torstai 29. joulukuuta 2016

Joululahjoja

Joulun hiljaisuus alkaa olla takana päin, joten on aika jatkaa blogini aktivoimista. Ajattelin jatkaa helpolla ja perinteidellä joululahjapostauksella.

Joulukuu oli sen verran kiireinen, etten edes ehtinyt miettiä kovin paljon joulua, joten en ehtinyt kunnolla pohdiskella, mitä toivoisin joululahjaksi. Ehdin kuitenkin vanhemmilleni näpytellä viestin, joka sisälsi kaksi kirjaa, konvehtisuosikkejani ja keittiövälineitä. Jouluaatto olikin jännittävä, sillä en tiennyt, saanko jotain yllätyksiä.


Aloitetaan kirjoista. Tämän vuoden Finlandia-voittajan kirja vaikutti lupaavalta, joten toivon sitä. Olen yrittänyt viime aikoina tutustua viimeisimpiin Finlandia-voittajiin, eivätkä ne ole ennakkoluuloista huolimatta olleet liian taiteellisia tai kummallisia makuuni. Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on lyhyehkö ja takakannen mukaan runollinen, joten saa nähdä, uppoaako tyyli minuun. Aloitan kirjan todennäköisesti tässä loman aikana.

Toinen kirja on Vesa Sisätön Tuhansien mokien maa, joka on tavallaan jatkoa Sisätön aiemmalle kirjalle Unohtunut avain, joka upotti Titanicin. Kirja on jo aloitettu, ja useampi myötähäpeän tunne koettu.


Olen kuluneen syksyn aikana laittanut tavallistaemmän ruokaa, minkä seurauksena olen huomannut puutteita keittiöni varustelussa. Minulla on vain yksi pieni terävä veitsi, joten tiskaamista on pitänyt tehdä usein, jos olen useasti päivässä tehnyt jotain. Nyt sain lisää veitsiä, joten enää minulla ei ole tekosyitä olla pilkkomatta tomaattia saalaattiin.


Suklaata, konvehteja, marmeladia... mitäpä olisi joulu ilman niitä? Vihreät kuulat ja Julia on lemppareitani ja Bandan Juhlapöydän konvehdit klassikko. Nykyään on alkanut tuntua, että Juhlapöydän konvehdit ovat kaikki liian samanlaisia toisiinsa verrattuna - paljon erilaisia pähkinätäytteitä - mutta kyllä suklaa aina maistuu. 



Joulun yllätykset olivat nämä kolme kirjaa. Äitini oli innostunut jossain kirjatapahtumassa ja hankkinut minulle pohjoissuomalaista kirjallisuutta.


Ja loppuun vielä leffalippuja, yhteensä 4 kpl. Yhden olen jo käyttänyt, sillä kävin katsomassa Rogue Onen osana joululoman Star Wars -projektiani. (Siitä lisää myöhemmin.) Lopuille kolmelle leffalipulle tulee varmasi käyttöä keväällä, sillä aina elokuviin tulee jotain kiinnostavaa.

PS. Olisipa minun omassa asunnossani yhtä hyvä valaistus.

torstai 22. joulukuuta 2016

Hiljaisuuden loppu


Viimeisin päivitykseni kertoo lihattomasta lokakuusta. Ei kovin kirjabloggaajamaista. Sen jälkeen vaikenin bloggerin puolella odottamattomasti lähes kahdeksi kuukaudeksi.

Tämä yllättävä blogihiljaisuus ei ollut mitenkään suunnitelmallista. Ensiksi muutama kirja jäi rästiin ja stressaannuin siitä. Sitten sairastuin, mikä veikin noin kaksi viikkoa elämästäni. Sairastumisen jälken jouduin nipistämään rästiin jääneistä opiskeluhommia, ja siinä vaiheessa blogini olikin ollut hiljaiselossa yli kuukauden. Joulukuu toi mukanaan joulukiireet, jotka vasta nyt olen saanut jotenkuten järjestykseen. Kai sitä on pakko todeta, että vaikka mitään suurta ja mullistavaa ei elämässä olisi parhaillaan menossa, joskus ihan perus arki voi viedä mennessään.

Syksyltä jäi bloggaamatta paljon kirjoja. Luin hyviä kirjoja, mutta myös jotain satunnaisia välipalakirjoja, joiden en koe elämääni juuri ravistelleen. Loppuvuodesta olen ehtinyt lukea huomattavasti vähemmän, mutta aion silti saada vuoden lukutavoitteeni kasaan. Vielä neljä kirjaa jäljellä. Ei pitäisi olla paha paikka, sillä kaksi on jo luvun alla, toinen vieläpä loppusuoralla, ja aikaa on vielä reilusti yli viikko.

Päätin, että nyt joululomalla minulla on kaksi tavoitetta: saada blogini taas ajan tasalle ja lukea vielä ne neljä kirjaa. En aio tehdä jokaisesta syksyllä rästiin jääneestä kirjasta tavallista pitkää postausta, vaan ajattelin, että pistän kasaan muutaman koontipostauksen, jossa käyn kirjan läpi lyhyesti. Jos jättäisin joukon syksyn kirjoja vain bloggaamatta, tulisi sellainen olo, että ohitan ne täysin, enkä välttämättä tulevaisuudessa muista edes lukeneeni niitä.

Noin kahden kuukauden yllättävä blogihiljaisuus on nimittäin saanut minut huomaamaan, että ilman blogia en oikein edes muista, mitä olen tullut lukeneeksi. Onneksi olen pitänyt kirjaa Goodreadsin puolella, joten pystyn sieltä aina tarkistamaan, mutta blogitekstin kirjoitus on aivan erilainen prosessi kuin Goodreadsin päivittäminen. Kun jostain on kirjoittanut, sitä on ajatellut hieman enemmän, ja sen jälkeen sen muistaa.

Olen myös ollut aktiivinen muissa sosiaalisen median kanavissani koko tämän hiljaisuuden ajan. Jos siis haluatte seurata minun mielenkiintoista, hauskaa elämääni, sen voi tehdä vaikka Twitterin ja Instagramin kautta. Jos blogiini ilmestyy yllättäen toinen päivityskatko, sieltä ainakin voi tarkistaa, mitä kuuluu. Vieläkö päivitän minnekään?

Eiköhän siinä ollut kaikki tärkein. Hyvää joulun odotusta kaikille!

tiistai 1. marraskuuta 2016

Lihaton lokakuu - Kirjabloggaaja bloggaa ruoasta

Syyskuussa juttelin kavereideni kanssa siitä, kuinka lokakuu lähestyy ja kuinka jotkut ottavat vastaan Lihaton lokakuu -haasteen. Muistan ensimmäisestä opiskeluvuodestani, että muutaman vuosikurssilaiseni viettivät lihattoman lokakuun ja kuinka he sitä joskus ruokalassa tuskailivat. Silloin en itse jaksanut ajatella asiaa. Ensimmäisessä opiskelusyksyssä oli haastetta jo ilman ruokavaliomuutostakin.

Sen syyskuisen keskustelun jälkeen aloin pohtia, olisko kasvisyönti loppujen lopuksi niin vaikeaa. Enhän minä muutenkaan juuri koskaan laita liharuokia kotona. Syynä tähän tosin on laiskuus eivätkä esimerkiksi eettiset tai terveydelliset syyt. Stressaan aina liharuoan laittoa: entä jos en kypsentänytkään lihaa tarpeeksi huolellisesti? Entä jos yksin asujana en saa kaikkea syötyä ennen kun ruoka menee pilalle? 

En tehnyt varsinaisesti mitään päätöstä, mutta kun lokakuu koitti, päätin hetken mielijohteesta ottaa haasteen vastaan. Oli Turun kirjamessut, ja kun olin lauantaina messupäivän päätteeksi syömässä kiinalaisessa ravintolassa ennen jatkoille menoa, päätin tilata listalta kasvisversion. 

Linssikasiketta kasvisravintola Bryggessä.
Olen aina ollut hyvin perinteisen suomalainen sekasyöjä. Lapsuudessa lempiruokiani olivat verilätyt ja lihapullat. Myöhemmin lempiruokieni listoille on noussut muun muassa poronkäristys, lohi ja kana. En ole koskaan rajoittanut ruokavaliotani, paitsi yläasteella, kun kohuttiin lintuinfluenssasta ja luulin hetken, että se leviää kananlihan kautta.

Kasvissyönti ei koskaan ollut asia, joka olisi ollut lähellä elämääni. Jostain blogista sain kuulla, että joku helsinkiläinen tyyppi on kasvisyöjä. Joissain nuortenlehdissä oli niistä joskus juttuja. Lähipiirissäni kaikki söivät lihaa. Koskaan ei puhuttu lihan eettisyydestä. Pikemminkin sain hyvin maanläheisen kasvatuksen: isäni on maalta, ja lapsena aina puhuttiin hyvin normaaliin sävyyn siitä, kuinka lehmiä vietiin teurastamolle. En ollut asiasta moksiskaan.

Yläasteella ja lukiossa koulun ruokalassa alkoi kuitenkin näkyä tämä mystinen kasvisruokavaihtoehto. Usein huomasin, etä kasvisvaihtoehto näytti paremmalta: epämääräisen ruskean mössön sijaan kasvisruoka saattoi olla mukavan värikästä. (Samalla lempikouluruokani oli lihasuikalekastike.) Otin joskus kasvisruokaa ihan vai ulkonäön takia, kunnes kouluun tuli kielto, ettei sitä saanut ottaa, ellei ollut erikseen ilmoittanut ruokavaliokseen kasvissyöjää.

Pikku hiljaa kasvissyöni on noussut enemmän esiin. Pikemminkin se on vain valunut elämääni kuin tullut jonkinlaisena suurenä herätyksenä. Kavereita, jotka eivät syö lihaa. Laiskuus vaatia liharuokaa, jos seurassa on paljon kasvissyöjiä. Yliopiston opiskelijaravintoloiden hyvät kasvisruokavaihtoehdot. Tiedot lihan terveyshaitoista.

Ehkä merkittävin hetki on ollut omilleen muutto. Kuten jo aiemmin mainitsin, en pidä liharuokien valmistamisesta. On paljon stressittömämpää valmistaa bolognese soijarouheesta kun jauhelihasta. Olen liian tietoinen ruokamyrkytysriskeistä. En siis osta juuri koskaan mitään raakaa lihaa. Joskus ostan leikkeleitä, mutta yksin asuvana ehdin syödä vain puolet, kun loput jo menevät pilalle.

Kaksi päivää ennen haasteen alkua. Kirjamessuosaston rakentamissa.
Päätin siis kokeilla, kuinka vaikeaa olisi elää kokonaan ilman lihaa.

Laadin itselleni pari sääntöä:
  1. En osta lihaa, mutta kotoa löytyvät lihatuotteet saan syödä, jos tekee mieli, sillä mikä olisikaan turhempaa kuin heittää pois liharuokia. (Kaapista löytyi joitain esivalmiita ruokia.)
  2. En aio tehdä muiden elämästä vaikeaa. Lokakuuhun sisältyy reissu kotiin, enkä halua kuukauden kokeilun takia vaikeutaa esim. äitini ruoanlaittoa. Sallin siis itselleni parin päivän tauon.
  3. Aion kokeilla samalla lehmänmaidon korvaamista kasvimaidoilla. Tässäkään en aio ryhtyä vaikeaksi: jos tarjolla on vain lehmänmaitoa, otan sitä. Omaan jääkaappiini hankin kuukauden ajan vain kasvimaitoja. Maitosäännön laadin siksi, koska olen kuullut, että lehmänmaito voi pahentaa aknea, ja olen jo vuosia kärsinyt huonosta ihosta.
Pidin koko kuukauden ajan päiväkirjaa.

Su 2.10.
Haaste ei lähtenyt kovin lupaavasti käyntiin, sillä tein kahtena ensimmäisenä päivänä mokia: ensiksi maistoin ruokamessuilla pekonilla maustettuja sipsejä (enkä edes pidä pekonista!) ja toisena päivänä söin nuudeleita, joiden tuoteselosteessa luki kana. Nuudelit eivät olleet makua "kana", vaan Soba-nuudeleita, joiden mauksi on merkitty "classic". Ilmeisesti kana on klassista. No, olin ostanut nuudelipaketin syyskuun puolella, joten en periaatteessa rikkonut haastettani paljon, mutta silti vähän harmitti. Päätin, että tuoteselosteet pitää lukea tarkemmin, varsinkin einesten kohdalla.

Ti 4.10.
Huomasin ensimmäistä kertaa jonkinlaista proteiininälkää. Korjasin asian proteiinirahkalla, mikä tosin oli vähän ristiriidassa lehmänmaitotuotteiden välttelyssä. En kuitenkaan tehnyt sopimusta, että välttelisin kaikkia maitotuotteita. Päätin korvata vain juotavan maidon.

Assarin ullakolla (opiskelijaravintola) jouduin odottamaan yhtenä päivänä tosi kauan, sillä ainoa hyvältä kuulostava kasvisruoka oli väliaikaisesti lopussa. Jonossa oli yhtäkkiä tosi paljon porukkaa, ja useampi jutteli keskenään lihattomasta lokakuusta. Tuli yhteisöllinen olo.

Ke 5.10.
Kiinnitän yhtäkkiä paljon huomiota ravintoarvoihin. Saanko tarpeeksi rautaa, entä proteiinia? Ennen en uhrannut sellaisille ajatuksille juurikaan aikaa.

To 6.10.
Haastetta melkein viikko takana, ja nyt minulle on iskenyt outo huoli. Entä jos innostun ja minusta tuleekin kasvissyöjä? Tutkiskelin paljon tuntemuksiani ja huomasin, etten halua olla täysin kasvissyöjä, sillä en halua rajoittaa itseäni liikaa enkä halua myöskään olla vaikea vieras ruokapöydissä. Haaste on onneksi toistaiseksi sujunut hyvin, sillä en ole joutunut tilanteisiin, joissa olisin joutunut olemaan vaikea.

Pe 7.10.
Olen nyt tutkinut lähikauppaani ja testaillut kaikenlaisia kasviseineitä, mitä löysin - pääsääntöisesti erilaisia kasvispiirakoita. Vihis, eli HuoviRuoan Kasvispiirakka on jo vanha tuttu, mutta löysin muun muassa VegeMöttösen uusia kasvispiirakoita. Ne ovat ihan hyviä, mutta aika epäterveellisiä loppujen lopuksi. Pistää myös miettimään, kuinka ekologista ovat ne muovipakkaukset, joihin piirakat on yksittäispakattu.

Ma 10.10.
Kaverini oli viikonloppuna kylässä. Olin varautunut siihen, että päädymme syömään jotain liharuokaa, sillä en jaksa selitellä omia henkilökohtaisia päätöksiäni, varsinkaan kun minulla ei ole erityisen vankkoja perusteita. Jotenkin viikonlopun syömiset kuitenkin menivät niin, etten päätynyt syömään lihaa. 

Pohdin jonkin verran sitä, kuinka mutkaton olen syömisessä. Olen monesti viettänyt aikaa nirsojen ihmisten seurassa, ja koska itselläni on hyvin harvoja inhokkiruokia, olen vain mukaillut muita. Tärkeintä on, että löytyy jotain, jota kaikki pystyvät syömään. Olen kieltäytynyt ainoastaan sieniruoista, sillä niistä en pidä. Koska viime aikoina kaveripiirissäni on paljon kasvissyöjiä, olen vain syönyt kasviruokaa heidän seurassaan, sillä en jaksa vaatia itselleni jotain, plus kasvisruoka on oikein hyvää. Mutta jos seurani haluaa syödä lihaa, niin olen siihenkin valmis.

Ti 11.10.
Einesruoat vihiksiä lukuunottamatta ovat aika vähissä. Löytyy pinaattikeittoa, kasvissosekeittoa, pakastefalafelejä ja kasvislasagnea. Ostin kasvislasagnea testiksi. Se oli hirveän juustoista, mutta muistelen jauhelihalasagnenkin olleen tosi juustoista. Muuten lasagen oli ihan maukasta. 

Olin myös Subwaylla kavereideni kanssa. Jossain vaiheessa huomasin, kuinka linjastolta tuli tosi voimakas eläinrasvan tuoksu. Alanko kiinnittää eläinrasvaan huomiota nyt, kun itse nautin sitä huomattavasti vähemmän?

To 13.10.
Alkukuukauden ihoni on hehkunut paremmassa kunnossa kuin koskaan. Olen ottanut tosi paljon selfieitä, kun kerrankin on olo, että on jotain ikuistamisen arvoista. Yleensä päivämeikkiini kuuluu pohjustusvoide, meikkivoide ja peiteväri, mutta monena aamuna olen päättänyt laittaa vain BB-voidetta ja ollut tyytyväinen sen jälkeen. 

Vasemmalla olevassa kuvassa minulla on meikkiä, mutta huomattavasi vähemmän, kuin yleensä. Kuvaa on muokattu vain vähän säätämällä kontrastia.

Nyt torstaina kuitenkin aloin huomata, että ihoni on alkanut tuntua rasvaisemmalta. Kenties ihon hehku ei johtunut lihattomuudesta ja maitotuotteiden vähentämisestä, vaan kyseessä on ollut silkka sattuma, tai kenties hormonikierto, joka nyt aina vaikuttaa ihoni kuntoon.

Tänä torstaina myös lihaton lokakuu ensimmäistä kertaa oikeasti turhautti. Olin liikenteessä ja minulla oli nälkä. Minulla oli Hesburgerin alennuskuponki juustoateriaan, mutta päädyin sitten ostamaan kalliimman soijasalaatin. Onneksi siihen oli kuponki myöskin.

Pe 14.10.
Viikko sitten olin Burger Kingissä ja ateriani tulossa kesti tosi kauan. Lepyttelynä sain kaksi ilmaiskuponkia hampurilaisaterioihin. Onneksi vaihtoehtona oli myös Vegeateria. Testasin tänään kyseistä kasvishampurilaista. Olin vähän pettynyt, että sen välissä oli tosi perinteinen kasvispihvi. Sellainen, johon on vain muusattu erilaisia kasviksia.

Aloin myös pohtia ensimmäistä kertaa, onko jotain tiettyä liharuokaa, jota haluan syödä sitten kun on taas marraskuu. Eipä tullut mitään erityistä mieleen. Ainakaan tällä hetkellä ei erityisemmin tee mitään mieli.

Su 16.10.
Suunnittelin reittini niin, että menisin erään kaupan kautta kotiin. Paljastui, että kyseinen Siwa oli juuri muuttumassa K-kaupaksi, joten hyllyt olivat tyhjillään. Joitain valmisruokia oli, mutta kaikissa oli lihaa. Sentään sain soijamaitoa 50% alennuksella. Jouduin kuitenkin menemään toiseen kauppaan, jotta sain ruokaa. Kaikki kasvisruokaeinekset olivat loppuneet sen valikoimista! Muitin, että kotonani oli kasvispasta-annos, joten söin sen. Huomaan myös näistä päivityksistä, kuinka usein ostan einesruokia. Pitäisi varmaan vähentää.

Ke 19.10.
Taas valmisruokamaininta, mutta mainitaanpa silti! Meillä oli Tutkan hallituksen kokous, ja ne kokoukset venyvät aina eeppisiin mittoihin (4 tuntia on lyhyt kokous). Ostin sinne siis evästä. Huomasin, että Pirkka valmistaa juusto-tacosalaattia, eli lihatonta versiota kana-tacosalaatista, joka on yksi lempparini valmissalaatien tarjonnasta. Tämä oli iloinen yllätys!

Su 23.10.
Reissu kotiseuduille on nyt takana päin. Söin neljänä päivänä lihaa, enkä edes kovin ponnekkaasti yrittänyt vältellä sitä. Yhtenä iltana iltapalaksi oli itsetehtyä pizzaa, jossa oli myös margareta-vaihtoehto tarjolla, mutta ajattelin, että kun kerta lihan puolelle ollaan menty, niin kaipa sen tonnikalatäytteisen pizzanpalan voi ottaa.

Olo ei ole fyysisesti eikä henkisesti millään lailla erilainen. Mietin, tulisiko minulle vaikka maha kipeäksi, mutta tuskin elimistöni on parissa viikossa ehtinyt kadottaa kyvyn sulattaa lihaa vaivatta. En myöskään koe syyllisyyttä lihan syömisestä. Söin muun muassa poronkäristystä, joka on hankittu suoraan poronhoitajalta. Kaikki syömäni liha-annokset olivat maukkaita, ja olenkin miettinyt sitä, että kenties voisin tulevaisuudessa jatkaa niin, että syön lihaa silloin, jos tiedossa on erityisen maukas annos. En halua esimerkiksi syödä sianlihaa, sillä se on mielestäni tosi pahaa. Lihaa ei tarvitse olla joka annoksella, eikä varsinkaan sen takia, että se on lihaa. Proteiinia ja rautaa saa muualtakin.

Ma 24.10.
Paluu kasvisruokaan. Jotenkin on kevyempi olo, mutta olo voi olla vain korvien välissä. Pohdiskelun jälkeen päätin, että jatkan haastetta 4.11. asti, jotta saan kasaan 31 lihatonta päivää.

Suklaamuffinit, joissa on käytetty soijamaitoa,
sillä allekirjoittanut ei ollut varannut lehmänmaitoa jääkaappiin.
Ke 26.10.
Olen alkanut enemmän kiinnittää huomiota siihen, minkälaisia kasvisvaihtoehtoja opiskelijaravintoloissa on. Brygge on Turun yliopiston kasvisruokala, joka on nyt entistä kiinteämmin osa Assarin ullakkoa, kun se remontin jälkeen siirtyi myöskin yläkertaan. Nyt on entistä helpompi valita joko liharuoan ja kasvsruoan väliltä. Bryggeltä saa myös helposti monenlaisia kasvimaitoja: soijaa ja kauraa. Kävin tänään myös kohtuu uudessa Galilein kahvilassa, jossa oli soijamaitoa tarjolla. Santsikuppia ottaessani soijamaito oli kuitenkin loppunut ja tilalle oli tullut lehmänmaitoa, joten otin sitä.

Huomasin myös Tottisalmen ravintolassa, että siellä oli iltapäivällä enää yksi kasvisvaihtoehto. Onneksi se oli hyvä vaihtoeto, sillä muuten olisi harmittanut. Aloin tosin miettiä, että onko se elinason nousun merkki, jos hermostuu vain yhdestä vaihtoehdosta. Eikö lukiossa aina ollut vain yksi vaihtoehto? Silloin se oli ilmaista, eikä aina hyvää, mutta silti se oli ruokaa ja se kelpasi. Nykyään kun joutuu maksamaan itse ruoastaan huimat 2,6€/annos, miettii monesti, onko joku perus mössö sen arvoista. (Vaikka tietenkin on, annokset ovat yleensä tosi hyviä, ja opiskelijat saavat hurjan alennuksen, kun joutuvat vain 2,6€ lämpimästä lounaasta maksamaan!)

To 27.10.
Pidimme Tutkan myyjäiset Feeniks-kirjastolla. Tarjoiluistamme tuli kasvispohjaiset, sillä ainoa lihatuotteen luvannut henkilö oli sairastunut, eikä voinutkaan leipoa salamipiirakkaa. Kokeilimme myös vegaanista vohvelireseptiä. Valitettavasti se ei paistunut kovin rapeaksi. Oliko kyseessä huono resepti, vai onko samainen ongelma kaikissa vegaanisissa vohvelitaikinoissa, sitä emme tiedä.

Pe 28.10.
Ostin vahingossa lihaa. Olin ostavinani erään valmispasta-annoksen, jota olin ostanut aiemminkin, mutta se olikin hyvin samanlaisen näköinen bolognese-versio. Pitää sitten syödä vasta marraskuussa nämä pastat... Samalla tuli pohdittua, kumpi on pahempi: se että ostaa lihaa vai se, että syö sitä? Riippuu varmaa niistä syistä, miksi on päättänyt olla kasvissyöjä.

Huomasin tänään myös ruokalassa sen, että papuihin perustuvia erilaisia pihvejä on tullut kuukauden aikana syötyä paljon, ja nyt alkoi vähän jo tympiä.

La 29.10.
Olin joskus lukenut, että soijatuotteet saattavat vaikuttaa hormonikiertoon, mutta enpä ajatellut sitä lainkaan tämän haasteen aikana, paitsi siinä vaiheessa, kun yleensä päivälleen säännölliset kuukautiseni olivat yhtäkkiä neljä päivää myöhässä. Siinä vaiheessa aloin lueskella aina yhtä luotettavaa internettiä. En voi tietenkään olla täysin varma, johtuiko yllättävä myöhästyminen ruokavalion muutoksesta, mutta ainakin vahva teoriani se on, sillä kuukauteen ei ole sisältynyt mitenkään poikkeuksellisen paljon stressiä enkä ole esimerkiksi aloittanut todella rajua urheilua. Päätin vähentää soijatuotteita; onneksi olin jo ostanut seuraavaksi kokeiluun mantelimaidon. 

Ma 31.10.
Nyt on lokakuun viimeinen päivä. Tavallaan haaste loppuu tähän, ja tämän jälkeen aio julkaista koosteeni, vaikka sovin itseni kanssa, että haaste jatkuu vielä pari päivää marraskuun puolelle.

Viime sunnuntaina tuli ostettua taas liharuokaa, mutta en syönyt sitä. Ostimme kaverin kanssa pakastepizzoja, ja huomasimme niiden olevan tarjouksessa, joten minä maksoin kaikki, jotta siitä saa Plussa-tarjouksen. Olin itse valinnut mozzarellapizzan ja kaverini valitsi salamipizzan. Olin kyllä kertonut lihattomasta lokakuusta, mutta en kovin ponnekkaasti ollut tuonut sitä jatkuvasti esille. Ajattelin, että menkööt. 

Yhteenveto

 - Kuukauden aikana en kohdannut ylitsepääsemättömiä esteitä.
Huomasin, että jos vain valitsen opiskelijaravintoloissa kasvisvaihtoehdon, minun ei tarvitse tehdä juuri muita muutoksia elämääni. Ruokavalioni ei ole pitkään aikaan perustunut lihaan. Leikkeitä en ole laittanut leipien päälle, sillä kinkku on pahaa ja salamin epäterveellisyydestä on toitotettu pitkään. Joskus ruokaloissa ei ollut ihan herkkuruokiani, mutta eihän se sitä aina ole lihapuolellakaan.

 - Huomasin, että syön paljon eineksiä
Siitä on tullut pahe, sillä harvoin löydän aikaa ruoan tekemiseen, ja usein tuntuu typerältä valmistaa annos ja syödä se yksin kämpässään tietokoneen ääressä. Jatkossa yritän enemmän syödä itse tehtyä ruokaa tai edes koittaa löytää terveellisempiä valmisruokia.

 - Kohtasin jonkin verran kasvissyöjien kehuja
...joista tuli hitusen epämukava olo. Tuntui, että he pettyvät, kun marraskuussa taas alan syödä lihaa. Tuntuu, että haasteen toteuttamisen tavoitteena olisi "kääntää" ihmisiä kasvissyöntiin, ja nyt olen tavallaan epäonnistunut haasteessa. Toisaalta samalla minusta kenenkään ei pitäisi joutua perustelemaan ruokavaliotaan. Se, mitä syö, on jokaisen oma asia. Entä jos vatsani ei esimerkiksi kestäisi papuja tai jos olisin allerginen soijalle? Silloin kasvikunnan proteenien syöminen voisi olla vaikeaa, vaikka toki on muitakin proteiininlähteitä kuin soija ja pavut.

 - Kuukausi on loppujen lopuksi lyhyt aika
...varsinkaan kertomaan, muuttako joku ruokavalio olotilaani oikeasti mihinkään suuntaan. Toistaiseksi oloni on melko samanlainen, Ihoni on aika lailla samanlainen kuin kuukausi sitten eikä painossani ole tapahtunut mitään muutoksia: otaksuin, että se saattaisi laskea, sillä kasvisruoissa on lähtökohtaisesti vähemmän energiaa kuin esimerkiksi punaisessa lihassa. Merkittävin muutos oli ehkä siinä, että sain kiinni itseni huonoista ruokailutottumuksista ja siitä, minkälainen suhtautuminen minulle muutenkin on syömiseeni

 - Täyttä kasvissyöjää minusta tuskin tulee
Ellei sitten tosi hitaan ja huomaamattoman kehityksen seurauksena. Kokemus kuitenkin osoitti, ettei kasvisruokailu ole niin vaikeaa. Jos kokkaisin tosi paljon, olisi uusien reseptien löytäminen voinut olla työlästä. Jonkin aikaa sitten minulle sanottiin, että uuden tavan kehittymiseen menee noin 60 päivää. Jos siis jatkaisin vielä toisen kuukauden, tulisiko tästä tapa? Tuntuu nimittäin, että siitä on melkein jo tullut.

 - Kauramaito on paras kasvimaito
Soijamaito muuttui hassun heramaiseksi ja mantelimaito maistu liiaksi mantelilta. Muita en ehtinyt kokeilla. Join kyllä kuukauden aikana pari purkkia suklaasoijamaitoa, mutta ihan paljaaltaan enkä kahvin seassa.

Kirjoitan tätä tekstiä 1. marraskuuta. Haaste jatkuu vielä epävirallisesti muutaman päivän. Tänään olin katsonut, että Galileissa on ruokana Quorn-pihvejä. Menin sinne ja ne olivat loppuneet, tilalla oli epämääräisen näköistä kastiketta. Silloin oli kovan tahdonvoiman takana kääntyä ja mennä toiseen ravintolaan, kun vieressä olisi ollut ihan hyvän näköistä kanaa. Siispä tulevaisuudessa aion valita kasvisruokaa, jos siltä tuntuu, mutta en kuitenkaan kiellä itseltäni mitään.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Lumberjanes: Beware The Kitten Holy

TEKIJÄT: Noelle Stevenson, Grace Ellis, Shannon Watters & Brooke A. Allen
SIVUJA: 127 (sis. liitteet)
KUSTANTANUT: BOOM! Box
KIELI: Englanti
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Lumberjanes: Beware The Kitten Holy on hurmaava sarjakuva-albumi tyttöjen partileiriltä, jossa alkaa tapahtua kummia. Tytöt Jo, April, Molly, Mal ja Ripley ovat Roanoke-mökin asukkaita partioleirillä, jonka nimi on Miss Qiunzella Thiskwin Penniquiqul Thistle Crumpet's Camp for Hardcore Lady Types. Tarina alkaa siitä, kun tytöt ovat luvattomalla yöllisellä retkellä, jossa he törmäävät kolmisilmäisiin kettuihin, jotka huutavat ilmaan oudon lauseen: Beware the kitten holy. Säikähtäneet tytöt ryntäävät kotimökkiinsä ja jäävät kiinni yöhiippailustaan. Heidän ryhmänohjaajansa Jen on tiukka, mutta siitä huolimatta tytöt alkavat selvittää kolmisilmäisten kettujen ja oudon lauseen merkitystä.

Lumberjanes kolahti ainakin tähän lukijaan. Suosituksen antoi aikoinaan Kristina Horner Youtube-kanavallaan. Sarjakuva vaikutti heti kiinnostavalta: leirielämää, kummallisuuksia ja naispäähenkilöitä. Olin itse lapsena tosi kova käymään leireillä. En tiennyt mitään parempaa kuin mennä kesällä leirille, yöpyä teltassa, suunnistaa kartan ja kompassin avulla ja valmistaa itse ruokansa retkikeittimellä. Olin kateellinen lapsena Ansa vanhemmille -elokuvan päähenkilöille, jotka pääsivät koko kesän mittaiselle kesäleirille. Kai ohjattu leirielämä ja sen rituaalit vain viehättävät minua suuresti.

Sarjakuva on hauska seikkailu, joka rynnii eteenpäin yhtä energisesti kuin esiteini-ikäiset tytöt, jotka on päästetty metsään selviytymään. Tytöt päätyvät oudon mysteerin jäljille puolivahingossa rellestämisen keskellä, ja suurin osa sarjakuvasta onkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Juonta onneksi löytyy sen verran, että toimintakohtaukset jaksaa lukea. Joukkoon on heitetty kourallinen huumoria, mikä keventää vaarallisia läheltä piti -tilanteita.

Myös sarjakuvan piirustustyyli miellyttää. Se näyttää olevan piirretty pensselisiveltimellä, mikä tekee tussauksesta elävää. Tyyli on yhtä aikaa runsasta ja pelkistettyä, ja värit ovat rikkaita mutta samalla maanläheisiä. Ruudut ovat täynnä, mutta ne eivät silti tunnu liian ahtailta.

Harmillista, ettei tätä sarjakuvaa ole suomennettu. Sentään se löytyy Vaski-kirjastosta, ja hankintapyyntöni seurauksena muutama jatko-osakin on nyt hankinnassa. Suosittelen tätä kaikille, mutta varsinkin nuorille tytöille, jotka kaipaavat tarinoita tyttöporukoista. W.i.t.c.h. oli allekirjoittaneelle aikoinaan tarpeellinen sarjakuva, josta löytyi jokaiselle lukijalle joku samaistumisen kohde.

Suosittelen sarjakuvaa myös kaikille, jotka tykkäävät kummallisuuksista. Sarjakuvassa on hieman samanlainen tunnelma kuin Welcome to Night Valessa. Vanhan metsän syvyyksistä paljastuu selittämättömiä salaisuuksia, joita ensiksi luullaan vilkkaiden tyttöjen mielikuvitukseksi, mutta jotka lopulta paljastuvat todeksi. 

perjantai 28. lokakuuta 2016

Kiera Cass: Eliitti (Valinta-sarjan 2. osa)

ALKUPERÄINEN NIMI: The Elite
SIVUJA: 317 (+ näyte seuraavasta osasta)
KUSTANTANUT: Pen & Paper
JULKAISTU: 2013 (suom. 2016)
SUOMENTANUT: Laura Haavisto
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Illéan kuningaskunta järjestää aina valtakunnan naimaikäistä prinssiä varten tosi-TV-kilpailun, jonka tarkoituksena on löytää prinssille vaimo. Valinnaksi kutsuttuun kisaan valitaan 35 naimaikäistä nuorta naista, ja koko valtakunta seuraa jännityksellä, kenet prinssi valitsee. America Singer ilmoittautui kisaan enimmäkseen miellyttääkseen läheisiään ja hän tuli valituksi, vaikka edustaakin alhaista taiteilijoiden kastia. Nyt kilpailu on edennyt Eliittiin, eli kuuden kilpailijan finaaliin. 

Kirjasarjan aloittavan osan Valinnan (bloggaus) loppupuolella American suhde prinssi Maxoniin kehittyi romanttiseen suuntaan. Maxonin ja American suhteen kehitystä on jarruttanut American entinen poikaystävä Aspen, joka on onnistunut työllistymään palatsin vartijaksi. Maxon on ollut erittäin ymmärtäväinen, vaikkei tiedäkään, että American eksä lymyilee lähempänä kuin hän arvaakaan. Valinnan aikana America alkoi kuitenkin harkita sitä mahdollisuutta, että oikeasti pääsisi yli Aspenista ja ottaisi vastaan Illéan prinsessan roolin.

Valitetavasti Eliitti ei pääse tällä saralla eteenpäin. America jatkaa jahkaamista. Hetken hän on varma, että pystyisi pärjäämään prinsessana ja tulevana kuningattarena, mutta toisella hetkellä hän muistaa taas, kuinka ihana Aspen on ja kuinka hän on valmis hylkäämään kaiken saavuttavansa vain ollakseen Aspenin kanssa. Kuulostaa romanttiselta, mutta siltä se ei kyllä missään vaiheessa tuntunut. Pikemminkin America tuntuu olevan kahden vaativan pojan loukussa. Maxon ilmaisee hyvin selkeästi, että haluaa American prinsessakseen, jos vain America suostuu olemaan aina Maxonin käytteävissä, ja Aspen taas väijyy jatkuvasti muistuttamassa olemassaolostaan, niin ettei America saa rauhaa kunnolla pohtia tilannettaan läpi.

Tarinallisesti Eliitti alkaa keskeltä ja loppuu kesken kaiken. Siinä ei ole selkeää juonirakennetta, vaan edellisen osan tapahtumat vain paukuttavat eteenpäin. Kun kirja loppuu, sitä seuraa muutama luku kolmannen osan aloitusta, ja nekin tuntuivat vain yhden pitkän pötkön jatkolta. Sarja sopiikin siis ahmittavaksi, jos vain siihen on mahdollisuus. Putkimaisuutta lisää se, että Eliitti jahkaa samoja aiheita, kuin edellinen osa. Kenties Kiera Cassilla on joku suuri paljastus, jota hän panttaa, mutta toistaiseksi viittaukset ovat olleet irrallisia. Kapinalliset hyökkäävät palatsiin, kirjoja varastetaan, sotilaisen omituisiin rokotuksiin viittaillaan ja valtakunnan perustajan Gregory Illéan päiväkirjoja vilautellaan, mutta ainakaan toistaiseksi vihjauksista ei muodostu mitään järkevää kokonaisuutta. Vaatii kärsivällisyyttä lukea American ihmissuhdeahdistuksesta, kun tietää, että hän on saanut haltuunsa Gregory Illéan päiväkirjan, jota hän ei kuitenkaan saa aikaiseksi luettua kun vain harvakseltaan.

Eliittiä vaivaa selkeästi trilogian keskiosan ongelma, vaikka eihän Valinta edes trilogia ole: siitä on ilmestynyt jo viisi osaa englanniksi. Valintaa lukiessa mielenkiinto pysyi yllä, sillä koko ajan paljastui jotain uutta, joka vei juonta eteenpäin. Eliitti pyörii ympyrää: ensiksi Maxon on ihana, sitten Aspen, sitten kumpikin ovat inhottavia, kunnes taas onnistuvat lepyttämään American. Kirjaa luki rutiinilla ja paremman puutteessa, mutta todellista koukuttavuutta se ei saavuta.

Positiivista palautetta kirja ansaitsee kuitenkin synkkyyden lisäämiseltä. Kannet kertovat tarinaa kimalteesta ja glamourista, mutta oikeasti elämä palatsissa ei ole kovin ihanaa: on sosiaalisia ja poliittisia paineita, kapinallisesta hyökkäyksiä ja epätasa-arvoinen yhteiskunta. Eliitti paljastaa tästä puolesta enemmän, mistä sarjaa tulee kiitellä. Kirjaan on sisällytetty raju rangaistuskohtaus, joka kertoo, kuinka primitiivisellä tasolla Illéa on. Silti minulla on aavistus (joka perustuu nopeaan skimmaukseen jatko-osien takakansiteksteistä), että kirja pysyttelee loisteen ja monarkian keskellä. Jos sarjan tulevissa osissa esiintyy vielä syvempää yhteiskuntakritiikkiä ja tilanteeseen puututaan radikaaleihin keinoin, olen yllättynyt. Jää nähtäväksi.

PS. Odotin lisätietoa Swendway-nimisestä valtakunnasta, mutta sitä ei annettu. Kenties kolmannessa osassa kerrotaan lisää tästä Suomen, Ruotsin ja Norjan alueet kattavasta maasta, jonka virallinen kieli on suomi.

Sarjan suomennos jatkuu. Kolmas osa Ainoa ilmestyy vuonna 2017.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Julian Fellowes: Belgravia

Kuva kustantajan sivuilta.
ALKUPERÄINEN NIMI: Belgravia
SIVUJA: 477
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2016 (suom. 2016)
SUOMENTANUT: Markki Päkkilä
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Julian Fellowesin kolmatta romaania markkinoidaan etukannessa asti Downton Abbeyn avulla, onhan Fellowes sarjan luoja, käsikirjoittaja ja tuottaja. Itse romaanilla on yhtä paljon samaa Downton Abbeyn kanssa kuin millä tahansa historiallisella romaanilla, joka käsittelee ylhäisiä sukuja ja heidän perintäongelmiaan. Markkinointi saattaa silti osua oikeaan yleisöön, sillä jos Downton Abbeyn sukukiemurat ovat kiinnostaneet, saattaa tämä kirja tarjota lukunautinnon.

Romaani sijoittuu 1800-luvun alkuun. Ensimmäinen luku kertoo vuodesta 1815, jolloin Brysselissä järjestettiin kuuluisat herttuatar Richmondin tanssiaiset. Sophia Trenchard onnistuu hankkimaan sosiaaliseen nousuun pyrkivälle perheelleen kutsut tanssiaisiin. Heti seuraavana päivänä sotilaat joutuvat lähtemään Quatre-Brasiin taistelemaan, ja taisteluun joutuu myös Edmund Brockenhurst, johon Sophia on rakastunut. Taistelussa kaatuu lukuisia miehiä, mukaan lukien Edmund. Sophia isä, armeijan muonittaja James Trenchard joutuu kertomaan tyttärelleen raskaat uutiset.

Seuraavassa luvussa eletään vuotta 1841. James Trenchard on onnistunut kohoamaan asemassaan ja on nykyään rakennusalalla. Hän on muun muassa ollut mukana hienon Belgravia-asuinalueen rakentamisessa. Alue on täyttynyt mahtavista valkopylväisistä taloista, joissa yhdessä asustavat lady ja lordi Brockenhurst ilman perillistä. Suvun perijäksi on Edmund-pojan kuoltua noussut Lordi Brockenhurstin veljen poika John Bellasis, joka ei osaa huolehtia elämästään, vaan tuhlaa rahaa ja odottaa perintöään. James Trenchardin vaimo Anne näkee lady Brockenhurstin ahdingon ja päättää hetken mielijohteesta paljastaa poikansa menetystä edelleen surevalle naiselle salaisuuden.

Tarina lähtee hitaasti alkuun. Ensimmäisen luvun aikana on vaikeaa päästä kärryille siitä kuka on kukin ja mitä sukua he ovat keskenään. Tanssiaiset kirjan ensimmäisenä lukuna ei välttämättä ole paras ratkaisu, sillä silloin on mahdotonta tietää, ketkä hahmot ovat tärkeitä tulevan kannalta. Vaikka Belgravia ei ole Fellowesin ensimmäinen romaani, tekstissä oli nähtävissä se, että kirjoittaja on kenties tottuneempi audiovisuaaliseen kerrontaan. Tanssiaiset voivat olla hyvä keino esitellä hahmoja katsojalle, mutta lukija saattaa mennä sekaisin.

Alkuhämmennyksen jälkeen seuraavassa luvussa ollaankin hypätty 26 vuotta ajassa eteenpäin ja itse juoni pääsee käyntiin. Ensimmäinen luku on niin irrallaan muusta romaanista, että itse olisin kustannustoimittajana ehdottanut sen lyhentämistä ja muokkaamista prologiksi. Toisessa luvussa selostetaan tarkemmin sekä Trenchardien että Brockenhurstien taustat. Loppu kirja keskittyykin näiden kahden suvun yhteyksiin ja juonitteluun, jossa yhteys saadaan eri tahojen osalta selvitettyä. Televisiolle tyypillisesti näkökulma vaihtelee hahmojen välillä vilkkaasti, jopa kesken kappaleen, mikä on lukijan näkökulmasta pikemminkin haitta kuin etu.

Belgravia on kaikin puolin harmiton kirja siinä mielessä, että sitä voi suositella ikääntyneille sukulaisille ilman, että joutuu myöhemmin nolostumaan aina kun muistaa jotain, mitä kirja sisältää. Se kertoo varakkaista englantilaisista ja heidän sukukiistoistaan. Mukana on skandaalinpoikanen, mutta se ei ole mitään erityisen järisyttävää nykynäkökulmasta. Kirja tarjoaa historiaa, mutta se ei tuputa sitä liikaa. Se sijoittuu aikaan, joka on useimmille historiallisia romaaneja lukeneelle suhteellisen tuttua aikaa. Aikakauteen enemmän perehtyneelle se kyllä takuulla tarjoaa myös jotain, sillä kirja sisältää paljon yksityiskohtia, jotka on helppo ohittaa, jos ei ole niistä kunnolla perillä.

Fellowes on onnistunut kirjoittamaan koukuttavan draaman, mutta kirjaa on pakko moittia liiallisesta onnesta ja... sanotaanko nyt vaikka moraalista. Pahoille hahmoille käy huonosti ja hyvät hahmot saavat onnellisen lopun. Onhan se lohdullista, mutta silti kirja olisi kaivannut hieman rosoisuutta. Downton Abbeysta Fellowesin tyyli on kyllä tullut jokseenkin tutuksi: sekin tarina päättyi uskomattoman onnellisesti. Toisaalta onnellinen loppu tarkoittaa vain sitä, että tarina on osattu lopettaa sopivaan hetkeen. Ken tietää, mitä hahmoja odottaa tulevaisuudessa? Sen verran Fellowes olisi kuitenkin voinut panostaa juonen yllätyksiin, etten olisi arvannut lopputulosta jo sivulla 171. (Minulla on siitä kirjallinen todiste, jonka pystyn esittämään pyydettäessä.) Sen jälkeen kirjaa tuli lukeneeksi enemmän siitä näkökulmasta, toteutuvatko arvailut.

Moitteista huolimatta Belgraviaan kannattaa tarttua, jos haluaa lukea hurmaavaa juonittelua 1840-luvun Lontoossa. Lukisin mielelläni lisää samankaltaista kirjallisuutta, kunhan vain onnistun sellaista suomennettuna löytämään. Fellowesin kaksi muuta romaania, Past Imperfect (2008) ja Snobs (2006), vaikkeivat 1800-luvulle sijoitukaan, voisivat tarjota Otavalle jotain, mitä harkita suomennettavaksi.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus. Vaietun vastarinnan jäljillä Afganistanissa

ALKUPERÄINEN NIMI: The Underground Girls of Kabul
SIVUJA: 363 (sis. viitteet ja hakemiston)
KUSTANTANUT: WSOY (Bon-pokkari)
JULKAISTU: 2014 (suom. 2015)
SUOMENTANUT: Irmeli Ruuska
MISTÄ MINULLE: Lainattu kaverilta


Muutama vuosi sitten Jenny Nordberg julkaisi paljon huomiota keränneen jutun Afganistanissa elävistä tytöistä, jotka on puettu pojiksi. Afganistanissa poikalapsia pidetään arvokkaina ja menestyneen perheen merkkinä, joten jos sellaista ei perheeseen synny, jotkut perheet ovat päättäneet pukea esimurrosikäisen tyttönsä pojaksi. Aluksi Nordberg luuli ilmiön olevan harvinainen, mutta kun hän oleskeli Afganistanissa hieman pidempään, uusia tapauksia alkoi nousta esiin. Kabulin tyttöjen salaisuus on kirja siitä, kuinka Nordberg etsii ja löytää näitä pacha posh -nimellä kutsuttuja tyttöjä ja yrittää samalla selvittää, miten heihin suhtaudutaan ja miten se vaikuttaa itse tytön elämään myöhemmin tulevaisuudessa. Siinä sivussa Nordberg tulee sivunneeksi yleisesti Afganistanin poliittista tilannetta ja uskonnon asemaa - mikä on islamin sanelemaa ja mitkä perinteet pohjaavat esi-islamilaisiin aikoihin.

Tämän kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta päällimmäiseksi minulle on jäänyt mieleen tunne siitä, etten pitänyt kirjaa tarpeeksi pätevänä. Eihän kirja ole tieteellinen tutkimus, vaan toimittajan kirjoittama teos perustuen hänen näkemäänsä ja kokemaansa. Kirja ei pyri olemaan tieteellisesti pätevä, se ei tukeudu lähteteoksiin, teorioihin tai metodeihin eikä se pyri esittämään tutkimustuloksia. Se on raportti ja pohdintaa, jolle ei löydy kunnollista vastausta lopussa. Koska olen viime aikoina painottanut tietokirjallisuudessani tutkimuskirjallisuutta, koin tämän kirjan vaikeasti lähestyttävänä. Samalla se voi kuitenkin olla muille lukijoille helposti lähestyttävä juuri sen takia, ettei se jumitu tutkimuskysymyksen asetteluun tai aiemman tutkimuksen esittelyyn. Se kertoo, mitä Nordberg on nähnyt ja mitä hänelle on haastatteluissa kerrottu.

Itse kirjan aihe on hyvin mielenkiintoinen, eikä siihen välttämätä tarvikaan tarjota mitään vastausta tai tulosta. Afganistanissa on havaittu tällainen ilmiö, eikä se ole mitenkään epätavallinen, sillä historia tuntee lukuisia tapauksia, joissa nainen on tekeytynyt mieheksi parantaakseen elämänlaatuaan. Erikoislaatuisemmaksi kirjan tekee se, että se käsittelee nykyaikaa. Se tapahtuu juuri nyt, eikä jossain kaukaisessa menneisyydessä. Aihe tarjoaisi hyvän tutkimuksenkohteen vaikkapa sukupuolitutkimukselle, mutta tutkimuken kannattaisi tehdä joku, joka tuntee hyvin paikallisen kulttuurin. Väärinymmärtämisen riski on suuri. 

Kaikesta negatiivisuudesta huolimatta suosittelen lukemaan tämän kirjan, jos mielenkiinto yhtään heräsi. Se herättää ajattelemaan. Afganistanissa pohditaan, kannattaako tyttöjä edes kouluttaa. Tyttöjen tehtävä on mennä naimisiin ja saada paljon poikalapsia, ja usein he ovat suurressa riskissä joutua pahoinpidellyiksi perhepiirissä, jos näin ei tapahdu. Lähes ainoa keino kokea edes hetki vapautta on elää lapsena poikana, mutta silti heidän oletetaan sujuvasti astuvansa tytön rooliin ja haaveilemaan avioliitosta murrosiän iskettyä. Se ei kuitenkaan ole ihan helppoa.

Linkki: http://bachaposh.com/

maanantai 26. syyskuuta 2016

Alison Bechdel: Hautuukoti - tragikoominen perheeni

ALKUPERÄINEN NIMI: Fun home: A Family Tragicomic
SIVUJA: 238
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2006 (suom. 2009)
SUOMENTANUT: Taina Aarne
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Alison Bechdel on ehkä parhaiten tunnettu sanomalehtisarjakuvataitelijana, mutta vuonna 2006 hän julkaisu sarjakuva-albumin, joka on omaelämäkerrallinen muistelma Bechdelin lapsuudesta ja nuoruudesta. Sarjakuvaromaani käsittelee Bechdelin suhdetta hänen isäänsä, joka kuoleee joko tapaturmallisesti tai mahdollisesti oman käden kautta Bechdelin ollesssa yliopisto-opiskelija. Vasta isän kuoleman jälkeen Alison Bechdelille alkaa selvitä, minkälainen hänen isänsä loppujen lopuksi onkaan ollut.

Kirja on saanut ehdokkuuksia ja muun muassa sarjakuvamaailman Oscarin, Eisner-palkinnon, eikä syystä. Kuluneen kevään, kesän ja syksyn aikana olen lukenut muutamia omaelämäkerrallisia sarjakuvia, joista Hautuukoti on toistaiseksi ollut laadukkain. Se vaikuttaa tarkasti suunnitellulta. Se on piirretty hyvin: kynän jälki on taitavaa ja yksityiskohtaista. Se on myös käsikirjoittu hyvin, sillä epäkronologisuudestaan huolimatta sitä on helppo seurata. Epäkronologisuus pitää lukijan mielenkiintoa sopivasti yllä samalla kun sarjakuva keskittyy käsittelemään asioita pikemminkin aihepiireittäin kuin ajanjaksoittain.

Kirja kertoo tarinan 70-80-lukujen Yhdysvalloista, jossa pikkukaupungissa elää eriskummallinen perhe. Alisonin äiti on amatöörinäyttelijä ja isä on historianopettaja, jonka elämäntehtävä tuntuu olevan vanhan viktoriaanisen kartanon kunnostaminen ja autenttiseen tyyliin sisustaminen. Sen lisäksi perhe on perinyt hautaustoimiston, jolla ei kaupungin pienuudesta johtuen ole kuitenkaan joka päivä töitä. Alisonista kasvaa ahdistunut ja hämmentynyt teini, jonka äiti ei tunnu ymmärtävän häntä ja jonka isä ei ole kovin isällinen. Alison huomaa inhoavansa koristeellisuutta ja kokevansa naiseuden itsellleen epämukavaksi asiaksi, samalla kun hänen isänsä tuntuu kokevan miehuuden liian kahlitsevaksi rooliksi. He ovat erikoisella tavalla toistensa vastakohdat ja silti hyvin samanlaisia. Ennen kun Alisonin isä kuolee, he eivät - ainakaan sarjakuvan perusteella - ehdi keskustella kertaakan syvällisesti. 

Sarjakuvassa Bechdel käsittelee sitä, kuinka hän ja hänen isänsä asuivat samassa talossa, mutta eivät kertaakaan kohdanneet kunnolla. Tarinasta välittyy Bechdelin oma tarve saada rauha isänsä muistolle ja halu kertoa kaunis ja koskettava tarina sarjakuvakerronnan tyylien keinoilla. Se käsittelee sitä, kuinka ihmiset eivät uskalla puhua toiselleen, sillä kenties heitä pelottaa muiden mielipiteet. Vaikkei olisikaan tuttu Bechdelin muun tuotannon kanssa - minkä seurauksena tämä omaelämäkerrallien teos voisi jo luonnostaan kiinnostaa - tähän kirjaan kannattaa tutustua pelkästään sen omien ansioiden takia. 

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Sara Barnard: Beautiful Broken Things

SIVUJA: 322
KUSTANTANUT: Macmillan Children's Books
KIELI: Englanti
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Oma ostos


Harvoin innostun kirjoista, joista on näyteluku jonkun toisen kirjan lopussa. Kun olen juuri lukenut kirjan ja elän vielä sen jälkitunnelmissa, enkä ole kiinnostunut jostain toisesta kirjasta, jonkun toisen kirjan ensimmäisestä luvusta. Toisin kävi kuitenkin Sara Barnardin kirjan kohdalla. Olin saanut luettua Rainbow Rowellin Kindred Spiritin ja lentomatkaa oli vielä jäljellä. Luin kirjan lopussa olevan näyteluvun ja kiinnostuin: kirja, joka käsittelee tyttöjen välistä ystävyyttä, eikä luvassa vaikuttanut olevan romanssia. Romantiikan kyllästämässä nuortenkirjamaailmassa "pelkästä" ystävyydestä kertovat kirjat tuntuvat olevan harvinaisuus, joten hankin kirjan käsiini välittömästi.

Beautilful Broken Things kertoo Caddysta, joka uskoo elämää mullistaviin tapahtumiseen, mutta hän ei koe, että hänelle itselleen on koskaan tapahtunut mitään sellaista. Elämää mullistavat tapahtumat ovat häneen mielestään esimerkiksi rakastuminen, onnettomuus, muutto jonnekin kauas tai joku muu odottamaton ja meerkittävä tapahtuma. Caddyn parhaan ystävän Rosien mullistava elämäntapahtuma on ollut hänen pikkusiskoknsa kätkytkuolem ja hänen isosiskonsa tapahtuma on ollut sairastuminen. Caddy itse kokee eläväsä tylsää elämää, eikä usko muita, jotka sanovat, että tapahtumaköyhä elämä olisi paljon mukavampaa kuin suuret mullistavat tapahtumat.

Rosien luokalle tulee lukukauden alussa uusi tyttö Suzanne, joka on itsevarma ja kaunis. Aluksi yksityisessä koulussa opiskeleva Caddy on mustasukkainen, sillä hän pelkää Suzanne omivan Rosien, mutta pikku hiljaa Suzanne voittaa Caddynkin puolelleen.

Periaatteessa kyseessä on melko tavanomainen nuortenkirja, jossa pohditaan, mitä elämällä pitäisi tehdä koulujen jälkeen ja miten ihmissuhteita pitäisi oppia hoitamaan. Kirjassa käydään bileissä, kapinoidaan ja vaelletaan keskellä yötä pimeän Brightonin katuja pitkin. Romantiikan puute kuitenkin tekee kirjasta virkistävän. Kun juoni ei pyöri ihastuksen ympärillä, ehditään kunnolla paneutua ystävyyteen. Miten toimia, kun kaveriporukassa on ongelmia? Miten käsitellä vaikeita asioita? Ketä pitäisi kuunnella?

Suzanne nimittäin on tarinan keskeisin hahmo, vaikkei hän varsinaisesti ole päähenkilö. Kirja kertoo Caddyn tarinan, mutta Suzanne vaikuttaa siihen voimakkaasti. Caddy on perinteinen kiltti ja hyväntahtoinen tyttö, ja niin on Suzannekin, mutta Suzannen perhetausta on vaikea. Caddy huomaa pian ystävystyneeensä todennäköisesti masentuneen ja itsetuhoisen tytön kanssa. Hän haluaisi auttaa ystäväänsä, mutta aina hän ei tiedä, mitä pitäisi tehdä.

Beautilful Broken Things käsittelee vaikeita asioita, mutta kirja ei silti tunnu vaikealta. Kenties Caddyn hyväntahtoisuus estää kirjaa valumasta synkälle polulle. Kirjaa pitää myös kiitellä siitä, ettei se ole mustavalkoinen eikä se asetu oikein kenenkään puolelle. Eri hahmot käyttäytyvät miten käyttäytyvät. Ihmiset eivät ole täydellisiä ja silti heitä voi ymmärtää. Minun oli esimerkiksi vaikea suhtautua monesti Caddyn vanhempiin, jotka syyllistivät Caddya jatkuvasti olemalla Suzannen ystävä, sillä heidän mielestään Suzanne on huonoa seuraa. Lukijan taas huomaa nopeasti, että Caddy on yksi harvoista hyvistä asioista Suzanne elämässä. Samalla kuitenkin ymmärtää Caddyn vanhempia, jotka toivovat, ettei heidän tyttärelleen tapahtuisi mitään pahaa. Toinen ristiriitaisia tunteita aiheuttava hahmo on Caddyn paras ystävä Rosie, jonka mielestä Suzanne takertuu liiaksi Caddyyn, sillä Caddy on rauhallinen ja turvallinen, eikä Caddy tajua tulevansa käytetyksi jollain tavalla hyödyksi.

Sara Barnardin esikoisromaani ei ole mikään kevyt aloitus. Se on kuitenkin miellyttävä ja ajatuksiaherättävä lukukokemus, jota voi suositella niille, joita kiinnostaa lukea ystävyydestä.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Rainbow Rowell: Kindred Spirits

SIVUJA: 62
KUSTANTANUT: Macmillan Children's Books
KIELI: Englanti
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Oma ostos


Vastikää tapahtui pelottava asia: huomasin lukeneeni kaikki pikku hiljaa lempikirjailijani asemaan nousevan Rainbow Rowellin kirjat. Googlailun perusteella listoilla näkyi kuitenkin vielä yksi kirja, Kindred Spirits. Kaikilla listoilla sitä ei lukenut, eikä sitä oikein meinannut löytyä nettikaupoista. Lopulta onnistuin ostamaan sen Adlibriksestä pikkusiskoni alennuskoodilla. Kirja oli sen verran edullinen (muistaakseni noin 4€), että alennuskoodin kanssa päädyin maksamaan vain osan postimaksuista.

Toisaalta eipä näin ohuesta kirjasta viitsikään maksaa kovin paljon. Ei tätä edes kirjaksi voi sanoa, vaan englanninkielisessä maailmassa tätä nimitetään novellaksi, suomeksi pitkänovelliksi. Suomessa tosin on tapana käyttää kaikista lyhyemmistä teksteistä nimeä novelli, joten sellaiseksi tätä nyt kutsuttakoon.

Kindred Spirits on kirja, jota on myyty YK:ssa ja Irlannissa World Book Day'na 3. maaliskuuta 2016 yhden punnan hintaan (Irlannissa £1,5). Nopean googlailun perusteella kyseessä on hyväntekeväisyystapahtuma, jonka aikana halutaan kannustaa varsinkin lapsia lukemaan. Näen tapahtumassa jotain samaa Kirjan ja ruusun päivän kanssa, sillä erotuksella, että World Book Dayn kirjasta täytyy maksaa jotain pientä.

Ei siis ihmee, että kirjan saaminen käsiini oli vaikeahkoa. Sitä ei ilmeisesti virallisesti myydä joka puolella, mutta näköjään joillain kaupoilla on sitä hieman varastossa. Yhden tällaisen nappasin itselleni ja luin sen yhden lentomatkan aikana. Mitta oli sopiva viihdyttämään koko matkan ajan.

Kirja kertoo Elenasta, joka on kova Star Wars -fani. Hän on lapsesta saakka katsonut elokuvia ja kuullut vanhemmiltaan, jotka hekin ovat kovia faneja, kuinka hienoa oli aikoinaan fanittaa alkuperäisiä elokuvia. Nyt The Force Awakens -elokuva on tulossa ja Elena haluaa jonottaa sitä. Hän löytää Facebook-eventin, jossa on sovittu tietty elokuvateatteri, jonka eteen mennään jonottamaan. Kun hän saapuu paikalle, hän huomaa, että siellä onkin vain kaksi muuta tyyppiä hänen lisäkseen. Sitkeästi hän kuitenkin päättää jäädä jonottamaan, kun kerta on paikalle saapunut.

Novellin ainoa moite on se, että se on liian lyhyt. Rowell on tarttunut sellaiseen aiheeseen, josta olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Fanitus ja jonotus ovat minulle tuttua puuhaa, onhan sitä tullut jonotettua Harry Pottereita ja muun muassa Lady Gagan keikkaa. Yhtään yötä en kuitenkaan jonotuspaikoilla ole nukkunut, toisin kuin nyt novellin päähenkilö Elena. Novelli käsittelee fanitusta ja sitä, kuka on oikea fani ja kenen mielestä. Se myös kertoo asiaa vihkiytymättömien ennakkoluuluista ja oudoksunnasta.

Tyyli on Rowellille ominaista, tarkkaa ja selkeää. Fani ei pety, ei Rowellin fani eikä fani yleisestikään. Jos vain jotenkin on mahdollista saada tämä novelli käsiinsä, siihen kannattaa tarttua.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Milla Paloniemi: 112 osumaa

SIVUJA: 340
KUSTANTANUT: Arktinen banaani
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Milla Paloniemi on sarjakuvataiteilija, joka on parhaiten tunnettu Kiroilevasta siilistä. Hän pitää sarjakuvablogia nimelä En vaan OSAA!. Blogissa hän kertoo avoimesti elämästään ja projekteistaan.

Paloniemen blogi on yksi niistä blogeista, joiden seuraamisen olen aloittanut yläasteella ja joita seuraan edelleen. Monet blogit ovat pystyssä muutaman vuoden ja todennäköisesti palvelevat kirjoittajan jotain tiettyä elämäntilannetta, mutta jossain vaiheessa elämäntilanne muuttuu, eikä aikaa tai mielenkiintoa bloggaamiselle löydy. Paloniemen blogi on kuitenkin pysynyt. Hänen bloginsa on myös merkittävä syy siihen, miksi aikoinani pidin itsekin sarjakuvablogia. Mielestäni sarjakuvabloggaajat olivat siistejä tyyppejä, joten halusin itsekin olla siisti tyyppi ja pitää sarjakuvablogia. No, paljastui että olin laiska piirtämään kun tarkoitukseni oli laatia kertomusta, joten homma hyytyi pikku hiljaa. Ainakin opin siitä, että sovin paremmmin kuvittamishommiin.

Itse albumi, josta tällä kertaa puhun, ei ole ensimmäinen Paloniemen omaelämäkerrallinen teos, vaan häneltä on julkaistu aiemmin kaksi blogin kanssa samaa nimeä kantavaa albumia sekä Veera ja minä -albumi, johon on koottu Lemmikki-lehdessä ilmestyneitä sarjakuvia, ja jotka ovat todennäköisesti saaneet inspiraatiota Paloniemen ja hänen lemmikkinsä yhteiselosta. Olen lukenut nuo kaikki albumit, ja niihin verrattuna 112 osumaa on huomattavasti henkilökohtaisempi.

Albumi alkaa siitä, kuinka päähenkilö (eli Milla) on juuri eronnut pitkästä parisuhteesta. Prologina toimii 21-kohtainen ohjeistus siitä, kuinka Milla ei enää saa ihastua tai rakastua tietynlaisiin tyyppeihin. Hän korostaa, että oikeastaan olisi parempi, jos hän ei rakastuisi laisinkaan. Se ei kuitenkaan ole helppo päätös henkilölle, joka tuntuu olevan erittäin ihastumisherkkä. Albumin aikana käydään läpi varsinainen tunnemyrsky, jossa käsitellään niin ero kuin tunteet, joita syttyy uusiin tuttavuuksiin.

Sarjakuvien tyyli on rehellistä ja hiomatonta, paikon minuun makuuni rahtusen liiankin spontaania ja editoimatonta. Suomalaisissa sarjakuvapiireissä tunnutaan arvostavan sensuroimatonta tyyliä, jossa tunteiden annetaan valua paperille sellaisenaan. Paikoin Paloniemen sarjakuvissa piirretään kauniita maisemakuvia ja käytetään sarjakuvaruutuja kekseliäästi, mutta valitettavan usein jälki käy niin epäselväksi, että sarjakuvan lukeminen muuttuu epämiellyttävällä tavalla raskaaksi.

Näyte lempityylistäni
Nopean ja vaivattoman näköinen tyyli ei missään nimessä ole haitta sarjakuville, mutta siistin ja hyvin suunnitellun yksinkertaisen tyylin ja spontaanisti paperille piirretyn ajatusvuodatuksen välillä on ero. Albumia lukiessa tiedostin, että kyseessä on päiväkirja, jota tehdessä ei tuskin olla (ainakaan alkupäässä) ajateltu julkaisua. Tiedostan myös sen, että tyylille ominaista on tietynlainen epäselkeys. Olisin kuitenkin kaivannut pientä editointia. Niin mielenkiintoista kuin se onkin päästä kurkistamaan jonkin toisen ihmisen päiväkirjaan, en olisi pahastunut, jos editointivaiheessa olisi poistettu muun muassa kirjoitusvirheitä ja niitä peittäviä suttuja ynnä muuta sellaista. (Toisaalta, mistä minä tiedän, kuinka paljon valmiista tuotteesta on editoitu? Ehkä skannauksista on poistettu paljon, mutta jotain on jätetty aidon tunnelman saavuttamiseksi? :D)

Suttuisempaa tyyliä
Itse tarina, jonka albumi kertoo, on yllättävänkin henkilökohtainen. Välillä minulla oli sellainen olo, etten saisi lukea tätä, sillä tämä tulee niin lähelle. Muutamaan kertaan piti muistuttaa itseä, että kyseessä on oikea kustantajan julkaisema albumi, jota Paloniemi on mainostanut blogissaan, eikä esimerkiksi yön pimeinä tunteina varastettu henkilökohtainen salainen päiväkirja, joka on ilman lupaa skannattu ja julkaistu silkkaa häijyyttä. (Mikä mielikuva!) Albumi kertoo Millasta sellaisen puolen, jota ei ehkä ole niin paljon tai ei ainakaan niin avoimesti ja runsaasti esitelty blogin puolella. Jollain tapaa albumi on lohdullineen: oli sitä kuka tahansa, minkä ikäinen tahansa, minkälaisessa asemassa tahansa tai minkälaisessa elämäntilanteessa tahansa, elämään voi kuulua paljon epävarmuutta ja epäilyn hetkiä. Missään iässä ei ole valmis, vaikka toki ikä tuo elämänkokemusta, jonka avulla voi selvitä joistain tilanteista. Albumi kuitenkin kertoo tarinaa siitä, kuinka omalle itselleen voi loppujen lopuksi hyvin vähän, ja että joitain puolia itsessään täytyy vain hyväksyä.


Paksuhko sarjakuva-albumi vyöryttää yhden naisen tunteet silmien eteen. Varsinkin loppupuolisko on melko koukuttavaa luettavaa, minkä seurauksena lukemisen jälkeen voi olla ähkyssä. 112 osumaa on voimakas albumi, mutta muihin lukemiini omaelämäkerrallisiin albumeihin verrattuna se on viimeistelemättömän oloinen. Jotain se kyllä sai minussa aikaan: tein itsekin pitkästä aikaa muutaman sarjakuvamuotoinen päiväkirjamerkinnän.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Tiedote: Genreblender-kirjoituskilpailu

Jaan tämän tiedotteen blogiini, jotta mahdollisimman moni kirjoittaja huomaisi sen. Näillä näkymin olen mukana esiraadissa, joten katson myös oikeutetuksi tiedottaa kilpailusta. Aikaa kirjoittaa on 31.10 saakka.
_____________________________________________________________________

Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry. ja Turun Science Fiction Seura ry. julistavat kaikille avoimen scifi- ja fantasianovellien kirjoituskilpailun otsikolla “Genreblender”. Kilpailussa haetaan tekstejä, jotka yhdistävät kahta erilaista populaarikirjallisuuden lajityyppiä uudeksi ja omaperäiseksi kokonaisuudeksi.

Valittavia lajityyppejä voivat olla esimerkiksi länkkäri, rintama- tai sotakuvaus, romanttinen kirjallisuus, kovaksikeitetty dekkari, vanhanaikainen salapoliisitarina eli niin sanottu salonkidekkari, agenttijännäri, suomalainen tai englantilainen kartanoromantiikka, rillumarei, muu historiallinen fiktio, vampyyri-, zombie tai ihmissusitarina, kummitusjuttu, Lovecraft-tyyppinen tai muu yliluonnollinen kauhu, abduktio- tai ufotarina, kova scifi, avaruusooppera, aikamatkailu- tai rinnakkaistodellisuustarina, korkea tai matala fantasia, steampunk, kyberpunk tai mikä tahansa muu tunnistettava lajityyppi.

Valittuja genrejä voi olla enemmänkin kuin kaksi, mutta on syytä muistaa että kokonaisuuden tulisi olla luettava ja ymmärrettävä. Myös kirjallisten kunnianosoitusten tekeminen esimerkiksi elokuvan lajityypeille on sallittua, ottaen kuitenkin huomioon tekijänoikeuksien asettamat rajoitukset. Tunnistettava ja suora fanfiction on siis rajattu kisan ulkopuolelle.

Oleellista on, että kahden genren yhdistelmänä syntyy jotain uutta ja omaperäistä, mutta myös se, että lajityypit muodostavat luontevan kokonaisuuden. Mitä odottamattomampi, riemastuttavampi ja raikkaampi yhdistelmä on, sen parempi. Riippumatta valituista genreistä tekstien tulisi sisältää tarinaan loogisesti kytkeytyvä spekulatiivinen elementti, eli sen tulisi olla laskettavissa scifiksi tai fantasiaksi.

Tekstien enimmäispituus on 20 liuskaa (välilyönteineen noin 45 000 merkkiä) ja ne on kirjoitettava suomeksi. Tekstien on oltava tallennettu rtf-muodossa (noin 30 riviä arkilla, riviväli 1,5, fonttikoko 12 pt, marginaalit noin 2 cm). Töiden tulee olla alkuperäisiä ja ennen julkaisemattomia koskien sekä paperi- että verkkojulkaisuja.

Kilpailuun otetaan osaa nimimerkillä. Nimimerkin avulla tekijöiden henkilöllisyys pysyy salassa tuomareilta. Tekijöiden aiemmat ansiot eivät näin pääse vaikuttamaan töiden arvosteluun ja kilpailijat ovat samanarvoisessa asemassa. Kisaan saa osallistua useammalla kuin yhdellä novellilla, mutta kunkin novellin kanssa tulee käyttää eri nimimerkkiä.

Työt on lähetettävä viimeistään 31.10.2016 keskiyöllä osoitteeseen genreblenderkilpailu@gmail.com. Laita sähköpostin otsikoksi nimimerkkisi ja tekstin nimi sekä viestin leipätekstiin yhteystietosi (nimi, osoite, puhelinnumero ja sähköpostiosoite) ja työ sähköpostin liitteeksi.

Kilpailun sihteerinä toimii Taru Hyvönen ja tuomareina kirjailija Anni Nupponen, kirjailija Jussi Katajala sekä Pasi Karppanen järjestäjäseurojen edustajana. Kilpailussa on esiraati, joka valikoi tekstit tuomaristolle. Esiraati tai tuomaristo saa hylätä ohjeiden vastaisesti kirjoitetun tekstin. Palkintosumma on 500 euroa, jonka tuomaristo jakaa parhaaksi katsomallaan tavalla. 

Tavoitteena on koota voittajatöistä järjestäjätahojen julkaisema antologia. Mikäli töiden määrä ei anna mahdollisuuksia tähän, järjestäjät varaavat mahdollisuuden käyttää niitä Turun Science Fiction Seuran julkaisemassa Spin-lehdessä. Sijoittuneita tekstejä ei saa julkaista muualla ennen päätöstä niiden käytöstä kilpailun jälkeen.

Lisätietoja:
http://genreblenderkilpailu@blogspot.fi
genreblenderkilpailu@gmail.com

lauantai 3. syyskuuta 2016

Alison Bechdel: Lepakkoelämää I-IV

SIVUJA: Osa I: 150, Osa II: 108, Osa III: 108, Osa IV: 94 
KUSTANTANUT: Kääntöpiiri (Osa I), Like (Osat II-IV)
JULKAISTU: I: 2000, II: 2010, III: 2011, IV: 2013 
SUOMENTANUT: Stina Grönroos (Osa I), Tarja Sahlstén (Osat II-IV)
TEKSTAUS: Hannele Kivilahti (Osa I), muista ei tietoa
MISTÄ MINULLE: kirjastosta (Osat I & IV), oma ostos (Osat II & III)

Alison Bechdel on kentien tunnetuin Bechdelin testistä, jolla testataan, puhuvatko elokuvan kaksi (nimettyä) naishahmoa keskenään muusta(kin) kuin miehistä. Testi sai alkunsa Bechdelin sarjakuvasta Dykes to Watch Out For (suom. Lepakkoelämää) vuonna 1985, mutta sai kunnolla tuulta purjeisiinsa 2000-luvun puolella, minkä jälkeen testistä on kehitetty monenlaisia variaatioita. Testistä on tullut nykyajan feminismin yksi tärkeimmistä kriteereistä arvioidessa elokuvien naishahmoja, mutta testi on saanut myös paljon kritiikkiä, sillä se asettaa loppujen lopuksi melko vähäiset kriteerit hyvän naishahmon määritelmälle. Toisaalta samaan aikaan hyvin usea menestynyt elokuva ei läpäise Bechdelin testiä. Tällaisia elokuvia ovat muun muassa Taru sormusten herrasta -trilogia, Avengers ja alkuperäinen Star Wars -trilogia. Myös useat elokuvat, joissa on naispäähenkilö, eivät läpäise tätä testiä.

Olin testiin perehtyessäni törmännyt alkuperäiseen sarjakuvaan, jossa kaksi hahmoa pohtivat elokuviin menosta. Tiedostin siis hämärästi, että testi perustuu sarjakuvaan, mutta mieleeni ei ollut edes tullut, että sitä olisi käännetty suomeksi. Yllätteän törmäsin Lepakkoelämää-nimisiin sarjakuviin eräässä kahvilassa, ja hetken selailtuaan kiinnostavalta vaikuttaa albumia, huomasin että se on Alison Bechdelin käsialaa. Tässäkö on siis se kuuluisan Bechdelin testin alkuperä? Päätin lainata sarjakuvat ja tutustua niihin.

Lepakkoelämää-sarjakuvat kertovat nimettömäksi jäävän keskikokoisen Yhdysvaltalaisen kaupungin lesboyhteisöstä. Sarjakuvat seuraavat noin kymmenisen naisen arkielämää, joka pyörii enimmäkseen Moninainen-nimisen kirjakaupan hyllyjen välissä. Juoni perustuu hahmojen luonteisiin, ja kaiken kantaanottavuuden ja representaation alta löytyy hyvin perinteinen ihmissuhdedraama, joka sarjamaisesti jatkuu sarjakuvasta toiseen, jääden aina koukuttavaan kohtaan, joka kannutaa lukemaan vielä seuraavan sarjakuvan.

Bechdel kertoo neljännen albumin alussa, ettei alun perin suunnitellut Lepakkoelämää sarjaksi, vaan hän pikemminkin lähti kokeilemaan erilaisia juttuja. Ensimmäisen Lepakkoelämää-jutut olivat enemmänkin yhden kuvan kattavia kantaaottavia toteamuksia kuin juonellisia sarjakuvia. Jopa itse Bechdelin testin aikaansaanut sarjakuva oli niin varhaisia Lepakkoelämää-tuotantoa, ettei siinä esiintyvillä hahmoilla ollut vielä siinä vaiheessa nimiä. Ulkonäöstä heidät kyllä jo tunnistaa myöhemmin omat nimensä ja tarinansa saaneiksi hahmoiksi. Pikku hiljaa kantaaottavat pilakuvamaiset piirrokset alkoivat kehittyä sarjakuviksi. Bechdel oli alusta asti numeroinut piirustuksensa, minkä seurauksena jokaisella Lepakkoelämää-sarjakuvalla on oma numeronsa otsikkonsa lisäksi.

Ensimmäinen suomennettu albumi ei ala numerosta 1, vaan pikemminkin täysin keskeltä tarinaa. Aluksi tämä harmitti, sillä totta kai sitä haluaa lukea tarinan alusta saakka, mutta lopulta totesin, että todennäköisesti kaikista ensimmäiset sarjakuvat eivät ole olleet niin kiinnostavia ja/tai laadukkaita, ettei niitä ole katsottu tarpeellisiksi ottaa mukaan albumiin. Toisaalta sarjakuvan edetessä huomasin, että välillä joku numero oli jätetty välistä pois. Tämä hämmensi. Onko kyseessä ollut sarjakuva, joka on jostain syystä niin huono, ettei sitä ole otettu alkuperäisiin albumeihin mukaan? Vai onko suomenkielisen albumin toimittaja päättänyt jostain syystä jättää sen pois? Kaiken lisäksi neljäs eli viimeinen albumi jää täysin kesken. Odotin sydäntäsärkeviä jäähyväisiä, mutta albumi loppuu kuin seinään. Joko osa on suomentamatta, tai Alison Bechdelin vuonna 2008 alkanut tauko alkoi hyvin odottamatta eikä hän itsekään ehtinyt solmia lankoja yhteen.

Neljä albumia kertoo ajallisesti pitkän pätkän päähenkilöiden elämästä. Sarjakuvien hahmot vanhenivat reaaliajassa, joten jos sarjaa alettiin tehdä 80-luvulla, 2000-luvulla ehtiessä suurin osa hahmoista oli jo reilusti keski-ikäisiä. Yhden albumin aikana saatetaan kokea monta joulua ja kesälomaa. Sarjakuvien aikana ehditään aloittaa ja lopettaa suhteita, muuttaa yhteen, hankkia uusia työpaikkoja ja saada myös lapsia. Loppujen lopuksi hahmojen lesbous ei ole mikään suuri juttu, vaan pikemminkin yksi useista ominaisuuksista, mitä heillä on. Bechdel toteaa itsekin neljännen albumin esipuheessa, että huomasin luoneensa sarjakuvan tavallisesta elämästä, vaikka hänen tarkoituksensa oli osoittaa, kuinka mielenkiintoista ja erikoisella tavalla poikkeavaa elämää lesboyhteisöissä elettiin.

Ensimmäisista albumeista huomasin kyllä, että ajat 80-90-luvulta ovat muuttuneet. Varhaisimmissa sarjakuvissa luodaan kuvaa lesbosta, jonka seksuaalinen suuntautuminen määrittelee myös hänen ruokavalionsa, pukeutus- ja hiustyylinsä ja poliittisen kantansa. Myöhemmin hahmojen jyrkkyys katoaa ja mukaan tulee muun muassa kristinuskovaisia hahmoja, pitkähiuksisia hahmoja, lihaa syöviä hahmoja ja myös transsukupuolisia hahmoja, vaikka alkupään sarjakuvissa eräs hahmoista julistikin transnaiset epäilyttäviksi. Ihmissuhdedraamaan perustuvan juonen lisäksi sarjakuvat ovat siis mielenkiintoinen kuvaus yhden yhteisön muutoksista vuosikymmenten edetessä.

Parhaimpia näistä neljästä albumista ovat kenties osat II ja III. Osa I on vielä alkulämmittelyä, kun taas osa IV osa on jo turhan paljon vakavoitunut. Neljännessä osassa keskitytään enemmän poliittiseen liikehdintään ja ajankohtaisten asioiden kommentoimiseen. Yleinen viihdyttävyys kärsii, mutta toisaalta, en usko Bechdelin alun perin tarkoittaneen sarjakuvia viihteeksi, vaan juurikin yhtä yhteisöä kuvaaviksi paloiksi, joissa eletään sekä elämän ilot että surut. Suosittelen näitä sarjakuvia lämpimästi, eikä kannata antaa ranskantyylisen ahtaan piirrosjäljen karkoittaa ensimetreillä. Lopulta lukuisista yksityiskohdista tulee ilo kuin Don Rosan sarjakuvissa konsanaan.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...