keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

ALKUPERÄINEN NIMI: Das Lavendelzimmer
SIVUJA: 332 (itse romaani), 351 liitteineen
KUSTANTANUT: Bazar
JULKAISTU: 2013, (suom. 2016)
SUOMENTANUT: Veera Kaski
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale. Kirjakaupoissa 7.4.2016.

Pieni kirjapuoti Pariisissa pitäisi pikemminkin olla nimeltään Pieni kirjapuoti Pariisista, sillä itse Pariisissa kirjapuoti ei ehdi kirjan aikana viettää juurikaan aikaa. Kirjapuoti nimittäin sijaitsee pienessä laivassa, jossa päähenkilö Jean Perdu lääkitsee asiakkaitaa hyvillä kirjasuosituksilla.

Itseään Perdu ei kuitenkaan pysty lääkitsemään. Hän on viidenkymmenen, mutta hän silti haikailee nuoruudenrakkautensa Manonin perään. Jäljellä rakkaudesta on vain lukittu huone ja yksi kirje, jota Perdu ei ole uskaltanut avata. Kun naapuriin muuttaa vastikään eronnut nainen, jolla ei ole riitaisen eron jälkeen juuri mitään tavaroita mukanaan, naapurusto päättää auttaa. Perdulla sattuu olemaan ylimääräinen ruokapöytä, mutta se on lukitussa huoneessa, jota hän ei ole avannut sitten eron. Vastentahtoisesti hän lopulta vie pöydän eronneelle naiselle, minkä seurauksena kirje sattuu uudestaan hänen silmiinsä. Yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua Perdu päättää viimein avata kirjeen - ja se luonnollisesti juonen etenemisen kannalta laittaa hänen elämänsä aivan uuteen suuntaan.

Kirjassa ei tarkkaan sanota, mihin vuoteen se sijoittuu, mutta muutamista maininnoista voi päätellä, että Perdu elää 2010-luvulla. Silti Pieni kirjapuoti Pariisissa kumisee menneitä aikoja. Siinä oli oma viehätyksensä, mutta samalla tekniikan hyödyntämättömyys ärsytti minua: osa yksityiskohdista olisi ratkennut yksinkertaisesti soittamalla tai käyttämällä internettiä.

Toisaalta, kenties kirja käsitteli nimenomaan aikaa ja sitä, kuinka aika parantaa haavat. Perdu irrottaa kirjapuotinsa Seinen rannasta ja lähtee seilaamaan kohti Etelä-Ranskaa, josta hänen rakastettunsa oli kotoisin. Jos hän olisi noussut laivasta, palkannut sijaisen, ostanut junalipun ja ollut vielä samana iltana perillä, ei hän olisi ehtinyt käydä läpi sitä ajatusprosessia, joka lopulta tekee hänelle hyvää. Nyt kirja kertoi sekä todellisesta että henkisestä matkasta, jonka Perdu kulkee romaanin aikana.

Matkalle kirjaimellisesti hyppää kyytiin kuuluisa parikymppinen kirjailija Max Jordan, joka on huimaa suosiota niittäneen esikoisromaaninsa jälkeen täysin jumissa. Hän ajattelee, että maisemanvaihto ja yleinen eläminen voisivat auttaa hänen ahdinkoonsa. Laivan kyytiin päätyy kirjan aikan useampi muukin henkilöhahmo, ja pian laivasta tulee jonkinlainen turvapaikka, jossa kaikki saavat nauttia elämästä.

Kirjaa kuorruttaakin voimakas elämänfilosofia, joka kannustaa nauttimaan elämästä kaikilla aisteilla. Se kannustaa nauttimaan hyvästä ruoasta ja viinistä, hyvästä seurasta ja kauniista naisista. Se kannustaa rehelliseen ruumiilliseen työhön. Samalla kirja on kuin rakkauslaulu Ranskan veneilyreiteille ja maaseudulle. Laiva lipuu idyllisten kylien halki, ja kaikki vaikuttavat onnellisilta ja ystävällisiltä.

Pieni kirjapuoti Pariisissa on yhtä aikaa lämminhenkinen, mutta samalla jotenkin teennäinen. En voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, kuinka kaikki tuntuivat olevan hyvin kaunosieluisia ihmisiä, jotka eivät osanneet ilmaista itseään suorasti. Kirjassa on useita kirje- ja päiväkirjanpätkiä, jotka olivat epäuskottavan runollisia. Niistä tuli mieleen 10-vuotias kirjoittajanalku, joka yrittää olla jotain hienoa, mutta oikeasti vain kopioi sitä, mitä on aiemmin lukenut. Perdun kirjeet ovat hajanaisia, ja jopa Manonin jättämä kirje oli suurimmaksi osaksi pelkkää lätinää.

Kaunis, tunnelmallinen kirja, mutta olen sitä mieltä, että kirjan suurin ongelma olisi voitu ratkaista sillä, että Manon olisi aikoinaan soittanut Perdulle. Kaikki tuntuu kaatuneen siihen, ettei kommunikaatio pelannut. Kirjassa tapahtuva erehdys olisi ollut uskottava 1800-luvulla, jopa 1900-luvun alussa, mutta vuonna 1992 puhelimet olivat jo sen verran vakiinnuttaneet asemaansa, että pistää miettimään, minkälainen romantikko Manonin on pitänyt olla, että mieluummin (tilanteensa huomioonottaen) odottaa kärsivänä vastausta kirjeeseen kuin ottaisi selville, miksei Perdu vastaa.

Uskon, että Pieni kirjapuoti Pariisissa tarjoaa elämyksiä niille, jotka ovat valmiita vastaanottamaan sen elämänfilosofian. Se on Ranskan maaseudun lisäksi rakkauskirje myös kirjallisuudelle ja kirjojen parantavalle voimalle. Ja kaiken lisäksi se ottaa huomioon monenlaisia genrejä: realistinen proosa, runous, scifi ja fantasia pääsevät kaikki omalla hetkellään esille.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Laura Lindstedt: Oneiron

SIVUJA: 439
KUSTANTANUT: Teos
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Saatu lahjaksi

Takakansi ja alaotsikko Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista maalailivat kuolemaa lähietäisyydeltä tarkastelevaa tarinaa, joka ei säästä lukijaa yksityiskohdilta eikä sorru kaunisteluun. "Kuinkahan rankka kirja Oneiron loppujen lopuksi on?" pohdiskeli bloggaaja kirjan aloittamisen hetkellä. En sillä hetkellä olisi halunnut lukea kovin rankkaa kirjaa, mutta koska olin luvanut kirjoittaa siitä arvostelun deadlineen mennessä, minun täytyi avata kirja ja antautua sen rankkuudelle.

Tarina alkaa kyllä rajusti, mutta samalla se myös imaisee mukaansa. En aio juurikaan referoida juonta, sillä suurin osa on varmasti jo kuullut kirjan perusidean, ja jos ei vielä ole, niin esimerkiksi kustantamon sivuilta on mahdollista lukea takakansiteksti. Oneiron on vetävästi kirjoittu kirja, joka onnistuu pitämään mielenkiintoa jatkuvasti yllä. Se herättää paljon kysymyksiä. Miksi kirjan seitsemän naista ovat päätyneet valkoiseen tilaan, joka todennäköisesti on elämän ja kuoleman välinen tila? Miksi juuri he seitsemän? Kuinka he kuolivat? Kuinka kauan he ovat olleet siellä ja kuinka kauan he vielä tulevat olemaan siellä? Kysymyksiä herätteveä teksti kannustaa lukemaan, mutta samalla sai pelkäämään, ett  kirja ei annakaan vastauksia lopussa? Se kun tuntuu olevan kovin muodikasta nykyään.

Nopeasti kävi ilmi, että vaikka tarina kulkeekin tiiviisti kuoleman rinnalla, se ei ole synkkä. Minä en ainakaan kokenut sitä synkäksi, vaikka haikea se olikin. Pahin mahdollinen on jo tapahtumut, kuolema on jo korjannut, ja nyt pitää selviytyä siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Naisten ruumiillisuus hiipuu pois, minkä jälkeen jäljelle jäävät vain sanat. Sanojen avulla he kertovat toisilleen, mitä he muistavat. Aina kaikki ei ole jäänyt muistiin selkeästi, ja joukossa on taatusti myös naisten omaa mielikuvitusta: mitä heille olisi voinut tapahtua.

Kirja ei missään vaiheessa sorru liiallisen selittelyyn tai absoluuttisten totuuksien esittämiseen, vaan lukija saa itse päättää, mitä tarinassa lopulta tapahtuu. Nimi Oneiron kuitenkin viittaa kreikankieliseen unta tarkoittavaan sanaan, joten tästä voi päätellä, että päähenkilöt ovat unenkaltaisessa välitilassa, joka alaotsikon mukaan kestää todellisuudessa vain sekuntteja. Sekunnit voivat silti tuntua ikuisuudelta. Alun pelko vastauksen puutteesta hiipii jälleen mieleen, mutta samalla on pakko todeta, että tietty selittämättömyys tekee myös hyvää. Kaikkea ei tarvitse selittää puhki, vaikka jotain aineksia oman päättelyn avuksi olisi mukava saada.

Oneiron on runsas teos, joka leikittelee tyylillä ja kronologialla. Se ei etene odotetulla tavalla, vaan se siirtyy tarinasta toiseen ja palaa välillä takaisin. Se sisältää esseitä, uutisia, näytelmäkäsikirjoitukselle tyypillistä dialogia ja useita eri kieliä. Tyyli auttaa lukijaa hahmottamaan tapahtumia useista näkökulmista ja antaa samalla lukukokemukseen monipuolisuutta.

Välillä kirja tosin tuntuu liian runsaalta. Kaikki seitsemän naista eivät saa tasapuolisesti sivutilaa. Keskeisimmäksi hahmoksi nousee amerikanjuutalainen Shlomith, jolle on kirjasta varattu iso lohko. Shlomith on selkeästi naisjoukon johtaja, sillä hän oli paikalla ensin, mutta samalla hän varastaa huomion. Mikä tekee Shlomithista muita tärkeämmän? Se, että hän taiteen nimissä näännytti itsensä sairaalloisen laihaksi ja lopuksi koki loppunsa sen kautta? Miksi se tekee hänestä tärkeämmän verrattuna vaikka 17-vuotiaaseen Ulrikeen, joka nuorimpana naisista on menettänyt isoimman lohkon elämästään? Tai brasialaiseen sydänsiirtopotilaaseen Rosa Imaculadaan, joka kävi lähellä kuolemaa, pelastui, mutta päätyi silti kuolemaan?

Kirjaa lukiessa huomasin turhautuvani, kun kirja karkasi jälleen yhdelle sivuraiteelle. Viimeisiin sivuihin päästyäni huomasin, ettei kaikkia aloitettuja tarinoita viety mielestäni tyydyttävästi loppunu saakka. Loppupuolella hämmennyin, kun muistin, mistä kirjan alussa oli puhuttu. Kirja oli lähtenyt odottamattomiin suuntiin. Varsinkin kirjan aivan ensimmäiset sivut alkoivat hämmentää. Ne olivat mukaansatempaisevia sivuja, jotka kirjaimellisesti marssittivat naiset lukijan silmien eteen, mutta samalla näön sumentumisen kuvaus pisti mietteliääksi. Olinko minä lukijana yksi nainen muiden hahmojen joukossa? Voimakas yksikön toisen persoonan käyttö viittaa nimittäin siihen. Olinko minä se näkönsä menettävä nainen, kahdeksas nainen, joka ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan tarinan kulkuun lainkaan?

Jopa kuolemansa hetkellä kaikki naiset eivät siis saa ääntään kunnolla kuuluviin. Ehkä se on realistista, mutta se on samalla surullista. Laura Lindstedt on kirjoittanut romaanin, jonka voi lukea yhdeksi tulkinnaksi siitä, mitä kuoleman hetkellä tapahtuu. Se on uskottava, vaikka samalla se on fantasia.

Ainakin jotain tämä kirja sai minussa aikaan. Olen ennen pelännyt Finlandia-voittajia, sillä olen kokenut ne liian haastaviksi ja/tai tylsiksi. Oneiron saattoi olla haastava, mutta se ei sentään ollut tylsä.

Muualla:
Pienen kirjaston Katri kehui kirjaa vuolaasti.
Kirjakaapin kummitus pohti enemmän hahmojen elettyä elämää kuin heidän kuolemaansa.
Luettua elämää -blogin Elinan mielestä kirja oli välillä liikaa, vaikka se olikin hieno teos.
Ompun mielestä kirja oli niin hyvä, että pää meinasi haljeta.
Susineito pettyi kirjaan.
Krista kertoo koukuttuneensa kirjaan.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

ALKUPERÄINEN NIMI: A God in Ruins
SIVUJA: 494
KUSTANTANUT: Kustantamo S&S
JULKAISTU: 2015, (suom. 2016)
SUOMENTANUT: Kaisa Kattelus
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Kate Atkinsonin Elämä elämältä keräsi paljon huomiota ilmestyessään. Myös minä pidin kirjasta hyvin paljon. Sen ajallinen leikittely ja tarkka ajankuva viehättivät. Kirja tarjosi monenlaisia mahdollisuuksia ja useita eri näkökulmia sotaan. Tarina sai pohtimaan, mistä pienistä valinnoista oma elämämme koostuu.

Hävityksen jumalan jälkisanoissa Atkinson kertoo, ettei onnistunut tuomaan Ursulan tarinassa kaikkia haluamiaan näkökulmia esiin, joten syntyi sisarteos, joka keskittyy aiemmin Ursulan veljeen. perheen äidin suosikkiin, Tediin.

Ajattelista leikittelyä tästä kirjasta ei löydy, mutta kronologian rikkomista kylläkin. Hävityksen jumala on alusta saakka poukkoileva teos, jonka kyytiin hyppääminen oli haastavaa. Ikään kuin kirja alkaisi kesken kaiken. Siksi suosittelenkin, että Elämä elämältä olisi luettuna tähän teokseen tartuttua, vaikka samaan aikaan kirja viittaa sisarteokseen niin vähän, että suurta ymmärtämisen vaikeutta tuskin esiintyy. Hahmojen ja ympäristön tunteminen etukäteen kuitenkin auttaa.

Tarina kertoo lyhyesti sanottuna Ted Toddin elämästä suunnilleen ensimmäisestä maailmansodasta vanhuuteen saakka. Laajemmin tarina kertoo sodan tuomista traumoista, sukupolvien kommunikaatio-ongelmista ja siitä kriisistä, mikä syntyy, jos ei koskaan nähnyt itsellään tulevaisuutta, jota pitäisi suunnitella. Ted olettaa kuolevansa sodassa, joten kun hän selviääkin, hänen pitää yhtäkkiä elää elämä, jota hän ei koskaan uskonut elävänsä.

Hävityksen jumala on elämänmakuinen kirja, joka ei kaunistele, mutta joka silti näyttää myös elämän kauniit puolet. Kirjaa kertoo valinnoista, jotka vaikuttavat elämään, vaikka mukana ei olekaan Elämä elämältä -tyylistä aikakikkailua. Se on sodasta kertova kirja, jonka pääpaino ei kuitenkaan ole sodassa. Koin jopa sodasta kertovat kohdat epämielenkiintoisina verrattuna muihin kohtiin. Kuten Atkinson sanookin: "Kumpikaan romaani ei keskity pelkästään sotaan, pikemminkin toisessa pohjustetaan kauan sodan syttymistä ja toisessa käsitellään yhtä kauan sen seurauksia." (s. 489.)

Lukemisen aikana pohdin hyvin paljon Ursulan elämää. Minkä version Ursulan näemme tässä kirjassa? Lukemisesta on sen verran aikaa, että suurin osa yksityiskohdista on jo kadonnut mielestä. Nämä kaksi kirjaa olisikin kiinnostavaa lukea joskus peräkkäin, jolloin rinnakkaisuutta olisi helpompaa vertailla. Ehkä joku toinen bloggaaja tekee näin.

Annoin tälle kirjalle Goodreadsissa viisi tähteä. Lukemisen aikana olin hyvin varma, että annan kirjalle neljä tähteä, sillä koin kirjan oikein hyvänä, kiinnostavana lukea ja hyvin kirjoitettuna, mutta välillä seassa oli laahaavia kohtia, joihin ei jaksanut keskittyä. Kirjan loppu kuitenkin lunasti odotukset. Takakansi ei turhaan lupaa yllättävää loppua. Ehkä joku lukija arvasi sen, mutta minä en edes ajatellut lopun useita eri mahdollisuuksia paljon. Viimeiset luvut saivat silmäni kostumaan, ja jos kirja aiheuttaa minussa tämän reaktion, se on korkeat pisteensä ansainnut.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...