torstai 26. marraskuuta 2015

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

SIVUJA: 273
KUSTANTANUT: Teos
MISTÄ MINULLE: kirjastosta

On 2010-luvun loppupuoli, lähitulevaisuutemme, jossa laaja mehiläisten joukkokatoaminen on saattanut Yhdysvallat sekasorron valtaan. Kirjan päähenkilö, reilun keski-ikäinen Orvo, kasvattaa mehiläisiä Suomessa ja huomaa osan omista mehiläispesistään myöskin tyhjentyneen. Albert Einstenin mukaan ihmisillä on vain nelisen vuotta elinaikaa jäljellä, jos kaikki mehiläiset katoavat maailmasta.

Samaan aikaan Orvon poika Eero on ajatunut radikaalin eläinoikeusjärjestön joukkoihin. Hän kirjoittaa kärkästä, sanavalmista ja älyllistä blogia, jossa käsitellään yksi toisensa jälkeen useita eläimiin kohdistuvia vääryyksiä. Syyniin pääsevät niin lihatuotanto, turkistarhaus, kanalat ja myös mehiläiset. Blogissa käydään myös eläinaktivistien toimien laillisuudesta ja siitä, kuuluko lihan syöminen ihmisten perusoikeuksiin.

Tartuin tähän kirjaan lähes umpimähkään kirjastossa. Jotain joltain tutulta kirjailijalta, Sinisaloa siis. Aiempien hyvien kokemusten perusteella odotin järkyttävän mukaansatempaisevaa tarinaa, jonka lukee vuorokaudessa, koska kirjaa ei vain malta laskea käsistä.

Enkelten verta ei ollutkaan yhtä nopeatempoinen kuin odotin, mutta kyllä se oli mielenkiintoinen. Huomasin lukevani sitä hieman samalla tavalla kuin luen mielenkiintoista oppikirjaa: rauhallisesti, kiinnostuneesti, mutta en erityisen halukkaaksi jatkamaan lukemista tuntikausia. Älyllisellä tasolla tiedostin kirjan olevan hyvä ja taitavasti kirjoittu, mutta tunnetasolla en kokenut tarinaan juuri mitään yhteyttä.

Ehkä se johtui liiasta suomalaisesta tavanomaisuudesta. On tavallisia suomalaisia nimiä, joilla on vaiketa isä-poika-suhteita, pettymyksiä elämän tarjontaan, yksinäisyyttä, epäonnistuneita parisuhteita ja kaiken lisäksi maailmassa jyllää lähes maailmanlopun meininki. Paikoin kirja on hyvin traaginen, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jäi tyhjyys.

Kirja onnistuu kyllä herättämään ajatuksia luonnonsuojelun aiheista, mutta samalla koin sen argumentoivan radikaaleja tekoja vastaan. Kirja on yhtä aikaa osoitteleva, mutta samalla jättää kertomatta liian voimakkaasti, mitä mieltä se on asioista. Luonnonsuojeluteemainen, toki, mutta kirja ei anna yksiselitteistä vastausta sille, mitä meidän tulisi tehdä luonnonsuojelun edistämiseksi.

Kaiken päälle, aivan kuten Auringon ydin, se keskittyy voimakkaasti spesifin ruoka-aineen ympärille. Auringon ydintä lukiessa teki mieli chiliä, nyt halusin jatkuvasti hunajaa.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

ALKUPERÄINEN NIMI: The Museum of Extraordinary Things
SIVUJA: 440
KUSTANTANUT: Gummerus 
SUOMENTANUT: Raimo Salminen
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

New York, vuosi 1911. Kaupunki, joka muuttuu nopeammin kuin kukaan ehtii pysyä mukana. Kaupunkiin virtaa jatkuvasti siirtolaisia, jotka palkataan huonoihin työoloihin tehtaisiin. Ympäröivät saaret otetaan myös käyttöön, kaupungin pinta-ala kasvaa ja sitä mukaan turvallisuus heikkenee ahtaiden katujen ja huonon sähköjohdotuksen myötä.

Kaupungissa elää kirjamme kaksi päähenkilöä. Coralien isä pitää Ihmeellisten asioiden museota, jossa on esineiden ja täytettyjen eläinten lisäksi näytillä myös ihmisiä, joilla on joku epämuodostuma. Paikka tarjoaa noille ihmisille ihan hyvän elannon kesäisin. Myös Coraliella on epämuodostuma: hänen sormiensa välissä on ihopoimut. Siitä Coralien isä on päätellyt, että Coralie pitää kouluttaa uimaan ja laittaa museoon esiintymään oikeana merenneitona. Isänsä vallan alla alistuvainen Coralie tottelee, vaikka sisällä kytee kapina.

Toinen päähenkilö on Ezekiel "Eddie" Cohen, joka on pikkupoikana saapunut New Yorkiin isänsä kanssa. He ovat ortodoksijuutalaisia, mutta sen sijaan, että hänen isänsä keskittyisi uskonnon harjoittamiseen, heidän täytyy työskennellä tehtaassa epäinhimillisissä oloissa. Vuosien kuluessa Eddie menettää arvostuksensa isäänsä ja uskontoaan kohtaa ja kiinnostuu enemmän valokuvauksesta.

Nimestään huolimatta Ihmeellisten asioiden museo keskittyy melko vähän itse museoon. Se on paljon enemmän kertomus kahdesta nuoresta aikuisesta, jotka kapinoivat heihin luotuja odotuksia vastaan. Se on samalla kertomus New Yorkista 1900-luvun alun muutosten kourissa. Monet kirjassa esitetyt tapahtumat ovat tapahtuneet oikeasti.

Pidin tästä kirjasta. Nautin sen lukemisesta. Noin puolessa välissä kirjaa ehdin jo huolestua siitä, että se tuntuu loppuvan nopeasti. Kirjan tyyli ei ole kaikille, mutta minä nautin sen tapahtumattomuudesta ja toistosta. Eddie ja Coralie käyvät elämäänsä läpi, palaavat jo käsiteltyihin aiheisiin ja tuovat joka kerta hieman lisää. Kirja ei ole juonivetoinen, ja silloin kun siihen yritetään laittaa vähän juonta, se tuntui väkisin väännetyltä. Minulle tämä kirja on tarina kahden ihmisen itsenäistymisestä.

Kirjaan on kuitenkin vaikea suhtautua. Viimeiset 50-100 sivua tuntuivat nopeasti kirjoitetuilta. Ihan kuin kirjailijalla olisi ollut juoni kyllä tiedossa, mutta ei malttanut kertoa sitä innostuttuaan kertomaan kaikkia tietämiään yksityiskohtia New Yorkin historiasta. Jos juonen olisi siroitellut tarinaan tasaisemmin, ehkä kirjasta olisi voinut tulla vielä vähän parempi.

torstai 19. marraskuuta 2015

Blogillani on nyt myös Facebook-sivu!



Joko se on muuttuneiden sosiaalisten piirieni luoma harha, tai sitten oikeasti ihmiset nykyään seuraavat uutisvirtoja lähinnä Facebookin kautta. Vuosien sivustaseuraamisen jälkeen minä päätin taistella sisäistä luddiittiani vastaan ja kokeilla, joskos blogini viihtyisi myös Facebookin puolella.

Pääsen tykkäämään sivusta TÄSTÄ.

Laajennus Facebookin puolelle ei tuo lukijalle mitään lisävaivaa. Blogiani voi edelleen seurata, vaikka boikotoisikin kyseistä sosiaalista mediaa. Näin alkuun aion linkata kaikki tulevat kirja-arvioni myös Facebookin puolelle. Jatkossa saatan jakaa joitain kirjallisuuteen liittyviä uutisia Facebook-sivuni kautta.

Kyseessä on siis vähän samanlainen laajennus kuin TWITTER-tilini, tosin Facebook-sivulle en aio kirjoitella yhtä paljon henkilökohtaiseen elämääni liittyviä päivityksiä. Twitter syntyi aluksi blogistani erillään ja siksi se on osittain blogini sivutuote, osittain henkilökohtinen tilini.

Katsotaan, miten tässä käy. :)


tiistai 17. marraskuuta 2015

Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan

ALKUPERÄINEN NIMI: The Book of Tomorrow
SIVUJA: 415 / 492
KUSTANTANUT: Gummerus
SUOMENTANUT: Terhi Leskinen
MISTÄ MINULLE: Oma ostos kirpputorilta

Kirja sisältää romaanin lisäksi myös kaksi novellia, Tyttö pelissä ja Muistojentekijä, jotka luin pari vuotta sitten omasta minikirjastaan. Arvostelun niistä voit lukea TÄSTÄ.

Mitä huominen tuo tullessaan on noin 400-sivuinen nuorenkirjaksi määriteltävä tarina lellitystä Tamarasta. Hänen isänsä on menestyvä mies, joka hankkii Tamaralle jatkuvasti kalliita lahjoja. Viikonloppumatkat Pariisiin ovat arkea, samoin merkkilaukut, oma uima-allas ja kalliit erikoiskahvit. Tamara ei osaa arvostaa mitään, vaan pitää kaikkea itsestäänselvyytenä, vaikka kaikki hokevat hänelle jatkuvasti sitä, kuinka onnekas nuori nainen hän on.

Kun Tamaran isä kuolee yllättäen, paljastuu, että hänellä on paljon velkoja, joiden maksamisen jälkeen Tamara ja hänen äitinsä joutuvat muuttamaan lähes tuntemattomien sukulaisten nurkkiin. Tamara kokee vauraan dublinilaiselämän ja pienen irlantilaisen kylän erot voimakkaasti, varsinkin kun sukulaiset, täti Rosaleen ja eno Arthur ovat molemmat hyvin omalaatuisia ihmisiä.

Kirja voisi olla kertomus siitä, kuinka teini-ikäinen tyttö joutuu kohtaamaan maailman uudella tavalla, hyväksymään sen, millainen hän oli ja pohtimaan sitä, minkälaiseksi hän haluaa tulla. Hän joutuu nöyrtymään menneisyyden kanssa ja oppimaan jotain suurta elämästä.

Mutta... Ei sitten kuitenkaan. Ensimmäiset noin 150 sivua vaikutti hyvin lupaavilta, mutta sen jälkeen tarina tuntuu olevan täysin hukassa. Aivan kuin se ei osannut päättää, mitä se haluaa kertoa. Välillä kirja tuntu huokuvan goottilaista mysteeriä, kun Tamara kuljeskelee vanhan raunioituneen linnan tiluksilla pohtimassa sukunsa salaisuuksia, kun taas välillä se tuntuu olevan tarkka ja realistinen kuvaus puhumattomuuden kulttuurista. Välillä taas meno muuttuu perus nuortenkirjallisuudeksi, jossa teinityttö haluaa ryypätä ja iskeä poikia. Mukaan vielä heitetään ennustava päiväkirja, on epämääräinen soppa kutakuinkin valmis.

Kyllähän minä tiesin takakannen perusteella, että Tamara löytää tyhjän päiväkirjan, jonka sivut alkavat täyttyä aina hänen elämänsä huomisesta päivästä. Hän yrittää taistella kirjan tekstiä vastaan, mutta jotenkin sinne kirjoitetut jutut aina tapahtuvat. Idea ei vain kerta kaikkiaan tuntunut toimivan. Vaikka päiväkirjan piti olla yksi kirjan tärkeimmistä jutuista, ainakin takakannen perusteella, pidin sitä tarinan kannalta vähiten merkityksellisenä elementtinä. Kaikki juonenkäänteet olisivat voineet tapahtua ilman päiväkirjan ennustuksia.

Sen lisäksi, etten kokenut kirjan spefielementtiä toimivana, huomasin melko pian, että kirja yritti pitää mielenkiintoa yllä pimittämällä liikaa tietoa. Kirjan edetessä ehdin jo arvata, mitä nämä pimitetyt jutut ovat, joten kun ne lopulta paljastuivat, en ollut yllättynyt ja tyytyväinen, vaan pikemminkin turhautunut. Olen viime aikoina lukenut paljon kirjoja, joissa olen arvannut lopun jujun jo aivan liian aikaisin. Joko ajatteluni on kehittynyt tai sitten olen lukenut kirjoja, joissa aliarvioidaan lukijan päättelykykyjä. Itsekin kirjoittaneena kyllä tiedän, että jossain vaiheessa kirjoitusprosessia kirjoittajalta hämärtyy taju siitä, mikä on liian selvää ja milloin on antanut liian vähän vinkkejä, mutta luulisi, että Cecelia Ahernin kaltaisella menestyneellä kirjailijalla olisi iso kustannustoimittaja-armeija takanaan. Vai onko tämän kirjan kohdalla päästetty jotain läpi sormien, sillä kyseessä on nuorille suunnattu kirja, ainakin jos verrataan Ahernin muuhun tuotantoon, eikä nuortenkirjojen tarvitse olla niin hyviä. (Huom! Lue sarkastisesti.)

Kaikesta nurinasta huolimatta kirja täytti ihan hyvin tehtävänsä, eli esti minua pitkästymässä pitkällä junamatkalla. Tarina eteni, sitä oli helppo lukea, ja pidin erityisesti siitä, kuinka hyvin Ahern loi ahdistavaa tunnelmaa, joka vallitsi Tamaran sukulaisten kotona. Vaikken erityisemmin nauttinut kaikista yksityiskohdista, arvostin sitä tarkkuutta, jolla kahden erilaisen elintapakulttuurin kohtaamista kuvattiin.

Vaikken tästä kirjasta pitänyt niin paljon kuin IHMEMAASTA, aion silti tutustua enemmän Cecelia Ahernin kirjoihin. Hänen kirjansa on paketoitu hempeisiin kansiin, mutta kokemukseni mukaan ne käsittelevät vakavia asioita ja tuovat ne lähelle lukijaa. Hänen kirjansa eivät ole pelkkää pintaliitoa, mikä tuntuu olevan yleinen harhaluulo, mitä chick-lit-kirjallisuudesta levitetään. Ahernin kirjat ovat sujuvaa luettavaa, joka antaa myös jotain ajattelemisen aihetta.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Jenna Kostet: Marrasyöt

SIVUJA: 230
KUSTANTANUT: Robustos
MISTÄ MINULLE: kirjastosta

Jenna Kostet, joka voitti viime vuonna Blogistanian Kuopus -palkinnon erikoisteoksellaan Lautturi, julkaisi toisen romaaninsa viime syyskuussa. Kooste hänen haastattelustaan Turun kirjamessuilta on luettavassa täältä. Edellinen kirja oli kahden erilaisen nuoren rakkaustarina, mutta tällä kertaa Kostet lähtee ihan eri suuntaan. Mukana on ehkä ripaus rakastumisen tunnetta, mutta enemmän kirjaa kuvastaa pimeys ja painostava tunnelma.

Marrasyöt on dekkari, vaikka Kostet kuvaileekin blogissaan kirjoittaaneensa epädekkarin. Vaikka Kostet väittää, ettei tunne genreä kovin hyvin, on mielestäni kirjan juoni kohtuullisen uskottava.

Tarina alkaa siitä, kun Nauvosta, Finbyn jatulintarhasta, löytyy nuoren naisen alaston ruumis. Nils Larsson on Nauvossa vain tutkimassa mökkimurtoja, mutta huomaa pian olevansa tekemissä murhan kanssa. Samaan aikaan Turussa Selja-niminen nuori nainen on edennyt opinnoissaan väitöskirjaan saakka. Hän tekee väitöskirjaa jatulintarhoista, mutta ei tunnu löytävän tutkimukselleen juuri oikeaa näkökulmaa.

Kirja on kirjoitettu hyvin koukuttavasti. Lähes joka luku päättyy pieneen koukkuun, joka kannustaa lukemaan vielä vähän lisää. Jokainen luku on melko lyhyt, joten seuraavan luvun lukeminen ei edes tunnu suurelta ajalliselta panostukselta. Kaiken lisäksi näkökulmat vaihtelevat, joten saadakseen toiseen näkökulmaan jatkoa, on luettava oikeastaan vielä kaksi lukua. Tämän seurauksena tarina etenee vauhdilla.

Samaan aikaan tarinaa halusi lukea hyvin hitaasti. Tekstistä tuli sellainen olo, että kaikki, mitä siinä on, vaatii keskittymistä. Huomasin tämän vaikutelman jo Kosteen esikoisromaanista, jossa pienet huomiot kuljettivat tarinaa.

Marrasyö on välillä melko faktapainotteinen, lähes fiktion muotoon puettu tietoteos jatulintarhoista. Se ei haitannut, sillä aihe kiinnosti minua yleisesti ja se myös taustoitti paikkaa, jossa murha on tapahtunut.

Loppua kohti kuitenkin faktapainotteisuus vähenee ja juoni alkaa keskittyä enemmän siihen, mitä kirjan mukaan jatulintarhoilla oikeasti tehdään. Jännitys pysyy yllä, mutta jotenkin tahti hidastuu. Yleensä dekkareissa vauhdin pitäisi kiihtyä loppua kohti, mutta tässä kirjassa käytetään aikaa tummanpuhuvaan marraskuiseen fiilistelyyn. Ehkä tämän vuoksi kirja onkin epädekkari.

Kirja on lähes kaikin puolin nautittava teos, mutta valitettavasti muutama juonen kannalta tärkeä paljastus on rakennettu niin, että ainakin minä arvasin ne jo reilusti etukäteen. Kirjassa on oikeastaan kaksi suurempaa paljastusta, joista onneksi ensimmäinen paljastettiin jo melko alussa. Pelkäsin nimittäin, että kirja yrittää ratsastaa tiedon pimittämisellä pidempäänkin, mikä olisi vähentänyt mielenkiintoani arvoitukseen.

Loppuun vielä mainittakoon, että olen asunut 21 vuotta kadulla, joka on nimetty jatulikivien mukaan. Jatulintarhat ovat siis siinä mielessä minulle hyvin läheinen aihe, vaikken todellista kivimuodostelmaa ole eläessäni nähnyt.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...