maanantai 19. lokakuuta 2015

Tapahtui Turun kirjamessuilla


Olen huomannut, että aina kun osallituu johonkin tapastumaan toisen kerran, sitä ei voi olla vertailematta edelliseen kokemukseen. Vuoden 2015 kirjamessut olivat minulle toinen kerta Turun kirjamessuilla. Viime vuonna kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja vertasin halleja jatkuvasti siihen, mitä olin kokenut vuonna 2009 Maata näkyvissa -festareilla, jolloin messuhallissa oli ollut festariruokala.

Viime vuonna pyörin kirjamessuilla kuin conissa, tänä vuonna pyörin enemmän omalla kotiosastolla, eli Science fiction ja fantasia Turussa -osastolla, sillä olin osittain vastuussa osastosta. 

Osasto sijaitsi samassa tilassa auditorion kanssa ja hienona maamerkkinä toimi TARDIS, jonka teetimme viime keväänä Aikavänkyrä -tapahtumaan. Kukapa muu, kuin itse Tohtori, seisosteli rennosti aikakoneen vieressä. Viikonlopun aikana ja messujen jälkeenkin poseerauksiea TARDIS:in ja tohtorin seurassa näkyi jonkin verran sosiaalisessa mediassa.

TARDIS päivystäjän pöydän takaa.
Pidin sijainnista, vaikka edellisen vuoden paikka A-hallissa nuorisokirjaijoiden osaston vieressä oli ollut loistava. Myös J. S. Meresmaa pohti messujen asetelua blogissaan. Viime vuonna nämä kaksi osastoa toimivat hyvin yhteen, mutta nyt Turun Science Fiction seura oli siirretty muualle, kristillisten antikvariaattien viereen. Samalla pistin kuitenkin merkille, että auditorio oli otettu paremmin käyttöön kuin viime vuonna. Muistikuvissani viime vuonna auditoriossa sijaitsi sarjispiste ja muuten lähes tyhjä tila oli täynnä jonkinlaisia tuoleja tai patsaita.

Vaikka tänä vuonna osallistuin vähemmän ohjelmaan, silti tuntui, kuin olisi juossut jatkuvasti paikasta toiseen. Ehkä sen aiheutti koko viikonlopun hektisyys, sillä osallistuin viikonlopun aikana joka ilta joihin bileisiin. Niissä ei kyllä jaksanut kauan roikkua, sillä seuraavana päivänä piti olla messuilla siinä joskus kymmenen ja yhdentoista välillä.

Taitaa olla keskustelutilaisuus J. S. Meresmaan kanssa meneillään.
Perjantai aloitti messut. Ehdin paikalle juuri sopivasti osaston tekijävierailulle, jossa vieraana oli J. S. Meresmaa. Aiemmin ilmoitettu seuralainen Tyyli Hypén ei päässytkään paikalle. Minulla oli päivystysvuoro, mutta juttelin Meresmaan kanssa jonkin verran esimerkiksi hänen upeasta hameestaan ja Hyvä emo -nimisestä novellista, jonka olin juuri samalla viikolla sattunut lukemaan. Siinäpä vasta hyvä novelli. Kannattaa lukea, se löytyy Osuuskumman Käärmeenliekit-antologiasta.

Anu Holopainen, Tiina Lehtineva ja Henry Aho
Perjantaina taisin ehtiä osallistua eniten ohjelmaan. Suuntasin kuuntelemaan Nuorisokirjailijoiden osastolle ohjelmaa nimeltään Ihonalaisia arpia. Siinä kolme kirjailija, Anu Holopainen, Henry Aho ja Tiina Lehtineva keskustelivat uusimpien nuortenkirjojensa syntyprosessista. Anu Holopainen puhui kirjastaan Ihon alaiset, Henry Aho kirjastaan Arvet ja Tiina Lehtineva kirjastaan Hero

Ensiksi puhuttiin siitä, mistä kirjoittajat saivat idean kirjaansa. Henry Aho kertoi lukeneensa kiusaamista käsitelleen artikkelin netistä, ehkä Iltalehden sivuilta, ja päättänyt silloin kirjoittaa kirjan koulukiusaamisesta. Ensimmäinen versio kirjasta valmistui jo vuonna 2011, mutta sen jälkeen kirjaa oli vielä työstettävä.  Anu Holopainen, joka hoiti myös keskustelun haastattelupuolen, kertoi lyhyesti, että Ihon alaisten kauneusleikkausaihe oli hänestä mehevä aihe.

Tiina Lehtineva taas kertoi, että idea huumeista kertovasta nuortenkirjasta syntyi yksinkertaisesti siitä, että aihe kiinnosti, eikä hänen mielestään suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa ole ollut uusia huumeaiheisia kirjoja vähään aikaan. Minä muistelen lukeneeni teini-ikäisenä useita huumekirjoja, mutta osa niistä oli käännöskirjallisuutta, ja yläasteajoistani on suunnilleen kymmenen vuotta, joten tämän hetken yläasteikäiset ovat jo täysin eri ikäpolvea. Heille täytyy kirjoittaa omat versionsa, koska maailma on muuttunut, eikä 2000-luvun alun elämä ole yhtä samaistuttavaa kuin 2010-luvun maailma. En tietenkään ole lukenut Heroa, joten en tiedä, minkälainen kirja oikeasti on, Sen kun ajattelen ääneen.

Seuraavaksi puhuttiin kirjojen nimistä. Henry Aho paljasti, että kirjan nimi piti alun perin olla Elämisen arvoinen elämä? (kysymysmerkki mukana), mutta kustantamo halusi lyhyen nimen, joten nimi vaihdettiin Arviksi. 

Tiina Lehtineva kertoi, ettei hänen käsikirjoituksellaan ollut aluksi nimeä ja hän piti pitkiä nimenkeksimissessioita, joissa hän yritti luonnostella monenlaisia ideoita. Lopulta hän luki tai muisti jostain, että heroiinia kutsutaan joskus lempinimellä Hero of the Underworld ja päähenkilökin kutsutaan usein sankaripelleilijäksi. Hero löytyy myös sanasta heroiini. Niinpä kirja sai yksinkertaisen ja napakan nimen.

Ihon alaisten varhaisimpia nimiehdotuksia olivat Kauniit tai Kauniit luut, mutta sitten päädyttin Ihon alaisiin, juurikin erikseen kirjoittuna, jotta nimi on monimerkityksellinen. Me kaikki elämme ihomme alla.

Keskustelussa puhuttiin paljon taustatyöstä. Henry Aho kertoi lyhyesti, että hän haastatteli jonkin verran oppilaita ja käytti heidän kokemuksiaan, mutta onneksi rankimmat jutut hän joutui keksimään itse, sillä kukaan hänen kohtaamaastaan oppilaasta ei ollut sellaista kiusaamista kokenut. 

Tiina Lehtineva taas innostui puhumaan paljon tutkimustyöstään, ja kuulosti siltä, että hän olikin tehnyt sitä paljon. Ensiksi hän korosti, ettei ole itse koskaan kokeillut huumeita, vaan kaikki hänen tietonsa perustuu toisen käden tietoon. Hän kertoi tavanneensa huumepoliiseja, jotka näyttivät hänelle välineitä ja myös itse huumeita, joita on päätynyt poliisin haltuun. Lehtineva kertoi lukeneensa huumenkäyttäjien omia keskustelupalstoja netissä ja löytäneensä sieltä neuvoja siitä, miten käyttää huumeita ja jopa videoita siitä, miten piikitää. Lehtineva kertoi myös, että kirjan kirjoittamisen aikana hänen nyrkkeilyporukkansa pahoinpiteli hänet hallitusti ja pyynnöstä, jotta hän osaisin kirjoittaa paremmin kohtauksen, jossa päähenkilö pahoinpidellään. Myös matka Lontooseen, jossa kirja tapahtuu, auttoi kirjoittamisessa, sillä hän otti siellä kuvia hyvistä tapahtumapaikoista ja näki kodittomien (ja mahdollisesti huumeidenkäyttäjien) yöpymisalueita. Kirjan takakansikuva on Lehtinevan itse ottama.

Anu Holopainen etsi netistä tietoa ekstremestä kehonmuokkauksesta. Hän sanoi tunteneensa itsensä varsinaiseksi kukkahattutädiksi, kun oli kauhistellut muokkauksia niin paljon. Hän luki paljon blogeja ja katsoi myös dokumentteja, joista mieleen jäi voimakkaasti tyttöjen häpyhuulten leikkaukset. Eräässä dokementissa tyttären äiti oli sitä mieltä, että jos tyttöä oudon muotoisen häpyhuulet haittaavat niin paljon, ettei uskalla näyttäytyä pojalle nakuna, niin pitäähän ne ehdottomasti korjata. Holopainen kertoi myös perehtyneensä psykologiaan, esimerkiksi siihen, kuinka töihin palkataan usein tiedostamatta normaalipainoisia ja muuten viehättäviä ihmisiä.

Haastattelun loppupuolella puhuttiin hahmoista. Henry Ahon sanoi suoraan, että käytti hyödyksi kliseitä. Omalla tavallaan yläasteesta löytyy aina lähes kaikki kliseiset hahmot. On luokan kaunein, kiusaaja, kiusattu, suosittu jne. Eniten Aholle tuotti ongelmia päästä sisälle 8.-luokkalaisen tytön päähän, mutta kuulemma loppujen lopuksi se ei edes ollut niin vaikeaa. Kirja oli lopulta helppo kirjoittaa.

Tiina Lehtinevan päähenkilö oli ollut hänelle olemassa jo pitkään, mutta vasta nyt hän kirjoitti hahmosta kirjan. Hän kirjoitti omien sanojensa mukaan karismaattisen hahmon, hyvän jätän, joka astuu huumepiireissä muiden jalkoihin.

Holopaisen kirjan kaikki hahmot syntyivät tarpeeseen, kertomaan maailmasta, joka itse asiassa oli yksi oma hahmonsa. Holopaisen lempihahmo on Plastic Princess, joka jää tarinassa kaikista mystisimmäksi.

Viimesenä kysymyksen Holopainen ehti kysyä, oliko kirjoittaminen rankkaa. Henry Aho mietti usein, onko hän mennyt kirjoittamaan liian raa'an tarinan koulukiusaamisesta. Hän oli Facebookin kautta yhteydessä kiusattujen nuorten vanhempiin, joks kertoivat, että myös ne rankimmatkit jutut ovat totta joillekin. 

Lehtineva heräsi välillä kirjoittaessaan kauhun tunteeseen, sillä huumemaailma oli niin voimakkaasti hänen mielessään. Hän myös pohti Ahon tavoin, että onko hän mennyt kirjoittamaan liian rankoista asioista, mutta huumepoliisien mukaan huumemaailma on juuri sellaista, mitä hän on kirjoittanut. Nyt Lehtineva jopa pohtii, että onko mennyt kirjoittamaan liian laimean version siitä, mitä huumeiden käyttö todellisuudessa on.

Anu Holopainen ei ehtinyt vastata tähän kysymykseen, tai sitten en vain saanut kirjoitettua enää mitään muistiinpanoihini. Kynäni sauhusi niin ahkerasti, että ehkä käteni kramppasi tässä vaiheessa.


Ennen seuraavaa ohjelmaa pysähdyin ottamaan kuvat kahdesta kirjasta, jotka olivat jo päätyneet haltuuni. Yksi oli Anne Leinosen Vaskinainen, jonka kannessa on upea folioitu kuvio. Helena Wariksen ja Janne Nykäsen Entropia päätyi haltuuni arvostelukappaleena, Pitää lukea se pian.


Kello 16:00 suuntasin yläkertaan, jossa oli Jenna Kostetin haastattelu. Hän voitti viime vuonna esikoiskirjallaan Lautturi Blogistania Kuopuksen ja nyt Robustos on julkaissut häneltä uuden kirjan nimeltään Marrasyöt. Olin kuuntelemassa Kostetit haastattelua viime vuonna, joten jo ihan rutiinin vuoksi halusin tänä vuonna katsastaa, missä nyt mennään.

Minun on pakko pyydellä anteeksi kuvien laatua. Jenna Kostet on oikeasti oikein viehättävä nainen, mutta niin tänä kuin viimekin vuonna onnistuin ottamaan haastattelusta vain kehnoja kuvia. Positiivista kuitenkin oli se, että haastattelussa oli huomattavasti enemmän kuuntelijoita kuin viime vuonna.

Aluksi puhuttiin Lautturin menestyksestä. Kostet oli sitä mieltä, että on hienoa, että esikoiskirja on huomattu, varsinkin kun lasten- ja nuortenkirjoja julkaistaan paljon, etteivät kaikki millään ehdi lukea kaikkea. Kostet oli tyytyväinen myös siihen, että niin sanotut tavallisetkin lukijat ovat löytäneet hänen kirjansa.

Marrasöihin Kostet kertoi saaneensa idean dekkareista. Hän ei juurikaan ymmärrä dekkareita, joten hän päätti kirjoittaa dekkarimaisen kirjan, jotta pääsisi paremmin tutuksi genren kanssa. Hän myöntää, ettei ole lukenut paljon dekkareita, joten kirjassa saattaa olla kliseitä. Ainakin siinä on ruumis, ja mitäpä olisi dekkari ilman ruumista.

Kostet kertoi olevansa hieman huolissaan, sillä Marrasyöt on erilainen kirja kun Lautturi. Hän on pohtinut, miten vanhat lukijat suhtautuvat siihen, mutta toisaalta, Marrasyöt saattaa kiinnostaa myös niitä lukijoita, jotka eivät Lautturiin tarttuneet.

Minun mielestäni on hyvä, että kirjailija kirjoittaa erilaisia kirjoja. Kirjailijoilla saa olla tunnusomaisia piirteitä ja se on myös ihan toivottavaa, mutta minun mielestäni piirteet olisivat mieluiten kielellisiä tai teemallisia aiheen sijasta. Silloin kirjailijasta muodostuu eräänlainen tavaramerkki. Tietää, minkä tyylistä kirjaa mahdollisesti alkaa lukea, mutta silti sivuilta löytyy jotain uutta ja yllätyksellistä.

Jenna Kostet kertoo, että halusi sisällyttää tarinaan jatulintarhan ja hän esittää myös oman teorinsa siitä, miksi jatulintarhoja on olemassa. Se liittyy kekriin, johon myös kirjan nimi, Marrasyöt, viittaa.

Kostet halusi kirjoittaa kirjan, jota realismiin tottunut lukija ei lopeta kesken, mutta jossa on silti joku yliluonnollinen kulma. Hän joutui myös pohtimaan, miksi poliiseja on rikospaikalla Nauvossa, jossa nykyään ei ole poliiseja lainkaan.

Jään innolla odottamaan kirjan lukemista. Se onkin minulla jo kirjastossa varauksessa.


Illan viimeisenä ohjelmana kävin kuuntelemassa Maijaliisa Dieckmannin haastattelun. Edellisenä vuonna en ollut huomannut, että Dieckmann on messuilla, joten tänä vuonna piti korjata virhe. Valitettavasti lähdin haastattelusta pois, sillä en oikein pitänyt Dieckmannin esiintymistyylistä. Sitä oli vaikeaa seurata, sillä hänen juttunsa poukkoilevat epäjohdonmukaisesti. 

Korppi Tardiksen päällä.

Lauantai hissi-selfie.


Lauantaina ehdin hetken aikaa olla kuuntelemassa seminaaria, jonka aihe oli kustantajan ja kirjailijan suhde. Ohjelma oli huonosti ilmoitettu ainakin nettisivuilla, sillä en tiennyt lainkaan, ketä siellä olisi puhumassa. Paikalle saavuttuani huomasin, että siellä on Tommi Kinnunen, mutta muita en tunnistanut.

Tommi Kinnusen haastatteluna minä tätä seminaaria sitten vähän pidinkin. Hän myös taisi olla enemmän äänessä. Tulin seminaariin myöhässä, silloin kun puhuttiin kirjailijan saamasta palautteesta. Tommi kertoi pitävänsä eniten kirjallisesta palautteesta, koska sen hän voi lukea rauhassa ja sulatella sitä, kunnes vasta pystyy tapaamaan kustannustoimittajan keskustelun merkeissä. Yleensä hän päätyi tekemään kaikki muutokset, mitä kustannustoimittaja oli ehdottanut Neljäntienristeykseen, mutta ensiksi muutoksista piti väitellä.

Hän myös kertoi, että kustannustoimittajan palaute oli tarpeellista silloin, kun oli itse jo kyllästynyt kirjaan. Juonenkäänteet eivät enää tuntuneet yllättäviltä. Aivan loppuvaiheessa Kinnusen kustannustoimittaja olikin kirjoittanut Neljäntienristeyksen plariin: "Vittu sää oot kirjoitanut hyvän kirjan!" 

Kinnuselta on tulossa pian ulos uusi kirja, Lopotti, jonka kirjoittamisessa hänellä oli tosi hyvä kirjoitusflow. Hän koki hienona sen, että pystyi kirjoittamaan luvun, pistämään sen Driveen ja saamaan kustannustoimittajalta jo parin päivän kuluttua palautetta. Teksti oli silloin vielä tuoreena mielessä ja sitä oli helppo muokata. 

Yleisesti seminaarissa oltiin sitä mieltä, että kustannustoimittajaa kannattaa yleensä uskoa. Jos jotain on plariin merkitty, se on siellä todennäköisesti siksi, koska se pistää silmään. Joku kirjailija oli jättänyt omasta mielestään hyvän murresanan tekstiin, vaikka kustannustoimittaja oli ehdottanut sen muuttamista yleiskieliseen vaihtoehtoon, ja heti ensimmäisissä arvosteluissa murresanoihin kiinnitettiin huomioa. (Minun mielestäni murresanoja saa kyllä käyttää, mutta jos kyseessä on joku sana, joka oikeasti voi aiheuttaa väärinymmärryksia, esimerkiksi sana tuima ruoasta puhuttaessa, niin silloin sen voi vaihtaa.) 

Joskus kustannustoimittaja on arvokas myös silloin, kun kirjailija käyttää jotain sanaa, joka on vain hyvin pienen ihmisryhmän käytössä tai jos kirjailija yksinkertaisesti ei tiedä sanan oikeaa merkitystä. Esimerkiksi eräs kirjailija oli koko ikänsä kutsunut kirjan sivuihin taitettavia koirankorvia hiirenkorviksi, jolloin kustannustoimittajan piti pyytää muutosta.

Kustannustoimittajat kertoivat tykkäävänsä kirjailijoista, joilla on selkeä visio tekstistään. Paras hetki on se, kun kirjailija palauttaa muokattua tekstiä, johon on tehty ratkaisuja yllättävällä tavalla. Tällöin tykstistä tulee parempaa kirjailijan ehdoilla. Vaikeimpia tapauksia ovat ne, joilla ei tunnu olevan mitään hajua, mitä tehdä tekstilleen. He yleensä tekevät mukisematta kaikki ehdotetut muutokset, jolloin he siis tuntuvat olevan hukassa oman tekstinsä kanssa.

Tässä vaiheessa jouduin poistumaan seminaarista, sillä minulla alkoi päivystysvuoro.

Tuttuja lavalla.
Hienoa kirjamessuilla on se, että siellä voi törmätä noin vain julkisuuden henkilöihin. Olin vain kiertelmässä messualuetta, kun yhtäkkiä näin Simo Frangénin lavalla. Törmäsin messuilla myös Sofi Oksaseen, Jenni Haukioon, Sauli Niinistöön ja Laila Hirvisaareen.


Sunnuntaina marssin messualueelle sisään Volter Kilven Alastalon salissa -kirjakasojen ohi huomaamata niitä lainkaan. Vasta kun olin viemässä takkiani narikkaan, huomasin jonkun laittavan narikkaan oman kappaleensa kirjasta. Muistin lukeneeni uutisen siitä, että Turun kirjamessut lahjoittavat kyseisen kirjan kaikille messuvieraille. Idea on hieno, mutta olisivat voineet valita jonkun vähän vetävämmän kirjan. Jos tästä tulee tapa, niin ensi vuonna voisi olla joku vähän helpommin lähestyttävä kirja. No, nappasin silti oman kappaleen mukaan.

Sunnuntai alkoi leppoisasti kirjailijatapaamisella osastollamme. Vieraina olivat Anu Holopainen ja Anni Nupponen, jotka molemmat ovat oikein mukavia ihmisiä. Juttelimme kirjasarjojen vaikeudesta, sillä edellisten osien tapahtumia on usein vaikea palauttaa mieleensä. Me kaikki olimme sitä mieltä, ettei olisi lainkaan pahitteeksi, jos kirjasarjoissa olisi mukana jonkinlainen yhteenveto aiemmista tapahtumista. Margaret Atwoodin Uudessa maassa oli takana monen sivun mittainen selostus aiemmista tapahtumista, eikä se ollut yhtään pahitteeksi. 

Juttelimme myös Anni Nupposen viehätyksestä irtopäihin. Hänen novelleissaan on esiintynyt paljon irtopäivä, ja kuulemma hänen uudessa romaanissaan Kauheissa lapsissa niitä on lisää. Se ei kyllä yllätä, sillä Kauheat lapset sijoittuu samaan maailmaan kun Nupposen Atorox-palkittu steampunk-novelli.

Tämä pitää vielä joskus lukea. Kuulemma tosi hyvä.
Sunnuntaina vielä kiertelin divarialuetta ja piipahdin ruokamessujen puolella, josta oikeasti ostin leipää, pullaa ja jäätelöä. En viime vuonna ostanut sieltä mitään.

Kirjaostosten puolesta tämän vuoden messut oli heikko. Ostin vain kolme kirjaa ja sain kaksi ilmaista kirjaa. Divaripuolella ei oikein osunut silmään mitään kiinnostavaa, tai kun osui, kyseessä oli joku kirja, jota en ehkä kuitenkaan halua omaan hyllyyni. Heittäydyin tosi pihiksi. Pohdin monien kirjojen kohdalla, haluanko oikeasti laittaa siihen monta kymmentä euroa, vai onko järkevämpää vain lainata se kirjastosta. Messujen jälkeen kävinkin laittamassa monta kirjaa kirjaston varausjonoon.

Tavallaan olen kyllä myös ihan tyytyväinen, etten ostanut turhia heräteostoksia. No, Siri Pettersenin Odininlapsi oli heräteostos, mutta mietin sitä kaksi messupäivää. Sen sai messuilta hintaan 20€, ja onhan kyseessä suomennettu eeppisen fantasian edustaja, eikä sitä genreä tällä hetkellä suomenneta liikaa. Nyt vain toivon, että kirja on rahansa arvoinen.

Messujen ostokset.
Messut olivat tänä vuonna rankat, mutta myös hauskat. Sellaiset niiden kuuluukin olla. Kolmeksi päiväksi voi heittäytä markkinamaiseen kylätunnelmaan, jossa myydään minun lempishoppailukohteitani - kirjoja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...