keskiviikko 28. lokakuuta 2015

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

Alkuperäinen nimi: Paper Towns
Sivuja: 399
Kustantanut: WSOY
Suomentanut: Helene Bützow
Mistä minulle: kirjastosta

Pari vuotta sitten lainasin kaveriltani kaikki John Greenin kirjat, mutta en koskaan saanut luettua Paper Townsia. John Green -mittani oli ehtinyt tulla täyteen. Koin, että hänen kirjansa kertovat aina keskiluokkaisesta valkoisesta amerikkalaisesta pojasta (tai tytöstä Tähtiin kirjoitetussa virheessä), jolla on ihastus maagiseksi kuvailtuun vastakkaisen sukupuolen edustajaan. Kirjoissa päähenkilö on aina vähän nörtähtävä ja kokee jollain tavalla olevansa muita parempi, koska ei ole kiinnostunut sellaisista jutuista, joista keskiverto teini on kiinnostunut. Yleensä kirjan aikana tehdään jonkinlainen matka, jonka aikana tajutaan jotain elämästä.

Kului pari vuotta, jonka jälkeen totesin, että ehkä nyt edellisistä John Greenin kirjoista on kulunut sen verran aikaa, että voisin vihdoin lukea Arvoituksen nimeltä Margo. Samalla myös luin ensimmäistä kertaa suomennetun John Greenin kirjan.

Paljastui, että tämänkin kirjan päähenkilö on keskiluokkainen valkoinen amerikkalainen teinipoika, joka on vähän nörtähtävä ja jolla on ihastus saavuttamattoman upeaan tyttöön. Yllättävää oli se, ettei päähenkikö, Quentin, ole kaveriporukkansa nörtähtävin tapaus, vaan on loppujen lopuksi vain pikkuisen hikipinko. Hänellä ei ole edes mitään erikoista harrastusta, vaan hänen kaverinsa varastaa sen roolin olemalla innostunut fiktiivisestä wikipedian vastineesta, omnictionarysta. Loppujen lopuksi Quentin on melkko väritön hahmo, joka toimii tarinassa ikkunana ja sinä hahmona, jolla on hieman epäterve pakkomielle naapurissa asuvaan Margoon.

Kirja pyörii enimmäkseen juurikin tämän Margon ympärillä. Hän on päätynyt jopa suomennoksen nimeen asti. Margo on Quentinin lapsuuden tuttu, josta hän on kasvanut erilleen, niin että high schoolin lopussa he ovat käytännössä ventovieraita toisilleen. Kirjan alussa Margo kiipeää Quentinin ikkunasta sisään keskellä yötä ja sanoo tarvitsevansa lainaan sekä autoa että Quentinia. Quentin viettää varmasti elämänsä vauhdikkaimman yön, kun hän seuraa Margoa ympäriinsä. Quentin on varma, että tuon yön jälkeen kaikki on muuttunut ja he voivat viettää viimeiset viikot high schoolissa ystävinä.

Seuraavana aamuna paljastuu, ettei Margo ole tulossa enää kouluun. Kukaan ei tiedä, minne hän on mennyt. Quentin kuitenkin löytää Margon jättämiä vinkkejä, joista hän vakuuttuu, että Margo haluaa, että nimenomaan Quentin löytää hänet.

Kirjan alku on vauhdikas, samoin loppu, mutta keskivaihetta vaivaa se dekkarien ongelma, joka monesti saa dekkarit minun kohdallani tökkimään: Quentin jahtaa vihjettä toisensa perään, pääsemättä oikein mihinkään. Osa vinkeistä johtaa harhaan, osa  tuntuu liian kaukaa haetuilta. Myös Quentinin täydellinen uppoutuminen häiritsi, sillä hän jättää välistä lähes kaiken muun sosiaalisen elämänsä vain selvittääkseen Margon arvoitusta.

Itse Margon hahmo oli mielestäni hyvin rasittava. Kun aikoinaan tajusin, kuinka monia naispuolisia hahmoja pidetään ärsyttävinä samoista ominaisuuksista, jotka ovat sallittuja mieshahmoilla, aloin kiinnittää huomiota naishahmoihin, ymmärtää heitä enemmän ja myös puolustamaan. Margosta en vain keksi oikein mitään puolustettavaa. Hänen vanhempansa ovat kyllä aika kamalia, mutta silti Margon itsekeskeisyys ja jatkuva eeppisyyden ja selittämöttömyyden tarve saivat pyörittelemään silmiä. Tunnistan hänessa rahtusen omaa 13-vuotiasta itseäni, jolloin halusin olla jotain, legendaarista, muistettavaa ja salaperäistä, mutta melko pian tajusin, että salaperäisyys on kiinnostavaa vain muiden näkökulmasta. Salaperäisyys tuo mukanaan yksinäisyyden. Ja yksinäisyyden Margo saakin.

Ilman loppua olisin pitänyt tätä kirjaa melko mitäänsanomattomana tapauksena. Odotin, että kirja etenee verkkaista tahtia loppuun ja Margon arvoitukseen tulee joku selvyys. Olin jo valmis pamauttamaan kirjalle kaksi tähteä, mutta loppu pelasti sen verran, että pidän tätä ihan mukiinmenevänä kolmen tähden kirjana.

Aion jäädä mielenkiinnolla odottamaan, mitä John Green julkaisee seuraavaksi. Toivon, että hän kirjoitaa jotain uutta, eikä viidettä melko samantyylistä romaania. Hän nimittäin hallitsee kirjoittamisen taidon, pääsee lähelle teini-ikäisten ajatusmaailmaa ja kaiken lisäksi laittaa kirjoihinsa viittauksia kirjallisuuden kaanoniin ja saa näin varmaan monet lukijat innostumaan kirjallisuudesta uudella tavalla. Olisi harmi, jos hän kangistuisi kaavoihin.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Rainbow Rowell: Attachments

Sivuja: 323
Kieli: englanti
Mistä minulle: oma ostos

On syksy 1999 ja Lincoln O'Neill on saanut vihdoin työpaikan. Työtehtävä on erikoinen: hänen pitää lukea erään lehden toimituksen sisäistä sähköpostiliikennettä. Lehti on huolissaan, että työntekijät käyttävät sähköpostia tuhmien ketjuviestien lähettelyyn ja henkilökohtaisen elämän puintiin työkavereiden kanssa sen sijaan, että käyttäisivät sähköpostia oikeasti työn tekoon. Lincolnin tehtävä on raportoida, jos hän törmää asiattomiin sähköposteihin. Työ on helppoa, vähän tylsää ja moraalisesti hieman epäilyttävää, mutta työntekijät tietävät käytännöstä, palkka juoksee ja Lincolnille jää aikaa pohtia, mitä haluaisi oikeasti tehdä työkseen.

Jessica Scribner-Snyder ja Beth Fremont pitävät sähköpostien tarkkailua typeränä ja viis veisaavat siitä, He käyvät tarkkoja, henkilökohtaisia keskusteluja yksityiselämästä. Aluksi Lincoln ei raportoi heistä, sillä viestit ovat suhteellisen harmittomia, mutta pikku hiljaa Lincoln huomaa odottavansa Jessican ja Bethin viestejä. Varsinkin Bethin viestejä...

Attachments lojui yöpöydälläni kuukausikaupalla. Olin lukenut vain noin 50 sivua ja sitten jumittunut. Kirjaan on hieman vaikea päästä sisälle, sillä Lincolnin elämä tuntuu oikeasti juuri niin tylsältä kuin hän antaa ymmärtää, ja Jessica ja Beth menevät sähköpostikeskusteluissa helposti sekaisin. Kumman sisko olikaan menossa naimisiin? Kummalla oli mieshuolia? Kirja jäi kesken ja palasin siihen vasta vastikään.

Uudella yrityksellä tarina muuttuikin todella koukuttavaksi. Alun kaukeuden jälkeen juoni lähtee liikkeelle vauhdikkaasti, vaikka periaatteessa siinä vain seurataan Lincolnin elämää ja Bethin ja Jessican sähköpostivaihtoa. Lincoln ja naiset eivät kohtaa juuri lainkaan, mutta silti heidän vaiheensa muodostavat jännän kokonaisuuden.

Kyseessä on rakkaustarina, jonka alkuasetelma on rehellisesti epäilyttävä. Lincoln on käytännössä ihastunut johonkin, joka voisi olla fiktiinen hahmo. Kun itse ajattelen tilannetta, jossa joku ventovieras ihastuisi minuun henkilökohtaisten sähköpostiviestien perusteella, en olisi kovin innokkaasti lähtemässä hänen matkaansa.

Silti Rainbow Rowell onnistuu pitämään langat käsissä ja kirjoittamaan melko uskottavat tarinan, jonka loppu tyydyttää samalla kun yllättää. Se tuntuu olevan Rowellin tyyli. Hän ei pelkää kirjoittaa kirjoihinsa lopetuksia, jotka saattavat aiheuttaa erimielisyyttä lukijoissa.

Olen nyt lukenut kolme Rowellin kirjaa ja alan olla aika vakuuttunut siitä, että aion lukea hänen muutkin kirjansa. Hän osaa alleviivata juuri ne elämän pienet yksityiskohdat, jotka tekevät hänen hahmoistaan aitoja ja tarinoistaan uskottavia, mutta samalla hän onnistuu pitämään yllä pientä maagisuutta, vaikkei hänen kirjoissaan mitään yliluonnollista tapahtuisikaan.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Anne Leinonen: Viivamaalari

Sivuja: 268
Kustantanut: Atena
Mistä minulle: kirjastosta
"Ajatus kirjastoon menemisestä ja sen toinen toistaan pölyisempien ja paksumpien kirjojen käsittelytä ahdistaa. Olisi kysyttävä joltakulta neuvoa, pyydettävä etsimään oikeanlaista kirjallisuuta. Kirjastojen idea on se, että jokainen heittäytyy siellä tiedon pariin itsenäisesti eikä häiritse henkilökuntaa millään lailla."
Kun sain Anne Leinosen novellikokoelman Pienen rasian juma ja muita novelleja luettua, menin heti kirjastoon ja katsoin, mitäs muita Leinosen kirjoja on saatavilla. Käteeni sattui Viivamaalari, joka on oikeastaan yksi Leinosen muutamista itsenäisesti kirjoitetuista romaaneista. Eniten hän näyttää julkaisseen novelleja.

Viivamaalari on jonkinlaista maagista realismia, joka sijoittuu epämääräisesti Helsinkiä muistuttavaan kaupunkiin, jossa vain naiseksi kutsuttu päähenkilö elää melko arkista elämäänsä. Hän asuu kerrostalossa, tykkää juoda kahvia ja katsella pihalla kasvavaa vaahteraa, kunnes eräänä päivänä vaahtera katoaa. Pihalla näkyy maalarinainen, joka maalaa pihan poikki valkoista viivaa. Samoihin aikoihin päähenkilölle arvotaan työpaikka käsitaiteen parissa. Hän ei ole taiteellinen, joten pihalle viivan maalannut nainen voisi auttaa häntä.

Romaani alkaa lupaavasti, mutta melko pian huomasin, että itse tarinassa ei ole tarpeeksi mielenkiintoa motivoidakseni minua lukemaan. Aina kun otin asiakseni lukea kirjaa, se kyllä eteni mukavasti, mutta en suuremmin kaivannut kirjaa silloin kun en lukenut sitä. Suurimman osan ajasta päähenkilö maalaa viivaa viivamaalarin eli Ursulan kanssa. Mielenkiinto syntyi yksityiskohdista ja huomiosta, joita päähenkilö tekee maalaamisen ohella.
"Oloni on samanlainen kuin kahvimainosten työläisellä, joka kertoo ensin työstään ja sitten pyyhkii hikeä otsaltaan ja lopuksi kehaisee maanmainiota kahvia, kuinka se onkaan laadukasta ja juuri sattumoisin samanlaista kuin tämän taitajan tekemän työ - harvinaista ja arvostettavaa."
Loppua kohti juoni tiivistyy ja satunnaiset yksityiskohdat alkavat yhdistyä, mutta valitettavasti lopun koukku ei tunnu niin ihmeellistä, että sitä olisi kokonaisen romaanin verran pitänyt odottaa. Viivamaalari olisi kenties toiminut paremmin novellina, mutta voi myös olla, että miellän Leinosen niin vahvasti novellikirjailijaksi, että hahmotan hänen romaaninsakin venytettynä novelleina. Olisin karsinut maalauskohtauksia ja lisännyt muutaman ennakoinnin loppuratkaisun jujusta aikaisempaan vaiheeseen.

Suosittelisin silti kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat spefiinsä hieman korkeakirjallisempaa otetta. Veikkaan, että joku kirjallisuudentutkija löytäisi tästä teoksesta vaikka mitä.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Maya Van Wagenen: Suosittu - omaelämäkerta

Sivuja: 266
Kustantanut: Karisto
Suomentanut: Leena Perttula
Mistä minulle: kirjastosta

Maya Van Wagenen saa käsiinsä Betty Cornellin oppaan suosiota tavoitteleville teineille. Vaikka opas on kirjoitettu 50-luvulla, päättää Maya aloittaa sosiaalisen kokeen. Voiko kirjan neuvojen avulla todella päästä koulun suosituimpien joukkoon? Tehoavatko 60 vuotta sitten kirjoitetun kirjan vinkit nykyajan amerikkalaiseen koulumaailmaan? Maya testasi vinkkejä vuoden ajan, kirjoitti havaintonsa ylös ja teki muistiinpanojensa pohjalla tämän kirja.

Kirja pohjautuu siis vahvasti tosielämän tapahtumiin. Se on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Vuosi on jaettu kuukausiin kouluvuoden mukaan, ja joka kuukausi Maya kokeilee yhtä kirjan vinkkiä. Hyväksi todetut aiemmat vinkit hän ottaa pidempiaikaiseen käyttöön.

Maya Van Wagenen oli 13-14-vuotias kokeilun aikana ja noin 15-vuotias kirjan kirjoittamisprosessin aikana, mikä näkyy kirjassa sekä suloisella että vähän harmittavalla tavalla. Teksti on nopealukuista ja melko yksinkertaista. Se menee suoraan asiaan, eikä ala pohtia asioita syvällisemmin. Olisin kaivannut paljon tarkempaa analyysia kokeen tuloksista. Kirja on pikemminkin muokattu päiväkirja kuin omaelämäkerta, vai miten sen nyt haluaakaan tulkita.

Samaan aikaan kirja on kuitenkin juuri teini-ikäisen näköinen. En tiedä, kuinka paljon kustannustoimittajilla on ollut sormensa pelissä ja kuinka paljon on oikeasti Mayan tekstiä, mutta ainakin kirjasta houkuu aidon oloinen teini-ikäinen tyttö. Vaikka kirjan maailma on raaka, koulussa tehdään jatkuvasti huumetestejä, lähellä sijaitsevan Meksikon rajan takana käydään huumesotia, joiden merkit näkyvät Mayan kotiin asti, Mayan tuntemia ihmisiä kuolee vuoden aikana, Mayan sisko on autistinen ja muita surullisia asioita paljastuu, Maya silti säilyttää positiivisen asenteensa. Se maailma on Mayan maailma, ja hän elää melko turvallisen kuuloista elämää.

Lukija ei voi olla miettimättä, mitkä osuudet kirjasta ovat muokattuja ja mitkä eivät. Maya kertoo varsin tarkkoja yksityiskohtia elämästään ja laukoo välillä hyvinkin suoria kommentteja muista ihmisistä. Jos kirjassa esiintyvät henkilöt ovat oikeita, haluaisinpa tietää, mitä esimerkiksi Mayan ihastus ajatteli, kun kuuli kirjasta.

Jonkin verran jäi harmittamaan kuvadokumenttien epätasaisuus. Kirjassa on välillä kohtia, joihin olisin halunnut enemmän kuvallista materiaalia, esimerkiksi kohta, jossa Maya kihartaa ensimmäistä kertaa hiuksensa tai ostaa uusia vaatteita. Kokeilin aikana Maya on jo tiennyt, että hän aikoo kirjoittaa kokemuksistaan kirjan. Minä olisin ottanut enemmän valokuvia.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Käärmeenliekit - suomalaisia lohikäärmetarinoita


Toimittaneet: Erkka Leppänen & Hanna Matilainen
Sivuja: 280
Kustantanut: Osuuskumma
Mistä minulle: oma ostos

Mielestäni Osuuskumman julkaisutoimintaa on kiinnostavaa julkaista. He onnistuvat julkaisemaan aina vain kiinnostavamman oloisia kokoelmia, ja kirjojen uudistunut ulkomuotokin kohottaa julkaisujen kasvoja. Uskon, että Osuuskummasta muotoutuu pikku hiljaa entistä tärkeämpi suomalaisen spefin julkaisukanava.

Tämä kokoelma sisältää seuraavat novellit:
  1. Mixu Lauronen: Empiiristä
  2. J. S. Meresmaa: Hyvä emo
  3. Juha Jyrkäs: Käärmeensanat
  4. Katja Salminen: Lohikäärmefragmentteja
  5. Minna Roininen: Tarina punaisesta naisesta
  6. Saara Henrikson: Rigurin käärme
  7. Tarja Sipiläinen: Asfalttiritari
  8. Shimo Suntila: Tulennuolemat
  9. Hanna Morre: Rakelin päätös
  10. Magdalena Hai: Hänen kuvansa
  11. Tomi Jänkälä: Uralin sininen
  12. Erkka Leppänen: Legendojen hautausmaa
  13. Heikki Nevala: Rungot kuin siivekkäät käärmeet
  14. Jussi Katajala: Lento OA1701
  15. Anni Nupponen: Käärmeenkantajat
  16. Anne Leinonen: Mareuksen koskettamat
  17. Janos Honkonen: Itse ilma syttyi tuleen
Lukupiirimme pohti, mitä kotimaisia novellikokoelmia on vielä julkaisematta. On aavetarinoita, steampunkia, merirosvoja, vaihtoehtohistoriaa, cyberpunkia, ihmissusia, vampyyreita, erotiikkaa... Zombeja tai jonkin sortin maailmanloppukokoelmaa ei vielä taida olla, ja urbaanin fantasian kokoelma on tekeillä. Käärmeenliekeissä käsitellään lohikäärmeitä, eikä kokoelma todellakaan jämähdä vain yhteen näkökulmaan.

Loppujen lopuksi niitä perinteisiä lohikäärmeitä, jotka asuvat vuoressa ja vartioivat isoa aarretta, ei tästä kokoelmasta paljon löydy. Seitsemästätoista novellista suunnilleen viidessä nähdään klassisista lentäviä tulta syökseviä lisko-olentoja, tulkintatavasta riippuen. Muut novellit keskittyvät tuomaan lohikäärmeeseen jotain uutta. Lohikäärme voi olla seksuaalisuuden symboli, ase, jotain outoa ulkoavaruudesta tai pelkkä myytti tai uskomus, joka silti vaikuttaa novellin maailmaan. Joskus lohikäärmettä ei nähdä itse lohikäärmeen muodossa juuri lainkaan, vaan se esiintyy ihmismuodossa. Kenties kirjoittajat olivat halunneet vältellä suurimpia lohikäärmekliseitä ja käsitellä olentoa erilaisella otteella, mutta samalla perinteistä taivaalla lentelevää kaunista olentoa tuli vähän ikävä.

Koska novelleja on paljon, luonnollisesti jotkut niistä olivat minusta parempia kuin toiset. Heti kättelyssä on pakko mainita J. S. Meresmaan Hyvä emo, joka on ensimmäinen pitkä novelli Mixu Laurosen raapaleen jälkeen. Hyvä emo on melkein 30 sivua pitkä eeppinen novelli, joka sijoittuu 1800-luvun loppupuolen Tampereelle. Tarina kertoo palvelustytöstä, joka joutuu seuraamaan, kuinka talon nuorin tytär sotkeutuu lohikäärmeisiin. Historiallinen ajanjakso toimii, kieli on mukavan vanhahtavaa ja tarina mukaansatempaiseva. Ainoa miinus oli ehkä turhankin koukuttava tyyli ("Mutta kukaan ei osannut aavistaa, mitä tästä seuraisi" -tyyliin), sillä novellit ovat valmiiksi jo sen verran lyhyitä, ettei erityisiä koukkuja tarvita. Tuo tyyli sopii hyvin kunnon page turner -romaaniin. Tästäpä vinkki Meresmaalle: seuraavaksi mietintään voisi pistää historiallista viihdettä, johon voi lisätä pienen spefimausteen.

Meresmaan novelli on niin hyvä, että oli kenties jopa virhe sijoittaa se novellikokoelman alkuun. Novelli oli niin hyvä, että kesti pitkään, ennen kuin pystyin etenemään muissa novelleissa. Onneksi pieni lukutauko auttoi ja sen jälkeen pystyin nauttimaan muistakin tarinoista. Mieleeni jäi erityisesti Jussi Katajalan Lento AO1701, jossa päähenkilö joutuu lento-onnettomuuteen ja pelastuu erikoisella tavalla. Novelli on ehkä juonellisesti kaikista kiinnostavin, mutta päähenkilö jää vähän tunteettomaksi. Myös Hanna Morren novelli Rakelin päätös ja Janos Honkosen Itse ilma syttyi tuleen jäivät mieleen voimakkaasti. Rakelin päätös edustaa perinteisempää lohikäärmetarina kuin Itse ilma syttyi tuleen, jossa taas historiallisuus nousi voimakkaasti esille.

Tämän kokoelman puiminen lukupiirissä oli antoisaa, vaikka aluksi 17 novellia sisältävä kokoelma epäilytti. Kävimme läpi jokaisen suosikkinovellin ja nostimme vielä esiin sellaisia tekstejä, joihin haluaa vielä luoda huomion. Kaikki aiemmin mainitsemani novellit olivat monien muidenkin suosikkeja ja esille nostettiin myös muun muassa Tomi Jänkälän Uralinsininen, jonka Poromieheksi kutsuttu sivuhenkilö oli aiheuttanut kaikissa inhon tunteita, mutta jota ilman novelli olisi huomattavasti tylsempi.

Käärmeenliekit on monipuolinen kokoelma, mutta myös hieman epätasainen. Se sisältää loistavia novelleja, joille povaan vähintään Atorox-ehdokkuutta, mutta myös novelleja, jotka myönnän jättäneeni kesken mielenkiinnon puutteen vuoksi. Suosittelen silti tätä kaikille, joita kiinnostaa suomalainen spefinovellistiikka.

_____________________
Muokkaus 25.10.
Kuten minua on nyt ystävällisesti informoitu, myös zombeista ja maailmanlopusta on jo olemassa antologia.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Tapahtui Turun kirjamessuilla


Olen huomannut, että aina kun osallituu johonkin tapastumaan toisen kerran, sitä ei voi olla vertailematta edelliseen kokemukseen. Vuoden 2015 kirjamessut olivat minulle toinen kerta Turun kirjamessuilla. Viime vuonna kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja vertasin halleja jatkuvasti siihen, mitä olin kokenut vuonna 2009 Maata näkyvissa -festareilla, jolloin messuhallissa oli ollut festariruokala.

Viime vuonna pyörin kirjamessuilla kuin conissa, tänä vuonna pyörin enemmän omalla kotiosastolla, eli Science fiction ja fantasia Turussa -osastolla, sillä olin osittain vastuussa osastosta. 

Osasto sijaitsi samassa tilassa auditorion kanssa ja hienona maamerkkinä toimi TARDIS, jonka teetimme viime keväänä Aikavänkyrä -tapahtumaan. Kukapa muu, kuin itse Tohtori, seisosteli rennosti aikakoneen vieressä. Viikonlopun aikana ja messujen jälkeenkin poseerauksiea TARDIS:in ja tohtorin seurassa näkyi jonkin verran sosiaalisessa mediassa.

TARDIS päivystäjän pöydän takaa.
Pidin sijainnista, vaikka edellisen vuoden paikka A-hallissa nuorisokirjaijoiden osaston vieressä oli ollut loistava. Myös J. S. Meresmaa pohti messujen asetelua blogissaan. Viime vuonna nämä kaksi osastoa toimivat hyvin yhteen, mutta nyt Turun Science Fiction seura oli siirretty muualle, kristillisten antikvariaattien viereen. Samalla pistin kuitenkin merkille, että auditorio oli otettu paremmin käyttöön kuin viime vuonna. Muistikuvissani viime vuonna auditoriossa sijaitsi sarjispiste ja muuten lähes tyhjä tila oli täynnä jonkinlaisia tuoleja tai patsaita.

Vaikka tänä vuonna osallistuin vähemmän ohjelmaan, silti tuntui, kuin olisi juossut jatkuvasti paikasta toiseen. Ehkä sen aiheutti koko viikonlopun hektisyys, sillä osallistuin viikonlopun aikana joka ilta joihin bileisiin. Niissä ei kyllä jaksanut kauan roikkua, sillä seuraavana päivänä piti olla messuilla siinä joskus kymmenen ja yhdentoista välillä.

Taitaa olla keskustelutilaisuus J. S. Meresmaan kanssa meneillään.
Perjantai aloitti messut. Ehdin paikalle juuri sopivasti osaston tekijävierailulle, jossa vieraana oli J. S. Meresmaa. Aiemmin ilmoitettu seuralainen Tyyli Hypén ei päässytkään paikalle. Minulla oli päivystysvuoro, mutta juttelin Meresmaan kanssa jonkin verran esimerkiksi hänen upeasta hameestaan ja Hyvä emo -nimisestä novellista, jonka olin juuri samalla viikolla sattunut lukemaan. Siinäpä vasta hyvä novelli. Kannattaa lukea, se löytyy Osuuskumman Käärmeenliekit-antologiasta.

Anu Holopainen, Tiina Lehtineva ja Henry Aho
Perjantaina taisin ehtiä osallistua eniten ohjelmaan. Suuntasin kuuntelemaan Nuorisokirjailijoiden osastolle ohjelmaa nimeltään Ihonalaisia arpia. Siinä kolme kirjailija, Anu Holopainen, Henry Aho ja Tiina Lehtineva keskustelivat uusimpien nuortenkirjojensa syntyprosessista. Anu Holopainen puhui kirjastaan Ihon alaiset, Henry Aho kirjastaan Arvet ja Tiina Lehtineva kirjastaan Hero

Ensiksi puhuttiin siitä, mistä kirjoittajat saivat idean kirjaansa. Henry Aho kertoi lukeneensa kiusaamista käsitelleen artikkelin netistä, ehkä Iltalehden sivuilta, ja päättänyt silloin kirjoittaa kirjan koulukiusaamisesta. Ensimmäinen versio kirjasta valmistui jo vuonna 2011, mutta sen jälkeen kirjaa oli vielä työstettävä.  Anu Holopainen, joka hoiti myös keskustelun haastattelupuolen, kertoi lyhyesti, että Ihon alaisten kauneusleikkausaihe oli hänestä mehevä aihe.

Tiina Lehtineva taas kertoi, että idea huumeista kertovasta nuortenkirjasta syntyi yksinkertaisesti siitä, että aihe kiinnosti, eikä hänen mielestään suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa ole ollut uusia huumeaiheisia kirjoja vähään aikaan. Minä muistelen lukeneeni teini-ikäisenä useita huumekirjoja, mutta osa niistä oli käännöskirjallisuutta, ja yläasteajoistani on suunnilleen kymmenen vuotta, joten tämän hetken yläasteikäiset ovat jo täysin eri ikäpolvea. Heille täytyy kirjoittaa omat versionsa, koska maailma on muuttunut, eikä 2000-luvun alun elämä ole yhtä samaistuttavaa kuin 2010-luvun maailma. En tietenkään ole lukenut Heroa, joten en tiedä, minkälainen kirja oikeasti on, Sen kun ajattelen ääneen.

Seuraavaksi puhuttiin kirjojen nimistä. Henry Aho paljasti, että kirjan nimi piti alun perin olla Elämisen arvoinen elämä? (kysymysmerkki mukana), mutta kustantamo halusi lyhyen nimen, joten nimi vaihdettiin Arviksi. 

Tiina Lehtineva kertoi, ettei hänen käsikirjoituksellaan ollut aluksi nimeä ja hän piti pitkiä nimenkeksimissessioita, joissa hän yritti luonnostella monenlaisia ideoita. Lopulta hän luki tai muisti jostain, että heroiinia kutsutaan joskus lempinimellä Hero of the Underworld ja päähenkilökin kutsutaan usein sankaripelleilijäksi. Hero löytyy myös sanasta heroiini. Niinpä kirja sai yksinkertaisen ja napakan nimen.

Ihon alaisten varhaisimpia nimiehdotuksia olivat Kauniit tai Kauniit luut, mutta sitten päädyttin Ihon alaisiin, juurikin erikseen kirjoittuna, jotta nimi on monimerkityksellinen. Me kaikki elämme ihomme alla.

Keskustelussa puhuttiin paljon taustatyöstä. Henry Aho kertoi lyhyesti, että hän haastatteli jonkin verran oppilaita ja käytti heidän kokemuksiaan, mutta onneksi rankimmat jutut hän joutui keksimään itse, sillä kukaan hänen kohtaamaastaan oppilaasta ei ollut sellaista kiusaamista kokenut. 

Tiina Lehtineva taas innostui puhumaan paljon tutkimustyöstään, ja kuulosti siltä, että hän olikin tehnyt sitä paljon. Ensiksi hän korosti, ettei ole itse koskaan kokeillut huumeita, vaan kaikki hänen tietonsa perustuu toisen käden tietoon. Hän kertoi tavanneensa huumepoliiseja, jotka näyttivät hänelle välineitä ja myös itse huumeita, joita on päätynyt poliisin haltuun. Lehtineva kertoi lukeneensa huumenkäyttäjien omia keskustelupalstoja netissä ja löytäneensä sieltä neuvoja siitä, miten käyttää huumeita ja jopa videoita siitä, miten piikitää. Lehtineva kertoi myös, että kirjan kirjoittamisen aikana hänen nyrkkeilyporukkansa pahoinpiteli hänet hallitusti ja pyynnöstä, jotta hän osaisin kirjoittaa paremmin kohtauksen, jossa päähenkilö pahoinpidellään. Myös matka Lontooseen, jossa kirja tapahtuu, auttoi kirjoittamisessa, sillä hän otti siellä kuvia hyvistä tapahtumapaikoista ja näki kodittomien (ja mahdollisesti huumeidenkäyttäjien) yöpymisalueita. Kirjan takakansikuva on Lehtinevan itse ottama.

Anu Holopainen etsi netistä tietoa ekstremestä kehonmuokkauksesta. Hän sanoi tunteneensa itsensä varsinaiseksi kukkahattutädiksi, kun oli kauhistellut muokkauksia niin paljon. Hän luki paljon blogeja ja katsoi myös dokumentteja, joista mieleen jäi voimakkaasti tyttöjen häpyhuulten leikkaukset. Eräässä dokementissa tyttären äiti oli sitä mieltä, että jos tyttöä oudon muotoisen häpyhuulet haittaavat niin paljon, ettei uskalla näyttäytyä pojalle nakuna, niin pitäähän ne ehdottomasti korjata. Holopainen kertoi myös perehtyneensä psykologiaan, esimerkiksi siihen, kuinka töihin palkataan usein tiedostamatta normaalipainoisia ja muuten viehättäviä ihmisiä.

Haastattelun loppupuolella puhuttiin hahmoista. Henry Ahon sanoi suoraan, että käytti hyödyksi kliseitä. Omalla tavallaan yläasteesta löytyy aina lähes kaikki kliseiset hahmot. On luokan kaunein, kiusaaja, kiusattu, suosittu jne. Eniten Aholle tuotti ongelmia päästä sisälle 8.-luokkalaisen tytön päähän, mutta kuulemma loppujen lopuksi se ei edes ollut niin vaikeaa. Kirja oli lopulta helppo kirjoittaa.

Tiina Lehtinevan päähenkilö oli ollut hänelle olemassa jo pitkään, mutta vasta nyt hän kirjoitti hahmosta kirjan. Hän kirjoitti omien sanojensa mukaan karismaattisen hahmon, hyvän jätän, joka astuu huumepiireissä muiden jalkoihin.

Holopaisen kirjan kaikki hahmot syntyivät tarpeeseen, kertomaan maailmasta, joka itse asiassa oli yksi oma hahmonsa. Holopaisen lempihahmo on Plastic Princess, joka jää tarinassa kaikista mystisimmäksi.

Viimesenä kysymyksen Holopainen ehti kysyä, oliko kirjoittaminen rankkaa. Henry Aho mietti usein, onko hän mennyt kirjoittamaan liian raa'an tarinan koulukiusaamisesta. Hän oli Facebookin kautta yhteydessä kiusattujen nuorten vanhempiin, joks kertoivat, että myös ne rankimmatkit jutut ovat totta joillekin. 

Lehtineva heräsi välillä kirjoittaessaan kauhun tunteeseen, sillä huumemaailma oli niin voimakkaasti hänen mielessään. Hän myös pohti Ahon tavoin, että onko hän mennyt kirjoittamaan liian rankoista asioista, mutta huumepoliisien mukaan huumemaailma on juuri sellaista, mitä hän on kirjoittanut. Nyt Lehtineva jopa pohtii, että onko mennyt kirjoittamaan liian laimean version siitä, mitä huumeiden käyttö todellisuudessa on.

Anu Holopainen ei ehtinyt vastata tähän kysymykseen, tai sitten en vain saanut kirjoitettua enää mitään muistiinpanoihini. Kynäni sauhusi niin ahkerasti, että ehkä käteni kramppasi tässä vaiheessa.


Ennen seuraavaa ohjelmaa pysähdyin ottamaan kuvat kahdesta kirjasta, jotka olivat jo päätyneet haltuuni. Yksi oli Anne Leinosen Vaskinainen, jonka kannessa on upea folioitu kuvio. Helena Wariksen ja Janne Nykäsen Entropia päätyi haltuuni arvostelukappaleena, Pitää lukea se pian.


Kello 16:00 suuntasin yläkertaan, jossa oli Jenna Kostetin haastattelu. Hän voitti viime vuonna esikoiskirjallaan Lautturi Blogistania Kuopuksen ja nyt Robustos on julkaissut häneltä uuden kirjan nimeltään Marrasyöt. Olin kuuntelemassa Kostetit haastattelua viime vuonna, joten jo ihan rutiinin vuoksi halusin tänä vuonna katsastaa, missä nyt mennään.

Minun on pakko pyydellä anteeksi kuvien laatua. Jenna Kostet on oikeasti oikein viehättävä nainen, mutta niin tänä kuin viimekin vuonna onnistuin ottamaan haastattelusta vain kehnoja kuvia. Positiivista kuitenkin oli se, että haastattelussa oli huomattavasti enemmän kuuntelijoita kuin viime vuonna.

Aluksi puhuttiin Lautturin menestyksestä. Kostet oli sitä mieltä, että on hienoa, että esikoiskirja on huomattu, varsinkin kun lasten- ja nuortenkirjoja julkaistaan paljon, etteivät kaikki millään ehdi lukea kaikkea. Kostet oli tyytyväinen myös siihen, että niin sanotut tavallisetkin lukijat ovat löytäneet hänen kirjansa.

Marrasöihin Kostet kertoi saaneensa idean dekkareista. Hän ei juurikaan ymmärrä dekkareita, joten hän päätti kirjoittaa dekkarimaisen kirjan, jotta pääsisi paremmin tutuksi genren kanssa. Hän myöntää, ettei ole lukenut paljon dekkareita, joten kirjassa saattaa olla kliseitä. Ainakin siinä on ruumis, ja mitäpä olisi dekkari ilman ruumista.

Kostet kertoi olevansa hieman huolissaan, sillä Marrasyöt on erilainen kirja kun Lautturi. Hän on pohtinut, miten vanhat lukijat suhtautuvat siihen, mutta toisaalta, Marrasyöt saattaa kiinnostaa myös niitä lukijoita, jotka eivät Lautturiin tarttuneet.

Minun mielestäni on hyvä, että kirjailija kirjoittaa erilaisia kirjoja. Kirjailijoilla saa olla tunnusomaisia piirteitä ja se on myös ihan toivottavaa, mutta minun mielestäni piirteet olisivat mieluiten kielellisiä tai teemallisia aiheen sijasta. Silloin kirjailijasta muodostuu eräänlainen tavaramerkki. Tietää, minkä tyylistä kirjaa mahdollisesti alkaa lukea, mutta silti sivuilta löytyy jotain uutta ja yllätyksellistä.

Jenna Kostet kertoo, että halusi sisällyttää tarinaan jatulintarhan ja hän esittää myös oman teorinsa siitä, miksi jatulintarhoja on olemassa. Se liittyy kekriin, johon myös kirjan nimi, Marrasyöt, viittaa.

Kostet halusi kirjoittaa kirjan, jota realismiin tottunut lukija ei lopeta kesken, mutta jossa on silti joku yliluonnollinen kulma. Hän joutui myös pohtimaan, miksi poliiseja on rikospaikalla Nauvossa, jossa nykyään ei ole poliiseja lainkaan.

Jään innolla odottamaan kirjan lukemista. Se onkin minulla jo kirjastossa varauksessa.


Illan viimeisenä ohjelmana kävin kuuntelemassa Maijaliisa Dieckmannin haastattelun. Edellisenä vuonna en ollut huomannut, että Dieckmann on messuilla, joten tänä vuonna piti korjata virhe. Valitettavasti lähdin haastattelusta pois, sillä en oikein pitänyt Dieckmannin esiintymistyylistä. Sitä oli vaikeaa seurata, sillä hänen juttunsa poukkoilevat epäjohdonmukaisesti. 

Korppi Tardiksen päällä.

Lauantai hissi-selfie.


Lauantaina ehdin hetken aikaa olla kuuntelemassa seminaaria, jonka aihe oli kustantajan ja kirjailijan suhde. Ohjelma oli huonosti ilmoitettu ainakin nettisivuilla, sillä en tiennyt lainkaan, ketä siellä olisi puhumassa. Paikalle saavuttuani huomasin, että siellä on Tommi Kinnunen, mutta muita en tunnistanut.

Tommi Kinnusen haastatteluna minä tätä seminaaria sitten vähän pidinkin. Hän myös taisi olla enemmän äänessä. Tulin seminaariin myöhässä, silloin kun puhuttiin kirjailijan saamasta palautteesta. Tommi kertoi pitävänsä eniten kirjallisesta palautteesta, koska sen hän voi lukea rauhassa ja sulatella sitä, kunnes vasta pystyy tapaamaan kustannustoimittajan keskustelun merkeissä. Yleensä hän päätyi tekemään kaikki muutokset, mitä kustannustoimittaja oli ehdottanut Neljäntienristeykseen, mutta ensiksi muutoksista piti väitellä.

Hän myös kertoi, että kustannustoimittajan palaute oli tarpeellista silloin, kun oli itse jo kyllästynyt kirjaan. Juonenkäänteet eivät enää tuntuneet yllättäviltä. Aivan loppuvaiheessa Kinnusen kustannustoimittaja olikin kirjoittanut Neljäntienristeyksen plariin: "Vittu sää oot kirjoitanut hyvän kirjan!" 

Kinnuselta on tulossa pian ulos uusi kirja, Lopotti, jonka kirjoittamisessa hänellä oli tosi hyvä kirjoitusflow. Hän koki hienona sen, että pystyi kirjoittamaan luvun, pistämään sen Driveen ja saamaan kustannustoimittajalta jo parin päivän kuluttua palautetta. Teksti oli silloin vielä tuoreena mielessä ja sitä oli helppo muokata. 

Yleisesti seminaarissa oltiin sitä mieltä, että kustannustoimittajaa kannattaa yleensä uskoa. Jos jotain on plariin merkitty, se on siellä todennäköisesti siksi, koska se pistää silmään. Joku kirjailija oli jättänyt omasta mielestään hyvän murresanan tekstiin, vaikka kustannustoimittaja oli ehdottanut sen muuttamista yleiskieliseen vaihtoehtoon, ja heti ensimmäisissä arvosteluissa murresanoihin kiinnitettiin huomioa. (Minun mielestäni murresanoja saa kyllä käyttää, mutta jos kyseessä on joku sana, joka oikeasti voi aiheuttaa väärinymmärryksia, esimerkiksi sana tuima ruoasta puhuttaessa, niin silloin sen voi vaihtaa.) 

Joskus kustannustoimittaja on arvokas myös silloin, kun kirjailija käyttää jotain sanaa, joka on vain hyvin pienen ihmisryhmän käytössä tai jos kirjailija yksinkertaisesti ei tiedä sanan oikeaa merkitystä. Esimerkiksi eräs kirjailija oli koko ikänsä kutsunut kirjan sivuihin taitettavia koirankorvia hiirenkorviksi, jolloin kustannustoimittajan piti pyytää muutosta.

Kustannustoimittajat kertoivat tykkäävänsä kirjailijoista, joilla on selkeä visio tekstistään. Paras hetki on se, kun kirjailija palauttaa muokattua tekstiä, johon on tehty ratkaisuja yllättävällä tavalla. Tällöin tykstistä tulee parempaa kirjailijan ehdoilla. Vaikeimpia tapauksia ovat ne, joilla ei tunnu olevan mitään hajua, mitä tehdä tekstilleen. He yleensä tekevät mukisematta kaikki ehdotetut muutokset, jolloin he siis tuntuvat olevan hukassa oman tekstinsä kanssa.

Tässä vaiheessa jouduin poistumaan seminaarista, sillä minulla alkoi päivystysvuoro.

Tuttuja lavalla.
Hienoa kirjamessuilla on se, että siellä voi törmätä noin vain julkisuuden henkilöihin. Olin vain kiertelmässä messualuetta, kun yhtäkkiä näin Simo Frangénin lavalla. Törmäsin messuilla myös Sofi Oksaseen, Jenni Haukioon, Sauli Niinistöön ja Laila Hirvisaareen.


Sunnuntaina marssin messualueelle sisään Volter Kilven Alastalon salissa -kirjakasojen ohi huomaamata niitä lainkaan. Vasta kun olin viemässä takkiani narikkaan, huomasin jonkun laittavan narikkaan oman kappaleensa kirjasta. Muistin lukeneeni uutisen siitä, että Turun kirjamessut lahjoittavat kyseisen kirjan kaikille messuvieraille. Idea on hieno, mutta olisivat voineet valita jonkun vähän vetävämmän kirjan. Jos tästä tulee tapa, niin ensi vuonna voisi olla joku vähän helpommin lähestyttävä kirja. No, nappasin silti oman kappaleen mukaan.

Sunnuntai alkoi leppoisasti kirjailijatapaamisella osastollamme. Vieraina olivat Anu Holopainen ja Anni Nupponen, jotka molemmat ovat oikein mukavia ihmisiä. Juttelimme kirjasarjojen vaikeudesta, sillä edellisten osien tapahtumia on usein vaikea palauttaa mieleensä. Me kaikki olimme sitä mieltä, ettei olisi lainkaan pahitteeksi, jos kirjasarjoissa olisi mukana jonkinlainen yhteenveto aiemmista tapahtumista. Margaret Atwoodin Uudessa maassa oli takana monen sivun mittainen selostus aiemmista tapahtumista, eikä se ollut yhtään pahitteeksi. 

Juttelimme myös Anni Nupposen viehätyksestä irtopäihin. Hänen novelleissaan on esiintynyt paljon irtopäivä, ja kuulemma hänen uudessa romaanissaan Kauheissa lapsissa niitä on lisää. Se ei kyllä yllätä, sillä Kauheat lapset sijoittuu samaan maailmaan kun Nupposen Atorox-palkittu steampunk-novelli.

Tämä pitää vielä joskus lukea. Kuulemma tosi hyvä.
Sunnuntaina vielä kiertelin divarialuetta ja piipahdin ruokamessujen puolella, josta oikeasti ostin leipää, pullaa ja jäätelöä. En viime vuonna ostanut sieltä mitään.

Kirjaostosten puolesta tämän vuoden messut oli heikko. Ostin vain kolme kirjaa ja sain kaksi ilmaista kirjaa. Divaripuolella ei oikein osunut silmään mitään kiinnostavaa, tai kun osui, kyseessä oli joku kirja, jota en ehkä kuitenkaan halua omaan hyllyyni. Heittäydyin tosi pihiksi. Pohdin monien kirjojen kohdalla, haluanko oikeasti laittaa siihen monta kymmentä euroa, vai onko järkevämpää vain lainata se kirjastosta. Messujen jälkeen kävinkin laittamassa monta kirjaa kirjaston varausjonoon.

Tavallaan olen kyllä myös ihan tyytyväinen, etten ostanut turhia heräteostoksia. No, Siri Pettersenin Odininlapsi oli heräteostos, mutta mietin sitä kaksi messupäivää. Sen sai messuilta hintaan 20€, ja onhan kyseessä suomennettu eeppisen fantasian edustaja, eikä sitä genreä tällä hetkellä suomenneta liikaa. Nyt vain toivon, että kirja on rahansa arvoinen.

Messujen ostokset.
Messut olivat tänä vuonna rankat, mutta myös hauskat. Sellaiset niiden kuuluukin olla. Kolmeksi päiväksi voi heittäytä markkinamaiseen kylätunnelmaan, jossa myydään minun lempishoppailukohteitani - kirjoja.

Saga (Volume 5)

Kirjoittanut: Brian K. Vaughan
Piirtänyt: Fiona Staples
Kieli: englanti
Sivuja: 152
Mistä minulle: kirjastosta

Saga-sarjakuvan viides albumi on selkeästi väliosa. Kutsuisin tätä trilogian keskiosaksi. Ensimmäiset kolme albumia muodostivat yhden kokonaisuuden, ja oletan, että albumit 4-6 muodostavat taas yhden selkeän kokonaisuuden. Neljännessa albumissa tarinaa kannatteleva pieni perhe - Marko, Alana ja Hazel - ovat asettuneet joksikin aikaa aloilleen ja ehtineet elää pienen hetken suhteellisen rauhallista elämää. Neljäs albumi sysää heidät uudelleen seikkailuun, jossa jälleen kerran jahdataan perhettä, joka on synnyttänyt kahden eri lajin välisen lapsen.

Kun neljäs osa oli melko rauhallinen albumi ja käsitteli arkielämää (jos tuossa maailmassa edes on arkea), niin viidennessä albumissa ollaan tien päällä. Alana, Hazel ja Hazelin isoäiti Klara ovat eräällä tavoin vangittuina, kun taas Marko, Prince Robot IV, Ghüs ja Yuma ovat omalla missiollaan. Mukaan heitetään myös kolmas ryhmä, joka on etsimässä lohikäärmeitä pelastaakseen sairaalassa viruman ystävänsä.

Albumissa riittää toimintaa, ehkä jopa liikaakin. Kun yritin etsiä bloggaukseen jotain kaunista kuvaa, jonka voisin lisätä arvosteluun, en oikein löytänyt sellaista. Tästä albumista tuntui puuttuvan se herkkyys, mistä Sagassa pidän. Saga on brutaali ja yllätyksellinen sarjakuva, jossa ei peitellä pintaa tai sensuroida sanoja, mutta silti sieltä on löytynyt myös se kaunis puoli. Viidennessä albumissa sitä ei ollut. Kaikkien tilanteet ovat synkkiä, joten kenties kauniille hetkille ei ole aikaa. Mutta kun albumia on odottanut pitkään, ei puutteista voi olla pettymättä.

Viidennessä osassa muokataan alati muuttuvaa tilannetta, mutta perehdytään myös lisää hahmojen menneisyyteen. Pidin siitä, kuinka Markon lähes täydelliseen pintaan tehtiin muutama soro, jotta hän ei näytä liian puhtoiselta Alanan vieressä. Albumi pureutuu väkivaltaan ja sotilaan elämään ja tuo esille myös sen puolen, mitä Sagan maailmassa tapahtuu entisille sotilaille.

Vaikka myönnän pettyneeni hieman, odotan silti seuraavaa osaa. Toivon, että kuudes albumi ottaa vähän rauhallisemmin ja antaa tilaa myös herkkyydelle. Alanan ja Markon tilanne ei ole ruusuinen, mutta lukijana haluaisin nähdä myös vähän toivoa. Onneksi Hazelin kertojaääni antaa edes jotain.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Satu Mattila-Laine: Parantola

Sivuja: 154
Kustantanut: Karisto
Mistä minulle: kirjastosta

En ollut erityisemmin suunnitellut lukevani tätä kirjaa, mutta niin se vain tuli vastaan nuortenosastolla kirjastossa.

Ensimmäiseksi olin yllättynyt siitä, kuinka pieni kirja on. Kovakantisuudesta huolimatta se on hädin tuskin pokkaria isompi. Kirja on myös lyhyt, joten sen luki tosi nopeasti.

Tarina kertoo Elisasta, jolla on todettu epilepsia pari vuotta sitten. Vain hänen paras kaverinsa ja perheensä tietävät. Kesäloma on alkanut ja Elisa menee viettämään iltaa kaverinsa Sinin kanssa autioituneen talon tiluksille. Elisa lähtee tutkimaan taloa, kun hän saa kohtauksen. Kohtauksesta herättyään hän on huomaa päätyneenä 1930-luvun epilepsiaparantolaan. Elisan päätavoite on päästä takaisin omaan aikaansa, mutta samalla hän tutustuu 30-luvun elämään ja Anna-nimiseen parantolan asukkiin, jolla on omat toiveensa, joita ympäröivä maailma ja tauti estävät toteuttamasta.

Mielenkiintoinen aihe, josta olisin lukenyt mieluusti 300-400-sivuisen kirjan Valitettavasti 154 sivua käsitteli aihetta makuuni aivan liian kevyesti. Päähenkilö tuntui yksinkertaiselta, vaikka 15-vuotiaat tytöt eivät ole yksinkertaisia. Tarina tuntui pikemminkin luonnokselta, josta olisi niin helposti voinut laventaa laajempaan ja syvempään tarinaan. Olisin halunnut tietää enemmän parantolan elämästä ja olisin halunnut lukea enemmän yksityiskohtia 30-luvun elämästä.

Yleensä pidän nuortenkirjoista, mutta tämän kohdalla koin olevani vähän liian vanha lukija. Kenties tämä kirja toimii porttikirjana lukemisen maailmaan sellaiselle teini-ikäiselle, joka ei yleensä juurikaan lue. Parantola on helppo ja ennalta-arvattava kertomus, mutta sellaiselle, joka ei lue paljon, se voi olla vain plussaa. Ehkä joku opettaja voisi suositela tätä yläasteikäisille äidinkielentunnilla.

torstai 8. lokakuuta 2015

Michael Ende: Momo

Sivuja: 198
Suomentanut: Marikki Makkonen
Kustantanut: WSOY
Mistä minulle: laina kaverilta

Muistan nähneeni lapsena jännittävän piirretyn, jossa oli pikkuinen orpotyttö ja aikaa varastavia harmaita herroja. Elokuva oli silloin hyvin vaikuttava, ja mieleen oli jäänyt vain yksi nimi: Momo. Törmäsin kirjaan sattumalta tässä jonkin aikaa sitten ja innostuin, sillä en tiennyt, että animaatio perustuu kirjaan, joka on kaiken lisäksi Michael Enden kirjoittama.

Tarina kertoo tytöstä, joka saapuu pieneen kaupunkiin ja asettuu asumaan raunioituneeseen amfiteatteriin. Kaupungin ystävälliset ihmiset auttavat Momoa elämään ja vastapalvelukseksi Momo auttaa kaupunkilaisia. Momolla on erityinen ominaisuus kuunnella ihmisten ongelmia niin, että ihmiset keksivät ratkaisun ongelmiinsa. Muodostuu sanonta "Mene Momon luo", aina kun ongelmia ilmenee. Järjestely sopii pienellä tytölle, joka ei elämältään muuta kaipaa kuin ystäviä ja rauhallista eloa.

Kirja lähtee hitaasti liikkeelle. Kaupunki ja hahmot esitellään lukijalle huolella. Varsinainen pääjuoni nytkähtää käyntiin vasta tarinan toisessa osassa, jossa harmaat herrat aloittavat työnsä kunnolla. He suostuttelevat ihmisiä säästämään aikaa aikapankkeihin, jotta heillä olisi enemmän aikaa elää, mutta mitä enemmän he säästävät, sitä kiireisempiä he tuntuvat olevan ja sitä ärtyneempiä heistä tulee. Vähitellen ajan herrojen vaikutus alkaa näkyä myös Momon lähipiirissä, kun juuri kukaan ei enää ehdi tulla amfiteatteriin puhumaan Momolle tai kuuntelemaan Momon hyvän ystävän Gigin jännittäviä tarinoita.

Lapsille suunnattu seikkailu tarjoaa aikuiselle lukijalle pelottavan tutun maailman: vaikka kuinka tuntuisi hoitavan asioita, aina on kauhea kiire, eikä enää kerkeä tehdä juuri mitään sellaista, mitä oikeasi haluaisi. Kiireiden keskellä ei muista elämän pieniä tärkeitä asioita, kuten yleistä ystävällisyyttä ja pienistä asioista nauttimista. Mitään ei voi tehdä pelkästään siksi, että se on hauskaa, vaan kaiken pitää olla jollain tavoin myös hyödyllistä. Kirja on kirjoitettu jo 1970-luvulla, mutta se on nyt todennäköisempi vieläkin ajankohtaisempi kuin kirjoitushetkellään.

Tarinan voi lukea myös kuvauksena aikuistumisen pelosta tai siitä, miltä aikuisuus näyttää lasten silmissä. Lapset kiinnostuvat näennäisen mitättömistä yksityiskohdista, mutta aikuisilla ei tunnu koskaan olevan hauskaa. Momossa kiirettä vastaan taistellaan konkreettisesti, kun pahat harmaat herrat on kukistettava, mutta todellisuudessa aikuisuus odottaa jokaista väistämättä. On kuitenkin eri asia, miten päättää aikuistua.


Yritin etsiä YouTubesta pätkät siitä piirretystä, jonka olen lapsena nähnyt. En ole ihan varma, mutta se voisi olla tämä. Muistaako kukaan muu nähneensä tätä telkkarista joskus 2000-luvun alussa?

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Cecelia Ahern: Ihmemaa

Sivuja: 454
Suomentanut: Terhi leskinen
Kustantanut: Gummerus / Loisto-pokkari
Mistä minulle: kirjastosta

Lukujumi, tuo lukijan suurin vaiva. Sellainen vaivasi minua jonkin aikaa sitten. Yöpöytä täynnä keskeneräisiä kirjoja, lisää kirjahyllyn reunalla, eikä mikään oikein innostanut.

Olin kirjastossa ihan muilla asioilla, kun hetken mielijohteessa näin palautettujen hyllyssä romanttista kirjallisuutta. Cecelia Ahernin kirjoja ei siinä ollut, mutta sain silti idean etsiä jonkun hänen kirjoista käsiini. Olin lukenut Ahernilta vain yhden novellikokoelman, mutta olin pitänyt siitä ja arvelin, että nopealukuinen hieman spefiin vivahtava kirja voisi olla juuri nyt tarpeen.

Ihmemaa kertoo kadonneista ihmisistä ja siitä, minne he menevät. Se kertoo Sandy Shorttista, jonka luokkakaveri katoaa Sandyn ollessa 10-vuotias. Sen jälkeen Sandy ei enää ole entisensä, vaan hänelle kehittyy pakkomielle tietää, missä kaikki tavarat ovat, ja jos niitä ei löydy, hän etsii, kunnes löytää. Etsimisvimma ohjaa hänet yksityisetsivän uralle. Hän auttaa löytämään kaukaisia sukulaisia, joita ei ole näkynyt vähään aikaan ja ihmisiä, jotka ovat yksinkertaisesti kadonneet kuin savuna ilmaan. Yhdellä keikalla Sandy huomaa kadonneensa itsekin.

Ihmemaa tarjosi minulle juuri sitä, mitä hain. Mukaansatempaisevaa luettavaa, johon voi upota halutessaan tuntikausiksi. Oli rentouttavaa avata kirja ja vain kadota sen maailmaan. Oli rentouttavaa lukea kirja, jonka lukemista ei ollut suunnitellut pahimmillaan jo yli vuotta. Kirja oli täysin tuore, sen kansi tai nimi eivät olleet ehtineet kulua mielessäni jo valmiiksi ennen lukemisen aloittamista.

Hempeästä kannesta huolimatta Ihmemaa ei mielestäni ole ihan heppoinen kirja. Se kertoo naisesta, jolle lapsuuden trauma on aiheuttanut pakko-oireita. Se kertoo miehestä, joka ei saa rauhaa pikkuveljensä katoamisen jälkeen. Se kertoo kadonneista ihmisistä, jotka haluavat päästä takaisin, mutta joiden on pakko aloittaa elämä toisaalla, sillä takaisin ei ole paluuta.

Jollain tavoin minun oli vaikea suhtautua kirjaan kunnon spefinä. Spekulatiivisia elementtejä tapahtuu, mutta ne tuntuvat pikemminkin hassuilta selittämättömiltä juonielementeiltä kun kunnon maagisilta mausteilta. Kuinka moni on katsonut elokuvan 13 ja risat? Siinä päähenkilö saa haltuunsa taikapulveria, joka toteuttaa toiveita. Asiaa ei erityisemmin selitetä, vaan päähenkilö yksinkertaisesti siirtyy 80-luvun teini-iästä 2000-luvun kolmikymppisen naisen elämään. Taikaelementti on mukana vain, jotta on mahdollista toteuttaa juonikuvioita, jotka eivät muuten olisi mahdollisia. Tällaisia elokuvia tulee mieleen useampikin, kuten Perjantai on pahin ja 17 Again. Niihin on vaikea suhtaustua spefielokuvina, sillä maailma on muuten hyvin arkinen. Siksi kai on olemassa termi maaginen realismi.

Ilman spefielementtiä Ihmemaa olisi kuitenkin ollut paljon yksiulotteisempi kirja. Nyt Sandy on kadoksissa ja muiden on etsittävä häntä. Samalla Sandy pystyy tekemään rauhan menneisyytensä kanssa ja saamaan vastauksia kysymyksiin, jotka ovat vaivanneet häntä hänen koko elämänsä.

Kirjan maailma on hyvin lohdullinen, ystävällinen, rauhallinen ja keskiluokkainen. Ongelmia kasaantuu niin sanotuille tavallisille mukiinmenevästi toimeentuleville ihmisille. Kirjan lukeminen on turvallista eikä siinä tapahdu mitään liian rajua. Se on hyvä lohtukirja, johon uskaltaa tarttua milloin vain. En yhtään ihmettele, miksi Cecelia Ahern menestyy. Hän kirjoittaa kirjoja, joihin on helppo tarttua, mutta kirjojen sivuilta löytyy myös vakavia aiheita, joihin voi halutessaan pysähtyä.

torstai 1. lokakuuta 2015

Huomenna: Turun kirjamessut


Kirjamessuihin, coneihin ja muihin monen päivän mittaisiin tapahtumiin tulee valmistauduttua aivan eri tavalla kuin päivän mittaisiin tapahtumiin. Luvassa on yleensä monta päivää menoa ja meininkiä, joten elämä on pakko yrittää aikatauluttaa niin että myös conin jälkeen pystyy elämään. (Usein kyllä tapahtumia seuraa post con blues.)

Tänä vuonna olen valmistautunut Turun kirjamessuihin laatimalla tarkat aikataulun niistä ohjelmista, missä haluan olla. Kirjamessujen ohjelma on julkaistu hassussa muodossa eikä sieltä edes löydy kaikkea ohjelmaa, johon haluaisin osallistua, joten on pakko tehdä itse itselleen aikataulu.

Messueväitä. Kaikkea mikä säilyy eikä vaadi suurta laittamista paikan päällä.

Tänä vuonna, kuten viimekin vuonna, osallistun Turun Science Fiction Seuran eli TSFS:n ja Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin eli Tutkan osaston ylläpitoon, päivystykseen ja ohjelmaan. Jos satut olemaan messuilla ja sinua kiinnostaa messualueen ehkä rennoin loossi, josta löytyy muun muassa ilmaista kahvia, teetä, keksejä ja sohva, jolla leputtaa jalkojaan, kannattaa suunnata Science fiction ja fantasia Turussa -osastolle, joka löytyy auditorion viereisestä tilasta. Voit myös tutustua osaston Facebook-eventiin.

Osastolla vierailee messujen aikana kirjailijoita, sarjakuvataiteilijoita ja muita nimekkäitä fandom-ihmisiä seuraavasti:

 PERJANTAI

12:00-12:45 Tuuli Hypén ja J. S. Meresmaa
14:30-15:15 Mike Pohjola ja Juha Jyrkäs

LAUANTAI

14:00-14:45 Anni Nykänen ja Magdalena Hai
16:00-16:45 Milla Paloniemi ja Katri Alatalo

SUNNUNTAI

11:00-11:45 Anu Holopainen ja Anni Nupponen

Jos jostain syystä kiinnostaa nähdä itse allekirjoittanut bloggari messupöydän takana, kannattaa suunnistaa osastolle perjantaina klo 12-14, lauantaina klo 13-15 ja sunnuntaina klo 13-15.


Myös ostoksia on tullut mietittyä jo etukäteen. Viime vuonna tulin ostaneeksi muutaman täysin turhan heräteostoksen. Tänä vuonna olen varautunut vähän paremmin. Olen laatinut listan kirjoista, jotka ostan, jos ne löytyvät messuilta edullisemmin kuin mitä netistä saisi. Samalla koitan etsiä myös suomennettua tai suomalaista spefiä, jota haluan hyllyyni hieman enemmän. Yritän välttää täysin satunnaisia heräteostoksia, vastustaa kiusasta ostaa jotain vain koska on siellä. Tiedätte varmaan tunteen? Messut ovat pääsääntöisesti myyntitapahtuma, mutta minä koitan nauttia sen ohjelmasa, ihmisten tapaamisesta ja seuraosaston pyörittämisestä.


Messuilta löytyy huimasti muutakin ohjelmaa. Harmillisesti ne ovat hyvin lyhyitä ohjelmanumeroita, joissa hyvinkin syvälliselle aiheelle on varattu 20 minuuttia aikaa ja neljä keskustelujaa. Saa nähdä, mitä siitä tulee.

Ainakin näihin ohjelmiin ajattelin osallistua:

PERJANTAI

10:45 - Nuorisokirjailijoiden osasto
Paljon muutakin kuin suippokorvia
Siiri Enoranta, Magdalena Hai, J. S. Meresmaa, Katri Alatalo

15:10 - Nuorisokirjailijoiden osasto
Ihonalaisia arpia
Henry Aho, Tiina Lehtineva, Anu Holopainen
(Pitäähän sitä viime kevään mukaansatempaisevimman nuortenkirjan kirjoittajaa eli Anua mennä kuuntelemaan.)

16:00-16:20 - Eino, 2. kerros
Haastattelu. Jenna Kostet: Marrasyöt
(Viime messuilla olin kuuntelemassa Kostetin haastattelua Lautturista. Tehdään tästä tapa.)

16:20 - Nuorisokirjailijoiden osasto
Kirjailija & lettupanu - lastenkirjailija muistelee
Maijaliisa Dieckmann
(Viime vuonna missasin Dieckmannin, tänä vuonna pitää päästä näkemään se kirjailija, jonka historiallisia kirjoja suurkulutin lapsena.)

LAUANTAI

10:30-11:00 - Fione, A-halli
Kirjakauppa kirjailijan ystävänä
Aiheesta keskustelevat turkulaisen Pienen kirjapuodin Katri Tuominen ja Tampereella sijaitsevan Tulenkantajien kirjakaupan Ville Hytönen.
(Kävin Tulenkantajien kirjakaupassa ihan vastikään!)

12:10-13:20 - 2. kerros
Kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde -seminaari
Esiintyjiä ei ole julkaistu messuohjelmassa

15:20 - Nuorisokirjailijoiden osasto
Rakastutaan! Tunteita tuutin täydeltä
Tuija Lehtinen, J. P. Palviainen, Magdalena Hai, Anu Holopainen

SUNNUNTAI

11:05 - 11:45 - Agricola, A-halli
Lastenkirjan mestarit 
Mauri Kunnas ja Timo Parvela
(Mauri Kunnakselta on näköjään tullut uusi Koiramäki-kirja, Kesä Koiramäessä.)


Messuilla nähdään! Nyt pitää enää valita hyviä asukokonaisuuksia, sillä messut ovat näyttäytymistilaisuus siinä missä jumalanpalvelus sunnuntaisin aikoinaan, joten totta kai sitä pitää tarjota paras versio itsestään. ;)

Koontipostaus 5/5: Viimeistä viedään!

Elokuisen reippauden jälkeen työpöytäni nurkkaan kertyi iso pino kirjoja, joista en ehtinyt kirjoittaa bloggauksia säädyllisessä ajassa. Pino vain kasvoi ja kasvoi, kunnes vihdoin päätin kääriä hihat ja tehdä asialle jotain. Nyt aion kirjoittaa koontipostauksen kahdesta kirjasta, jotka minun piti jo ajat sitten palauttaa kirjastoon, joten ne jäivät pois aiemmita koonneista. Viimeisenä ovat Briitta Hepo-Ojan Siilin kuolema ja Jaakko Markus Seppälän Lemen.


Briitta Hepo-Oja: Siilin kuolema
Kustantanut: Myllylahti
Sivuja: 285

Törmäsin Briitta Hepo-Ojan kirjaan Kaikkitietämättömien kertojien kirjailijablogissa. Olin alun perin kiinnostunut blogin kahden muun kirjoittajan kirjoista, mutta Siilin kuolema herättä mielenkiintoani pikku hiljaa. Onneksi mielenkiintoni heräsi, sillä Siilin kuolema on hauskin ja paikkaansapitävin kertomus teini-iästä, mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Kirja kertoo Artusta, jolle iskee murrosikä. Se iskee odottamatta ja arvaamatta, kuin se siili, jonka päälle Artun isä ajaa kesälomamatkalla. Artun on pakko päästä hautaamaan siili, vaikka koko muu perhe pitää sitä älyttömänä.

Siili pyörii kirjan hahmojen mielessä koko kirjan ajan, mutta pääsääntöisesti kirjassa keskitytään Artun arkielämään, perheeseen ja luonnonsuojeluun, josta Arttu innostuu. Kirja ei kuitenkaan ole voimakkaasti valistava, vaan luonnonsuojelu on yksinkertaisesti asia, josta Arttu on kiinnostunut ja jota hän haluaa toteuttaa uuden ystävänsä kanssa.

Artun perhe on hyvätuloinen ja sisaruksia on monta - Artulla on kaksi isoveljeä ja yksi pikkusisko. Perhe ei tunnu ymmärtävät häntä, äiti haluaa kaiken olevan täydellistä ja normaalia, pikkusisko vain lukee kirjoja ja isoveljillä tuntuu menevän kaikin puolin paremmin. Minulle tämä kirja oli kertomus perheestä, jossa vanhemmat luovat uraa ja lapset ovat kasvamassa pikku hiljaa aikuisuuteen. He tekevät päätöksiä, joita vanhemmat eivät aina niele. Kilpikonnaa ei saisi ottaa lemmiksi, armeijaan pitää mennä, kasvissyönti tekee arjesta vaikeaa ja irokeesi on vain tie päihderiippuvuuteen. Tarpeen tullen lapset pitävät tiukasti yhtä perheensisäisessä taistelussa vanhempia vastaan, eikä Arttu loppujen lopuksi ole ihan yksin.
"Äiti oli kuin Vilijonkka; se olisi halunnut meidän kävelevän siististi perässä pituusjärjestyksessä. Se oli suunnitellut etukäteen, että me kaikki mennään yliopistoon ja meistä tulee vaikka mitä. Äiti ei hyväksynyt lävistyksiä, tatuointeja, risaisia farkkuja - eikä missään nimessä violetteja hiuksia."
Tarina etenee vauhdikkaasti ja dialogipainotteisesti. Tästä saisi hyvän kirjan yläasteen kirjastoon ja äidinkielentunneille. Uskoisin, että jopa ne, jotka eivät lue paljon, voisivat tämän kirjan avulla tajuta, mitä kivaa lukemisessa on. Kirja on hauska ja samaistuttava, mutta lopussa mennään myös hyvin vakavien asioiden puolelle. 

Jaakko Markus Seppälä: Lemen
Kustantanut: Like
Sivuja: 315

Lukupiirini luki elokuussa suomalaista kyperpunkkia. Jaakko Markus Seppälä on spefin piirissä melko tuntematon kirjailija, sillä tietääkseni hän ei ole noussut fandomin tietoisuuteen ensiksi novellikirjailijana ja sen jälkeen siirtynyt kirjoittamaan pidempää tesktiä.

Kirjailijaksi ryhtymiseen on kuitenkin tyylejä yhtä monta kuin on kirjoittajaa, joten eipäs siinä mitään. Poikakaverini kyllä oli sitä mieltä, että on joskus lukenut Lemenin myös novellina, josta hänelle tuli sellainen olo, että se on romaanin alku. Nyt se on julkaistu komeasti kovissa kansissa Liken kustantamana.

Goodreadsissa kirja on saanut hämmentävän hyviä arvosteluja, sillä minuun tämä ei uponnut juuri lainkaan. Päähenkilö ei ole mielenkiintoinen, juonesta ei meinaa saada otetta ja kaikki vähänkin ymmärrettävä on peitelty runsaan teknobabblen alle. Mieleen jäi vain satunnaisia yksiskohtia muun muassa alusvaateautomaatista ja liian pitkästä virtuaalipelikohtauksesta.

Lukupiirissä oltiin sitä mieltä, että kirja edustaa prototyyppistä kyperpunkkia ja on hienoa, että sellaista julkaistaan suomalaisen kirjailijan kirjoittamana. Mielenkiintoista on se, että kirjan takakansi ei koskaan käytä termia kyperpunk, vaan markkinoi kirjaa teknotrillerinä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...