maanantai 14. maaliskuuta 2016

Laura Lindstedt: Oneiron

SIVUJA: 439
KUSTANTANUT: Teos
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Saatu lahjaksi

Takakansi ja alaotsikko Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista maalailivat kuolemaa lähietäisyydeltä tarkastelevaa tarinaa, joka ei säästä lukijaa yksityiskohdilta eikä sorru kaunisteluun. "Kuinkahan rankka kirja Oneiron loppujen lopuksi on?" pohdiskeli bloggaaja kirjan aloittamisen hetkellä. En sillä hetkellä olisi halunnut lukea kovin rankkaa kirjaa, mutta koska olin luvanut kirjoittaa siitä arvostelun deadlineen mennessä, minun täytyi avata kirja ja antautua sen rankkuudelle.

Tarina alkaa kyllä rajusti, mutta samalla se myös imaisee mukaansa. En aio juurikaan referoida juonta, sillä suurin osa on varmasti jo kuullut kirjan perusidean, ja jos ei vielä ole, niin esimerkiksi kustantamon sivuilta on mahdollista lukea takakansiteksti. Oneiron on vetävästi kirjoittu kirja, joka onnistuu pitämään mielenkiintoa jatkuvasti yllä. Se herättää paljon kysymyksiä. Miksi kirjan seitsemän naista ovat päätyneet valkoiseen tilaan, joka todennäköisesti on elämän ja kuoleman välinen tila? Miksi juuri he seitsemän? Kuinka he kuolivat? Kuinka kauan he ovat olleet siellä ja kuinka kauan he vielä tulevat olemaan siellä? Kysymyksiä herätteveä teksti kannustaa lukemaan, mutta samalla sai pelkäämään, ett  kirja ei annakaan vastauksia lopussa? Se kun tuntuu olevan kovin muodikasta nykyään.

Nopeasti kävi ilmi, että vaikka tarina kulkeekin tiiviisti kuoleman rinnalla, se ei ole synkkä. Minä en ainakaan kokenut sitä synkäksi, vaikka haikea se olikin. Pahin mahdollinen on jo tapahtumut, kuolema on jo korjannut, ja nyt pitää selviytyä siitä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Naisten ruumiillisuus hiipuu pois, minkä jälkeen jäljelle jäävät vain sanat. Sanojen avulla he kertovat toisilleen, mitä he muistavat. Aina kaikki ei ole jäänyt muistiin selkeästi, ja joukossa on taatusti myös naisten omaa mielikuvitusta: mitä heille olisi voinut tapahtua.

Kirja ei missään vaiheessa sorru liiallisen selittelyyn tai absoluuttisten totuuksien esittämiseen, vaan lukija saa itse päättää, mitä tarinassa lopulta tapahtuu. Nimi Oneiron kuitenkin viittaa kreikankieliseen unta tarkoittavaan sanaan, joten tästä voi päätellä, että päähenkilöt ovat unenkaltaisessa välitilassa, joka alaotsikon mukaan kestää todellisuudessa vain sekuntteja. Sekunnit voivat silti tuntua ikuisuudelta. Alun pelko vastauksen puutteesta hiipii jälleen mieleen, mutta samalla on pakko todeta, että tietty selittämättömyys tekee myös hyvää. Kaikkea ei tarvitse selittää puhki, vaikka jotain aineksia oman päättelyn avuksi olisi mukava saada.

Oneiron on runsas teos, joka leikittelee tyylillä ja kronologialla. Se ei etene odotetulla tavalla, vaan se siirtyy tarinasta toiseen ja palaa välillä takaisin. Se sisältää esseitä, uutisia, näytelmäkäsikirjoitukselle tyypillistä dialogia ja useita eri kieliä. Tyyli auttaa lukijaa hahmottamaan tapahtumia useista näkökulmista ja antaa samalla lukukokemukseen monipuolisuutta.

Välillä kirja tosin tuntuu liian runsaalta. Kaikki seitsemän naista eivät saa tasapuolisesti sivutilaa. Keskeisimmäksi hahmoksi nousee amerikanjuutalainen Shlomith, jolle on kirjasta varattu iso lohko. Shlomith on selkeästi naisjoukon johtaja, sillä hän oli paikalla ensin, mutta samalla hän varastaa huomion. Mikä tekee Shlomithista muita tärkeämmän? Se, että hän taiteen nimissä näännytti itsensä sairaalloisen laihaksi ja lopuksi koki loppunsa sen kautta? Miksi se tekee hänestä tärkeämmän verrattuna vaikka 17-vuotiaaseen Ulrikeen, joka nuorimpana naisista on menettänyt isoimman lohkon elämästään? Tai brasialaiseen sydänsiirtopotilaaseen Rosa Imaculadaan, joka kävi lähellä kuolemaa, pelastui, mutta päätyi silti kuolemaan?

Kirjaa lukiessa huomasin turhautuvani, kun kirja karkasi jälleen yhdelle sivuraiteelle. Viimeisiin sivuihin päästyäni huomasin, ettei kaikkia aloitettuja tarinoita viety mielestäni tyydyttävästi loppunu saakka. Loppupuolella hämmennyin, kun muistin, mistä kirjan alussa oli puhuttu. Kirja oli lähtenyt odottamattomiin suuntiin. Varsinkin kirjan aivan ensimmäiset sivut alkoivat hämmentää. Ne olivat mukaansatempaisevia sivuja, jotka kirjaimellisesti marssittivat naiset lukijan silmien eteen, mutta samalla näön sumentumisen kuvaus pisti mietteliääksi. Olinko minä lukijana yksi nainen muiden hahmojen joukossa? Voimakas yksikön toisen persoonan käyttö viittaa nimittäin siihen. Olinko minä se näkönsä menettävä nainen, kahdeksas nainen, joka ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan tarinan kulkuun lainkaan?

Jopa kuolemansa hetkellä kaikki naiset eivät siis saa ääntään kunnolla kuuluviin. Ehkä se on realistista, mutta se on samalla surullista. Laura Lindstedt on kirjoittanut romaanin, jonka voi lukea yhdeksi tulkinnaksi siitä, mitä kuoleman hetkellä tapahtuu. Se on uskottava, vaikka samalla se on fantasia.

Ainakin jotain tämä kirja sai minussa aikaan. Olen ennen pelännyt Finlandia-voittajia, sillä olen kokenut ne liian haastaviksi ja/tai tylsiksi. Oneiron saattoi olla haastava, mutta se ei sentään ollut tylsä.

Muualla:
Pienen kirjaston Katri kehui kirjaa vuolaasti.
Kirjakaapin kummitus pohti enemmän hahmojen elettyä elämää kuin heidän kuolemaansa.
Luettua elämää -blogin Elinan mielestä kirja oli välillä liikaa, vaikka se olikin hieno teos.
Ompun mielestä kirja oli niin hyvä, että pää meinasi haljeta.
Susineito pettyi kirjaan.
Krista kertoo koukuttuneensa kirjaan.

2 kommenttia:

  1. Hienoa tässä on se, että Oneiron on herättänyt paljon erilaisia mielipiteitä ja tulkintoja, kirja ei nimittäin aivan samantien avaudu (ainakaan minulle). Mielenkiintoinen kirja, toista samanlaista ei mieleen tule. Kestää varmasti myös useamman lukukerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, toista samanlaista ei ainakaan heti tule mieleen. En ainakaan ole lukenut.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...