keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Colm Tóibín: Brooklyn

ALKUPERÄINEN NIMI: Brooklyn
SIVUJA: 313
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2009 (suom. 2011)
SUOMENTANUT: Kaijamari Sivill
MISTÄ MINULLE: Oma ostos.

Ensiksi varoitus: kirjan takakansi kertoo suunnilleen koko juonen. Jos haluat lukea kirjan ilman että tiedät sen tarinan kulun, älä lue takakantta. Myös kirjaan perustuvan elokuvan traileri näyttää suunnilleen kaiken, mitä tarinassa tapahtuu. Hyvin tehty, markkinointi.

No, jospa minä yritän kertoa kirjasta ilman, että kerron liikaa. Kirja sijoittuu 1950-luvulle, jossa irlantilainen Eilis Lacey elää äitinsä ja siskonsa kanssa kohtuu köyhissä oloissa. Eilis saa töitä vain yhdeksi päiväksi viikossa elitistisestä kaupasta, jossa maksetaan huonoa palkkaa. Odottamatta Eilisille kuitenkin tarjoutuu tilaisuus lähteä Yhdysvaltoihin, Brooklyniin, missä hänelle luvataan hyvä työpaikka ja mahdollisuus kohota parempaan työhön. Perheen hissukka, nuorimmainen Eilis melkein patistetaan lähtemään meren taakse.

Brooklyn on erittäin nopealukuinen. Aloitin sen yhtenä iltana, luin 2/3 seuraavana päivänä kolmen ja puolen tunnin junamatkan aikana ja lopettelin kirjan vielä samana iltana. Tóibín kirjoittaa sujuvasti, ehkä jopa turhankin yksinkertaisesti makuuni. Tekstiä ahmi, siinä ei ollut mitään, mihin olisi erityisesti jäänyt kiinni. Vähän päälle 300:n sivuun on mahdutettu paljon tapahtumia, minkä seurauksena välillä teksti tuntui monotoniselta ja luettelomaiselta, vähän kuin vasta luonnokselta, jossa kerrotaan, mitä tapahtumia kirjaan halutaan sisällyttää.

Ehkä kielen takia minun oli vaikea luoda tunnesidettä kirjaan. Periaatteessa kirjassa on paljon, mistä tarttua kiinni. Noin parikymppinen nainen muutaa ensimmäistä kertaa omilleen, aloittaa työelämän, pohtii mahdollisuutta perhe-elämään ja itsenäistyy siinä samalla huimasti. Irtautuminen tutusta kodista on vaikeaa, mutta elämä Brooklynissä lähtee jossain vaiheessa rullaamaan. Kun uuteen paikkaan on jotenkuten onnistuttu kotiutumaan, voi lapsuudenkotiinsa suhtautuminen tuntua välillä vaikealta. Vaikka Eilisin irtautuminen on rajumpaa etäisyyden ja huonojen yhteydenpitovälineiden takia, kuka tahansa joskus omilleen muuttanut voi löytää kirjasta samaistumisen kohteita.

Brooklyn jää minulle keskinkertaiseksi kirjaksi, vaikka lukuhetkellä nautinkin siitä. Tämä on ehkä astetta laadukkaampaa matkalukemista kuin kioskista napattu harlekiini, mutta silti se asettuu päässäni hieman samaan kastiin käyttötarkoituksensa takia: junamatka sujui oikein viihtyisästi ja sain vähän ajattelemisenkin aihetta, mutta kirja ei noussut viime aikojen suosikkieni joukkoon.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Carrie Hope Fletcher: All I Know Now

SIVUJA: 322
KUSTANTANUT: Little, brown
KIELI: Englanti
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Carrie Hope Fletcher on näyttelijä, laulaja, youtuber ja nykyään myös kirjailija. Hän on tunnettu kanavastaan ItWayPastMyBedtime ja roolistaa Les Misérablesissa. Kävin noin puolitoista vuotta sitten Lontoossa katsomassa kyseisen musikaalin ja Fletcherin siinä. Otinpas jopa fanikuvan, jonka valaistus on erittäin jännä, sillä se on otettu kännykän kameralla klo 23 jossain Lontoon Sohon pikkukadun varrella.

En aluksi ollut kiinnostunut Fletcherin kirjasta, sillä se ei ole fiktiota eikä varsinaisesti edes omaelämäkerrallinen teos. Kirja asettuu jonnekein self helpin tienoolle. Sen alaotsikko Wonderings and Reflections on Growing Up Gracefully antaa lisätietoa siitä, että kyseessä on eräänlainen opas, joka auttaa murrosikäisiä (tyttöjä) selviämään uusien myrskyjen läpi. Jossain vaiheessa kuitenkin kiinnostuin kirjasta sen verran, että tein hankintapyynnön kirjastoon. Kenties kirja kiinnostaa myös muitakin.

Fletcher on tituleerannut itsensä kunniaisosiskoksi (honorany big sister), mutta koska hän on tarkalleen seitsemän kuukautta minua nuorempi, en oikein voi ajatella häntä netti-isosiskonani. Hän on kuitenkin roolimalli ja inspiraatio, onhan hän ehtinyt tehdä paljon enemmän kuin minä. En kuitenkaan pystynyt lukemaan kirjaa elämänohjeina, vaan tarkastelin sitä siitä näkökulmasta, kuinka se antaa ohjeita murrosikäiselle tytölle.

Puhun koko ajan tytöistä, sillä heille kirja oli pääsääntöisesti suunnattu. Sitä ei sanota suoraan, mutta kirja tuntuu olevan koko ajan siinä olettamuksessa, että tytöt siihen tarttuvat, tarkalleen ottaen heterotytöt. Kirja antaa neuvoja seurusteluun poikien kanssa ja siihen, miten selvitä siitä, kun tyttöporukassa on riitaa.

Kirja antaa neuvoja ystävyyssuhteisiin, riitohin, koulukiusaamiseen, seurusteluun, eroon, yksin oloon, unelmien toteuttamiseen, mielenterveysongelmiin, ulkonäköpaineisiin ja moniin muihin ongelmiin, joita teini-ikäisellä voi olla. Fletcher maustaa neuvoja kertomalla tapauksia hänen omasta elämästään. Koska Fletcher on jonkin sortin julkisuudenhenkilö, jonka elämästä tiedän pieniä osia, joita hän on netissä kertonut, huomasin ynnääväni kertomusten palasia yhteen ja pohtivani, viittaako joku tapaus nyt johonkin, jonka tiedän jo entuudestaan. Lukemisesta tuli välillä tirkistelyä, mistä tuli syyllinen olo, mutta toisaalta, Carrie on itse päättänyt kertoa nämä asiat kirjassaan.

Olisin itse kaivannut jotain murrosiän käsikirjaa yläasteella, mutta en tiedä, olisiko tästä kirjasta ollut niin paljon apua. Kirja käsittelee ongelmia varsin teoreettisella tasolla, kun taas itse olisin kaivannut paljon käytännön neuvoja. Fletcher antaa kuitenkin neuvoja perusihmissuhteisiin ja on samalla ymmärtäväinen ja anteeksiantava: missään ei tarvitse olla täydellinen, kunhan omat aikeet ovat hyviä.

En tiedä, olisinko nauttinut kirjasta, ellei kirjoittaja olisi ollut tuttu. Osa luvuista tuntui merkityksettömiltä, ja myönnän hyppineeni paikoittain sivuja yli. En kokenut olevani kohdeyleisöä, mutta kirja on sen verran leppoisasti kirjoitettu, että kyllähän sen luki. Enemmän odotan sitä fiktiivistä romaania, jonka Fletcher julkaisee ensi kesänä.

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Siri Pettersen: Odininlapsi (Korpinkehät 1)

ALKUPERÄINEN NIMI: Odinsbarn
SIVUJA: 612
KUSTANTANUT: Jalava
JULKAISTU: 2013 (suom. 2015)
SUOMENTANUT: Eeva-Liisa Nyqvist
MISTÄ MINULLE: Oma ostos.

Norjalaista fantasiaa, milloin sellaista on viimeksi suomennettu? Kunnon kovakantinen, vanhemmille lukijoille suunnattu eeppinen fantasia on Tulen ja jään laulun ja joidenkin Dragonlance-kirjojen lisäksi muutenkin aika kiven alla. Toki Jalava on kunnostautunut fantasian suomentaja, mutta pitkään aikaan ei ole tullut sellaista rehellistä, monisatasivuista fantasiakirja suomeksi, mikä olisi herättänyt kiinnostukseni. Ei ennen Odininlasta.

Ostin Odininlapsen omaksi viime syksynä Turun kirjamessuilta hyvään messutarjoushintaan. Lukeminen kuitenkin viivästyi, ja kun se valittiin spefilukupiirini yhdeksi kevään kirjaksi, päädyin lukemaan sen vasta nyt huhtikuussa, kun oli Odininlapsen käsittelyn vuoro. Lukemisen kanssa tuli vähän kiire, onhan kirja kunnioitettavat 600 sivua paksu. Se ei ole harvinaista fantasiakirjalle, mutta viime aikoina olen lukenut sellaisia 300:n
sivun kirjoja. Laadin kirjalle lukusuunnilman, josta olin lopulta aina yhden päivän jäljessä. Ennen lukupiiriä lukea paukautin vielä viimeiset 200 sivua, söin illallista ja menin hetkeksi makaamaan sängylleni - havahduin tunti lukupiirin alkamisesta. Loistavaa.

En siis voi jakaa suuria ajatuksia, joita kirja lukupiirin keskuudessa herätti. Olen pyrkityn lukupiirikirjojen kohdalla tuomaan esiin laajemman kirjon mielipiteitä. Onneksi pääsin juttelemaan kirjasta muutaman kaverini kanssa myöhemmin, sillä kirja herätti ajatuksia, hämmennystä ja muutamia tarkennusta vaativia kysymyksiä.

Odininlapsi on siinä mielessä varsin perinteikäs fantasiakirja, että se sijoittuu omaan maailmaansa, jossa on taikavoimia. Päähenkilö Hirka on 15-vuotias tyttö, joka odotaa riittiä, jonka seurauksena Yminmaan lapsista tulee aikuisia. Hänellä vain on ongelma: hän ei osaa syleillä, eli hyödyntää maassa olevaa Mahtia, sillä hän on menettänyt häntänsä lapsena. Ennen riittiä Hirkan isä kertoo, ettei Hirka olekaan hänen tyttärensä, vaan löytölapsi, jolla ei ollut häntää alun alkujaankaan. Isä uskoo, että Hirka on odininlapsi, ihminen, lapsi toisesta maailmasta, mädän kantaja. Mätä on pahinta, mitä väki voi kuvitella, eikä Hirka uskalla enää osallistua riittiin, jossa hänen poikkeavuutensa voisi ilmetä.

Hirkan apuna on kuitenkin yllättäviä tahoja, muun muassa Rime, joka on aina ollut rikas poika, mutta vasta pikku hiljaa lukijalle alkaa selvitä, kuka Rime oikeasti on. Rimen kautta Hirka ajautuu Yminmaan poliittisiin kiemuroihin, joiden takaa paljastuu vähintään yhtä mätä systeemi kuin mitä Yminmaan ulkopuolella pelätään olevan.

Luin haastattelusta, että Odininlapsi oli Siri Pettersenin ensimmäinen romaani, jota hän alkoi tosissaan kirjoittaa. Hän kertoi haastattelussa, että joutui usein palaamaan taaksepäin ja lisäämään tekstin joukkoon yksityiskohtia, jotta aiemmin kirjoitettu sopisi juonenkäänteeseen, jonka hän oli juuri keksinyt. Valitettavasti tämä näkyy jonkin verran. Kirja tuntuu ensikertalaisen kirjoittamalta, sillä sen tahditus ei ole ihan kohdallaan. Ensimmäiset 200 sivua edetään tosi hitaasti, kun taas viimeisessä 200:ssa sivussa kiidetään sellaista vauhtia, ettei juonekäänteissä jaksa enää pysyä mukana. Myös muutamat tärkeät juonenkäänteet oli harmillisesti kerrottu kuin ohimennen, niin että lukiessa oli pakko palata taaksepäin ihmettelemään. Itse jonkin verran kirjoittaneena olen huomannut saman idean. Joitain ongelmia on vaikea korjata ilman että aloittaisi koko tekstin alusta. Kirjaa lukiessa tulee paikoittain tunne, että kirjailija on kustannustoimittajan kanssa yrittänyt pelastaa kehnoja kohtia niin pitkälle kuin mahdollista.

Tahditusongelmista huolimatta kirja on mukavaa luettavaa, johon voi uppoutua päiväkausiksi. Juonenkäänteitä riittää, ja vasta loppupuolella kirjan tietty selittämättömyys alkaa häiritä. Muutamien kaverinieni mielestä oli virkistävää, ettei kirja sortunut perusteelliseen selittämiseen, mutta minä olisin kaivannut hieman enemmän vastauksia. Toisaalta se olisi taas lisännyt sivumäärää. Itse olisin kyllä ottanut kirjasta muutaman juonekäänteen pois ja lisännyt hieman pohjustusta. Kaverieni mielestä joidenkin yksityiskohtien puuttuminen saattoi myös kieliä siitä, ettei Petterseniä itseään kiinnostunut ne seikat: esimerkiksi ajan kulumiseen ei kiinnitetty juuri lainkaan huomiota, eikä kirjan väen hännillä ollut oikeastaan mitään muuta funktiota kuin osoittaa, etteivät he olleet odininlapsia.

Odininlapsi on kriteerit täyttävää fantasiaa, jonka lopetus jää odottamaan jatkoa. Onneksi se ilmestyy ensi kuussa. Jalava on julkaisemassa myös trilogian päättävän osan vielä vuoden 2016 puolella. Nopea julkaisutahti sopii niille, jotka tuppaavat unohtamaan aiemmat juonenkäänteet ja hahmojen nimet (kuten allekirjoittanut). Toivottavasti suomennos on laadukas. Aion lukea jatko-osan, sillä olen kiinnostunut näkemään, onko Pettersen kehittynyt kirjoittajana. Toivon, että seuraava osa on paremmin tahditettu ja paljastaa lisää Pettersenin luomasta maailmasta. Odininlapsi tuntui vasta esiosalta, minkä jälkeen kaikki voi alkaa.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

ALKUPERÄINEN NIMI: The Remains of the Day
SIVUJA: 283
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 1989 (suom. 1990)
SUOMENTANUT: Helene Bützow
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Pitkän päivän iltana on hurmaava kurkistus brittiläiseen palvelusyhteiskuntaan sen murtumisen hetkinä. Tarina alkaa vuodesta 1956, mutta päähenkilö, ikääntyvä hovimestari Stevens, palaa useaan otteeseen muistelemaan parhaimpien ikävuosiensa aikaista elämää. Hän on palvellut korkea-arvoisessa talossa lordi Darlingtonin hovimestarina, mutta nyt lordi on kuollut ja kartanon on ostanut amerikkalainen herra Farraday. Palvelusväkeä on leikattu, mutta Stevens huomaa pian, että leikkaukset ovat olleet liian rajuja: työn jälki kärsii. Kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus muutamaan vapaapäivään, hän päättää matkustaa tapaamaan kartanon entistä taloudenhoitajaa neiti Kentonia, sillä kirjeessään neiti Kenton on ilmaissut, että hän voisi olla kiinnostunut palaamaan palvelukseen useiden vuosien jälkeen.

Romaani on lyhyehkö, mutta se silti onnistuu piirtämään tarkan kuvan yhdestä hovimestarista ja hänen sielunmaisemastaan. Herra Stevens on jäykkä brittimies, joka on omistanut koko elämänsä palvelukselle. Hän pohtii kirjan aikana useaan otteeseen, minkälainen on hyvä ja ihannoitava hovimestari, ja antaa useita esimerkkejä siitä, miten on omasta mielestään toiminut esimerkillisesti useissa tilanteissa. Samaan aikaan Stevens on ärsyttävyyksiin asti sokea. Lukija huomaa, kuinka Stevens olisi voinut toimia useassa tilanteessa toisin, mutta hän pistää aina työnsä etusijalle.

Jos ensimmäisen ja toisen maailmansodan poliittiset kiemurat eivät olisi kadonneet mielestäni lukiokurssien jälkeen, olisin kenties saanut romaanista vielä enemmän irti. Herra Stevens nimittäin palvelee talossa, jossa pidetään useita merkittäviä tapaamisia, joissa vierailee historiasta tuttuja henkilöitä. Olematta hyvin perillä maailmansotien välisistä kiemuroista romaani on kuitenkin hyvin nautittava. Sen hienosteleva kieli ilahduttaa, joskus myös huvittaa, ja kurkistus hovimestarin arkeen on jo itsessään syy tarttua tähän kirjaan.

Kazuo Ishiguro oli minulle vanha tuttavuus, mutta Pitkän päivän ilta oli vasta toinen kirja, jonka häneltä luin. Se oli sen verran nautittava lukukokemus, että tartun Ishuguron teksteihin takuulla tulevaisuudessa, toivottavasti lähitulevaisuudessa.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Sarah Waters: Yövartio

ALKUPERÄINEN NIMI: The Night Watch
SIVUJA: 509
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2006 (suom. 2007)
SUOMENTANUT: Helene Bützow
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Toinen maailmansota on loppunut ja joukko nuoria aikuisia joutuvat jatkamaan elämäänsä, joka ei ole enää sama kuin ennen sotaa. Kaikki elävät Lontoossa ja yrittävät löytää uuden roolinsa. Kay ajelehtii ympäriinsä miesten vaatteisiin pukeutuneena ja käy enimmäkseen elokuvissa. Helen työskentelee seuranhakufirmassa ja suhtautuu mustasukkaisesti tyttäystäväänsä, joka käy liian usein ulkona muiden naisten kanssa. Helenin työkaveri Viv yrittää ylläpitää sodan aikana alkanutta suhdetta naimisissa olevaan mieheen, ja Vivin veli Duncan kohtaa miehen, joka oli hänen sellitoverinsa vankila-aikoina.

Yövartio on kirja, joka keskittyy tavalliseen elämään epätavallisessa tilanteessa. Kaikki kirjan hahmot koittavat ylläpitää normaaliutta tilanteessa, jossa entinen maailma on muuttunut. Kay pystyi pukeutumaan housuihin ja pitämään lyhyttä hiusmallia sodan aikaan, jolloin hän oli ambulanssikuski ja hänen tyylinsä oli yksinkertaisesti käytännöllinen, mutta sodan jälkeen sitä kommentoidaan jatkuvasti. Helen teki merkittävää työtä, ja Viv pystyi helposti ylläpitämään suhdetta aikana, jolloin hotelleissa näennäisesti yksin yöpyvät naiset eivät olleet outo näky. Sota-aikana myös vankilassa oleviin ei erityisemmin kiinnitettu huomiota.

Tarina kertoo toisesta maailmansodasta, mutta yli puolet kirjasta tapahtuu sodan loppumisen jälkeen. Sota on kuitenkin tuoreessa muistissa, eikä maailma ole vielä toipunut siitä. Mielenkiintoisen kirjasta tekee sen takaperoinen kronologia: kirja on jaettu osiin ja jokainen osa menee ajassa taaksepäin. Lukijalle selviää ensiksi lopputilanne, ja jokainen osa raottaa tarkemmin tapahtumia, joihin on aiemmin vain viitattu.

Toinen maailmansota on suosittu aihe. Siitä kirjoitetaan jatkuvasti kirjoja, tehdään elokuvia, sarjoja ja dokumentteja. Siihen törmää niin usein, että jossain vaiheessa alkaa miettiä, löytyykö enää teosta, jossa sitä on osattu käsitellä jälleen kerran yhdestä uudesta näkökulmasta. Luin vastikään toisen brittiläiskirjailijan romaanin samasta ajasta, joten riskinä olisi ollut lukuähky. Liian paljon samaa aihetta. Mutta Sarah Waters onnistui kertomaan toisesta maailmansodasta virkeästi.

Olen nyt kuluneen puolen vuoden aikana lukenut kolme Sarah Watersin kirjaa. Jokainen on ollut erilainen, mutta toki niissä huomaa yhtäläisyyksiä. Waters kirjoittaa helppolukuisesti, muttei yksinkertaisesti. Hän saa arkiset asiat kuulostamaan mielenkiintoiselta, eikä pelkää kirjoittaa aroista aiheista. Hänen kirjoissaan tuntuu toistuvan rakkauden, intohimon ja jollain lailla tuhoon tuomittujen suhteiden aiheet. Suhteet hänen kirjoissaan eivät ole suurta draamaa, vaan jotain lievempää. Epäilyjä, mustasukkaisuutta, ulkopuolisia vastuksia ja tunteiden hiipumista. Waters kirjoittaa kirjoihinsa myös hahmoja, jotka eivät istu perinteiseen heteron malliin, mikä on uskomattoman virkistävää. Kirjan ei tarvitse sijoittua nykyaikaan sisältääkseen seksuaalivähemmistöjen edustajia.

Mielestäni Yövartio on paras Watersin kirja, minkä olen tähän mennessä lukenut. Vieras kartanossa oli kiehtova, mutta tapahtumat vyöryivät jatkuvasti kauheampaan suuntaan, jolloin eteneminen alkoi tuntua raskaalta. Parempaa väkeä taas vaihtui intohimoisesta suhteenkuvauksesta oikeusdraamaksi, mikä oli ikävällä tavalla yllättävää. Yövartio etenee tasaista vaihtia, jatkuvasti mielenkiintoisena, jatkuvasti uutta paljastaen. Viisisataa sivua ei tuntunut lainkaan kovalta rutistukselta, vaan selkeä, hyvin mietitty rakenne teki lukukokemuksesta kaikin puolin nautinnollisen.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Maaliskuu oli...



En yleensä kirjoita koosteita kuluneista kuukausista, sillä koen, ettei kuukaudessa loppujen lopuksi ehdi tapahtua niin paljon. Nyt minulla on kuitenkin sellainen olo, että haluan käydä läpi, miksi hyvin alkanut lukuvuosi on ajatunut siihen, että olen neljä kirjaa lukutavoitteestani jäljessä.

No, yksinkertainen syy siihen on kandi. Tyhmä kun olin, aloitin sen todellisen kirjoittamisen vasta maaliskuun ainana, kun palautuspäivä oli 31.3. Olin toki lukenut lähdekirjallisuutta jo reippaasti, mutta varsinaisen kirjoitustyön aloitin suunnilleen 20 päivää ennen palautusta. En tarkkaan päivää muista, mutta muistan sen, että kirjoittamisen aloittaessa laskeskelin, että jos saan sivun päivässä kasaan, saan tekstin kasaan maaliskuun loppuun mennessä.

Eihän se toki ihan niin säännöllisesti edennyt. Joinakin päivinä kirjoitin enemmän, joskus taas en lainkaan, sillä olin mennyt sopimaan elämääni kaikkea opiskelua haittaavaa sosiaalista elämää.

Maaliskuun alussa vielä luin kohtuu reippaasti, sillä olin luvannut kirjoittaa Oneironista arvostelun ja Hävityksen jumalan palautuspäivä lähestyi, eikä sitä voinut varausjonon takia uusia. Luin myös Pienen kirjapuodin Pariisissa, sillä olin saanut sen arvostelukappaleeksi ja liennytin sen lukemisella syyllisyyttä, mikä minulla on kaikista niistä arvostelukappaleista, jotka olen saanut, mutta en ole vielä lukenut. Ne ovat kyllä näköetäisyydelläni kirjahyllyssä ja katselen niitä usein raskaasti huokaillen, mutta en ole ehtinyt vielä tartumaan niihin.

Kun olin saanut "pakolliset" romaanit ja syyllisyydenlievittäjät alta pois, edessä oli maaliskuun lukupiirikirja, Markku Sadelehdon toimittaja novellikokoelma Wendigo ja muita yliluonnollisia kertomuksia. Luin esipuheen ja aloitin ensimmäistä novellia, mutta vaikka olin luonut kauniin lukusuunnitelman (kaksi novellia päivässä), en motivoitunut lukemaan tekstejä läpi. Kenties vanha novellikerronta etäännytti minut tekstistä, suurin osa kuin novelleista oli kirjoitettu ja julkaistu 1900-luvun alussa.

Se kokoelma jäi sitten kesken. Juttelin siitä jopa poikakaverini kanssa, sillä meistä kumpikaan ei ole ennen jättänyt lukupiirikirjaa kesken, mutta nyt molemmille kävi niin. Hänellä oli tosin erilaiset syyt kuin minulla. Jotenkin lukupiirikirjan kesken jättö tuntui kauhean vastuuttomalta. Jouduin useaan kertaan vakuuttamaan itselleni, että se on harrastus, enkä minä ole velvoitettu lukemaan joka ikistä kirjaa.

Seuraava lukupiirikirja on Siri Pettersenin Odininlapsi, ja toivon saavani sen luetuksi, sillä ostin kyseisen kirjan viime syksynä Turun kirjamessuilta.

Siinä vaiheessa, kun suosiolla jätin yhden kirjan kesken, muukin lukuinto hiipui. Päiväni aikataulu oli suunnilleen se, että heräsin aamulla, menin kirjastoon kirjoittamaan kandiani ja saavuin kotiin vasta kun kirjasto meni kiinni, mikä oli usein klo 20:00. Sen jälkeen olin niin poikki pitkän aivotyöpäivän jälkeen, etten jaksanut enää lukea juurikaan. Enimmäkseen istuin koneella hupisivuilla tai katson televisiota. Tuli katsottua muutama hyvä dokumentti.

Lueskelin kyllä välillä arvostelukappaleeksi saamaani Joe Abercrombien Vain puoliksi kuningas -kirjaa, mutta huomasin eteneväni siinä hitaasti. Se on edelleen yöpöydälläni, tavoitteena saada se huhtikuun aikana luettua.

Niin... Lukemisen kannalta maaliskuu oli pienehkö epäonnistuminen, mutta luin silti kaksi hyvää kirjaa ja yhden ihan lukukelpoisen kirjan, vaikken henkilökohtaisesti niin suuresti siitä nauttinutkaan. Sain kuitenkin kandin valmiiksi. Tai no niin valmiiksi, mitä se tässä vaiheessa voi olla. Palautin sen ja odotan ensi viikolla opponentin ja muiden ryhmäläisten tuomiota. Sen jälkeen korjaukset, plagiaattitesti, kypsyyskoe... Enkä siltikään ole vielä kandi, sillä virkamiesruotsi puuttuu. Olen niitä klassisia tapauksia.

Eilen kun saavuin kotiin kandin palautuksen jälkeen, katselin kämppääni ja totesin, että nyt olisi aika korkata joku hyvä kirja. Jonkin aikaa sitten kirjastossa ollessani rikoin kirjastolakkoni (jotta lukisin enemmän hyllyssäni olevia kirjoja) ja lainasin jälleen Sarah Watersia. Eilen illalla koin, että kaipaan jotain laadukasta mutta samalla helppolukuista tekstiä, josta on takuu, että se on myös hyvää kirjallisuutta. Hyllyssä olisi ollut monia vaihtoehtoja, mutta toisen maailmansodan aikainen Lontoo kiinnosti.

Oli kuin janoinen olisi vihdoin saanut vettä nenänsä eteen. Lukea humautin illalla noin 50 sivua ja tänään olen päässyt jo sivulle 140. Uskon, että kun lopetan tämän blogitekstin kirjoittamisen luen vielä paljon lisää. Nyt haluan lukea, ennen kun muut kouluhommat varastavat jälleen huomioni.

Hiljaisuudesta huolimatta maaliskuussa sain muutaman uuden seuraajan. Jo se motivoi päivittämään, etteivät uudet seuraajat elä harhaluulossa, että olen täysin hiljentynyt. ;)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...