tiistai 23. helmikuuta 2016

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

ALKUPERÄINEN NIMI: Sekai no owari to hababoirudo wandarando
SIVUJA: 546
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 1985, (suom. 2015)
SUOMENTANUT: Raisa Porrasmaa
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta, lukupiirikirja

Maailmanloppu ja ihmemaa on tietääkseni ensimmäinen japanilainen romaani, jonka luin, ja ehdottomasti ensimmäinen Haruki Murakamin romaanin, jonka luin, Japanin kulttuurituotteet ovat paremmin tuttuja mangan, animen ja populaarimusiikin kautta, vaikken niihinkään ole perehtynyt yhtä huolellisesti, jos verrataan useimpiin 90-luvulla syntyneisiin ikätovereihini. Uskon, että osa Maailmanlopun ja ihmemaan omituisuudesta johtui kohtuu vieraasta kulttuurista, jonka kansanperinnettä tai aivan yksinkertaisia arkisia tapoja en tunne kovin hyvin. Uskon kuitenkin, että vaikka olisin tutumpi japanilaisen kulttuurin kanssa, olisin silti pitänyt Maailmanloppua ja ihmemaata varsin omituisena kirjana.

Yli 500-sivuinen kirja kertoo kahdesta erilaisesta maailmasta, Maailmanlopusta ja Ihmemaasta. Ihmemaa on lähempänä meidän maailmaamme, ottaen tosin huomioon pienet eroavaisuudet nykymaailman ja Ihmemaan teknologiassa. Maailmanloppu taas on kirjaimellisesti paikka, josta ei enää jatketa minnekään eteenpäin. Siihen loppuu maailma. Kun Maailmanloppun on päästy, sieltä ei enää poistuta. Kirja seuraa kahta nimeämätöntä miestä, joista toinen joutuu Ihmemaassa jahdatuksi ammattinsa takia ja toinen päätyy Maailmanloppuun, ei muista mitään menneisyydestään ja joka määrätään lukemaan unia ammatikseen.

Luvut vaihtelevat maailmojen välillä säännönmukaisesti. Aluksi ei ole kovinkaan selvää, miten maailmat edes liittyvät toisiinsa, mutta tarinan edetessä yhteyksiä alkaa löytyä, vaikkei niitä missään vaiheessa hierota lukijan naamalle. Maailmanloppu ja ihmemaa etenee selittelemättä, pysähtymättä, mutta silti viivytellen. Blogikirjoituksia lukemalla olen ymmärtänyt, että tämä on Murakamille ominainen tyyli.

Itse tyylistä minä pidinkin. Teksti keskittyy yksityiskohtiin, pieniin huomioihin, ja rakentaa niiden avulla esityksen siitä, minkälainen henkilö päähenkilö oikein on. Tällä tyylillä kirjoitettuja kirjoja lukisin mielelläni enemmän, kunhan niissä on vain enemmän juonta.

Maailmanloppu ja ihmemaa nimittäin oli melko tapahtumaköyhä. Jälkikäteen minulla oli sellainen olo, että hahmot vain harhailivat ympäriinsä ja havainnoineet ympäristöään. Noin puolessa välissä kirjaa juonta alkoi kehittyä, mutta sekin jätetään hyvin tulkinnanvaraiseksi ja selittämättömäksi. Ottaen myös huomioon, kuinka vakavia asioita kirjassa sivutaan, hahmot tuntuivat suhtauvan niihin kun ne olisivat arkipäivää. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa päähenkilön asunto hajoitetaan ja hänet pahoinpidellään, mutta hän ei tunnu hetkahtavan siitä laisinkaan, vaan marssii vain ensiapuun ja paikkauttaa haavansa. Pohdiskelin lukiessani, onko se jotain japanilaisuutta, vai onko se vain murakamimaisuutta.

Kirja oli lukupiirini helmikuun kirja. Lukupiirimme löysi kirjasta hyvin paljon keskusteltavaa, vaikka kukaan ei suoraan sanonut pitäneensä siitä. Keskustelua herätti muun muassa kahden eri maailman yhteys ja missä ajallisessa suhteessa niiden tapahtumat tapahtuivat. Myös päähenkilön ärsyttävyydestä puhuttiin paljon.

Minua Ihmemaan päähenkilö ei ärsyttänyt niin paljon, mutta huomasin kyllä pyöritteleväni silmiä kirjan tavalle esittää naiset. Ensinnäkin, he eivät olleet naisia, vaan tyttöjä. Toiseksi, päähenkilöllä tuntui olevan tarve määrittää kaikki vastaantulevat tytöt sen perusteella, haluaisiko hän mennä heidän kanssaan sänkyyn vai ei. Kolmanneksi, kaikki nämä tytöt tuntuivat aina olevan halukkaita menemään sänkyyn tämän melko mitäänsanomattomaksi kuvatun 35-vuotiaan perusjampan kanssa, ja kaikki tytöt suhtautuvat seksiin hyvin mutkattomasti ja esteettömäksi. Kirjaa lukiessa tuli kovasti sellainen olo, että Murakami on kirjoittanut tekstiin sellaisia naisia, joita itse mielellään kohtaisi. Kyllähän sitä fantasioita saa kirjoittaa, ja kyllähän kirjallisuudesta suuri osa sisältää kirjailijoiden omia mieltymyksiä, mutta Murakamin tyylissä kuvata naisia oli jotain hyvin epämukavaa. Tuli sellainen olo, että kuinkahan moni mies arvottaa kohtaamansa naiset samalla tavalla?

Tämän kirjan perusteella en ole ilmoittautumassa Murakamin faniksi. Aion kuitenkin tutustua johonkin toiseen kirjaan, sillä kaikesta huolimatta tykästyin tyyliin. Jos saisin juonivetoisempaa Murakamia, voisin tykätäkin. Maailmanloppu ja ihmemaa oli siinä mielessä erikoinen kirja, että sitä kyllä luki mielellään, kunhan vain sai pakotettua itsensä lukemaan. Missään vaiheessa ei tullut sellainen olo, että olisin jännittävien käänteiden takia lukea lisää, mutta kun pääsin tekstiin mukaan, nautin kyllä siitä. Tämä kirja täytyy lukea isoina paloina, jotta siitä saa parhaan mahdollisen otteen.

2 kommenttia:

  1. Hahaa, Murakamin kirjat eivät kyllä suoranaisesti kovin juonivetoisia ole. Kafka rannalla on ollut omaan makuuni menevin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ehkä kaipaa vauhdikkaasti tykittävää juonta, mutta jotain punaista lankaa olisi kiva seuraa. Ehkä kokeilen Kafkaa rannalla joskus tulevaisuudessa.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...