keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

SIVUJA: 472
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Finlandia Junior -ehdokkuuden saanut Surunhauras, lasinterävä oli ensimmäinen Siiri Enorannan kirja, jonka luin. Se ei takuulla jää kyllä viimeiseksi.

Surunhauras, lasinterävä kertoo kahdesta erilaisesta maasta. Surunkauriin saarilla, Ahmimalla ja Virtaavalla elää Surukauriin kansa, joka ei tiedä tarkkaan, miten he ovat aikoinaan saarelle päätyneet. He uskovat, että surukauriit määrittelevät heidän surunsa määrän. Tarina alkaa siitä, kun teini-ikäisen Linanian ja 6-vuotiaan Ulin äiti kuolee onnettomuudessa. Sidrineian niemimaalla taas hallitsee 16-vuotias prinsessa Sadeia, joka on tehnyt miehistä toisen luokan kansalaisia ja joka tykkää ottaa hoviinsa kauniita lasittaria, lasinpuhaltajia, palvelukseensa. Sadeia kuulee miehestä, joka osaa reitin kultaturkkisia kauriita vilisevästä saaresta. Kirja keroo näiden kahden kansan kohtaamisesta.

Mutta kirja ei pelkästään kerro siitä. Kahden kansan kohtaaminen on oikeastaan vain hyvin pieni osa kirjaa. Kirja kertoo usean eri hahmon näkökulmasta kokonaisuuden, jossa jokaisella hahmolla on omat tavoitteet, tunteet, menneisyys, haaveet ja rakkaudenkohteet. Kirja kertoo ennakkoluuloista, jäykkyydestä, kahden kulttuurin erilaisuudesta, löytäretkeilystä, itsensä ymmärtämisestä ja rohkeuden löytämisestä. Melkein viiteensataan sivuun mahtuu paljon, eikä Enorannan kieli päästä helpolla.

Kauniin kudelman heikkoudeksi nouseekin sen turhan raskas kirjoitustyyli. Vaikka kehunkin kirjaa, koin kirjan ensimmäisen puoliskon hitaaksi. Se ei tuntunut etenevän, sillä hahmoja oli niin paljon, että mukana oli vaikea pysyä. Raskas tyyli ja laaja hahmokirjo eivät kannustaneet lukemaan. Mutta kun alusta oli päässyt yli, kirjaa uppoutui aivan uudella tavalla, ja loppu olikin silkkaa nautintoa.

Surunhauras, lasinterävä sisältää kiehtovan maailman, josta haluaisin lukea lisää. Tämä kirja on kuin parasta matkustusfantasiaa: hahmot liikkuvat pitkiä matkoja ja käyvät kartoissa esiintyvissä paikoissa, mutta kirjan tarkoitus ei ole esitellä nopeasti kyhätyn oloisen juonen avulla kirjailijan luomaa eeppistä fantasiamaailmaa. Tässä kirjassa maailma palvelee tarinaa, eikä toisin päin. Maailma on olemassa, jotta kirjailija saa kerrottua juuri tietynlaisen tarinan.

Kirjan fantasiamaisuus jää minusta silti tulkinnanvaraiseksi. Vaikka se onkin luokiteltu fantasiaksi muun muassa Risingshadowissa, kirjassa ei esiinny suoraa taikuutta. Jos lukija haluaa, tietyt elementit voi tulkita yliluonnollisiksi ilmiöiksi, mutta halutessaan kaiken voi selittää järjellä. Siksi kirjaa voi mielestäni suositella myös niille, jotka eivät perinteisestä fantasiasta pidä, kunhan he vain ovat valmiita lukemaan tarinan, joka sijoittuu fiktiiviseen valtakuntaan.

Pitkästä aikaa luin kirjan, jonka hahmoja tulee oikeasti ikävä. Opin kirjan aikana pitämään useista heistä, jopa Sadeiasta, vaikka hän olikin välillä erittäin ärsyttävä hemmoteltu prinsessa, joka vaati jatkuvasti suurta kunnioitusta ja absoluuttista tottelua. Kirjasta on vaikea nimetä varsinaista lempihahmoa. Tässä on kirja, joka jätti minut nälkäiseksi. Kirja, josta haluaisin jatkoa.

7 kommenttia:

  1. Minun ensimmäinen Enorantani oli Nokkosvallankumous, jota voin suositella. Koin sen vaikuttavampana kuin tämän uuden. Nyt lainassa myös paljon kehuttu Omenmean vallanhaltija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kirja singahtikin heti lukulistalleni. Toki olen jo pitkään tiennyt kirjan olemassaolon, mutta en vain ole tullut tarttuneeksi. Olen tainnut olla turhan pinnallinen: Surunhauras, lasinterävä kiinnitti huomioni kauniin kannen takia, kun taas Nokkasvallankumouksen kansi ei ole niin vedonnut minuun. Toki sekin on hyvännäköinen kirja, mutta ei ehkä niin katseenvangitseva kuin Surunhauras, lasinterävä. Nyt aion laittaa pinnalliset puolet sivuun ja keskittyä siihen, millä on oikeasti väliä, eli sisältöön. :D

      Poista
  2. Oih, minä sain tämän joululahjaksi! Tahtoisin päästä jo lukemaan tämän, mutta yritän lueskella muut lukulistalta pois ensin... Hyvää kannattaa odottaa, eikö totta? (Luotan siihen, että tämä on hyvä.)

    Rakastuin Enorantaan viime vuonna. Luin ensiksi Nokkosvallankumouksen, joka on mielestäni paras. Myös Omenmean vallanhaltija ja Gisellen kuolema ovat ihania, vaikka jälkimmäin onkin aika erilainen kuin muut. Painajaisten lintukodosta en niinkään pitänyt ja Nukkuu lapsi viallinen on vielä lukemattomien pinossa :) upea kirjoitustyyli, rakastan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunhan pääsin ohi "alkujärkytyksestä", tykästyin tyyliin. Olen viime aikoina lukenut melko kevyitä kirjoja, joten oli mukavaa vaihteeksi lukea runsasta kieltä.

      Poista
  3. Aloitin Enorannan itse Omenmean vallanhaltijasta! Itselle Surunhauras, lasinterävä. Oli jotenkin pettymys verrattuna aienpaan tuotantoon.(ei saisi verrata). Eniten itse olen kuitenkin pitänyt Painajaisten Lintukodosta, se ei ole välttämättä kaikkein suosituin tai tunnetuin Enorannan teos, mutta sen omanlainen herkkyys ja naiivius on kaunista luettavaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, eihän sitä pitäisi aiempaan tuotantoon verrata, sillä kirjat ovat aina yksilöitä, mutta sitä kyllä tulee aina verranneeksi. Oliko uusi parempi kuin edellinen jne. Huomaan usein antavani pisteitä kirjoille Goodreadsissa sen mukaan, pidinkö kirjasta enemmän vai vähemmän kuin jostain hyvin samankaltaisesta kirjasta.

      Poista
  4. Minä aloitin Gisellen kuolemasta, joka kieltämättä on todella erilainen verrattuna hänen muihin kirjoihinsa. Minusta tämä on upea. Sääli, että Finlandia Junior -raati jätti Enorannan vain ehdokkaaksi - tämä olisi nimittäin palkinnon ansainnut.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...