perjantai 13. toukokuuta 2016

Kate Morton: Kaukaiset hetket

ALKUPERÄINEN NIMI: The Distant Hours
SIVUJA: 727
KUSTANTANUT: Bazar
JULKAISTU: 2010 (suom. 2015)
SUOMENTANUT: Natasha Vilokkinen
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale.

Kate Mortonin kolmannes suomennettu kirjaa jatkaa samaa tyyliä kuin kaksi aiempaa, Paluu Rivertoniin ja Hylätty puutarha. Suomennokset on tehty julkaisujärjestyksessä, joten Kaukaiset hetket on siis Mortonin kolmas romaani. Hän on julkaissut vielä kaksi romaania, The Secret Keeperin ja The Lake Housen, joista ensimmäiseksi mainitun Bazar julkaisee suomeksi ensi syksynä.

Näin kolme Mortonin kirjaa luettuani olen huomannut hänen kirjoissaan tutun kaavan. On menneisyyden salaisuus, on nykyisyys jossa salaisuus alkaa selvitä. On vanhoja naishahmoja, joilla on vaiettu menneisyys, jota nykyisyyden nuorempi nainen alkaa selvittää. Nuorempi naishahmo on periaatteessa päähenkilö, mutta todellisuudessa hän on vain ikkuna, jonka kautta lukija pääsee kurkistamaan tarinaan sisälle. Mortonin tiilikiviromaaneissa aikatasot hyppivät tyypillisesti sujuvasti, lähes liiankin saumattomasti. Kirjat tarjoavat miellyttävän lukukokemuksen, jossa saa jännittää hahmojen puolesta ja odottaa, mitä kaiken alta lopulta paljastuu, mutta samalla tarina sitoo kaikki langat napakasti yhteen, eikä jätä juuri mitään lukijan itsensä pohdittavaksi.

Kun luin Paluun Rivertonii, olin haltioissani. En ollut pitkään aikaan lukenut mitään sellaista. Hylätty puutarha kolahti minuun jopa vähän paremmin, mutta silti annoin sille yhden tähden vähemmän Goodreadsissa. Syynä oli samankaltaisuus. Kaukaisille hetkille annoin taas yhden pisteen vähemmän. Kaukaiset hetket oli kirja, jota luki ilolla. Teksti on helppoa, tarina kohtuu mielenkiintoinen ja toisen maailmansodan aikainen Englati mielenkiintoinen tapahtumaympäristö.

Mutta. Mutta, mutta, mutta. Voi että kun kirja rönsyili. Vaikka pidinkin lukemastani, en ollut missään vaiheessa ihan varma, mihin kirja on tähtäämässä. Kirja alkaa siitä, että Edien äiti Meredith saa kirjeen, joka on ollut hukassa vuosikymmeniä. Edielle selviää, että kirje on eräältä naiselta, joka oli Meredithin ystävä hienossa kartanossa, jossa Meredith vietti evakkoaikansa toisessa maailmansodassa. Meredith ei halua puhua asiasta, mutta kirje jää vaivaamaan Edietä. Kun hän sattumalta työmatkallaan eksyy ja huomaa olevansa kylässä, jossa kartano sijaitsee, hän päättää mennä tutustumaan kartanoon. Hän tapaa siellä kolme vanhaa Blythen siskosta, jotka ovat pitäneet kartanoa pystyssä kolmistaan 40-luvulta lähties.

Premissi vaikuttaa yksinkertaiselta. Selvitä, mitä sisarusten menneisyydessä tapahtui ja miten Meredith liittyy kaikkeen. Siitähän se lähtee, mutta soppaan heitetään mukaan yhtä jos toista matkan varrella. Juoni liikahtaa suuntaan jos toiseen, yhtäkkiä selvitetään kadonneen sotilaan mysteeriä, yhtäkkiä taas epäillään sitä, onko siskosten kirjailijaisä sortunut plagiaattiin. Toki tarina saa rönsyillä, mutta punaista lankaa täytyy osata kuljettaa mukana. Valitettavasti Morton ei aina onnistunut siinä. Välillä lanka taas löytyy, mutta välillä taas oli sellainen olo, että onnistuin tarttumaan lankaan, joka ei ollutkaan punainen, vaan sininen, vihreä ja keltainen. Jos vielä kirjan lopussa odottaa sitä suurta paljastusta, joka yhdistäisi kaiken, on tarinanrakennus heikoilla jäillä.

Kyllähän tarina loppuu ihan tyydyttävästi. Kaikkiin kysymyksiin saadaan vastaus. Kysymysten asetteluun vain meni aikaa. Vielä sivulla 100 en ollut lainkaan varma, mihin suuntaan tarina on lähdössä. Juoni muhii lähtökuopissa. Onneksi Mortonilla on sujuva kirjoitustyyli, jonka varaan saattoi heittäytyä ja vain lukea menemään silloin, kun ei ollut ihan varma, mitä odottaa.

Tekstistäni käy ilmi, että olen pettynyt. Onneksi on olemassa muidenkin mielipiteitä. Pienen kirjaston Katri ihastui kirjaan ja sen runsauteen, ja Sinisen linnan Maria tykästyi kirjaan, vaikka moittiikin tarinaa kliseistä ja melodramaattisuudesta. Katja Jalkanen oli minun tavoin pettynyt.

Kolmannen Mortonin kirjan jälkeen alkaa olla sellainen olo, että kyllä noin yksi Morton vuodessa menee. Näitä on ihan mukava lukea. Aion ehdottomasti lukea myös seuraavan suomennoksen.

3 kommenttia:

  1. Luen minäkin tulevat Mortonit, vaikka en ihastunut tähän. Hullaannuin niin täysin Hylättyyn puutarhaan. Paluu Rivertoniin oli myös lukuelämys, joka ei unohdu.

    VastaaPoista
  2. Tämä on kyllä runsas ja rönsyilevä, mutta itse satuin lukemaan kirjan _juuri oikealla hetkellä_. Luulen, että sillä on paljon merkitystä. Mortonin kirjat kun ovat vähän siinä rajalla, että ovatko liian hömpsää vai eivät, mutta kevyen kirjan nälässä ne ovat täydellisiä. Hylätty puutarha on ollut itselleni "heikoin", mutta siitä on jäänyt elävästi muutama mielikuva ja salaa haluaisin kirjan omaan hyllyyn. Mortonin suomennosta odotan innolla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mortonin kirjat ovat tosiaan niillä rajoilla. Suomalaisissa painoksissa on hyvät, mielenkiintoa herättävät kannet, mutta mitä olen muunkielisten kirjojen kansia katsonut, ne antavat hömppävaikutelman. Näitä kirjoja voisi myydä melkein harlekiineina, mutta kuumia romansseja ei kirjojen sivuilta juurikaan löydy.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...