sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Instagram
ALKUPERÄINEN NIMI: The Paying Guests
SIVUJA: 595
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2014, (suom. 2015)
SUOMENTANUT: Helene Bützow
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Joululomalla innostuin katsomaan loppuun Downton Abbeyn, joka oli minulla monta kautta aiemmin jäänyt kesken. Viimeisen jakson jälkeen jäi sellainen olo, että en saanut historiallisen draaman mittaani vielä täyteen. Silloin muistin Sarah Watersin kirjan Parempaa väkeä, jonka olin nähnyt joulukuussa kirjakaupassa. Kävin hakemassa sen itselleni myöhäiseksi joululahjaksi.

Tutustuin Sarah Watersin tuotantoon viime syksynä, kun luin hänen edellisen suomennetun teoksensa. Ihastuin runsaaseen tyyliin ja tarkkaan kuvaukseen Brittiläisen yhteiskuntaluokan rappiosta.

Parempaa väkeä jatkaa samaa linjaa. Se sijoittuu 1920-luvulle, jolloin Brittiläinen luokkayhteiskunta on vielä jäykkää, mutta murtumaisillaan. Päähenkilö Frances elää äitinsä kanssa suuressa talossa Lontoon hienostoalueella. Perheen miehet, isä ja pojat, ovat kuolleet sodan aikana, ja jäljelle on jäänyt vain tyhjä talo ja paljon velkaa. Frances on alistunut äitinsä apulaiseksi ja seuraneidiksi, vaikka menneisyydessä hän oli aktiivinen suffragetti ja hän elätteli toivoa yhteisestä elämästä rakastettuna Christinan kanssa.

Rahatilanne on perheelle häpeällinen, ja he joutuvat ottamaan asuntoonsa vuokralaisia. Sellaiseksi valikoituu Barberien pariskunta. Lilian ja Leonard Barber ovat hieman omalaatuisia Francesin äidin mielestä, mutta Frances kiinnittää nopeasti huomionsa Lilianiin, joka on hieman boheemi, muodikas ja kivan pehmeän oloinen. Hapuilevasta ystävyydestä roihahtaa eloon intohimoinen romanssi, joka käydään suljettujen ovien takana, käytävillä, auloissa ja portaissa nopeasti kohdaten.

Kirjasta on vaikea muodostaa mielipide, sillä siitä piti, mutta samalla ei pitänyt. Kirja on ihanan runsas kertomus 20-luvun Lontoosta, josta on luettavista paljon ajan merkittäviä muutoksia ilman että niihin kiinnitetään liikaa huomiota. Se on samalla kertomus menneisyyden seksuaalivähemmistöistä ja siitä, minkälaista heidän elämänsä oli tuohon aikaan. Näistä ominaisuuksista huolimatta kirjasta puuttui todellinen imu. Tapahtumat olivat mielenkiintoisia, mutta silloin, kun mitään ei tapahtunut, kirja polki paikoillaan.

Parempaa väkeä on jaettu kolmeen osaan, ja kolme selkeästi erilaista osaa siinä onkin. Kirja alkaa rauhalliseen pukudraamatyyliin, muuttuu kiihkeäksi romanssiksi, jossa ei peitellä yksityiskohtia häveliäisyyden suojiin ja vaihtuu hyvin nopeasti oikeusdraamaksi. Tarinassa kyllä sattuu ja tapahtuu, mutta jotenkin sattumien ja tapahtumisen välissä on paljon junnausta ja toistoa.

Edellinen Watersilta lukemani kirja jätti jälkeen hieman samanlaisen tunteen: paljon tapahtumia, mutta silti epämääräistä jumitusta, joka loppuu vähän lässähtäen. Tunnen olevani turhan kriittinen, sillä tiedostan oikein hyvin, että käsissäni on kohtuullisen laadukasta kirjallisuutta. En aio päästää Watersia käsistäni, vaan aion lukea häneltä lisää. Hänen kirjasta tuntuvat olevan vähintääkin yllätyksellisiä, sillä kirjan alkaessa ei voi olla ihan varma, minkälaisessa tilanteessa ollaan loppupuolella.

Tästä kirjasta on vaikeaa puhua paljastamatta liikaa. Nytkin tuntuu, että olen kertonut liian paljon. Lopuksi vielä mainittakoon, että kirjailijan jälkisanat selvensivät jonkin verran tarinan rakennetta. Hämmennyin rajusta muutoksesta romantiikasta oikeusdraamaan, mutta ilmeisesti Waters on kirjan taustatutkimusvaiheessa lueskellut paljon kirjallisuutta 20-30-luvun oudoista oikeustapauksista. Tämä on vain omaa spekulaatiotani, mutta minulle tuli tunne, että Waters on halunnut kirjoittaa kirjan, jossa käsitellään 20-luvun outoa oikeustapautta siitä näkökulmasta, että lukija tietää, mitä oikeasti on tapahtunut.

Muualla:

lauantai 23. tammikuuta 2016

Vuosi 2015 - kirjallinen välipalavuosi

Kun vuosi 2015 lähestyi loppuaan, tajusin yhtäkkiä, mikä vuoden 2015 lukusaldossa on ollut merkittävästi vialla. Luin vuonna 2014 yhteensä 77 kirjaa, joten olin säätänyt Goodreadsin lukutavoitteekseni vuodelle 2015 optimistiset 80 kirjaa. Hyvin nopeasti jäin kuitenkin tavoitteesta merkittävästi jälkeen, sillä elin vuonna 2015 aktiivisempaa sosiaalista elämää kuin mitä olen aikoihin elänyt. Olin niin paljon jäljessä, että aloin lukea helppoja välipalakirjoja. Pian helpoista välipalakirjoista tuntui tulevan vakio, ja huomasin lukevani oikeasti hyviä kirjoja enää harvoin. Vuosi 2015 oli siis kirjallinen välipalavuosi, jolloin yritin jatkuvasti ottaa lukutavoitettani epätoivoisesti kiinni, siinä onnistumatta.

Jälkimauksi jäi tyytymättömyys. Enhän minä oikeasti halua lukea määrän takia, vaan suuremman nautinnon saa laadulla. Niinpä päätin, että vuonna 2016 pyrin keskittymään sellaisiin kirjoihin, joiden oletan olevan jollain tasolla laadukkaita ja hyviä lukukokemuksia. Joskus voin toki erehtyä, mutta pääsääntöisesti pyrin lukemaan kunnollisia kirjoja. Säädin myös lukuhaasteeni matalammaksi. Tavoitteena on lukea 70 kirjaa tämän vuoden aikana. 70 laadukasta kirjaa ei ole lainkaan huono määrä.

Miten vuosi 2015 siten tarkemmin ottaen meni?
  • Luin 76 kirjaa, mikä on oikeastaan vain 1 kirja vähemmän kuin vuonna 2014. 76 kirjaa tekee 6,33 kirjaa kuukaudessa.
  • 12 oppikirjaa (kokonaisuudessaan) tai muuta tietokirjaa, joista bloggasin kuudesta. Lisäksi tietenkin luin paljon opintojen takia pätkiä useista tietokirjoista.
  • 7 näytelmää opintojen takia. En blogannut näistä yhdestäkään.
  • Noin 62 novellia, joita en noteerannut blogissani.
  • 5 sarjakuvakirjaa.
  • 8 novellikokoelmaa tai muuta kokoelmaa.
  • Eli oikeastaan luin 44 romaania, mikä on noin 58% kaikista lukemistani kirjoista.
  • 1 uudelleenluku

  • Aktiivisimpia kuukausiani olivat elokuu (11 kirjaa), lokakuu (10 kirjaa) ja marraskuu (8 kirjaa).
  • Hiljaisin kuukauteni taas olivat tammi- ja toukokuu. (Molempina 3 kirjaa.)

  • 10 kirjaa, jotka aloittivat kirjasarjan.
  • 4 kirjasarjaa, joiden ensimmäisen osan luin, mutta en aio lukea seuraavaa osaa.
  • 7 kirjaa kirjasarjan keskeltä.
  • 1 sarja, jonka luin loppuun.
  • 8 englanninkielistä kirjaa. (Vuonna 2014 luin 23.) Loput suomeksi.
  • 4 lukumaratonia.
  • 31 suomalaista kirjaa.
Vuoden kirjasaldo

Tammikuu
  1. Zoe Sugg & Siobhan Curham: Girl Online
  2. Kate Morton: Hylätty puutarha
  3. Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat - kätilöiden, synnytyksen ja arjen historiaa
+ 37 novellia Spekulatiivinen Turku -kirjoituskilpailun esiraatilaisena

Helmikuu
  1. Kirsi Vainio-Korhonen: Suomen herttuattaren arvoitus
  2. Aino Kallas: Sudenmorsian
  3. Rebecca Alexander: Elämän ja kuoleman salaisuudet
  4. Ursula K. Le Guin: Neljä anteeksiantoa
  5. Niko Aslak Peltonen: Erämaan morsian
  6. Rainbow Rowell: Eleanor & Park
  7. Wolfgang Schivelbusch: Junamatkan historia
Maaliskuu
  1. Ritva Hapuli: Ulkomailla - maailmansotien välinen maailma suomalaisnaisten silmin
  2. Anu Holopainen: Ihon alaiset
  3. Marko Hautala: Kuokkamummo
  4. Boris Hurtta: Valdemarin kirja
  5. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
  6. Robert Galbraith: Silkkiäistoukka
+ Kaksi novellia Spinin kuvituksia varten

Huhtikuu
  1. Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat - suomalaisen rakkauden historiaa
  2. Liisa Tainio: Keskustelunanalyysin perusteet
  3. Marjane Satrapi: Perseplis - Iranilainen lapsuuteni
  4. Kirsi Vainio-Korhonen: Sophie Creutzin aika - Aateliselämää 1700-luvun Suomesta
  5. Marjane Satrapi: Persepolis 2 - Kotiinpaluu
Toukokuu
  1. Kirsi Vainio-Korhonen: Sofie Munsterhjelmin aika - Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa
  2. Gillian Anderson & Jeff Rovin: Liekkien näkijät
  3. Reinhard Barth: Historian suurnaiset
Kesäkuu
  1. Christine Thorel & Mixu Lauronen (toim.): Kummalinnun munia 1
  2. Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika
  3. Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, Volume 4
  4. Diana Gabaldon: Muukalainen
+ 23 novellia Atorox-äänestystä varten

Heinäkuu
  1. Neil Gaiman: Neverwhere - Maanalainen Lontoo
  2. C. S. Lewis & Pauline Baynes: Narnian mietekirja
  3. Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja
  4. Margaret Atwood: Uusi maa
  5. Graeme Simsion: Vauvatesti
Elokuu
  1. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
  2. Ian McEwan: Lapsen oikeus
  3. A. Philippa Pearce: Tom ja keskiyön puutarha
  4. Bernard Beckett: Genesis
  5. Claudia Gray: A Thousand Pieces of You
  6. Briitta Hepo-Oja: Siilin kuolema
  7. Jaakko Markus Seppälä: Lemen
  8. Elina Rouhiainen: Kesytön (Susiraja 1)
  9. Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
  10. Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu
  11. Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Syyskuu
  1. Ninni Aalto: Sähköjänis
  2. Vesa Sisättö: Unohtunut avain joka upotti Titanicin
  3. Tuomas Saloranta & Jyrki Pitkä (toim.)Murhamystiikkaa - Okkulttisia etsivätarinoita
  4. Euripides: Medeia
  5. Michael Ende: Momo
  6. Cecelia Ahern: Ihmemaa
  7. Moliére: Luulosairas
Lokakuu
  1. Willian Shakespeare: Myrsky
  2. Erkka Leppänen & Hanna Matilainen (toim.): Käärmeenliekit - Suomalaisia lohikäärmetarinoita
  3. Satu Mattila-Laine: Parantola
  4. Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, Volume 5
  5. Rainbow Rowell: Attachements
  6. Anne Leinonen: Viivamaalari
  7. Maya Van Wagenen: Suosittu - Omaelämäkerta
  8. Henrik Ibsen: Hedda Gabret
  9. John Green: Arvoitus nimeltä Margo
  10. Jenna Kostet: Marrasyöt
Marraskuu
  1. August Strindberg: Uninäytelmä
  2. Åke Peterson: Maailman pisin pajunköysi - 101 historiallista harhakäsitystä
  3. Cassandra Clare: Varjojen kaupungit I-III
  4. Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
  5. Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan
  6. Arthur Miller: Kauppamatkustajan kuolema
  7. Johanna Sinisalo: Enkelten verta
  8. Mark Ravenhill: Some Explicit Polaroids
Joulukuu
  1. Sarah Waters: Vieras kartanossa
  2. Anni Nupponen: Kauheat lapset
  3. Maija Järvenpää & Kirsti Siitomen (toim.): Matkalla toiseen kieleen. Viisi praktikumtyötä äidinkielen ja opittavan kielen siirtovaikutuksista  
  4. Kai Häggman (toim.): Suomalaisen arjen suuri tarina
  5. Rainbow Rowell: Landline
  6. Candace Bushnell: Sinkkuelämää
  7. Sophie Kinsella: Muistatko minut?
Vuoden 2014 koontipostauksessa totesin, etten oikein lukenut vuonna 2014 huiman hyviä kirjoja. Vuodelta 2015 toivoin näitä upeita lukukokemuksia. No, kuten aiemmin jo totesin, niitä ei oikein tullut vastaan, mutta silti muutaman kirjan haluan nostaa esille.

Vuoden 2015 parhaat
(satunnaisessa järjestyksessä)
  1. Kate Morton: Hylätty puutarha
  2. Rainbow Rowell: Eleanor & Park
  3. Anu Holopainen: Ihon alaiset
  4. Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat - kätilöiden, synnytyksen ja arjen historiaa
  5. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
  6. Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika
  7. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
  8. Ian McEwan: Lapsen oikeus
  9. Briitta Hepo-Oja: Siilin kuolema
  10. Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja
  11. Cecelia Ahern: Ihmemaa
  12. Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
  13. Sarah Waters: Vieras kartanossa
Valituksista huolimatta valitsin parhaiksi kirjoiksi jopa 13 kirjaa, kun taas viime vuonna kelpuutin vuoden parhaisiin vain 8 kirjaa. Joko olen arvostelulta löysempi, tai sitten oikeasti luin tänä vuonna hieman enemmän tosi hyviä kirjoja.

Huonoja kirjoja taas tuntui kertyvän niitäkin. Lukupiirimme onnistui valitsemaan usean kehnon tapauksen. Kehnojen tapausten listassa on muutamia yllättäjiä. Tiedostan, että ne voivat olla merkittäviä, mutta en silti ole pitänyt niistä. Muutama kirja päätyi listalle myös sen takia, että odotukseni olivat hyvin korkeat.

Vuoden 2015 suurimmat pettymykset
  1. Zoe Sugg & Siobhan Curham: Girl Online
  2. Rebecca Alexander: Elämän ja kuoleman salaisuudet
  3. Ursula K. Le Guin: Neljä anteeksiantoa
  4. Gillian Anderson & Jeff Rovin: Liekkien näkijät
  5. Jaakko Markus Seppälä: Lemen
  6. Euripides: Medeia
  7. Willian Shakespeare: Myrsky
  8. Satu Mattila-Laine: Parantola
  9. Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan
  10. Rainbow Rowell: Landline
Aloin vuonna 2014 pitää kirjaa niistä kirjoista, jotka ostan tai muuten hankin hyllyyni. Jatkoin tapaa myös vuonna 2015.

  • Vuonna 2015 hankin tai sain 50 kirjaa. Se on 3 kirjaa enemmän kuin vuonna 2014.
  • Luin niistä 15 kirjaa. Lieventävänä asianhaarana mainitakkoon, että luin myös 4 vuonna 2014 ostettua kirjaa, ja osa vuonna 2015 hankkimistani olivat sellaisia, jotka olin jo joskus aiemmin lukenut ja nyt halusin täydentää kirjastoani.
  • Rahaa kirjoihin meni 381,35€, mikä tarkoittaa, että keskimäärin jokainen ostamani kirja maksoi 6,2€.
Asetin viime vuonna tavoitteeksi kuluttaa vähemmän rahaa kirjoihin, ja niin minä teinkin. Viime vuonna kirjoihin meni noin 420€ rahaa. Voisin jatkaa samaa trendiä vuonna 2016, sillä mitä sitä nyt turhaan täyttää hyllyä kirjoilla, joita ei ehdi lukea. :)

Muita vuoden 2015 tapahtumia

Vuoden 2014 koosteessa kerroin, kuinka opintoni eivät alkaneet kovin valoisissa merkeissä ja tunnelma jatkui pitkälle vuoteen 2014 saakka. Bloggaus kuitenkin päättyi iloisesti, sillä kerroin, että itselleni tekemieni lupausten seurauksena vuosi 2014 päättyi oikein mukavasti.

Vuosi 2015 taas oli sekä upeaa pintaliitoa että kamalaa pohjamudissa rypemistä. Silloin kun meni hyvin, olin onnellinen, mutta mieleen tulee myös monta huonoa jaksoa. Vuosi 2015 oli aivan uutta itsetutkiskelun aikaa. Jouduin miettimään, mitä minä oikeasti haluan, mistä minä oikeasti pidän ja mitkä asiat ovat edes järkeviä. Loppuvuodesta meinasin palaa loppuun, sillä alamäkijakson aikana yritin myös suorittaa virkamiesruotsia, mikä ei onnistunut lainkaan. Lopulta jäin kurssilta pois, sillä en kestänyt sitä, että kaksi päivää viikossa meni aina harmaissa maisemissa, sillä olin joka ruotsintunnin jälkeen hyvin alakuloinen ja epätoivoinen. Tähän kirjoitettuna juttu kuulostaa hassulta. "Ai, et kestänyt vähän opiskella?" Mutta todellisuudessa ruotsinkurssi veti minut niin alas, että ainoaksi järkeväksi keinoksi jäi kurssin keskeyttäminen. Muuten suoritin syksyn opinnot kunnialla loppuun. Nyt olen ilmoittautunut ruotsin kertauskurssille.

Jouduin myös pohtimaan elämääni sosiaalisuuden kannalta. Olin halunnut sosiaalisen elämän, mutta olin saanut liian kiireisen sosiaalisen elämän. Keväällä 2015 suoritin osan opinnoista kuin ohimennen. Ihan hyvillä arvosanoilla, mutta todellisuudessa en muista niistä juuri mitään. Keskittyminen oli ihan muualla. Loppuvuosi meni sitten opintojen ja muun elämän tasapainottaiseen, ja aion jatkaa sitä tänäkin vuonna. Kai se on osa aikuistumista, että alkaa pikku hiljaa oppia tasapainottamaan jokaisen elämänsä osa-alueen.

Vuonna 2015 olin myös elämäni ensimmäistä kertaa pitkään töissä. Tein ensiksi koko kevään osa-aikaistyötä, sitten olin samassa paikassa kesätöissä ja sen jälkeen syksyllä vielä tuurailin pari kertaa. Työtkin veivät oman osuutensa energiavaroista.

Energiavaroissa kävi myös niin, että kesätöiden aikana raskas fyysinen työ pakotti minut syömään normaalia enempää, sillä muuten vatsani olisi kurissut töissä jatkuvasti. Kun työt sitten loppuivat, jatkoin saman energiamäärän syömistä. Töiden loppuminen = liikunnan väheneminen + paljon energiaa = painoni nousi syksyllä lyhyessä ajassa sen verran paljon, että huomasin muutoksen selkeästi.

Ylimääräiset kilot kannustivat minua kuitenkin laittamaan elämäntapani kuntoon. Olen aloittanut pikku hiljaa, sillä haluan muutoksen olevan pysyvä. Ensiksi aloin ottaa selville, paljonko syömissäni ruoissa on oikeasti kaloreita. Olen onnistunut vaihtamaan ne kevyempiin vaihtoehtoihin, ja olen muutenkin opetellut syömään ruokaa, joka pitää nälän pitkään poissa. Merkittävin muutos on kuitenkin ollut herkkujen vähentymisessä. En ole kieltänyt niitä itseltäni kokonaan, mutta syön niitä huomattavasti vähemmän. Olen myös vähentänyt sosiaalisissa tilanteissa napostelua. Pienillä muutoksilla siis mennään. Tällä hetkellä minulla on menossa myös unirytmin keikauttaminen, sillä se on jo pitkään ollut ihan retuperällä. Tavoitteenani on tuntea olo terveemmäksi ja mukavammaksi.

Suurehko uusi juttu on myös käsityöharrastuksen eläväityminen. Olen huomannut, että se on loistava napostelunestäjä, sillä käsityöt antavat käsille jotain muuta tekemistä kuin hakeutumista karkkpussiin. Samalla tulee tehtyä lapasia, villasukkia, pipoja ja vaikka mitä. Olen opetellut uusia juttuja, kuten esim. kuvassa näkyvää kirjoneuletta. Tällä hetkellä on kesken sormikkaat.

Vuosi 2015 oli loppujen lopuksi ihan hyvä vuosi. Jatkuvaa onnellisuutta on täysin mahdotonta pyytää. Toivon, että viime vuoden havahtumiset muokkaavat vuotta 2016 niin, että vuoden aikana tapahtuu positiivisia muutoksia.

Viime vuonna kuuntelimme kaveriporukalla vuoden ensimmäisenä kappaleena Florence & The Machinen Dog Days Are Overin. Tänä vuonna kuuntelimme Sigur Rósin Hoppípollan, kun emme muuta keksineet, mutta tämän bloggauksen loppuun haluan jakaa toisen Florencen & The Machinen kappaleen. Jos syvälliseksi haluan heittäytyä, niin sanotaanpa vaikka, että kappale voimauttaa siinä mielessä, että joskus on hyvä hyväksyä huonot asiat itsessään, mutta niistä voi myös päästä eroon.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Jeff VanderMeer: Hävitys (Etäläraja-trilogia 1)

ALKUPERÄINEN NIMI: Annihilation
SIVUJA: 222
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2014, (suom. 2015)
SUOMENTANUT: Niko Aula
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta, lukupiirikirja

Neljästä naisesta koostuva retkukunta lähetetään X-alueelle tutkimaan, mitä siellä on aiemmin tapahtunut. Yksikään aiemmista retkikunnista ei ole selvinnyt retkestä hengissä. Ryhmä saa avukseen pitkän perehdytysjakson ennen itse retkeä, kasan vanhentunutta teknologiaa ja oudot mittauslaitteet, joiden merkitystä kenellekään ei selitetä. Heidän päätehtävänsä on kartoittaa aluetta ja pitää kaikista havannoistaan päiväkirjaa, jota ei saa näyttää muille ryhmän jäsenille.

Kirjan retkikunta on järjestysluvussaan jo kahdestoista. Kenellekään hahmoista ei ole nimiä, vaan heitä kutsutaan aina erityisalansa mukaan. Päähenkilö on biologi, ja muut hahmot ovat psykologi, antropologi ja maanmittaaja. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa käy selväksi, että kirja on oikeastaan biologin muistiinpanovihko, johon hän on jälkikäteen kirjoittanut tapahtumat ylös.

Vain vähän yli 200:n sivun mittainen kirja on nopealukuinen, mutta sitäkin oudompi teos. Kirjaa parhaiten kuvaava adjektiivi on tässä tapauksessa selittämättömyys. Hyvin pian käy ilmeiseksi, ettei retkikunnalle ole kerrottu kaikkea, mikä liittyy X-alueeseen. Lukija kohtaa kahdenlaista selittämättömyyttä: päähenkilön tietämättömyyttä, mikä johtuu epäselvästä perehdyttämisestä, ja lukijan tietämättömyyttä, mikä johtuu epäluottamuksesta siihen, onko kaikki biologin sanoma oikeasti totta. Kaiken lisäksi X-alueella tapahtuu niin outoja asioita, että ainakaan minun mielikuvitukseni ei pystynyt muovaamaan niistä järkeviä mielikuvia päähäni.

Selittämämyys on myös kirjan yksi heikoista puolista. Kaikkea outoa tapahtuu, joten mikään ei lopulta ole outoa. Pieni normaali yksityiskohta pikemminkin alkaa tuntua arkisuudessaan epätavalliselta. X-alueen kohtauksista on vaikea saada kiinni, minkä seurauksena kirjan takaumakohtaukset ovat sen kiinnostavinta antia. Niissä biologi käy läpi menneisyyttään, lapsuuttaan, suhdetta aviomieheensä ja niitä syitä, miksi hän lopulta päätyi mukaan retkikuntaan, vaikka on hyvin selvää, ettei reissu pääty hyvin.

Hävitys jää niin selkeästi jatko-osaa vaille, että sitä on melkein vaikeaa mieltää edes omaksi kirjakseen. Se on isomman tarinan ensimmäinen osa. Kyllä, se on trilogian ensimmäinen osa, mutta yleensä trilogioiden osien pitäisi edes jotenkin toimia myös omana kokonaisuutenaan. Hävitys ei täysin seiso omilla jaloillaan. Jos se olisi itsenäinen romaani, nimittäisin sitä yksinkertaisesti huonoksi romaaniksi. Se jättää niin paljon auki, niin paljon aivan liian isojen tulkintojen varaan, ettei tarinan suuri pureskelu edes tunnu mielekkäältä. Onneksi jatko-osan on suomennettu reipasta tahtia, joten siihen on mahdollista tutustua heti kun muulta lukemiselta ehtii.

Luimme tämän kirjan spefilukupiirissäni tammikuun kirjana. Suurin osa oli pitänyt kirjasta edes jollain tasolla, mutta kukaan ei julistani sitä uudeksi lempikirjakseen. Pohdimme pitkään muun muassa sitä, kuinka mainstreamia lukeva voisi suhtautua VanderMeerin selkään uuskummatyyliin. Kenties kirja jopa uppoaa paremmin niihin lukijoihin, jotka eivät ole tottuneet lukemaan spefiä. Spefilukija yleensä odottaa selitystä, mutta mainstreamia lukeva on voinut tottua romaaneihin, jossa asiat jäävät lopussa auki.

Minun kohdallani on nyt kaksi vaihtoehtoa: Joko hankin jatko-osan nopeasti käsiini, jotten unohda ensimmäistä osaa, tai sitten jätän kirjasarjan kokonaan kesken. En usko, että trilogia toimii, jos jatko-osan lukee vasta hyvin pitkän ajan päästä.

torstai 14. tammikuuta 2016

Robert Galbraith: Pahan polku

ALKUPERÄINEN NIMI: Career of Evil
SIVUJA: 423
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2015, 2015 (suom,) SUOMENTANUT: Ilkka Rekiaro
MISTÄ MINULLE: Joululahja, oma kirja

Pahan polku on Cormoran Striken ja Robin Ellacottin yksityisetsivätoimistoon keskittyvät dekkarisarjan kolmas ja toistaiseksi uusin osa. Kirja julkaistiin englanniksi lokakuun lopussa, ja suomennos ilmestyi sopivasti joulumarkkinoiden alla.

Tarina alkaa, kun Robin vastaanottaa paketin, jonka hän olettaa sisältävät tarvikkeita, joita hän tarvitsee lähestyviin häihinsä. Paketti sisältääkin naisen irti leikatun jalan. Robinin työnantaja Strike keksii heti neljä ihmistä, jotka voisivat lähettää paketin.

Samalla kun Strike alkaa selvittää, kuka jalan on lähettänyt, alkaa käydä ilmiselväksi, että jalka oli tarkoitettu sekä Robinille että Strikelle, säikäyttämään kummatkin. Strike epäilee, että Robin on vaarassa. Mitä enemmän hän yrittää pitää Robinin syrjässä ja turvassa, sitä voimakkaamin Robin haluaa todistaa olevansa tarpeeksi hyvä yksityisetsiväksi, eikä pelkästään yksityisetsivän sihteeriksi.

Kirja keskittyy suurelta osin Robinin ja Striken erimielisyyksiin Robinin asemasta, mutta samalla se myös paljastaa lisää molempien päähenkilöiden menneisyydestä. Tarina paljastaa Robinista yksityiskohtia, jotka saavat ymmärtämään hänen hahmoaan paremmin. Samalla kuulemme lisää Striken lapsuudesta rock-tähden bändärin lapsena. Esille nousevat myös naisiin kohdistuva väkivalta ja BIID-oireyhtymäksi (Body Integrity Identity Disorder) kutsuttu mielenterveyden ongelma, jossa potilas haluaa itsestään amputoivan terveitä kehonosia. Molemmat fokuksessa olevat aiheet nostavat niin Robinin kuin Strikenkin menneisyyden entistä enemmän tapetille.

Menneisyyden paljastukset ja hahmojen välinen kitka olikin kirjan mielenkiintoisinta antia, sillä itse mysteeri jää valjuksi. Strike käy läpi epäiltyjen listaa ja haastattelee vastaan tulevia henkilöitä, mutta juoni ei tunnu etenevän. Hahmoissa oli vaikea pysyä mukana, eivätkä he ole kovin räväyttäviä persoonia. Enimmäkseen kirja jatkaa inhorealistisella linjallaan. Olisin kaivannut hieman lisää kauneutta, vaikka kirjassa selvitettävä tapaus onkin synkkä.

Pahan polku ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin sarjan toinen osa, joka todella vakuutti minut J. K. Rowlingin kirjoituskyvyistä. Olin suorastaan hämmentynyt. Olen lukenut paljon parempia dekkareia. Pahan polku on oikeastaan melko keskinkertainen dekkari. Ihan luettava, mutta ei erityisen jännittävä tai mukaansatempaiseva. Kirjaa lukiessa oli pitkä tauko, jolloin ei huvittanut tarttua siihen. Minua myös alkoi turhauttaa tyyli, johon jo kiinnitin huomiota toisessa osassa: tiedon tahallista pimittämistä lukijalta ratkaisun hetkellä. Kului noin 40 sivua siitä, kun Strike keksii tärkeän johtolangan, ennen kuin se esitellään lukijalle. Turhauttavat 40 pitkää sivua. Kikka tuntui halvalta tavalla ylläpitää jännistystä, jota en kokenut kirjassa edes juuri olevan.

Silti aion lukea seuraavan osan. Sen ilmestymisajankohdasta ei ole vielä mitään tietoa, mutta uskon sen ilmestyvän joskus kuluvan vuoden lopussa tai ensi vuoden alkupuolella. Juoneltaan Cormoran Strikestä kertovat dekkarit ovat ehkä keskinkertaisia, mutta päähenkilöihin keskitytään huolella. Minua kiinnostaa tietää, mihin hahmojan elämä vie seuraavaksi. Kuinka Strike, Robin ja Robinin mies Matthew tulevat jatkossa toimeen? Onko toimistolla enää tulevaisuutta? Ja voihan olla niin, että tämä sarjan kolmas osa sattui vain olemaan heikompi väliteos, ja jatkossa on luvassa jotain parempaa.

Aiemmat osat:
 - Käen kutsu
 - Silkkiäistoukka

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistanian kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat






Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2015 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa. Tulokset julkaistaan yhtä aikaa halukkaiden äänestäjien blogeissa ja emäntäbloggaajat laskevat tulokset, jotka ilmoitetaan huomenna 14.1.2016. Tarkemmin pisteistä ja muista säännöistä voi lukea täältä.

Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja
2 pistettä: Jenna Kostet: Marrasyöt

Valittavasti huomasin lukeneeni vuonna 2015 melko vähän suomalaista proosaa, joka ei sovellu myös Blogistanian Kuopus -palkintoon.

Nostin kuitenkin ykkössijalle Anne Leinosen novellikokoelman, joka oli mielestäni loistava yhden kirjailijan novellien kokoelma. Kansien väliin oli valittu erilaisia, mutta silti tunnelmaltaan samanlaisia novelleja, jotka avasivat ikkunoita hyvin erikoisiin maailmoihin mielenkiintoisilla tavoilla. Kokoelmaan oli suuri ilo lukea.

Toiselle sijalle asetin Jenna Kostetin toisen romaanin, jossa pyöritään Turun yliopiston ympäristössä ja Turun saaristossa. Kirja oli hyytävä marraskuinen dekkari, joka kertoi samalla tietokirjamaisuuden mielenkiinnolla yksityiskohtia jatulintarhoista.

Blogistanian Globalia

3 pistettä: Ian McEwan: Lapsen oikeus (suom. Juhani Lindholm)
2 pistettä: Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (suom. Hanna Tarkka)
1 piste: Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo (suom. Raimo Salminen)

Käännösromaaneista valitsin ensimmäiseksi Ian McEwanin uutuuden, joka antoi minulle taatun McEwan-nautinnon. Kirja oli ihastuttavalla tavalla häiritsevä, ja lyhyestä mitastaan huolimatta se sisälsi uskomattoman paljon.

Toiselle sijalle valitsin Anthony Doerrin huomiota herättäneen romaanin, joka lyhyistä luvuista huolimatta onnistui luomaan täyden tarinan kahden toisen maailmansodan aikaisen nuoren aikuisen kohtaamisesta. Erityisesti nautin kirjan kuvauksista sokean henkilön näkökulmasta, sillä se loi kirjan maailmasta hyvin erilaisen kuvan verrattuna siihen, miten ympäristöä usein kuvataan tarinoissa.

Kolmannelle sijalle valitsin Alice Hoffmannin taianomaisen romaanin, jossa ei kyllä loppujen lopuksi ollut oikeaa taikaa mukana. Kirja oli täynnä yksityiskohtia, ja nyt minusta tuntuu, että tiedän rahtusen enemmän New Yorkin historiasta.

Blogistanian Kuopus

3 pistettä: Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
2 pistettä: Briitta Hepo-Oja: Siilin kuolema
1 piste: Anu Holopainen: Ihon alaiset

Siiri Enorannan uusi nuortenkirja tuli luettua aivan loppuvuodesta 2015, mutta onneksi luin, sillä nyt voin äänestää sitä. Kirja oli eräänlainen kiehtova kertomus tutkimusretkestä, kahden kulttuurin kohtaamisesta ja oman itsensä löytämisestä. Erikoista kirjassa oli se, että siihen oli aluksi vaikea päästä sisään, mutta kun siinä onnistui, kirja tarjosi loistavan lukukokemuksen.

Toiselle sijalle taas halusin asettaa Briitta Hepo-Ojan kirjan teini-ikäisen pojan murrosiästä ja masennuksesta ilman että kirja tuskin edes mainitsee kumpaakaan sanaa. Kirja oli hykerryttävän hauska ja osuva kertomus perheestä, jonkä jäsenet eivät oikein ymmärrä toinen toisiaan. Päähenkilö Arttu näkee elämässään absurdeja yksityiskohtia, eikä hän säästele ajatuksiaan.

Kolmanneksi kipusi Anu Holopaisen kauneusleikkauksiin perehtyvä dystooppinen kuvaus Suomesta ja muusta maailmasta, jossa ei voi olla mitään, ellei näytä häikäisevän hyvältä. Anuholopaismaiseen tapaan kirja ei turhia selittele, vaan lopettaa tarinan kohtaan, jolloin mitä vain voisi vielä tapahtua. Nopealukuiseksi kirjoitettu kirja ei lähde niin nopeasti mielestä pois.

Blogistanian Tieto

3 pistettä: Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa

Tietokirjojen saralla vuosi 2015 kului Kirsi Vainio-Korhosen kirjojen parissa. Luin niitä useita kappaleita historianopintojen takia. Hänen kirjansa keskittyvät pääsääntöisesti 1700-luvun naisten elämään. Kirjat avasivat silmäni siitä, että naisillakin on ollut historiassa merkittäviä ja vaikuttavia rooleja ja etä he ovat olleet rohkeita ja harjoittaneet monenlaisia ammatteja. Lemmen ilot ja sydämen salat on näistä historiankirjoista se vuonna 2015 julkaistu, joten siksi se saa ääneni. Kirja on kirjoitettu yhdessä Anu Lahtisen kanssa.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

SIVUJA: 472
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Finlandia Junior -ehdokkuuden saanut Surunhauras, lasinterävä oli ensimmäinen Siiri Enorannan kirja, jonka luin. Se ei takuulla jää kyllä viimeiseksi.

Surunhauras, lasinterävä kertoo kahdesta erilaisesta maasta. Surunkauriin saarilla, Ahmimalla ja Virtaavalla elää Surukauriin kansa, joka ei tiedä tarkkaan, miten he ovat aikoinaan saarelle päätyneet. He uskovat, että surukauriit määrittelevät heidän surunsa määrän. Tarina alkaa siitä, kun teini-ikäisen Linanian ja 6-vuotiaan Ulin äiti kuolee onnettomuudessa. Sidrineian niemimaalla taas hallitsee 16-vuotias prinsessa Sadeia, joka on tehnyt miehistä toisen luokan kansalaisia ja joka tykkää ottaa hoviinsa kauniita lasittaria, lasinpuhaltajia, palvelukseensa. Sadeia kuulee miehestä, joka osaa reitin kultaturkkisia kauriita vilisevästä saaresta. Kirja keroo näiden kahden kansan kohtaamisesta.

Mutta kirja ei pelkästään kerro siitä. Kahden kansan kohtaaminen on oikeastaan vain hyvin pieni osa kirjaa. Kirja kertoo usean eri hahmon näkökulmasta kokonaisuuden, jossa jokaisella hahmolla on omat tavoitteet, tunteet, menneisyys, haaveet ja rakkaudenkohteet. Kirja kertoo ennakkoluuloista, jäykkyydestä, kahden kulttuurin erilaisuudesta, löytäretkeilystä, itsensä ymmärtämisestä ja rohkeuden löytämisestä. Melkein viiteensataan sivuun mahtuu paljon, eikä Enorannan kieli päästä helpolla.

Kauniin kudelman heikkoudeksi nouseekin sen turhan raskas kirjoitustyyli. Vaikka kehunkin kirjaa, koin kirjan ensimmäisen puoliskon hitaaksi. Se ei tuntunut etenevän, sillä hahmoja oli niin paljon, että mukana oli vaikea pysyä. Raskas tyyli ja laaja hahmokirjo eivät kannustaneet lukemaan. Mutta kun alusta oli päässyt yli, kirjaa uppoutui aivan uudella tavalla, ja loppu olikin silkkaa nautintoa.

Surunhauras, lasinterävä sisältää kiehtovan maailman, josta haluaisin lukea lisää. Tämä kirja on kuin parasta matkustusfantasiaa: hahmot liikkuvat pitkiä matkoja ja käyvät kartoissa esiintyvissä paikoissa, mutta kirjan tarkoitus ei ole esitellä nopeasti kyhätyn oloisen juonen avulla kirjailijan luomaa eeppistä fantasiamaailmaa. Tässä kirjassa maailma palvelee tarinaa, eikä toisin päin. Maailma on olemassa, jotta kirjailija saa kerrottua juuri tietynlaisen tarinan.

Kirjan fantasiamaisuus jää minusta silti tulkinnanvaraiseksi. Vaikka se onkin luokiteltu fantasiaksi muun muassa Risingshadowissa, kirjassa ei esiinny suoraa taikuutta. Jos lukija haluaa, tietyt elementit voi tulkita yliluonnollisiksi ilmiöiksi, mutta halutessaan kaiken voi selittää järjellä. Siksi kirjaa voi mielestäni suositella myös niille, jotka eivät perinteisestä fantasiasta pidä, kunhan he vain ovat valmiita lukemaan tarinan, joka sijoittuu fiktiiviseen valtakuntaan.

Pitkästä aikaa luin kirjan, jonka hahmoja tulee oikeasti ikävä. Opin kirjan aikana pitämään useista heistä, jopa Sadeiasta, vaikka hän olikin välillä erittäin ärsyttävä hemmoteltu prinsessa, joka vaati jatkuvasti suurta kunnioitusta ja absoluuttista tottelua. Kirjasta on vaikea nimetä varsinaista lempihahmoa. Tässä on kirja, joka jätti minut nälkäiseksi. Kirja, josta haluaisin jatkoa.

maanantai 4. tammikuuta 2016

Andy Weir: Yksin Marsissa

ALKUPERÄINEN NIMI: The Martian: A Novel
SIVUJA: 387
KUSTANTANUT: Into
JULKAISTU: 2011, 2015 (suom,)
SUOMENTANUT: Kaj Lipponen
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale, alun perin lähetetty Turun Science Fiction Seuralle / Spinille

"En ollut tajunnut kuinka pohjattoman vaitonainen Mars on. Se on aavikkomaailma, jossa ei oikeastaan ole ääntä kuljettavaa ilmakehää. Kuulin omat sydämenlyöntini." s. 302
Mark Watney jää yksin Marsiin kohtalokkaan hiekkamyrskyn seurauksena. Hän saa osuman raskaasta objektista, lentää syrjään, ja hänen avaruuspukunsa lakkaa lähettämästä signaaleja elonmerkeistä. Muu tutkimusryhmä luulee Markin kuolleen, joten he pakenevat planeetalta ja jättävät Markin sinne ilman kommunikointimahdollisuutta, noin vuoden ruokavarojen keskelle. Ongelmana vain on se, että seuraava lento planeetalle saapuu neljän vuoden kuluttua. Näyttää siltä, että sen sijaan, että Mark olisi vain 17. Marsiin laskeutunut ihminen, hän on ensimmäinen, joka siellä kuolee.

Andy Weirin romaani Yksin Marsissa nousi suomalaisen yleisön tietoisuuteen syksyn 2015 aikana, kun siihen perustuva elokuva julkaistiin. Into-kustantamo julkaisi kirjan suomeksi ja lähetti siitä arvostelukappaleen Spinille. Koska minä olen Spinin kirja-arvosteluvastaava, päätin lukea kirjan, ja nyt bloggaan siitä myös blogiini.

Kirjaa on kuvailtu jännittäväksi moderniksi seikkailutarinaksi, joka vilisee teknisiä yksityiskohtia. Olen lukenut arvosteluja, joissa yksityiskohtia ei ole arvostettu tai ne on koettu vaikeina. Ehkä kirjan aloittaessa on hyvä tiedostaa, että tarina tulee olemaan yksityiskohtainen. Mutta ei se minusta kovin vaikea ollut. Olen opiskellut fysiikkaa ja kemiaa vain lukion pakollisen oppimäärän, enkä muista läheskään kaikkea kursseista, mutta silti koin, että kirja ei ollut liian monimutkainen. Se lisäsi aitouden tuntua, ja jos jotain kohtaa ei ihan ymmärtänyt, sen pystyi vain silmäilemään ja siirtymään lopputulokseen, sillä se nyt yleensä oli ymmärrettävä. Välillä minusta jopa tuntui, että kirja kertoi asiat liian yksinkertaisesti, mutta osittain se oli osa päähenkilön Markin luonneta.

Markin huumoripitoinen luonne kantaa koko kirjan yli. Se on ihan piristävää, sillä kirjalla olisi ollut mahdollisuus mennä pitkän, toivottoman yksinäisyyden kuvaukseen. Välillä taas Markin huumorintaju menee sellaiselle koulupoikatasolle, joka ei ainakaan allekirjoittanutta huvittanut. Pääsääntöisesti Mark on kuitenkin positiivinen hahmo, jonka toimia ajaa voimakas selviytymisvaihto. Ässänä hihassa on insinöörin ja botanistin koulutus.

Yksin Marsissa ei ole kaunokirjallisesti järin korkeatasoinen. Kieli on yksinkertaista ja suoraa, välillä jopa elokuvakäsikirjoitusmaista. Toisaalta tähän genreen yltiöpäinen luontokuvaus tai runokielisyys olisi tuntunut naurettavalta. Kirja toimii hyvin siinä tarkoituksessa, mihin se on tarkoitettu. Se on kunnon page-turner, joka yllättää juonenkäänteillään. Suunnitelmia luodaan, ne epäonnistuvat, luodaan uusia suunnitelmia, ja lukijalta pimitetään sen verran sopivasti tietoa, ettei aina voi olla ihan varma, miten lopussa käy.

En muista, milloin viimeksi olin yhtä jännittinyt kirjaa lukiessani. Tällä kirjalla pääsin siihen lukuinnostukseen, josta nautin paljon lapsena, silloin kun seikkailukertomukset upposivat paljon paremmin. Mutta kuten monissa seikkailutarinoissa, juoni kestää vain yhden nauttimiskerran. En usko, että palaan koskaan tämän kirjan ääreen. Se oli oikein hyvää viihdettä joululomalleni, mutta nyt loppuratkaisun tietäessäni en varmaan jaksaisi käydä juonta uudestaan läpi. Enkä halua juonesta enempää tässä bloggauksessa kertoakaan, koska se on melkein kaikki, mitä kirjassa on.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Joululahjoja!

Vuodenvaihde on aina aikaa, jolloin tehdään muutoksia elämään ja katsellaan mennyttä vuotta arvioivasti. Valitettavasti unohdin kirjavihkoni kämppääni, kun lähdin viettämään joululomaa vanhempieni luokse, joten en voi vielä tehdä kunnollista yhteenvetoa. Sen sijaan päätin esitellä joululahjani, sillä bloggaajahan on kuin oman elämänsä tosi-TV-tähti, jonka jokainen elämän yksityiskohta on automaattisesti kiinnostava. ;)

Lapsena stressasin sitä, että aikuisena lahjojen määrä vähenee, mutta tänä vuonna ainakin olin oikein tyytyväinen määrään. Ihan sopivasti, sen verran, että toivottavasti mahtuu matkalaukkuun.


Aloitetaan fandom-lahjoilla. Kolmena jouluna peräkkäin olen saanut Hobitin Extented Edition -DVD:n lahjaksi. Tänä vuonna kokoelma täydentyi Viiden armeijan taistelulla, joten sarja on koossa. Seuraavaksi voisi varmaan hankkia TSH-elokuvat omaan DVD-hyllyyn.

Sain myös kaveriltani Hermionen ajankääntäjän. Virallisesti se ei ollut joululahja, mutta sain sen pari päivää joulun jälkeen tuliaisena Kanadasta. Paketti on ikivanha, ja kaverini mukaan se näytti siltä, että se oli ollut kirjakaupassa kolmannen elokuvan ilmestymisestä saakka. Mukana on myös pieni tarravihko.


Kirjalahjoja pyysin tänä vuonna vain kaksi, sillä viime vuoden joululahjakirjoista on vielä kaksi lukematta. Päätin, etten haali itselleni mieletöntä kirjakasaa, kun en kuitenkaan ehdi lukea niitä järjellisessä ajassa. Laura Lindstedtin Oneiron ja Robert Galbraithin Pahan polku valikoivat pukin listalle. Lahjakirjoje lukeminen näyttää jopa lupaaavalta, sillä Pahan polku on jo yli puolessa välissä.


Lähes perinteisesti sain myös kaksi leffalippua ja lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan. Yhden lipun ehdin jo kuluttaa, kun kävin eilen katsomassa 007 Spectren. Lahjakortti kirjakauppaan tulee hyödyllisesti kirjaostosten lisäksi aina silloin, kun tarvitsen toimisto- ja koulutarvikkeisiin täydennystä. 


Sain myös hyödyllisiä lahjoja. Sähkövatkain tuli tarpeeseen, sillä edellinen meni syksyn aikana rikki, eikä käsipyyhkeitä ei koskaan voi olla liikaa.

Lakanoita pyysin, sillä entiset lakanani ovat syksyn aikana tehneet katoamistempun. Luulin, että pesukone syö vain sukkia... Yhden tiedän takuuvarmasti repeytyneen pahasti kulumisen seurauksena, mutta muuten olen joutunut syksyn aikana monesti tilanteeseen, jossa kaikki alulakanat ovat olleet pyykissä, joten olen sijannut sängyn kahdella pussilakanalla. Yksi peitolle, yksi petauspatjalle. Oli kivan värikästä.


Vielä muutama random lahja. Hunaja kuului perheen yhteiseen herkkupakettiin, mutta koska minä sitä hunajaa eniten käytän, se annettiin minulle. Adelen uusin levy on ollut syksyn yksi isoimmista musiikkiuutisista. Olen nyt kuunnellut sitä ja todennut pitäväni siitä, vaikka se onkin erilainen kuin edellinen levy. Mutta hyvä niin. Olisihan se ihan tylsää, jos artisti tekisi vain samanlaisia kappaleita. Taika-lusikka taas oli ehkä yllättävin joululahja, mutta päätin, että voisin alkaa tekemään enemmän keittoja ja syömään sitä tuolla kivalla syvällä lusikalla.

Voi ei, unohdin ottaa yhdestä lahjasta kuvan! Se on sellainen puupää-niminen juttu, joka laitetaan sukkapuikkojen päihin, jolloin silmukat eivät pääse karkaamaan. Ehkä esittelen sen tarkemmin, jos kirjoitan bloggauksen heränneestä innostuksestani käsitöihin.

Mikä oli teidän paras joululahjanne?

perjantai 1. tammikuuta 2016

Lukuoppaan suositus: Sarah Watersin Vieras kartanossa

ALKUPERÄINEN NIMI: The Little Stranger
SIVUJA: 594
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2009 (engl.), 2011 (suom.)
SUOMENTANUT: Helene Bützow
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Syksyllä Niina T. bloggasin Oulun kaupunginkirjaston Lukuoppaasta, jonka avulla voi löytää mieluista lukemista. Kirjat valitaan kysymysten vastausten perusteella, ja palvelua voi käyttää myös ulkopaikkakuntalainen. Minä olen kotoisin Oulusta ja asun tällä hetkellä muualla, mutta silti halusin testata tätä hauskalta kuulostavaa palvelua. Oulussa tai lähiseuduilla asuva voi myös saada halutessaan henkilökohtaisen kirjavinkkaustapaamisen ja vinkatut kirjat toimitettuna haluamaansa kirjastoon. Loistavaa!

Lukuoppaassa vastataan muutamaan kysymykseen, joilla kartoitetaan lukumaku ja tiedustellaan esimerkiksi, minkälaisia kirjoja et halua lainkaan lukea. Olen viime aikoina huomannut viehätykseni paksuihin lukuromaaneihin, joissa on kartanoromantiikkaa. En vain oikein tiedä juuri ketään, joka tätä genreä kirjoittaa, ja mitä kirjoja kannattaisi lukea. Kyllähän sitä voisi selailla vaikka Goodreadsia, mutta halusin silti testata, mitä Lukuoppaasta minulle ehdotetaan. Muistaakseni kerroin pitäväni Kate Mortonin kirjoista ja haluavani lukea jotain mukaansatempaisevaa, mutta ei liian heppoista.

Minulle suositeltiin yhdeksää kirjaa, joista yhden olin jo lukenut: J. K. Rowlingin Paikan vapaana. Joukossa oli myös kirja, jota olin yrittänyt lukea, mutta joka jäi kesken (Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita) ja kirja, jonka yliviivasin nopeasti kirjailijan takia (John Boyne: Tarkoin vartioitu talo), sillä Poika raidallisessa pyjamassa ei vakuuttanut ja muutenkin blogiarviot ovat olleet kirjailijan teoksista heikkoja. Saatoin olla julma.

Jäljelle jääneet potentiaaliset vaihtoehdot olivat seuraavat: Arnošt Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille, Nina Hurma: Yönpunainen höyhen, S. K. Sansom: Luostarin varjot, Elizabeth Kostova: Historiantutkija, Alex Capus: Leon ja Louise ja Sarah Waters: Vieras kartanossa.

Päädyin Sarah Watersiin, sillä luulin katsoneeni joskus elokuvan, joka perustuu hänen kirjaansa, ja pitäneeni siitä. Myöhemmin paljastui, että olin yhdistellyt asioita liian vilkkaasti, sillä kyseessä olikin kaksi täysin eri asiaa, joilla vain sattui olemaan sama suomennettu nimi: Silmänkääntäjä-kirja (engl. Fingersmith) ja Silmänkääntäjä-elokuva (engl. The Illusionist).

No, tällaisia mokia sattuu, eikä se haittaa, sillä kirja palastui hyväksi valinnaksi. Se tarjosi juuri sellaista mukaansatempaavuutta, jota olen jo pitkään kaivannut kirjoilta.

Vieras kartanossa kuvaa englantilaisen yläluokan rappeutumista. Se seuraa päähenkilön, tohtori Faradayn, silmien kautta 1940-luvun lopun kartanon elämää. Hundreds Hall on talo, joka on hänen lapsuuden muistoissaan ollut kaunis ja mystinen, mutta nyt hän pääsee kurkistamaan sen todellisuuteen: perheen ainoa poika Rod on vammautunut sodassa, tytär Caroline kutsuttu auttamaan talouden hoidossa, äiti elää edelleen vanhassa luokkayhteiskuntajärjestyksen maailmoissa, eikä perheellä ole varaa ylläpitää kartanoa. Talon konkreettinen rapistuminen heijastaa toisen maailmansodan jälkeistä luokkayhteiskunnan rapistamista. Aluksi tohtori Faraday on vain perhelääkäri, joka hoitaa palvelustyttöä Bettyä ja myöhemmin Rodin jalkaa, mutta hänet imaistaan nopeasti kartanon tapahtumiin mukaan.

Alkuasetelma ei suoranaisesti huuda mielenkiintoisuutta, sillä siinä ei ole mitään erityistä ideaa, salaisuutta, mysteeriä ja muuta elementtiä, joka todella imaisisi mukaan. Kirja on kuitenkin kirjoitettu niin hyvin, että jokaisesta arkisesta yksityiskohdasta tulee kiehtova.

Paksu kirja paukuttaa eteenpäin kuin juna, minkä koin isoni miinuksena. Tapahtumat ovat mielenkiintoista, tunnelma loistava ja sopivan karmiva, mutta noin puolessa välissä kirjaa huomasin, ettei kirjan aiempiin tapahtumiin paljon palailla, vaikka ne tapahtumahetkellä tuntuvat merkityksillisiltä. Odotin kirjalta selkeämmin muotoiltua juonta, mutta sitä se ei tarjonnut. Sen sijaan Vieras kartanossa on hiipivä kertomus rappiosta, joka kehittyy huomaamatta ja jota ei huomaamishetkellä saada enää mitenkään karkoitettua. Tarina ei ole erityisemmin hilpeä, mutta sen lukemisesta sai suurta tyydytystä.

Vieras kartanossa on mielenkiintoinen sekoitus kartanoromantiikkaa, historiallista romaania ja kauhukertomusta. Se on yhtä aikaa vetävä ja helppolukuinen, mutta sitä sävyttää jokin outo, joka tasapainoittelee jatkuvasti yliluonnollisuuden rajoilla. Kirja ei missään vaiheessa mene selkeästi spekulatiivisen fiktion puolelle, mutta kovasti se flirttailee sen kanssa. Lopussa on mahdollista tehdä tulkintoja kumpaan suuntaan tahansa. Kirjan loppu kokonaisuudessaan on herettänyt paljon keskustelua, ja jokaisella, niin kuin minullakin, on oma ajatuksena, mihin kirjan viimeiset lauseet viittaavat.

Lukuoppaan suositus osui lukumakuuni, minkä takia aion tulevan kevään aikana lukea listalta vielä jotain lisää. Saatanpa ehkä laittaa uuden ehdotuspyynnön lukuoppaaseen. Joitain ideoita on jo. On hienoa, että osaava henkilö antaa ehdotuksia, sillä sitä kautta voi löytää teoksia ja kirjailijoita, joihin ei muuten tulisi tarttuneeksi. Sarah Watersin nimi on nyt painettu mieleen, ja aion lukea häneltä tulevaisuudessa jotain muutakin.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...