perjantai 26. helmikuuta 2016

Neil Gaiman: The Ocean at the End of the Lane

SIVUJA: 255 (sis. kirjailijan haastattelun)
KUSTANTANUT: Headline
KIELI: Englanti
JULKAISTU: 2013
MISTÄ MINULLE: Lainattu kaverilta

Suhtaumiseni Neil Gaimaniin on ongelmallinen, eikä tämäkään kirja onnistunut vakuuttamaan minua.

Tähtisumua oli ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin. Olin silloin yläasteella. Muistan olleeni hyvin pettynyt kirjan loppuun, joka mahtavien lämmittelyjen jälkeen lässähti totaalisesti. Lukiossa luin Hautausmaan pojan, jonka koin itselleni liian lapselliseksi kirjaksi. Viime kesänä tartuin Neverwhereen, jonka tituleerasin blogikirjoituksessani tylsimmäksi lukemakseni Gaimanin kirjaksi, joka koostui seikkailumielisestä säheltämisestä, johon ei jaksanut keskittyä.

Mutta kaikki spefilukijathan rakastavat Gaimania! Gaiman on nero, Gaimanin ideat ovat loistavia, ah! Siksi kirjoitinkin Neverwheren bloggauksen loppuun seuraavanlaisesti:
"Nyt on spefilukija vähän kriisissä. Neil Gaiman tuntuu olevan se yksi kirjailija, jota kaikki ovat lukeneet ja tykänneet. Miksi sitten minä en tykkää? Pitäisikö vielä antaa mahdollisuus hänelle?"
Kaverini luki bloggauksen ja ehdotti, että kenties voisin kokeilla kielen vaihtoa. Suomen kieli kun on sellainen, ettei siinä aina toimi samanlainen yksinkertaisuus, mitä Gaiman tuntuu hyödyntävän. Sain häneltä lainaan Gaimanin vuonna 2013 ilmestyneen, eli kohtuu uuden, romaanin The Ocean at the End of the Lanen, jota ei ole suomennettu.

Kirja kertoo keski-ikäisestä miehestä, joka eräiden hautajaisten jälkeen huomaa ajavansa lapsuudenkotiaan kohti. Itse koti ei häntä vedä puoleensa, vaan eräs ankkalampi, johon hänen perheensä alivuokralainen hukuttautui päähenkilö ollessa 7-vuotias. Tapaturmasta lähtee liikkeelle tapahtumien sarja, jonka seurauksena päähenkilö ja hänen perheensä ovat vaarassa. Päähenkilöä auttaa naapurustossa asuva eriskummallinen Hempstockien perhe, johon kuuluvat tytär, äiti ja isoäiti. Pian lukijalle selviää, etteivät Hempstockit ole aivan tavallinen perhe, vaan todennäköisesti he ovat paljon vanhempia, mitä väittävät.

Tarina on kuvaus lapsen maailmasta. Aina ei voi olla ihan varma, mitä tapahtui oikeasti ja mikä on päähenkilön muistojen sekoittumista mielikuvitukseen. Faktana voidaan pitää sitä, että päähenkilön perheeseen tuli tapahtumien seurauksena lapsenvahti, joka meinasi jollain tavoin rikkoa päähenkilön perhe-elämän.

Kirja lähtee alussa liikkeelle mielenkiintoisesti, mutta jossain välissä huomasin, etten millään jaksanut keskittyä lukemiseeni. Teksti tuntui yksinkertaisesti tylsältä. Kirja on täynnä tapahtumia, joiden sitominen toisiinsa on vaikeaa. Ei se kielen vaihtaminen siis auttanut. Teksti tuntui edelleen monotoniselta ja käsikirjoitusmaiselta. Tiedostin, että kirjassa on paljon visuaalisesti hienoja kohtauksia, jotka varmasti näyttäisivät hienolta valkokankaalla tai TV-ruudussa, mutta kirjan sivuilla siitä sai vain aavistuksen.

Voisikohan neljän kirjan jälkeen sanoa, että yritin, mutta ei kiitos enää? Gaimanilla on hienoja ideoita, mutta tuntuu, että hän ei jaksa viedä niitä ihan loppuun saakka. Tai että hän laittaa kirjoihinsa niin paljon erilaisia ideoita, että niistä tulee ähky. Oceanissakin tuli sellainen olo, että yhden tapahtuman jälkeen siirryttiin seuraavaan, yhtä erikoiseen ideaan, eikä aiempaan enää palattu juuri lainkaan. Voi, jos Ocean olisi keskittynyt yhteen asiaan huolellisesti, eikä heittänyt soppaan jatkuvasti uusia aineksia.

Jos mieleni muuttuu, saatan vielä tarttua Gaimanin kirjoihin, mutta en ainakaan ihan heti. Suunnitelmissa on kyllä vielä tutustua Sandmaneihin. Ehkä niissä Gaimanin visuaalisuus pääsee esiin sarjakuvapiirtäjien tulkintojen kautta.

Muualla:
 - Kirjailijan kellarissa pohdiskeltiin englannin kielen asettamia haasteita. Kirja oli bloggaajan ensimmäinen Gaiman, joka ei ollut napakymppi, mutta hän aikoo vielä lukea lisää.
 - Taikakirjainten Raijan mielestä kirja oli hieno, outo ja haikeakin lukukokemus.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

ALKUPERÄINEN NIMI: Sekai no owari to hababoirudo wandarando
SIVUJA: 546
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 1985, (suom. 2015)
SUOMENTANUT: Raisa Porrasmaa
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta, lukupiirikirja

Maailmanloppu ja ihmemaa on tietääkseni ensimmäinen japanilainen romaani, jonka luin, ja ehdottomasti ensimmäinen Haruki Murakamin romaanin, jonka luin, Japanin kulttuurituotteet ovat paremmin tuttuja mangan, animen ja populaarimusiikin kautta, vaikken niihinkään ole perehtynyt yhtä huolellisesti, jos verrataan useimpiin 90-luvulla syntyneisiin ikätovereihini. Uskon, että osa Maailmanlopun ja ihmemaan omituisuudesta johtui kohtuu vieraasta kulttuurista, jonka kansanperinnettä tai aivan yksinkertaisia arkisia tapoja en tunne kovin hyvin. Uskon kuitenkin, että vaikka olisin tutumpi japanilaisen kulttuurin kanssa, olisin silti pitänyt Maailmanloppua ja ihmemaata varsin omituisena kirjana.

Yli 500-sivuinen kirja kertoo kahdesta erilaisesta maailmasta, Maailmanlopusta ja Ihmemaasta. Ihmemaa on lähempänä meidän maailmaamme, ottaen tosin huomioon pienet eroavaisuudet nykymaailman ja Ihmemaan teknologiassa. Maailmanloppu taas on kirjaimellisesti paikka, josta ei enää jatketa minnekään eteenpäin. Siihen loppuu maailma. Kun Maailmanloppun on päästy, sieltä ei enää poistuta. Kirja seuraa kahta nimeämätöntä miestä, joista toinen joutuu Ihmemaassa jahdatuksi ammattinsa takia ja toinen päätyy Maailmanloppuun, ei muista mitään menneisyydestään ja joka määrätään lukemaan unia ammatikseen.

Luvut vaihtelevat maailmojen välillä säännönmukaisesti. Aluksi ei ole kovinkaan selvää, miten maailmat edes liittyvät toisiinsa, mutta tarinan edetessä yhteyksiä alkaa löytyä, vaikkei niitä missään vaiheessa hierota lukijan naamalle. Maailmanloppu ja ihmemaa etenee selittelemättä, pysähtymättä, mutta silti viivytellen. Blogikirjoituksia lukemalla olen ymmärtänyt, että tämä on Murakamille ominainen tyyli.

Itse tyylistä minä pidinkin. Teksti keskittyy yksityiskohtiin, pieniin huomioihin, ja rakentaa niiden avulla esityksen siitä, minkälainen henkilö päähenkilö oikein on. Tällä tyylillä kirjoitettuja kirjoja lukisin mielelläni enemmän, kunhan niissä on vain enemmän juonta.

Maailmanloppu ja ihmemaa nimittäin oli melko tapahtumaköyhä. Jälkikäteen minulla oli sellainen olo, että hahmot vain harhailivat ympäriinsä ja havainnoineet ympäristöään. Noin puolessa välissä kirjaa juonta alkoi kehittyä, mutta sekin jätetään hyvin tulkinnanvaraiseksi ja selittämättömäksi. Ottaen myös huomioon, kuinka vakavia asioita kirjassa sivutaan, hahmot tuntuivat suhtauvan niihin kun ne olisivat arkipäivää. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa päähenkilön asunto hajoitetaan ja hänet pahoinpidellään, mutta hän ei tunnu hetkahtavan siitä laisinkaan, vaan marssii vain ensiapuun ja paikkauttaa haavansa. Pohdiskelin lukiessani, onko se jotain japanilaisuutta, vai onko se vain murakamimaisuutta.

Kirja oli lukupiirini helmikuun kirja. Lukupiirimme löysi kirjasta hyvin paljon keskusteltavaa, vaikka kukaan ei suoraan sanonut pitäneensä siitä. Keskustelua herätti muun muassa kahden eri maailman yhteys ja missä ajallisessa suhteessa niiden tapahtumat tapahtuivat. Myös päähenkilön ärsyttävyydestä puhuttiin paljon.

Minua Ihmemaan päähenkilö ei ärsyttänyt niin paljon, mutta huomasin kyllä pyöritteleväni silmiä kirjan tavalle esittää naiset. Ensinnäkin, he eivät olleet naisia, vaan tyttöjä. Toiseksi, päähenkilöllä tuntui olevan tarve määrittää kaikki vastaantulevat tytöt sen perusteella, haluaisiko hän mennä heidän kanssaan sänkyyn vai ei. Kolmanneksi, kaikki nämä tytöt tuntuivat aina olevan halukkaita menemään sänkyyn tämän melko mitäänsanomattomaksi kuvatun 35-vuotiaan perusjampan kanssa, ja kaikki tytöt suhtautuvat seksiin hyvin mutkattomasti ja esteettömäksi. Kirjaa lukiessa tuli kovasti sellainen olo, että Murakami on kirjoittanut tekstiin sellaisia naisia, joita itse mielellään kohtaisi. Kyllähän sitä fantasioita saa kirjoittaa, ja kyllähän kirjallisuudesta suuri osa sisältää kirjailijoiden omia mieltymyksiä, mutta Murakamin tyylissä kuvata naisia oli jotain hyvin epämukavaa. Tuli sellainen olo, että kuinkahan moni mies arvottaa kohtaamansa naiset samalla tavalla?

Tämän kirjan perusteella en ole ilmoittautumassa Murakamin faniksi. Aion kuitenkin tutustua johonkin toiseen kirjaan, sillä kaikesta huolimatta tykästyin tyyliin. Jos saisin juonivetoisempaa Murakamia, voisin tykätäkin. Maailmanloppu ja ihmemaa oli siinä mielessä erikoinen kirja, että sitä kyllä luki mielellään, kunhan vain sai pakotettua itsensä lukemaan. Missään vaiheessa ei tullut sellainen olo, että olisin jännittävien käänteiden takia lukea lisää, mutta kun pääsin tekstiin mukaan, nautin kyllä siitä. Tämä kirja täytyy lukea isoina paloina, jotta siitä saa parhaan mahdollisen otteen.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Rainbow Rowell: Carry On

SIVUJA: 517
KUSTANTANUT: St. Martin's Griffin
KIELI: Englanti
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Carry On... Mistä edes lähtisi kuvailemaan tätä kirjaa.

Kyseessä on kirja, joka perustuu fiktiiviseen kirjasarjaan, jonka kirjailija Rainbow Rowell loi kirjaansa Fangirliin. Fangirlin päähenkilö Cath fanittaa kovasti Harry Potter -kirjasarjaa muistuttavaa Simon Snow -sarjaa ja kirjoittaa siihen perustuvaa fan fictionia nettiin. Kirjan aikana hahmot keskustelevat Simon Snow'sta sen verran paljon, että se alkaa olla lukijalle melko tuttu juttu tarinan lopussa.

Carry Onin jälkisanoissa Rowell kertoi, että vaikka hän olikin mielestään kirjoittanut Cathin tarinan loppuun, Simonin tarina oli jäänyt kesken. Yhteen fiktiiviseen maailmaan luotu toinen fiktiivinen maailma alkoi vaatia omaa kirjaansa. Niin sai alkunsa Carry On.

Vaikka kirja on lähes samanniminen kuin Cathin kirjoittama ficci (joka on nimeltään Carry On, Simon), Rowellin versio ei ole olevinaan se ficci, jonka Cath olisi kirjoittanut. Kirja ei ole myöskään ole olevinaan se 8. ja viimeinen osa, jonka ilmestymistä Cath odottaa. Kyseessä on itsenäinen fantasiakirja, joka kertoo Simonista, joka aloittaa viimeisen vuoden Brittiläisessä taikakoulussa. Kenties tämä versio on se, jonka Cath olisi mielellään lukenut.

Niin, kirja on erittäin Potter-inspiroitunut, jopa niin paljon, että hahmoja pystyi luonteiden ja rooliensa perusteella yhdistämään helposti Pottereista tuttuihin hahmoihin. Muun muassa Dumbledore, Hermione, Hagrid ja Draco Malfoy löytyvät hyvin helposti. Carry On tässä suhteessa niin intertekstuaalinen, että välillä jopa mietin, missä menee plagiaatin raja, tai voiko olla olemassa jotain, mitä voisi kutsua kirjalliseksi coveriksi.

Samalla Carry On kuitenkin onnistuu olemaan jotenkin paljon enemmän kuin Potterit. Suosittelisin tätä kirjaa kaikille niille, jotka ovat kokeneet Pottereiden yhteiskuntarakenteen ja eristäytyneisyyden ongelmana. Carry Onissa maagikot (magicians) hyödyntävät nykyajan tekniikkaa. Matkat taittuvat autoilla, työhuoneissa on tietokoneet, kommunikointi tapahtuu kännyköillä, muistiinpanot kirjoitetaan kuulakärkikynillä... Maagikot ovat osa normaalien (normals) maailmaa, he voivat kouluttautua normaaleihin ammatteihin ja viettää aikaa normaalien ystäviensä kanssa. Taikuuspuolen he tosin pitävät normaaleilta salassa.

Itse kirjan tarina keskittyy Simonin viimeiseen kouluvuoteen, jolloin tilanne taikamaailman sisäisissä konflikteissa alkaa kärjistyä. Kitkaa luo pelottava olento, jota kutsutaan The Insidious Humdrumiksi (karkeasti käännetty: Juonikas Ikävyys). Humdrumilla on pelottava kyky imeä taikuutta itseensä niin, että tyhjiin imetty alue muuttuu paikaksi, jossa taikuutta ei voi enää käyttää. Tilanne on erittäin pelottava silloin, jos Humdrum imee tyhjiin alueen, jossa asuu paljon taikaväkeä. Simon on lapsesta asti tiennyt olevansa valittu, The Chosen One, jonka tulee kukistaa Humdrum. Valitettavasti Simon ei ole koskaan onnistunut hallitsemaan omaa taikuuttaan kunnolla. Kaikki näkevät, että Simonissa on epätavallisen paljon taikuutta, mutta se on lähes hallitsematonta.

Omalla tavallaan Carry On tuntuu sarjan viimeiseltä osalta, vaikka aiempia osia ei ole koskaan ilmestynyt. Kirjassa viittaillaan jatkuvasti menneisiin kouluvuosiin, ja joka vuonna on tuntunut tapahtuvan jotain, mistä olisi saanut tarpeeksi mahtipontisen loppuseikkailun kasaan. Nyt pitää enää kirjoittaa viimeinen osa, jossa lopulta paljastetaan, miten Simon toteuttaa ennustukset. Samaan aikaan Carry On toimii oikein hyvin itsenäisenä romaanina, ja olen jopa sitä mieltä, että jos tämä olisi ollut 8-osaisen kirjasarjan viimeinen osa, olisin ollut hieman pettynyt. Itsenäisenä kirja toimii loistavasti, mutta eeppisen sarjan päätöksenä se olisi ehkä ollut lattea.

Kun kuulin, että Rainbow Rowell aikoo kirjoittaa Simon Snow'sta, olin epäileväinen. Hän on kirjoittanut loistavia mainstream-romaaneja, mutta nyt kyseessä olisi fantasiaa. Ilokseni Rowell onnistui hienosti. Kirjan taikuus ei tunnu päälleliimatulta, vaan sillä on merkittävä rooli juonen kannalta. Taikuudella on myös omat sääntöntä. Rowell on silti onnistunut pitämään oman tavaramerkkityylinsä, mihin kuuluu pieniä arkisia huomiota, näkökulmien vaihtelua ja hyvin söpöä romantiikkaa.

Fantasian ei tarvitse olla eeppisellä tyylillä kirjoitettua ollakseen hyvää. Minä ainakin nautin tästä kirjasta täysin siemauksin. Se on jännittävä seikkailu, johon on sekoitettu mysteeriä ja romantiikkaa, ja jopa samalla tarjoaa vertailukohteen muille taikakoulukirjoille. Tälle kirjalle haluaisin oikeasti jatkoa.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Sofi Oksanen: Norma

SIVUJA: 304
KUSTANTANUT: Like
KIELI: Suomi
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Lokakuussa 2012 päätin niellä "ylpeyteni" ja perehtyä kotimaiseen kirjallisuuteen. Valitsin yhdeksi tutustumisen kohteeksi Sofi Oksasen Stalinin lehmät, josta bloggaukseni mukaan pidin tosi paljon. Teenpäs jopa tekstin lopussa lupauksen lukea lisää Oksasta.

Lupaus tuli pidettyä, mutta paljon myöhemmin, kuin kuvittelin. Reilut kolme vuotta myöhemmin pitkä kirjaston jono lopulta osui minun kohdalleni ja sain käsiini Oksasen uutuusteoksen nimeltään Norma.

Norma on kääritty kauniin taianomaisiin kansiin ja sen mainoskampanja on ollut suuri. Kirja sai huomiota myös spekulatiivisen kirjallisuuden lukijoiden joukosta, sillä tarinan päähenkilöllä on yliluonnollista ominaisuuksia: hänen hiuksensa kasvavat noin metrin vuorokaudessa.

Odotuksista huolimatta kirja tuntui aikamoiselta sillisalaatilta. Hiusten kasvun lisäksi tarina on mysteeri siitä, mitä oikein tapahtui Norman äidille ja miksi hänen äitinsä on myynyt Norman hiuksia eräälle kampaamolle. Mukaan heitetään vielä kohdunvuokrausta, Norman eriskummallisuuden selvittelyä ja muutaman muun hahmon sukudraamaa. Materiaalia tuntuu olevan useaa kirjaa varten, eikä yhteenkään aiheeseen perehdytä mielestäni tarpeeksi perusteellisesti.

En minä odottanut mitään fantasiakertomusta, mutta kun kirjassa lukee "Tervetuloa Norma Rossin ihmeelliseen maailmaan!", odotin edes jotain ihmeellisyyttä. En onnistunut löytämään sitä. Norma on yksinäisyyteen vetäytyvä nainen, joka on koko ikänsä joutunut piilottelemaan itseään. Hänen elämänsä ei vaikuta ihmeelliseltä. Hän pyrkii elämään mahdollisimman normaalisti, jopa niin normaalisti, ettei kukaan hänen kotoaan voisi päätellä mitään hänen elämästään. Muut hahmot ovat hekin melko tavanomaisia tai sitten vain sen verran epämiellyttäviä, ettei heitä toivoisi kirjan sivuilla enää toiste tapaavan.

Kirjan lukee nopeasti, mutta se tuntui jättävän tyhjäksi. Yritin ystäväni kanssa pohtia, mistä kirja loppujen lopuksi kertoo. Tulimme siihen tulokseen, että ehkä kirja käsittelee sitä, miltä tuntuu, kun ei hallitse omaa kehoaan. Norman hiukset kasvavat hallitsemattomasti, muiden naisten hiukset eivät kasva toivotulla tavalla, joten niihin hankitaan lisäkkeitä. Palasia Normasta päätyy muiden ihmisten päähän, eikä Norma sen jälkeen enää hallitse koko olemustaan. Myös itsemurhakysymys sivuaa hallitsemattomuutta: onko Norman äiti ollut kontrollista omasta elämästään, vai onko joku toinen tehnyt päätöksen sen lopusta. Kohdunvuokrauskin liittyy samaan aiheeseen: osa naisista ei voi tulla raskaaksi, osa taas ottaa kehoonsa vieraan hedelmöittyneen munasolun kasvamaan.

Mene ja tiedä. Kunpa kirja olisi keskittynyt yhteen aiheeseen usean eri aiheen sijasta. Jokaisessa olisi taatusti ollut materiaalia 300:n sivun mittaiseen kirjaan. Nyt käteen jäi vain jotain, mikä tuntui pintaraapaisulta.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Josh Sundquist: We Should Hang Out Sometime

SIVUJA: 328
KUSTANTANUT: Little, Brown and Company
KIELI: Englanti
JULKAISTU: 2014
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Heti kun olin ehtinyt tehdä lupauksen, että vuonna 2016 luen vain laadukkaalta vaikuttavia kirjoja, hankin käsiini Josh Sundquistin toisen omaelämäkerrallisen romaanin We Should Hang Out Sometime. En nyt suoranaisesti sano, että kyseinen kirja olisi erittäin epälaadukasta tavaraa, mutta se edustaa juuri sellaista kirjallisuutta, jota nyt pyrin välttämään: hyvin nopealukuista ja helposti sulatettavaa kerrontaa, jonka lukemisesta tulee loppujen lopuksi vain mitäänsanomaton olo.

Olin kuitenkin tehnyt kirjaan varauksen jo jonkin aikaa sitten, joten kirjan ensisijainen lukutarkoitus ei ollut ottaa kiinni lukuhaastettani, joka oli jäänyt yhden kirjan jälkeen. Senkin kirjan lukeminen kyllä sai aikaan. Pääsääntöisesti halusin lukea Josh Sundquistin kirjan, sillä hän on YouTube-persoona, jota seuraan, ja olen lukenut hänen aiemman kirjansa Just Don't Fallin.

Sundquistin ensimmäinen kirja käsitteli hänen lapsuuttaan, syöpää, vasemman jalan menetystä ja matkaa paralympialaisiin. Samalla kirja kertoi yhden kotiopetuksessa olleen kristityn amerikkalaisen lapsen elämästä. We Should Hang Out Sometime jättää syöpäosuuden pois ja keskittyy Sundquistin epäonniseen seurusteluelämään. Hänen Youtube-kanavaansa seuranneet ovat saaneet kuulla hänen epäonnisuudestaan, mutta myös onnesta, kuinka hän lopulta löysi kivan naisen ja on nykyään hänen kanssaan naimisissa. Jossain vaiheessa Sundquist päätti selvittää, mikä hänen aiemmissa suhteissaan oli mennyt pieleen. Ainoa tapa, minkä hän keksi, oli laatia hypoteesit ja ottaa yhteyttää menneisyyden säätöihin ja kysyä suoraan, missä mätti. Tämä kirja kertoo siitä prosessista.

Kaiken kaikkiaan Sundquistin projekti kuulosti minusta vähän epäilyttävältä. Oman menneisyytensä ymmärtämiseksi kyseinen toimintatapa on kyllä ihan ymmärrettävää. Varmaan moni ihminen haluaisi jossain vaiheessa keskustella epäonnistuneen ihmissuhteen toisen osapuolen kanssa ja pohtia vuosia sen jälkeen, kun tilanne ei enää tunnu kivuliaalta, miten olisi voinut toimia toisin. Mutta kirjan kirjoittaminen aiheesta... No, vaikka koenkin idean kyseenalaisena, minä olen kuitenkin se, joka päätti lukea kyseisen kirjan, joten mitä minä olen aiheesta saarnaamaan.

We Should Hang Out Sometime lähtee Joshin teini-iän alusta ja käy läpi tapaus tapaukselta kaikki nolot seurusteluyritykset, Tapauksen jälkeen hän kertoo hypoteesinsa ja käy läpi, kuinka tapasi kyseessä olleen tytön aikuisiällä. Loppua kohti tämä tyyli käy vähän monotoniseksi.

Ehkä suurin ongelmani tämän kirjan kanssa on loppujen lopuksi se, kuinka Sundquist käsittelee tyttöjä ja naisia objekteina, jotka eivät kunnolla saa omaa ääntänsä kuuluviin. Hän luo kuvaa mystisistä naisolennoista, joita ei voi mitenkään ymmärtää. Kirjassa hänen ainoa tavoitteensa on saada tyttöystävä, minkä seurauksena hän ei tunnu osaavan arvostaa ystävyyttä, joita useat tytöt hänelle tarjoavat.

Yleisesti ottan We Should Hang Out Sometime on hyvin amerikkalainen kirja, joka vahvistaa amerikkalaista seurustelukulttuuria, joka suomalaisen silmin vaikuttaa hieman kummalliselta. Sen kuitenkin lukee nopeasti, ja tarjoaa se jopa muutamia viihdyttäviä hetkiä. Se on sopivaa aivojen tuuletusta silloin, kun on yrittänyt opiskella koko päivän.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Sain Viiden kirjan haasteen Kirjaneidolta. Olinkin jo seurannut haasteta Facebookin puolella tovin. Vihdoin minutkin haastettiin. :D

1. Kirja, jota luen parhaillaan
Kesken on oikeastaan niin Haruki Murakani Maailmanloppu ja ihmemaa kuin Sofi Oksasen Norma. Murakani on ollut kesken jo toista viikkoa, kun taas Oksasen aloitin eilen.


2. Kirja, josta pidin lapsena 
Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintytär oli jännittävä.

3. Kirja, joka jäi kesken
Jokunen aina välilä jää kesken, mutta mainitaanpa nyt Audrey Mageen Sopimus, sillä se sai huomiota Blogistanian Globaliassa, mutta minuun kirja ei iskenyt.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen 
Ian McEwanin Makeannälkä tuli juuri oikeaan hetkeen. Se oli jännittävä, mielenkiintoinen ja sopivan karmiva kirja, joka onnistui keikauttamaan kaiken loppupuolella ihan erilaiseksi mitä oli alussa ajatellut. Ylipäätänsä Ian McEwanin kirjat ovat tehneet minuun vaikutuksen.

5. Kirja, johon palaan uudelleen
Kai tähän on pakko sanoa, että Potterit. Niihin nyt on rehellisesti palannut useita kertoja.

Haastan:
 - Q+Black / Lukunurkkaus
 - Ida / The Books of My Life
 - Jonna / Kirjakaapin avain
 - 365 kulttuuritekoa
 - Seregi / Bibliofiilin päiväunia
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...