lauantai 26. syyskuuta 2015

Koontipostaus 3/5: Proosaa



Elokuisen reippauden jälkeen työpöytäni nurkkaan kertyi iso pino kirjoja, joista en ehtinyt kirjoittaa bloggauksia säädyllisessä ajassa. Pino vain kasvoi ja kasvoi, kunnes vihdoin päätin kääriä hihat ja tehdä asialle jotain. Nyt aion kirjoittaa koontipostauksen kolmesta kirjasta, joille en keksinyt mitään muuta yhdistävää tekijää, kuin se, että kaipa ne edustavat sitä kuuluisaa vakavasti otettavaa proosaa. 

Ian McEwan: Lapsen oikeus
Suomentanut: Juhani Lindholm
Kustantanut: Otava
Sivuja: 216

McEwanin uusin kirja täytti odotukseni. Kun luin kirjaa, huomasin huokailevani koko ajan sitä, kuinka ihanaa onkaan lukea Ian McEwanin tekstiä. Hän osaa kirjoittaa mitä tahansa kiinnostavasti.

Tällä kertaa hän on päättänyt perehtyä perheoikeuden tuomariin Fiona Mayeen. Juuri ja juuri kahdensadan sivun mittainen kirja käsittelee yllättävän laajasti kahta puolta Fionan elämästä: työtä ja parisuhdetta.

Kirja alkaa siitä, että Fionan puoliso Jack pyytää vaimoltaan lupaa syrjähyppyyn. Mies ei halua erota, mutta haluaa kokea viimeisen eroottisen huuman ennen vääjäämätöntä vanhuutta. Jackin mielestä luvan kysyminen on vain reilua, ja hän olettaa Fionan antavan luvan, mutta Fiona raivostuu, heittää Jackin ulos talosta ja päättää keskittyä työhönsä.

Töissä hän taas törmää lääketieteen ja uskonnon yhdistävään tapaukseen, kun sairaala pyytää oikeudelta lupaa tehdä verensiirto alaikäiselle Jehovan todistajalle, jonka uskonto kieltää verensiirrot.

Yllättävää kyllä, mutta minusta tuntui, että tässä juuri ja juuri kahdensadan sivun kirjassa oli jotain ylimääräistä. McEwanin tyyli on hyvin tarkkaa, älylästä ja yksityiskohtaista, mutta silti minulla oli välillä sellainen olo, että olisin karsinut jotain pois.

Silti kirja onnistuu pitämään jännistystä yllä. McEwanilla on kyky kirjoittaa arjesta niin että hän tekee siitä outoa, absurdia. Hän pureutuu ihmisten outouksiin ja onnistuu pääsemään syvälle niihin ajatuksiin, joita ei usein myönnetä ääneen. Lapsen oikeus on tiivis paketti, jonka lopyssa ympyrä sulkeutuu. Kirja vakuutti minut jälleen kerran siitä, kuka pitää yllä lempikirjailijani titteliä.


Bernard Beckett: Genesis
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Kustantanut: Tammi
Sivuja: 164

Bernard Beckettin Genesis on kerännyt jonkin verran erittäin positiivista huomiota blogimaailmassa. Löysin kirjan edullisesti divarista ja päätin antaa sille mahdollisuuden.

Onnekseni olin unohtanut lähes kokonaan, mitä kirjassa pitäisi tapahtua. Tiesin vain, että alle kahdensadan sivun mittainen kirja sijoittuu ajallisesti vain parin tunnin sisällä tapahtuvaan haastatteluun. Mielestäni kirjasta on vaikea kertoa enempää, ilman että spoilaa paljon. Toisaalta, samaan aikaan kirjasta voisi kertoa paljonkin spoilaamatta sitä, mistä kaikessa onkaan kyse.

Genesis on nerokas kirja, jonka haluaa aloittaa alusta heti kun on saanut tietää loppuratkaisun. Sen lyhyen mitan takia tämä voisi olla jopa mahdollista. Kirja käsittelee erään ihmiskunnasta eristäytyneen saaren historiaa ja pureutu syvälle siihen, mitä ihmisyys oikeastan tarkoittaa. Välillä teos käy minun makuuni hieman liian filosofiseksi, mutta olen kuullut myös kehuja juuri tästä filosofisuudesta. Pohdinnat kiersivät jonkin verran kehää, mutta kenties joku filosofiaan enemmän perehtynyt saa kehistä enemmän irti.

Loppu pelastaa paljon. Jos kyseessä olisi ollut vain teos, jossa käydään läpi erään saaren tapahtumia, en pitäisi kirjaa kovin suuressa arvossa. Genesis on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirja kannattaa lopettaa. Lopetukset ovat minulle tärkeitä. Niiden tulisi olla napakoita, mutta liian monesti huomaan, että kirjailija haluaa jatkaa vielä montakymmentä sivua sen jälkeen, kun tarinan ratkaisu on jo marssitetu esiin. Genesis lopettaa hyvään hetkeen, ja siksi sen lukeminen uudelleen houkuttelee.


Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Suomentanut: Hanna Tarkka
Kustantanut: WSOY
Sivuja: 543

Kesän kirjatapaus, Kaikki se valo jota emme näe, on yksi niistä kirjoista, joista vain aavistin pitäväni. Aavistus oli niin voimakas, että ostin kirjan itselleni. Harvoin nykyään tulee ostettua täysihintaista suomennettua kovakantista kirjaa, ellei se ole lempikirjailijani uutuus tai hyvän sarjan seuraava osa. Doerrin kirja ei ole kumpaakaan, mutta aavistukseni oli oikea, joten en kadu lainkaan, että päätin ostaa kirjan.

Tarina sijoittuu toisen maailmansodan Saksaan ja Ranskaan, enimmäkseen Saint-Malon merenrantakaupunkiin, jossa tarinan molemmat päähenkilöt kohtaavat. Kirja keskittyy tyttöön, sokeaan Marie-Laureen, jonka isä on kadonnut, ja poikaan, tekniikan ihmelapsi Werneriin, joka päätyy radiolähetksiä vakoilemaan SS-yskikköön.

Kirja on kauniisti kirjoitettu tarina niistä hetkistä, jotka muodostavat näiden kahden ihmisen elämän. Painostus sijoittuu toiseen maailmansotaan ja yhteen tiettyyn hetkeen pommituksen jälkeen, mutta kirja ulottuu ajallisesti jopa 2000-luvun puolelle. Kirja koostuu vain muutaman sivun mittaisista luvuista, minkä takia yli 500 sivua ei tuntunut lainkaan raskaalta sivumäärältä. Lyhyet pätkät ja tarkat yksityiskohdat piirtävät yllättävän rikkaan kuvan molempien päähenkilöiden vaiheista ja senhetkisestä maailmasta.

Marie-Lauren elämän kuvaus on rahtusen kiinnostavampaa kuin Wernerin, sillä sokean tytön tapa hahmottaa maailma hurmasi minut täysin. Olen lukenut melko vähän kirjoja sokean näkökulmasta, joten kenties mukana oli myös uutuudenviehätystä. Tutustuin Saint-Malon kaupunkiin kaikilla muilla aisteilla. Haistoin meren suolan, kuulin kadun hälinän ja asunnon lattialautojen kopinan, tunsin simpukankuoret, joita Marie-Laure tutki. Saint-Malon kaupunki heräsi eloon tavalla, jota ei olisi saavutettu, jos näköaisti olisi ollut mukana. Uskon, että moni kirjailija voisi ottaa opikseen paikkojen kuvauksesta tässä kirjassa.

Kaikki se valo jota emme näe ei ole turhaan kehutti ja palkittu kirja. Jonkin verran olen kuullut moitetta siitä, että kirja olisi liian viihteellinen ja jättää jälkeensä vain mitäänsanomattoman olon, mutta se on takuulla lukijasta kiinni. Minä nautin kirjasta suuresti. Kun kirjan avasi, huomasi kadonneensa täysin kirjan maailmaan, ja se jos mikä on minulta suuri kehu.

4 kommenttia:

  1. Genesis on kyllä ihana, tekisi mieli lukea se jo uudelleen. :) Toisaalta olen hieman kateellinen niille, joilla se ensimmäinen lukukerta on vielä edessä.

    Lapsen oikeus kiinnostaa kyllä kovasti, ja voi olla että hankin vielä senkin kokoelmaani muiden lisäksi. Makeannälkä vakuutti minutkin viimeistään. Kaikki se valo jota emme näe odottaa vielä lukemistaan, mutta veikkaisin kyllä että se on minullekin aika nappivalinta. Joskus se aavistus osuu oikeaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni on mukavaa, että Ian McEwan kirjoittaa niin erilaisista aiheista, eikä yritä tehdä edellisen kirjan kopiota. Lapsen oikeus on ihan erilainen kuin Makeannälkä, mutta tyyli on silti tunnistettava. Samoin McEwanin ehkä kuuluisimman kirjan Sovituksen kohdalla - sitä seurasi Lauantai, joka on täysin erilainen kirja kuin Sovitus. Minulle jokainen McEwanin kirja on aina uusi löytöretki.

      Poista
  2. Genesis täytyy lukea, muutama on sitä jo niin hehkuttanut!

    Kaikki se valo jota emme näe on puolestaan vähän mietityttänyt juuri tuon ristiriitaisen palautteen vuoksi, mutta jossain välissä kyllä luen sen ja muodostan oman mielipiteeni. Vaikka se olisi minustakin jotenkin viihteellinen, niin toivottavasti edes hyvällä tavalla sellainen, kun ei viihteellisyys itsessään vielä mikään huono asia ole!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lämpimästi! Ainakin siinä on kaunista kieltä ja hieman erilainen näkökulma toiseen maailmansotaan - tai ainakin erilainen niistä muista kirjoista, joita olen lukenut.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...