sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Anne Leinonen: Viivamaalari

Sivuja: 268
Kustantanut: Atena
Mistä minulle: kirjastosta
"Ajatus kirjastoon menemisestä ja sen toinen toistaan pölyisempien ja paksumpien kirjojen käsittelytä ahdistaa. Olisi kysyttävä joltakulta neuvoa, pyydettävä etsimään oikeanlaista kirjallisuuta. Kirjastojen idea on se, että jokainen heittäytyy siellä tiedon pariin itsenäisesti eikä häiritse henkilökuntaa millään lailla."
Kun sain Anne Leinosen novellikokoelman Pienen rasian juma ja muita novelleja luettua, menin heti kirjastoon ja katsoin, mitäs muita Leinosen kirjoja on saatavilla. Käteeni sattui Viivamaalari, joka on oikeastaan yksi Leinosen muutamista itsenäisesti kirjoitetuista romaaneista. Eniten hän näyttää julkaisseen novelleja.

Viivamaalari on jonkinlaista maagista realismia, joka sijoittuu epämääräisesti Helsinkiä muistuttavaan kaupunkiin, jossa vain naiseksi kutsuttu päähenkilö elää melko arkista elämäänsä. Hän asuu kerrostalossa, tykkää juoda kahvia ja katsella pihalla kasvavaa vaahteraa, kunnes eräänä päivänä vaahtera katoaa. Pihalla näkyy maalarinainen, joka maalaa pihan poikki valkoista viivaa. Samoihin aikoihin päähenkilölle arvotaan työpaikka käsitaiteen parissa. Hän ei ole taiteellinen, joten pihalle viivan maalannut nainen voisi auttaa häntä.

Romaani alkaa lupaavasti, mutta melko pian huomasin, että itse tarinassa ei ole tarpeeksi mielenkiintoa motivoidakseni minua lukemaan. Aina kun otin asiakseni lukea kirjaa, se kyllä eteni mukavasti, mutta en suuremmin kaivannut kirjaa silloin kun en lukenut sitä. Suurimman osan ajasta päähenkilö maalaa viivaa viivamaalarin eli Ursulan kanssa. Mielenkiinto syntyi yksityiskohdista ja huomiosta, joita päähenkilö tekee maalaamisen ohella.
"Oloni on samanlainen kuin kahvimainosten työläisellä, joka kertoo ensin työstään ja sitten pyyhkii hikeä otsaltaan ja lopuksi kehaisee maanmainiota kahvia, kuinka se onkaan laadukasta ja juuri sattumoisin samanlaista kuin tämän taitajan tekemän työ - harvinaista ja arvostettavaa."
Loppua kohti juoni tiivistyy ja satunnaiset yksityiskohdat alkavat yhdistyä, mutta valitettavasti lopun koukku ei tunnu niin ihmeellistä, että sitä olisi kokonaisen romaanin verran pitänyt odottaa. Viivamaalari olisi kenties toiminut paremmin novellina, mutta voi myös olla, että miellän Leinosen niin vahvasti novellikirjailijaksi, että hahmotan hänen romaaninsakin venytettynä novelleina. Olisin karsinut maalauskohtauksia ja lisännyt muutaman ennakoinnin loppuratkaisun jujusta aikaisempaan vaiheeseen.

Suosittelisin silti kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat spefiinsä hieman korkeakirjallisempaa otetta. Veikkaan, että joku kirjallisuudentutkija löytäisi tästä teoksesta vaikka mitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...