista en ehtinyt kirjoittaa bloggauksia säädyllisessä ajassa. Pino vain kasvoi ja kasvoi, kunnes vihdoin päätin kääriä hihat ja tehdä asialle jotain. Tällä kertaa käyn läpi kaksi novellikokoelmaa ja yhden tietokirjan. Mikään näistä kirjoista ei liity lukumaratoniin tai BookTubeAThoniin, mutta jäivät noiden lukuprojektien seurauksena yhtä lailla bloggaamatta.

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Kustantanut: Atena
Sivuja: 228

Novellikokoelma sisältää seuraavat novellit:

1. Pienen rasian jumala
2. Talo jota ei näe
3. Kutsuvat sitä kuolemaksi
4. Nahat
5. Sanojen mahti
6. Ken vainajia muistelee
7. Tuonenkalma, surmansuitset
8. Tilastollisesti syyllinen
9. Oliverin kirja

Syyskuun spefilukupiirikirja taitaa olla ensimmäinen kokonaan lukemani novellikokoelma, johon on koottu vain yhden kirjoittajan novelleja. Luin viime syksynä Pasi Ilmari Jääskeläisen Missä junat kääntyvät -kokoelman, mutta toden nimissä en lukenut sitä läheskään kokonaan. Anne Leinosen kokoelman luin alusta loppuun ja nautin joka novellista.

Kokoelma yhdeltä kirjoittajalta osoittautui ainakin tässä tapauksessa hyväksi puoleksi, sillä se kannusti aina lukemaan seuraavan novellin. Useiden kirjoittajien kokoelmissa ei koskaan tiedä, onko seuraavan novelli edellistä parempi tai huonompi. Tykästyin Anne Leinosen tyyliin nopeasti enkä millään malttanut pitää novelli päivässä -tahtia, jonka olin aluksi määrännyt itselleni.

Toki minä olen aiemminkin lukenut Leinosen novelleja, ja kokoelman novelli Ken vainajia muistelee on jopa yhden aiemmin lukemani novellikokoelman nimi. Pienen rasian jumala jätti Leinosen nimen pysyvästi mieleeni.

Novellikokoelmaan on valittu yleisen haikeita ja melankolisia tekstejä, joissa ei kovin tarkkaan aina selitetä, mistä on kyse. Oikein mikään novelleista ei ole liian suoraviivainen ja selkeä, mutta se juuri teki niistä mielenkiintoisia. Jokainen teksti on kurkistus maailmaan, josta olisi halunnut tietää niin paljon lisää.

Lukupiirissä kävi ilmi, että lähes jokaisella oli oma suosikkinsa, eivätkä mielipiteet novelleista todellakaan olleet yksimielisiä. Oli kiinnostavaa huomata, kuinka muilla oli sellaisia teorioita, jotka itsellä eivät olleet edes käyneet mielessä. Joku lukija oli kiinnittänyt huomiota yhteen yksityiskohtaan, toinen toiseen.

Minun suosikikseni nousee Ken vainajia muistelee, Nahat ja Tilastollisesti syyllinen. Ken vainajia muistelee kertoo kylästä, jossa kuolleet unohtuvat nopeasti, mutta silti kuollut tyttö jää kaivelemaan Laurin mieltä. Nahat taas kertoo kylästä kylään kiertelevästä naisesta, jonka ihoon on kaiverrettu ihmisten menneisyys. Tilastollisesti syyllinen keskittyy ahdistavaan toimistoympäristöön, jossa kaikki perustellaan tilastotieteellä.

Kokoelmasta nousee esille samoja teemoja, jotka toistuvat useissa novelleissa. Lasten hankkiminen on vaikeaa tai säännösteltyä, tekniikan kehityksen huippu on saavutettu ja ohitettu ja nyt ihmiset elävät jonkinlaista postapokalyptista aikaa, ihmiset ovat yksin ja ulkopuolisia ja aina tunnutaan kaipaavan jotain.

Suosittelen kokoelmaa varsinkin niille, jotka eivät ole ennen novelleista lukeneet ja pelkäävät niihin tarttumista. Uskoisin, että tästä kokoelmasta on hyvä aloittaa.


Murhamystiikkaa - Okkulttisia etsivätarinoita
Toimittaneet: Tuomas Saloranta & Jyrki Pitkä
Kustantanut: Aavetaajuus
Sivuja: 215

Novellikokoelma sisältää seuraavat novelli:

1. Katri Alatalo: Murhaajan kasvot
2. Jussi Katajala: Äijön pojat
3. Suvi Kauppila: Aavetukikeskus
4. Shimo Suntila: Kalpean noidan naamio
5. Tarja Sipiläinen: Älä astu harhaan metsämies
6. Jani Kangas: Epäpyhä kolminaisuus
7. Tiina Laine: Anna meille enkeleitä
8. Juha Jyrkäs: Tulikipunan synty
9. Anu Korpinen: Riesenholtin valot
10. Mixu Lauronen: Seidan lapset
11. Juhana Lumme: Ilmari Rautapää, Parapoliisin vasikka
12. Willian Hope Hodginson: Viheltävä huone (suom. Janne Nahkuri)

Heti kun pääsin hehkuttamasta novellikokoelmaa, jossa on vain yksi kirjoittaja, päästään suomalaisen spefin yleisempään novellikokoelmamuotoon, eli useamman kirjoittajan antologiaan. Tässäkin kokoelmassa on nähtävissä novellien laadullinen ja mielenkiintoisuuden ero, joka taatusti johtuu suurelta osin lukijan omista mieltymyksistä.

Murhamystiikkaa on sinänsä erikoinen kokoelmalla omalla kohdallani, että se sisältää Anu Korpisen Riesenholtin valot, jolle annoin parhaat pisteet tämän vuoden Atorox-äänestyksessä, mutta se myös sisältää novelleja, joita en edes jaksanut lukea loppuun saakka. Yleensä kokoelma on suhteellisen tasaisesti hyvä tai huono, mutta tämän kokoelman laatu tuntuu heittelevän.

Parhaimmillaan kokoelman novellit ovat vetäviä salapoliisikertomuksia, joita lukee oikein mielellään. Kokoelman aloittava novelli, Katri Alatalon Murhaajan kasvot oli mukaansatempaisena, joskin hieman ennalta-arvattava teksti, joka jättää pohtimaan, mitä se oikein haluaa sanoa painettujen kirjojen arvosta. Tiina Laineen Anna meille enkeleitä taas on juuri sellaista karmivaa osastoa, joka tehoaa lukijaan sen selittämättömyytensä takia. Mixu Laurosen Seidan lapset sen sijaan muistuttaa liika hänen toista novelliaan, jossa on sama päähenkilö. Luulin lukeneeni sen jo aiemmin, mutta myöhemmin huomasin, että kyseessä olikin ollut eri novelli. Juhana Lumpeen novelli Ilmari Rautapää, Parapoliisin vasikka on kerronnaltaan hyvin suoraviivaista, mutta idealtaa se jää taatusti mieleen.

Yleensä en tykkää "leimata" kirjoja viihteeksi, mutta Murhamystiikan kohdalla on todettava, että se on juuri sitä mitä lupaa: viihteellisiä salapoliisikertomuksia. Novellikokoelma tarjoaa mukavan lukemiston, joka sopii varsinkin syksyn tunnelmallisiin syysiltoihin.


Vesa Sisättö: Unohtunut avain joka upotti Titanicin + muita historian mokia
Kustantanut: SKS
Sivuja: 313

Jos ollaan täysin rehellisiä, niin tämä kirja on oleskellut monta kuukautta kylpyhuoneessani, pyykkikoneen päällä. Kirja osoittautui täydelliseksi vessakirjaksi, sillä se koostuu muutaman sivun mittaisista luvuista, jotka lukee juuri sopivassa ajassa. Välillä kirja oli niin mielenkiintoinen, että se piti tuoda kylpyhuoneesta pois ja jatkaa lukemista sohvalla loikoillen.

Kirja käy nimensä mukaan läpi historian mokia aivan ihmiskunnan alkuajoista lähtien ihan 2000-luvulle asti. Kirjan 55 mokaa sisältävät sotia, johtajien huonoja päätöksiä, isompia tapahtumasarjoja, joita ei osattua etukäteen ennustaa, unohduksia, ajattelemattomuuksia ja välillä ihan täyttä typeryyttä. Mokiin kuuluu niin Aleksandrian kirjaston tuhoutuminen kuin Kolumbuksen seikkailut alueella, jonka luulee olevan Aasia, Vasa-laivan rakentamisen uskomattomat informaatiokatkot, Maon kulttuurivallankumous, Coca-Colan reseptin muuttaminen, Tšernobylin ydinreaktorin räjähtäminen ja Suomen hiihtojoukkueen kärähtäminen dopingista.

Mokat tarjoavat yhtäkkiä uusia keskustelunaiheita kaveriporukassa. Kirjan ansioista pystyy yhtäkkiä heittämään ilmaan faktoja, joita kaikki muut eivät ehkä tiedäkään.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Koontipostaus 3/5: Proosaa



Elokuisen reippauden jälkeen työpöytäni nurkkaan kertyi iso pino kirjoja, joista en ehtinyt kirjoittaa bloggauksia säädyllisessä ajassa. Pino vain kasvoi ja kasvoi, kunnes vihdoin päätin kääriä hihat ja tehdä asialle jotain. Nyt aion kirjoittaa koontipostauksen kolmesta kirjasta, joille en keksinyt mitään muuta yhdistävää tekijää, kuin se, että kaipa ne edustavat sitä kuuluisaa vakavasti otettavaa proosaa. 

Ian McEwan: Lapsen oikeus
Suomentanut: Juhani Lindholm
Kustantanut: Otava
Sivuja: 216

McEwanin uusin kirja täytti odotukseni. Kun luin kirjaa, huomasin huokailevani koko ajan sitä, kuinka ihanaa onkaan lukea Ian McEwanin tekstiä. Hän osaa kirjoittaa mitä tahansa kiinnostavasti.

Tällä kertaa hän on päättänyt perehtyä perheoikeuden tuomariin Fiona Mayeen. Juuri ja juuri kahdensadan sivun mittainen kirja käsittelee yllättävän laajasti kahta puolta Fionan elämästä: työtä ja parisuhdetta.

Kirja alkaa siitä, että Fionan puoliso Jack pyytää vaimoltaan lupaa syrjähyppyyn. Mies ei halua erota, mutta haluaa kokea viimeisen eroottisen huuman ennen vääjäämätöntä vanhuutta. Jackin mielestä luvan kysyminen on vain reilua, ja hän olettaa Fionan antavan luvan, mutta Fiona raivostuu, heittää Jackin ulos talosta ja päättää keskittyä työhönsä.

Töissä hän taas törmää lääketieteen ja uskonnon yhdistävään tapaukseen, kun sairaala pyytää oikeudelta lupaa tehdä verensiirto alaikäiselle Jehovan todistajalle, jonka uskonto kieltää verensiirrot.

Yllättävää kyllä, mutta minusta tuntui, että tässä juuri ja juuri kahdensadan sivun kirjassa oli jotain ylimääräistä. McEwanin tyyli on hyvin tarkkaa, älylästä ja yksityiskohtaista, mutta silti minulla oli välillä sellainen olo, että olisin karsinut jotain pois.

Silti kirja onnistuu pitämään jännistystä yllä. McEwanilla on kyky kirjoittaa arjesta niin että hän tekee siitä outoa, absurdia. Hän pureutuu ihmisten outouksiin ja onnistuu pääsemään syvälle niihin ajatuksiin, joita ei usein myönnetä ääneen. Lapsen oikeus on tiivis paketti, jonka lopyssa ympyrä sulkeutuu. Kirja vakuutti minut jälleen kerran siitä, kuka pitää yllä lempikirjailijani titteliä.


Bernard Beckett: Genesis
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Kustantanut: Tammi
Sivuja: 164

Bernard Beckettin Genesis on kerännyt jonkin verran erittäin positiivista huomiota blogimaailmassa. Löysin kirjan edullisesti divarista ja päätin antaa sille mahdollisuuden.

Onnekseni olin unohtanut lähes kokonaan, mitä kirjassa pitäisi tapahtua. Tiesin vain, että alle kahdensadan sivun mittainen kirja sijoittuu ajallisesti vain parin tunnin sisällä tapahtuvaan haastatteluun. Mielestäni kirjasta on vaikea kertoa enempää, ilman että spoilaa paljon. Toisaalta, samaan aikaan kirjasta voisi kertoa paljonkin spoilaamatta sitä, mistä kaikessa onkaan kyse.

Genesis on nerokas kirja, jonka haluaa aloittaa alusta heti kun on saanut tietää loppuratkaisun. Sen lyhyen mitan takia tämä voisi olla jopa mahdollista. Kirja käsittelee erään ihmiskunnasta eristäytyneen saaren historiaa ja pureutu syvälle siihen, mitä ihmisyys oikeastan tarkoittaa. Välillä teos käy minun makuuni hieman liian filosofiseksi, mutta olen kuullut myös kehuja juuri tästä filosofisuudesta. Pohdinnat kiersivät jonkin verran kehää, mutta kenties joku filosofiaan enemmän perehtynyt saa kehistä enemmän irti.

Loppu pelastaa paljon. Jos kyseessä olisi ollut vain teos, jossa käydään läpi erään saaren tapahtumia, en pitäisi kirjaa kovin suuressa arvossa. Genesis on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirja kannattaa lopettaa. Lopetukset ovat minulle tärkeitä. Niiden tulisi olla napakoita, mutta liian monesti huomaan, että kirjailija haluaa jatkaa vielä montakymmentä sivua sen jälkeen, kun tarinan ratkaisu on jo marssitetu esiin. Genesis lopettaa hyvään hetkeen, ja siksi sen lukeminen uudelleen houkuttelee.


Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Suomentanut: Hanna Tarkka
Kustantanut: WSOY
Sivuja: 543

Kesän kirjatapaus, Kaikki se valo jota emme näe, on yksi niistä kirjoista, joista vain aavistin pitäväni. Aavistus oli niin voimakas, että ostin kirjan itselleni. Harvoin nykyään tulee ostettua täysihintaista suomennettua kovakantista kirjaa, ellei se ole lempikirjailijani uutuus tai hyvän sarjan seuraava osa. Doerrin kirja ei ole kumpaakaan, mutta aavistukseni oli oikea, joten en kadu lainkaan, että päätin ostaa kirjan.

Tarina sijoittuu toisen maailmansodan Saksaan ja Ranskaan, enimmäkseen Saint-Malon merenrantakaupunkiin, jossa tarinan molemmat päähenkilöt kohtaavat. Kirja keskittyy tyttöön, sokeaan Marie-Laureen, jonka isä on kadonnut, ja poikaan, tekniikan ihmelapsi Werneriin, joka päätyy radiolähetksiä vakoilemaan SS-yskikköön.

Kirja on kauniisti kirjoitettu tarina niistä hetkistä, jotka muodostavat näiden kahden ihmisen elämän. Painostus sijoittuu toiseen maailmansotaan ja yhteen tiettyyn hetkeen pommituksen jälkeen, mutta kirja ulottuu ajallisesti jopa 2000-luvun puolelle. Kirja koostuu vain muutaman sivun mittaisista luvuista, minkä takia yli 500 sivua ei tuntunut lainkaan raskaalta sivumäärältä. Lyhyet pätkät ja tarkat yksityiskohdat piirtävät yllättävän rikkaan kuvan molempien päähenkilöiden vaiheista ja senhetkisestä maailmasta.

Marie-Lauren elämän kuvaus on rahtusen kiinnostavampaa kuin Wernerin, sillä sokean tytön tapa hahmottaa maailma hurmasi minut täysin. Olen lukenut melko vähän kirjoja sokean näkökulmasta, joten kenties mukana oli myös uutuudenviehätystä. Tutustuin Saint-Malon kaupunkiin kaikilla muilla aisteilla. Haistoin meren suolan, kuulin kadun hälinän ja asunnon lattialautojen kopinan, tunsin simpukankuoret, joita Marie-Laure tutki. Saint-Malon kaupunki heräsi eloon tavalla, jota ei olisi saavutettu, jos näköaisti olisi ollut mukana. Uskon, että moni kirjailija voisi ottaa opikseen paikkojen kuvauksesta tässä kirjassa.

Kaikki se valo jota emme näe ei ole turhaan kehutti ja palkittu kirja. Jonkin verran olen kuullut moitetta siitä, että kirja olisi liian viihteellinen ja jättää jälkeensä vain mitäänsanomattoman olon, mutta se on takuulla lukijasta kiinni. Minä nautin kirjasta suuresti. Kun kirjan avasi, huomasi kadonneensa täysin kirjan maailmaan, ja se jos mikä on minulta suuri kehu.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Koontipostaus 2/5: Lastenkirjat


Elokuisen reippauden jälkeen työpöytäni nurkkaan kertyi iso pino kirjoja, joista en ehtinyt kirjoittaa bloggauksia säädyllisessä ajassa. Pino vain kasvoi ja kasvoi, kunnes vihdoin päätin kääriä hihat ja tehdä asialle jotain. Nyt aion kirjoittaa koontipostauksen kolmesta lastenkirjasta. Tiedän, etteivät kaikki pidä muumikirjoja lastenkirjoina, mutta löysän lajittelun perusteella sijoitin kirjan silti tähän joukkoon.

Chris Riddell
Ada Gootti ja hiiren haamu
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 220 + minikirja

Ada on kuuluisan runoilijan lordi Gootin lapsi. Lordi Gootti on niin murheen murtama Adan äidin kuolemasta, ettei kestä viettää aikaa juurikaan tyttärensä seurassa. Hänen mielestään lasten täytyy kuulua, muttei näkyä, joten Adan pitää aina käyttää raskaita kenkiä, jotta lordi Gootti kuulee tyttärensä ja ehtii väistää ajoissa.

Ada asuu suuressa Kalmatollon kartanossa, josta voi löytyä lähes mitä tahansa. Sinä aamuna Ada löytää huoneestaan Ishmael-nimisen hiiren haamun. Hiiri ei ole ihan varma, miten on kuollut, joten Ada päättää auttaa hiirtä. Sen seurauksena Ada pääsee vihille isommasta juonesta, joka on jonkin aikaa kehittynyt kartanossa ja joka liittyy suureen juhlaan, joka järjestetään joka vuosi.

Kirjan juoni ei rehellisesti sanottuna ole kovin ihmeellinen, mutta nautin kirjasta sen muiden etujen vuoksi. Kirjassa on paljon hienoa kuvitusta, joka elävöitti muuten hieman yksinkertaista kieltä. Vaikka sivuja on vain 220 ja fontti on suurta, kirjan lukemiseen meni silti jonkin aikaa, sillä halusin käydä kaikki oikein veikeät kuvat läpi. Tietääkseni kirjailija Chris Riddell on myös kuvittanut teoksen.

Suosittelisin tätä noin 8-14-vuotiaalle lapselle. Miljöö on gootahtava, mutta hahmot ovat hullunkurisia ja lämminhenkisiä ja mukana vilisee jos jonkinlaista hassua hirviötä. En rajaisi tätä kirjaa miltään sukupuolelta pois. Ada on nokkela tyttö ja hänellä on monenlaisia kavereita, jotka auttavat häntä kartanon tutkimisessa.



Tove Jansson
Muumipapan urotyöt
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 158

Olin noin puolitoista vuotta sitten tutustumassa Tampereella Janssonin alkuperäsiin kuvituksiin. Siitä inspiroituneena ostin kaksi muumikirjaa itselleni. Ensimmäisen kirjan, Taikurin hatun, luin melko nopeasti, mutta Muumipapan urotyöt jäi hyllyyn.

Muumipapan nuoruuteen sijoittuvat seikkailut olivat lempijaksosani Muumilaakson tarinoita -piirretyssä. Taisin lapsena kulutaa eniten juuri sitä kasettia, johon kyseiset jaksot oli nauhoitettu.

Silti tämä kirja jätti vähän kylmäksi. Olen nyt lukenut kolme muumikirjaa, enkä edelleenkään ole kovin vakuuttunut. Ehkä olen piirretyn piilaama 90-luvun lapsi...

Tove Janssonin kuvitus on ihanaa, mutta teksti ei vain imaise mukaansa. Minun piti pakottaa itseni lukemaan kirja loppuun. Luenko minä näitä kirjoja jotenkin väärin? En tunnu saavan kirjoista irti sitä, mitä niin monet muut saavat. Alun perin ajattelin, että voisin kerätä hyllyyny koko sarjan, mutta nyt mietityttää, haluanko käyttää rahojani kirjoihin, joista en erityisemmin nauti.

Kirjan luettua katsoin yhden jakson piirretystä, ja kyllä, pidän siitä edelleen.

A. Philippa Pearce
Tom ja keskiyön puutarha
Kustantanut: WSOY
Sivuja: 206

Eletään suunnilleen 1950-luvun Isossa-Britanniassa. Tom lähetetään kaupunkiin sukulaistensa luo tuhkarokkoa pakoon. Tätilä on tylsä paikka: siellä ei ole edes kunnon puutarhaa eikä Tom saa edes kunnolla unta, kun alakerran kaappikello lyö niin äänekkäästi - kolmetoista kertaa. Tom lähtee selvittämään, miksi kello lyö mitä sattuu. Hän vilkaisee ulos ja huomaa, että ulko-ovesta avautuu nyt näkymän upeaan puutarhaan.

Hänelle muodostuu tavaksi käydä puutarhassa joka yö. Eräänä yönä hän tutustuu Hatty-nimiseen pieneen tyttöön, josta tulee hänen hyvä kaverinsa. Tom ei ole ihan varma, onko Hatty haamu ja mistä puutarha ilmestyy joka yö tädin pihalle, mutta hän ei välitä, niin kauan kun hänellä on hauskaa.

Ensimmäiset 20-30 sivua olivat tahmeita, mutta sen jälkeen tarina vei mukanaan. Tämä kirja muistutti minua siitä, kuinka paljon tykkäänkään lastenkirjallisuudesta. Kirja on ihanan viaton ja yksinkertainen, mutta samalla hyvin koskettava ja melko syvällinen. Pohdiskelin myös lukiessani, kuinkahan paljon loppuratkaisun tietäminen etukäteen vaikutti lukemiseen - poikakaverini nimittäin suositteli minulle tätä kirjaa juuri sen lopun takia. Olen tullut siihen tulokseen, että spoilaantuminen saattoi jopa parantaa lukukokemustani, sillä pystyin hoksaamaan vinkit, jotka ennakoivat loppuratkaisua.

Tom ja salainen puutarha on ihanan suloinen kirja, joka jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Siinä on hauskaa leikittelyä ajalla ja se toimii varmasti niin lapsille kuin aikuisille, jotka tykkäävät lastenkirjoista.

torstai 17. syyskuuta 2015

Koontipostaus 1/5: Nuortenkirjat


Elokuisen reippauden jälkeen työpöytäni nurkkaan kertyi iso pino kirjoja, joista en ehtinyt kirjoittaa bloggauksia säädyllisessä ajassa. Pino vain kasvoi ja kasvoi, kunnes vihdoin päätin kääriä hihat ja tehdä asialle jotain. Nyt aion kirjoittaa koontipostauksen kahdesta nuortenkirjasta, jotka luin viime kuussa.

Elina Rouhiainen
Kesytön (Susiraja 1)
Kustantanut: Bon (Tammi)
Sivuja: 426

Tässäpä on kirja, jonka kansi työnsi minut alun perin hyvin kauas kirjan sisällöstä. Muistan nähneeni Kesyttömän kirpputorilla joskus kesällä 2013, mutta kansi oli mielestäni niin korni, etten kiinnostunut kirjasta lainkaan. Myöhemmin kesällä kävin Finnconissa, jossa kirjailija Elina Rouhiainen puhui vähintään yhdessä paneelissa, jota olin kuuntelemassa. Paneelista jäi muistijälki - ehkä kirjaan voisi sittenkin tutustua jossain vaiheessa.

Kyseessä on suomalainen ihmissusitarina, joka sijoittuu Kainuuseen. Kirjan ensimmäiset 200 sivua menivätkin oikein mukavasti, sillä amerikkalaiseen YA:han tottuneena nautiskelin suomalaisesta mausteesta. Kehys oli tuttu, mutta seasta löytyi tuttuja juttuja, joita ei ulkomaalaisessa romaanissa olisi. Kirjassa tanssitaan vanhat, tehdään lukion kuvisdiplomi ja mainitaan tuttuja paikkakuntia. Mikäs siinä!

Valitettavasti alun virkeän tunteen jälkeen kirja alkoi loppupuoliskon kohdalla tympiä pahasti. Loppujen lopuksi tarina on jo nähty, luettu ja koettu useaan kertaan. Teinitytön äiti kuolee, tyttö lähetetään Kainuuseen ainoan elossa olevan sukulaisen huollettavaksi, kaikki pikkukylän asukkaat ovat epäluonnollisen hyvännäköisiä ja pian selviääkin, että lähes kaikki ovat ihmissusia. Tietenkin koulun kaunein poika, alfan poika, kiinnostuu päähenkilöstä Raisasta. Heillä vain ei ole kemiaa, ainakaan minun mielestäni. Tämän vuoksi lukeminen alkoi käydä vähän tylsäksi.

Vaikka sanoinkin lukumaratonin aikana, että "tarina etenee mukavan jouhevasti. Teksti on sujuvaa ja aina tulee jotain uutta, mistä kiinnostua", se päti vain ensimmäisen puoliskon kohdalla. Kun kaikki uusi ja kiinnostava on käyty läpi, ihmissusien säännöt selitty, loppukirja tuntuu keskittyvän vain siihen, kuinka Raisa ja alfan poika Mikael haluaisivat pussailla, mutta eivät voi, ah, niin useiden esteiden vuoksi.

Tämä kirja tarjoaa fantasian, josta monet teinitytöt varmasti nauttivat: suhteellisen vapaa vanhemmaton elämä, koulun söpöin poika kiinnostuu tytöstä ja poika sattuu olemaan vielä rikkaasta perheestä, joten hän voi tarjota tytölle ihania luksuselämyksiä. Minuun se ei kuitenkaan enää tehonnut. Olisin halunnut Mikaeliin vähän enemmän rosoisuutta.

Ensimmäinen osa muotoilee ihan mukavan aloituksen. Kun sain kirjan luettua, lainasin jatko-osan melko nopeasti, mutta eilen kävin palauttamassa sen kirjastoon. En tiedä, jaksanko koskaan lukea jatkoa. Kesytön oli loppujen lopuksi minulle vähän mitäänsanotamon kirja, jonka luin, koska se oli kirjoitettu niin nopealukuisesti. Siitä kyllä pitää antaa plussaa, sillä nopealukuisuus on jotain, mihin kaikki eivät pysty.



Claudia Gray
A Thousand Pieces of You (Firebird 1)
Kustantanut: TeenHarper
Sivuja: 360

Kun edellisestä kirjasta perhe puuttui lähes kokonaan, tässä kirjassa perhe on kaikki kaikessa.

Marguerite Caine on lahjakkaiden fyysikoiden tytär, joka ei ole perinyt vanhempiensa matemaattista älyä. Sen sijaan hän on taiteilija. Hänen perheensä elää idyllisesti boheemissa omakotitalossa, jossa saman katon alla viettävät aikaa niin Cainen perhe kuin vanhempien tutkimusapulaiset, yleensä nuoret komeat pojat.

Cainet ovat kehittäneet teorian rinnakkaistodellisuuksien olemassaolosta ja he ovat keksineet Firebird-nimisen laitteen, jolla on mahdollista hyppiä universumista toiseen. Mutta ennen kuin laite saadaan kunnolla käyttöön, yksi apulaisista, Paul, tappaa Margueriten isän ja pakenee ainoalla Firebirdillä toiseen todellisuuteen.

Tosin Paulin kappale ei olekaan ainoa Firebird. Eräs toinen apulainen, yhtä komea ja huomaavainen Theo, on valmistanut salaa omia kappaleitaan, joista toisen hän antaa Margueritelle. Tietämättä juuri mitään rinnakkaistodellisuuksien välillä matkustamisesta Marguerite lähtee Paulin perään, aikomuksenaan tappaa petturi.

Seuraa melko rehellistä seikkailua, jota oli oikein mukava lukea. Juuri tällaisesta doctorwhomaisesta kikkailusta tykkään. Kirjan aikana Marguerite ehtii vierailla ainakin neljässä rinnakkaistodellisuudessa, joissa jokaisessa on joku oma pikku jujunsa. Marguerite voi matkustaa vain niihin versioihin, joissa hän on myöskin olemassa, joten hän aina putoaa keskelle kunkin Margueriten elämää. Hän joutuu luovimaan monien tilanteiden läpi ja juuri se onkin kirjan parasta antia.

Jotenkin tämäkin kirja jätti jälkeensä vähän tyhjän tunteen. Kun todellisuuksien välillä hyppelystä on otettu kaikki ilo irti, mukaan astuu juoni Paulista ja pahasta yhtiöstä, joka haluaa käyttää Cainien keksintöä epämoraalisiin tarkoituksiin. Tämä juoni ei ollut läheskään yhtä mielenkiintoista luettavaa kuin Margueriten selviytyminen oudoista tilanteista. Rakkaustarina tässä kirjassa on sentään kerrottu ihan virkistävästi.

Loppujen lopuksi tarina ei kuitenkaan säväyttänyt suurissa määrin, ja epäilen, että tulen koskaan lukemaan jatko-osia. Tämänhetkinen kirjasarjojen trendi turhauttaa. Jos tämä olisi ollut yksinäinen romaani, olisin lukenut tämän suurella tyytyväisyydellä ja siirtynyt muihin kirjoihin, mutta nyt joudun tekemään päätöksen, oliko kirja tarpeeksi hyvä, että lukisin jatkoa tulevaisuudessa - saatikka jaksanko odottaa jatkoa.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

BookTubeAThon VS Blogistanian lukumaraton

 Kesän aikana päädyin osallistumaan kahteen lukuprojektiin, jotka olivat luonteeltaan erilaisia.


Toinen oli BookTubeAThon, joka oli viikon mittainen haaste, jonka aikana piti lukea seitsemän erilaisten kriteerien avulla valittua kirjaa. Valitsin noin 200:n sivun mittaisia kirjoja tai paksumpia kirjoja, jotka olivat minulla kesken, joten lukemista oli vielä noin 200-300 sivua jäljellä. En saanut haasteen aikana ihan kokonaan luettua seitsemää kirjaa, mutta muuten se meni mielestäni ihan hyvin.

Toinen haaste taas oli kirjabloggaajien perinteinen kesälukumaraton, johon osallistuin perinteen mukaan. Silloin sain luettua 278 sivua, mikä ei ole todellakaan ennätykseni, mutta silti enemmän, mitä yleensä luen vuorokauden aikana. Ihan passeli suoritus siis sekin.


Jäin kuitenkin miettimään haasteiden erilaisuutta. Loppujen lopuksi nimittäin pidin BookTubeAThonista enemmän. Vuorokauden kestävissä lukumaratoneissa on se huono puoli, että ne ovat todella sitovia. Jostain pitäisi löytyä 24 tuntia, jolloin ei tekisi mitään muuta, kuin lukisi. Se oli helppoa pari vuotta sitten, kun olin lukion jälkeinen väliinputoaja, joka ei ollut päässyt opiskelemaan eikä saanut pitkiä työsuhteita. Nyt kuitenkin tilanne on muuttunut, kun opiskelen yliopistossa ja minulla oli kaiken lisäksi kesätöitä. Vaikka maraton osui viikonlopulle, tälläkin kertaa tuohon 24:ään tuntiin mahtui Pride, joka tosin on vapaaehtoinen tapahtuma, mutta johon halusin silti osallistua. Se vei pari tuntia lukuaikaani.

BookTubeAThon sitoo kokonaiseksi viikoksi, mutta se ei sido jokaiseksi tunniksi. Saatoin töiden jälkeen istua alas ja lukaista parissa tunnissa kirjan ja mennä sitten tekemään jotain muuta. Tai saatoi aloittaa kirjan sinä päivänä ja lopettaa seuraavana. Minun ei pitänyt jatkuvasti olla nenä kirjassa tai kokea syyllisyyttä siitä, kun on pakko tehdä jotain sellaista, joka vie aikaa pois lukemiselta.

Viikon aikana sain myös luettua paljon enemmän. Sain rykäistua hiipunutta lukuintoani vähän reippaammaksi. Se tuntui hyvältä.

Nyt on kuitenkin käynyt niin, että maratonien aikana kertyi hirmuisesi luettuja kirjoja, joita en ole ehtinyt blogata. Edellisestä päivityksestäni on aika lailla kuukausi aikaa. Lukumaratonin jälkeen työpöydälläni jökötti noin yhdeksän kirjan pino, ja se kasvaa koko ajan. Mukaan heitettiin vielä alkavat opiskelut ja muu rumba, jonka seurauksena en ehtinyt blogata lukemistani kirjoista. Bloggaaminen venyi, venyi ja venyi, ja seuraavaksi alkoi nolottaa.

Nyt olen kuitenkin päättänyt reipastua. Jaoin kirjat työpöytäni seunalle neljään kategoriaan: nuortenkirja, lastenkirjat, novellikokoelmat ja vakavasti otettava proosa (lue pilke silmäkulmassa). Aion laatia kirjoista yhteisbloggaukset, joissa teen jokaisesta miniarvion. Eiköhän tällä saada kirjasuma selvitettyä.

Toivottavasti saan tämän projektin syyskuun aikana valmiiksi. :)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...