torstai 30. kesäkuuta 2016

Anne Leinonen: Vaskinainen

Yritäpä ottaa tuosta kiiltävästä kannesta järjellistä kuvaa.
SIVUJA: 222
KUSTANTANUT: Osuuskumma
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Anne Leinosen novellit ovat kolahtaneet, mutta Viivamaalari, eli ainoa romaani, jonka häneltä olen lukenut, ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin olisin toivonut. Hankin Vaskinaisen viime sykynä Turun kirjamessuilta, sillä sitä mainostettiin steampunk-romaanina ja sen hieno kansi vietteli minut. Viivamaalarin jälkeisessä lievässä pettymyksen tilassa viivyttelin Vaskinaiseen tarttumista, mutta kun se valikoitui spefilukupiirini kesäkuun kirjaksi, päätin siihen viimein tarttua.

Kirjan ensimmäisten lukujen ei pidä antaa säikäyttää. Tarina alkaa Tuonelasta, jossa Vaskinainen on airut, joka kuljettaa viestejä Tuonelan sisarilta toisille. Vaskinainen on erilainen kuin muut, sillä hänelle on luotu kyky rakastaa kuin ihmiset. Hän rakastuu Sudenkorentoon, mistä alkaa tapahtumasarja, joka rikkoo Taivaantakojan koneen, joka pyörittää koko Tuonelaa. Tuonela menee jumiin, kuolleet eivät enää pääse eteenpäin, eikä kukaan oikein tiedä, mitä tehdä. Nämä ensimmäiset luvut on kerrottu kauniisti, mutta välillä vaikeasti seurattavasti. Ensimmäiset luvut säikäyttävät tyylillään: onko koko romaani sellainen? Tyylillä jaksaisi lukea novellin, muttei ehkä romaania.

Vaskinainen karkoitetaan Tuonelasta. Hän nousee ihmisten maailmaan ja päättää selvittää, miten Taivaantakojan kone saadaan taas liikkeelle. Tässä vaiheessa juoni lähtee rullaamaan, sillä mukaan tulee toinen näkökulma, Niilas. Niilas on pienen kylän kasvatti, joka viihtyy paremmin omissa oloissa kuin muiden seurassa. Kenties siksi hänet lähetetään isoon kaupunkiin selvittämään, miksi maailma on sekaisin. Lapsia syntyy jatkuvasti kuolleena, on kuumaa ja kuivaa eikä luonto tunnu muutenkaan toimivan niin kuin ennen. Tarina seuraa Niilasta pitkään ennen kun Vaskinainen nähdään uudestaan.

Anne Leinonen on kirjoittanut ehdottomasti mielenkiintoisen romaanin, jota on vaikea sijoittaa minnekään. Ensiksi tunnelma on hyvin kalevalainen, onhan siinä mukana Tuonelaa, Taivaantakojaa ja kaikenlaista muutakin. Vaskinainen on kuitenkin selkeästi steampunkahtava olento. Niilas taas elää jonkinlaisessa muinais-Suomessa, jonka mielikuvaa piti muokata jatkuvasti tarinan edetessä. Ensiksi lähdettiin liikkeelle hyvin rautakausimaisesta ympäristöstä, mutta sitten saavutaan keskiaikaiselta vaikuttavaan kaupunkiin ja lopulta pelloille, jossa työskentelee koneita, joita voisi sijoittaa steampunk-1800-lukuun.

Romaani ei missään vaiheessa anna lukijalle aikaa eikä paikkaa. Paikka muistuttaa Suomea, mutta se ei selvästi ole sitä. Joet laskevat pohjoiseen, eikä mitään merkittäviä maamerkkejä mainita. Tarinan edetessä myös paljastuu, ettei Tuonela ole ihan sellainen, kuin Kalevalassa on kuvattu. Leinonen tuntuu yhdistelleen vähän kaikenlaista. Lukupiirissämme joku muisti, että noidat, joihin kirjassa viitataan usein, ovat esiintyneet Leinosen jossain novellissa aiemmin, ja joku toinen muisteli, että kirjasta löytyi jotain muutakin tuttua. Hyvin mahdollista.

Vaskinainen onnistui tekemään positiivisen vaikutuksen. Leinosen romaaneihin aion tarttua tulevaisuudessakin. Silti suosittelen myös hänen novellejaan. Leinosella tuntuu riittävän ideoita. Vaskinainen oli niitä tupaten täynnä, varsinkin lopussa, jossa tuli jopa olo, että siinä on niitä liikaa. Olisin kaivannut tarkempaa keskittämistä. Mutta ideoita kyllä löytyy. Seuraavaksi tartun jälleen johonkin Leinosen novellikokoelmaan.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Marjane Satrapi: Pistoja

ALKUPERÄINEN NIMI: Broderies
SIVUJA: 150
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2003 (suom. 2010)
SUOMENTANUT: Taina Helkamo
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Marjane Satrapi on tunnettu Persepolis - Iranilainen lapsuuteni ja Persepolis 2 - Kotiinpaluu -albumeistaan. Kun minulle iski innostus lukea sarjakuvia näin kesän ratoksi, hänen nimensä muistui mieleeni. Nopea haku kirjaston sivuille paljasti, että hän on tehnyt muitakin sarjakuvia. Summan mutikassa lainasin Pistoja-nimisen pienehkön kovakantisen kirjan, jonka muistan joskus nähneeni jossain blogissa.

Kuten Persepolis-sarjakuvat, myös Pistoja on saanut inspiraatiota Marjanen omasta elämästä. Sarjakuvatarinan kehyskertomuksena on iltatee, jonne joukko naisia kokoontuu keskustelemaan. Marjanen isoäiti johtaa puhetta - hänen mukaansa selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä. Marjanen tehtävä on keittää tee, ja samalla kun hän tarjoilee, seurueeseen kuuluvat naiset yksi kerrallaan kertovat tarinan. Joko tarina on tapahtunut heille itselleen, tai he kertovat jotain, mitä ovat kuulleet jostain muualta. Juoruavat.

Tarinat kertovat iranilaisten naisten arjesta. Avioliitoista, avioeroista, siitä minkälaisia mahdollisuuksia Euroopassa asuva iranilainen mies voi tarjota naiselle. Vanhemmat naiset ovat sitä mieltä, että naimisiin pitää mennä vain järjellä, mutta nuoremmat haluavat mennä naimisiin rakkaudesta. Tästä väitellään. Joukossa on myös naisia, jotka ovat olleet useamman kerran naimisissa, ja naisia, jotka haluavat korostaa, ettei kaikki ole niin kamalaa kuin ennen. Naiset kertovat, kuinka miehet ovat olleet heille epäoikeudenmukaisia, mutta myös siitä, kuinka naiset ovat auttaneet toinen toisiaan.

Albumi tarjoaa kurkistuksen iranilaisten naisten elämään. Se ei ole yhtä tarkasti sidottu aikaan ja paikkaan kuin Persepolis-sarjakuvat, mutta välillä on nähtävissä pieniä yksityiskohtia: eräs nainen muun muassa haaveilee Eurooppaan muutosta, jotta hänen ei tarvitsisi pitää huivia.

Satrapin aiemman sarjakuvat tekivät minuun noin vuosi sitten suuren vaikutuksen. Pistoja ei jää niin voimakkaaksi lukukokemukseksi, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoiseksi tapaukseksi. Lukijana yritin sijoittaa iltateen viettoa johonkin kohtaan Persepolis-sarjaa. Kenties siihen vaiheeseen, kun Marjane on palannut Euroopasta takaisin Iraniin? Loppujen lopuksi se ei kuitenkaan ole tärkeää, vaan tärkeintä ovat tarinat.

Miinusta vaikeahkosta käsinkirjoitetusta tekstistä. Olen saanut kommenttia, että minulla on kyky lukea vaikka minkälaista käsialaa, joten minulle teksti ei tuottanut suuria ongelmia, mutta uskon, että jollekin se saattaa olla ratkaiseva tekijä.

n. s. 16-17. (Kirjassa ei ole sivunumeroita.)

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä


ALKUPERÄINEN NIMI: Kunskapens frukt
SIVUJA: 143
KUSTANTANUT: Sammakko
JULKAISTU: 2014 (suom. 2016)
SUOMENTANUT: Helena Kulmala
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Nyt esittelen sarjakuvan, jota minulle suositteli Facebook. Tai pikemminkin joku tuttavani, joka oli tykännyt Helsingin Sanomien Nyt-liitteen jutusta, ja algoritmi oli päätellyt, että minua voisi kiinnostaa nähdä tämä kaverini tykkäys. Nyt-liitteen juttu oli nimetty klikkiotsikkotrendin mukaan: 13 asiaa, jotka opin naisen sukupuolielimistä lukemalla yhden sarjakuvakirjan. Luin jutun ja laitoin kirjan kirjastossa varaukseen, sillä ilmeisesti juttu oli innoittanut muutaman muunkin tutustumaan kirjaan hieman tarkemmin, minkä vuoksi kirjaan oli jonoa.

Eniten pelkäsin sitä, että Nyt-liitteen artikkeli oli jo kertonut kirjasta kaiken mielenkiintoisen. Totta on se, että jutun kirjoittaja Jutta Sarhimaa on poiminut kätevästi kolmetoista faktaa ja perustellut niitä muutamin kappalein sarjakuvan antamien faktojen perusteella. Mitä tahansa faktoja Strömquist ei ole sarjakuviinsa heittänyt, vaan lähdeviittauksia vilisee kuvien joukossa jatkuvasti. Itse lähteitä on alkanut tarkistaa, varsinkin kun ne olivat suurimmalti osin ruotsinkielisiä lähteitä. Nyt-liitteen artikkelin lukemisen jälkeen ilokseni kuitenkin huomasin, että sarjakuvalla on muutamin tarjottavaa, kuin ne 13 faktaa.

Ensinnäkin formaatti on eri. Strömquistilla on yksinkertainen, vähäeleinen tyyli. Hän ei kikkaile kuvituksella, vaan teksti on pääosassa. Pelkkänä tekstinä hänen sanomansa ei kuitenkaan olisi ehkä kolahtnut yhtä voimakkaasti, sillä kuvitus tuo tekstiin huumoria ja havainnollisuutta.

s. 90
Bloggasin juuri Eve Enslerin The Vagina Monologuesista, joka ei uponnut minuun. Koin, että kirja on jo aikansa elänyt, 20 vuotta vanha juttu. Satuin lukemaan Kielletyn hedelmän melkein heti perään, vaikken mitenkään suunnitellut, että nytpä luen kaksi suunnilleen sama aihetta käsittelevää kirjaa peräkkäin ja vertailen niitä. Näin kuitenkin kävi. Strömquistin vuonna 2014 julkaistu sarjakuva-albumi on tuoreempi näkökulma, joka osoittaa, että aiheessa on vielä paljon tabuja. Pidin Kielletystä hedelmästä enemmän, sillä se perustui faktoihin, mutta humoristisin keinoin. Se kertoo, miten ihmiskunta (miehet) on ollut järjettömän kiinnostuneita naisten sukupuolielimistä, seksuaalisuudesta ja kuukautisista, mutta missän vaiheessa ei olla varsinaisesti vaivauduttu kysymään naisilta, mitä mieltä he itse ovat asioista. (Tämä toki on yleistys. Taatusti jossain vaiheessa joku nainen on yrittänyt sanoa jotain ääneen, mutta eri asia on, onko kuunneltu.) The Vagina Monologues taas on vakavaa taidetta, jossa istutaan pimeässä huoneessa spottivalon alla lukemassa vakavia monologeja, jotka voimauttavat ja vapauttavat. Vaginamonologit perustuvat naisten omiin kertomuksiin ja kokemuksiin, kun taas Kielletty hedelmä faktoihin. Kaipa tätä bloggaajaa miellyttävät faktat enemmän.

Kielletty hedelmä on todella nopealukuinen. Sen luki kahdella istumalla. Se imaisu mukaansa, ja jokaisen luvun alussa oli intro, joka kannusti aina lukemaan seuraavankin tekstin. Kirjan sivuilla on paljon ronskeja juttuja ja myös anatomia valokuvia, mutta kirjan tarkoitus taitaa olla juuri se, että niistä jutuista puhuttaisiin ja niistä jutuista näkisi oikeita kuvia.

Päällisin puolin mieleen jäi vauhdilla etenevä hauska albumi, joka sai myös ajattelemaan ja onnistui samalla vähän antamaan uutta tietoaa. Strömquist ei pelkää käyttää huutomerkkejä ja isoja kirjaimia. Kaikki on hieman vedetty överiksi, mutta se toimii.

Mitä Nyt-liitteen juttuun tulee, niin enpä olisi itse keksinyt parempaa keinoa arvostella albumia. Se kertoo jotain, mutta ei kaikkea.

s. 75

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Eve Ensler: The Vagina Monologues

SIVUJA: 185
KUSTANTANUT: Little, brown
KIELI: Englanti
JULKAISTU: 2001
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Eve Ensler alkoi esittää Vaginamonologejaan vuonna 1996. Tämä kirja on kooste näytelmästä, ja se sisältää Gloria Steimemin esipuheen. Monologien välissä on pientä taustoitusta aina seuraavasta monologista tai jokin lyhyempi tekstinpätkä. Monologit ovat erilaisten naisten haastattelujen pohjalta tehtyjä, mutta yleensä Eve Ensler esitti ne itse lavalla.

Olin hämärästi kuullut näytelmän aiheuttamasta ilmiöstä, joten kun näin kirjan kirjastossa, lainasin sen enempää miettimättä. En tiennyt mitä odotin, mutta olin silti jokseenkin pettynyt.

Aiheeseen juurikaan perehtymättä kirja ei taustoittanut ilmiötä tarpeeksi. Kirja ei kertonut, mitä Vaginamonologit ovat. Kirja on ilmestynyt vuonna 2001, joten kai kirjaa tehdessä se oli kaikkien muistissa, mutta nyt 15 vuotta myöhemmin, tieto ei ole jäänyt elämään, ainakaan jos ei pyöri piireissä. Kirjaa lukiessa piti päätellä paljon, mikä ei sinänsä ole huono asia, sillä eihän kaikkea pidä ojentaa valmiina tarjottimella, mutta olisin kaivannut edes jotain lyhyttä kuvausta esimerkiksi siitä, kuka Eve Ensler on. Gloria Steimeminkin esipuhe käsittelee enimmälti Monologien vaikutusta. Se lähtee oletuksesta, että lukija jo tietää, mistä on kyse.

Mitä itse monologeihin tulee, osa oli mielenkiintoisia, osa taas mielestäni täyttä huuhaata. Mutta ei kaikesta tarvitse pitääkään - näytelmä on taatusti tarjonnut jotain jokaiselle katsojalle. Jos minä en pidä yhdestä kohdasta, joku toinen on voinut pitää siitä. Joku voi kokea jonkun toisen yksityiskohdan voimattavana, kun taas toinen samaistuu paremmin johonkin toiseen kohtaan.

Mielenkiintoista kuitenkin näin 2010-luvun naisena oli kokemus siitä, kunka vanhentuneelta monologitekstit minusta jo tuntuivat. Kirja antaa vaikutelman, että monologit ovat viimein vapauttaneet naiset ja voimauttaneet heidät antamalla heille luvan puhua seksuaalisuudestaan ja sukuelimistään avoimesti. Kirjassa kuvataan paljon sitä, kuinka Vaginamonologit ovat muuttaneet monien naisten elämän.* En kiistä lainkaan näitä kokemuksia. Ne ovat hyvin arvokkaita. Mutta silti kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että... no, että työ on jo tehty. 1990-luvulla tehtiin työtä, jotta 2010-luvulla naisten ei enää tarvitsisi kokea häpeää itsestään. Ehkä sen takia koin tekstit vanhentuneiksi.

Toisaalta minulla on joskus olo, että elän suvaitsevaisuuskuplassa. Tiedostan kyllä, että myös 2010-luvulla on paljon tehtävää. Eve Enslerin The Vagina Monologuesissa saatettiin aloittaa jotain, joka on edelleen työn alla. Sinkkuelämää-tyylisten mielenkiintoisten hämärien newyorkilaisten clubien ja underground-teatterilavojen tunnelmista ollaan siirrytti internetin aikaan, aikaan jossa informatiivia videoita, blogikirjoituksia ja informatiivisia artikkeleita tulvii joka suunnasta niille, jotka ovat valmiita niitä lukemaan.

*Kirjan lopussa on itse asiassa pitkä kooste palautteista, joita Vaginamonologit ovat saaneet. Kaikissa on ylistävä sävy, mutta lukijana jäin ihmettelmään, miksi niitä oli niin paljon. Muutamakin olisi riittänyt, sillä useissa kymmenissä teksteissä oli toistoa.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Tampereen Finnconin tärppejä

Rintanappeja Finncon-myyntipöydällä.
Edellinen Finncon oli vuonna 2014 Jyväskylässä. Lähdin sinne sen enempää suunnitelematta. Bussiliput kouraan ja majapaikaksi isoveljen kämppä. Kävin kiltisti joka päivä paikan päällä, osallistuin ohjelmaan, rustailin mielipiteitäni muistikirjaani ja menin aina iltaisin kiltisti majapaikkaan katsomaan Orange is the New Blackin toista tuotantokautta. Muistan, että oli kesän kovin helle ja olin aiemmin viikolla tullut sääskien syömäksi, joten nukkuminen oli vähän niin ja näin: silloin kun ei kutittanut, oli aivan liian kuuma, ja joskus molempia yhtä aikaa.

Vuonna 2014 tilanne oli hyvin erilainen kuin nykyään. Silloin en ollut lainkaan suomalaisissa fandom-piireissä mukana. Toki olin nettiaktiivi, mutta todellisessa elämässä en tiennyt juuri ketään. En tainnut Jyväskylän Finnconissa puhua juuri kenellekään. Istuin tuppisuuna ohjelmasta toiseen, kirjoitin ajatukseni muistikirjaan ja julkaisin juttuni sitten blogissani.

Nyt tilanne on ihan eri. Olen mukana Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry:n hallituksessa ja katson parhaillaan Orange is the New Blackin neljättä kautta. Seuran kautta olen osallistumassa Finnconiin ihan eri tavalla kuin miten olen tottunut osallistumaan tapahtumiin. Ennen ohjelma oli minulle se pääsyy, miksi lähdin tapahtumiin, nyt taas joudun pohtimaan, mihin ohjelmaan ehdin edes osallistumaan. Luvassa on pöydän takana päivystystä, iltabileitä (joiden olemassaolost en vuonna 2014 edes tiennyt!) ja muutama lievähkö "edustushetkikin", jos niitä sellaisiksi voi kutsua.

Ajattelin silti nostaa esiin muutaman mielenkiintoisen ohjelman, joita menen ehdottomasti kuuntelemaan, jos vain repeän.

PERJANTAI

Klo 14-16, Luentosali A07: STK:n raapalepaja
Raapaleet ovat tasan sadan sanan pienoisnovelleja. Ne ovat kiinnostava haaste niin kirjoitusharjoituksena kuin vakavampana taideteoksena. Tule mukaan kokeilemaan raapaleen kirjoittamista O. E. Lönnbergin ja Nina Korennon kanssa.
Oma kommentti: Jos kirjoittaminen pelottaa pituuden takia, tämä voi auttaa oppimaan tiivistämää.

Klo 16-17, Luentosali A3: Humanistisen mutanttitutkijan arkea
Oletko aina pohtinut, miten supersankareita, hobitteja tai vogoneja tutkitaan? Ohjelmassa kurkistetaan siihen, millaista scifin ja fantasian tutkiminen on. Luento soveltuu myös aiheesta kiinnostuneille opiskelijoille. Mutanteista väitöskirjaansa tekevää Kaisa Kortekalliota haastattelee Juri Timonen.
Oma kommentti: Tutkiminen on kiinnostavaa, ja jos kiinnostaa spefin tutkiminen, niin sehän se vasta kiinnostavaa onkin!

Klo 17-18, Luentosali A1: Vaihtoehtoinen Tampere
Millaisia koukkuja kirjailijat ovat löytäneet Suomen Manchesteriksi nimetystä kaupungista kosken äärellä? Millä tavoin he ovat hyödyntäneet sitä teoksissaan? Miten ylipäätään hyödyntää kotipaikkatuntemusta fiktiossa?
Keskustelemassa kirjailijat Johanna Sinisalo, Salla Simukka, Anni Nupponen ja Samuli Antila, J.S. Meresmaa (pj.)
Oma kommentti: Itse olen viime aikoina perehtynyt spekulatiiviseen Turkuun, joten on hyvä päästä myös pohtimaan, mistä vaihtoehtoinen Tampere koostuu.

LAUANTAI

Klo 10-11, Juhlasali: Avajaiset
Kunniavieraat ja tapahtumat esittäytyvät.
Oma kommentti: Jo nyt on, kun avajaiset ovat vasta lauantaina! ;)

Klo 11-12, Luentosali A1: Suomalainen mytologia
Onko suomalainen mytologia aikansa elänyt? Joutaako Kalevala romukoppaan? Vai onko mytologia uinut vaivihkaa suomalaiseen nykyspefiin? Paneelikeskustelussa pohditaan suomalaisten mytologia-ainesten, mytologiaeläinten ja kansanperinteen suhdetta vanhempaan ja uudempaan kaunokirjallisuuteen. Keskustelijoiden oman tuotannon ohella nostetaan esiin myös muuta suomalaista kirjallisuutta.
Keskustelemassa Anne Leinonen, Eeva-Liisa Tenhunen, Juha Jyrkäs, Tiina Raevaara, Matti Järvinen (pj.)
Oma kommentti: Varsinkin Leinosen Vaskinaisen lukeneena tämä paneeli kiinnostaa. Vaskinainen sekoitti oikeastaa useita eri mytologioita.

Klo 11-12, Luentosali A05: Julkistamistilaisuus: Naakkamestari ja Tähtiviima
Esittelyssä kesän uutuuskirjat Naakkamestari ja Tähtiviima. J.S. Meresmaan vaihtoehtohistoriallinen pienoisromaani Naakkamestari voitti viime syksynä Robustos-kustantamon kirjoituskilpailun. Tähtiviima puolestaan on kokoelma Shimo Suntilan tieteisnovelleja, joissa ihminen on pieni ja avaruus valtava.
Oma kommentti: Hyviltä kirjoittajilta uusia kirjoja. Julkistamistilaisuudet ovat hyvä tilaisuus päästä vähän näkemään, minkälainen kirjailija oikein on kyseessä.

Klo 11-12, Luentosali D10a: Beyond Once Upon a Time
From princesses to evil fairies to a whole host of the well-known fairy tale characters, we've seen them all on the big screen and the smaller one. Sometimes without entirely realizing that's what we're seeing. As we watch, the stories are changing to suit the audience and the culture, in ways that the Brothers Grimm could hardly foresee. Nina Niskanen will take you on a tour of fairy tales adapted to TV and movies over the years, focusing on the last 30 years in an effort to discover changing trends. Trigger Warning: the talk will discuss sexual assault.
Oma kommentti: Olen kyseisessä sarjassa pahasti jäljessä, mutta kuulostaa silti hirmu mielenkiintoiselta. Ehkä spoilerivaarasta huolimatta menen tuonne, jos vain onnistun ensiksi jakautumaan kolmeen osaan.

Klo 12-13, Luentosali A3: Keskiajan heraldiikka ja sen käyttö fantasiassa
Käymme läpi, mitä on heraldiikka eli vaakunaoppi, miten ja miksi se syntyi, mitkä ovat sen perusperiaatteet ja käyttö historiallisesta näkökulmasta. Lopuksi teemme vilkaisun, miten heraldiikkaa on hyödynnetty modernissa pseudo-keskiaikaisessa fantasiakirjallisudessa.
Keskustelemassa Anna Metsäpelto ja Hanna Kivelä

Klo 12-13, Luentosali A4: Lukutuokio ja haastattelu: Laura Luotoja & Elina Pitkämäki
Laura Luotola kertoo romaanistaan Suoja 1 (Iris Kustannus). Suoja 1 on scififantasiaromaani aikuiseen makuun. Hanna Matilainen haastattelee. Elina Pitkäkangas kertoo esikoisromaanistaan Kuura. Urbaania fantasiaa ja romantiikkaa sekoittava Kuura ammentaa tiivistunnelmaisen tarinansa klassisista ihmissusimyyteistä. Hanna Matilainen haastattelee.

Oma kommentti: Olisi mielenkiintoista päästä kuulemaan varsinkin Kuuran kirjoitajan ajatuksia, sillä luin sen vastikään.

Klo 12-13, Luentosali D10b: Welcome to Night Vale 
Welcome to Nightvale on onnistunut nousemaan (kultti)maineeseen monien muiden podcast-fiktioiden keskeltä. Panelistit pohtivat Nightvalen ja sen lieveilmiöiden outoutta ja neroutta. Mutta eivät koirapuistoa.
Keskustelemassa Tuisku Hiltunen, Ninni Aalto ja Kati Ahonen.
Oma kommentti: Nyt kyllä! Jos on WTNV-ohjelmaa, sitä pitää mennä katsomaan. Harmi, etten ole ehtinyt lukea podcastiin perustuvaa romaania vielä, vaikka ostinkin sen keväällä.

Klo 14-15, Luentosali A05: Tutkan ja TSFS:n kirjajulkkaritNova 2014 -antologian, Spekulatiivinen Turku -antologian ja Mirka Ulannon Hämärä teehetki -kokoelman julkistustilaisuus.
Oma kommentti: Tämä on ohjelma, jossa ehdottomasti olen paikalla. Olen tässä viimeisten viikkojen aikana oikolukenut sekä Spekulatiivista Turkua että Hämärää teehetkeä, ja olen muutenkin seurannut sivusta (ja välillä hieman auttanut) näiden kirjojen syntyprosesseja. Julkkareissa mukana myös yllätysjuttu.
Klo 16-17, Luentosali A4: Atorox palkintojenjakoAtorox-palkinto myönnetään vuoden parhaalle kotimaiselle tieteis- tai fantasianovellille
Vetämässä: Pasi Karppanen ja Nadja Sokura.
Oma kommentti: Luin tänäkin vuonna ehdokasnovellit ja olen kiinnostunut kuulemaan, mikä teksti palkinnon saa tänä vuonna. Ehdokkaina oli monta hyvää tekstiä, joten en osaa yhtään veikata, kenelle palkinto menee.

SUNNUNTAI

Klo 11-12, Luentosali A1: Suuri käännöskeskustelu
Paneelin puitavana spefin kääntämisen kiemurat ja mutkat. Miten suomalaista spekulatiivista fiktiota saatetaan maailmalle? Mikä on fandomin rooli kirjailijan tunnetuksi tulemisessa ulkomailla? Miksi angloamerikkalainen kirjallisuus hallitsee spefiä, kun sarjakuvaa käännetään suoraan Koreasta ja Japanista? Keskustelemassa kirjailijat Emmi Itäranta ja Miina Supinen sekä kääntäjä Johanna Vainikainen. Pj. kirjailija Magdalena Hai.
Oma kommenti: Onko se vain harhaa, että suomalainen kirjallisuus on kuumaa kamaa ulkomailla? Ehkä tämä paneeli kertoo.

Klo 11-12, Luentosali D10a: Trans representation in Science Fiction and Fantasy
Trans people are everywhere in the media these days, but are they in science fiction and fantasy? And if they are, do they look anything like real trans people, or do authors get things just as wrong as the newspapers? Our panel discusses the good, the bad and the hilariously wrong of trans representation.
Keskustelemassa Cheryl Morgan ja Suzanne van Rooyen
Oma kommentti: Ehkä täältä saa hyviä lukuvinkkejä.

Klo 12-13, Luentosali A4: Vaihtoehtoiset maailmat: keskustelu fantasian ja tieteisfiktion opiskelusta ja tutkimisesta kirjallisuustieteen näkökulmasta
Kirjallisuustieteen opiskelijat ja jatko-opiskelijat esittelevät fantasiaan ja scifiin liittyviä tutkimusaiheitaan ja keskustelevat fantasian ja scifin opiskelusta ja tutkimuksesta. Tekeekö vaihtoehtoisten maailmojen tutkiminen (opiskelu)elämästä fantastista?
Keskustelemassa: Helena Haavisto, Katariina Kärkelä, Mikko Mäntyniemi, Anna Ojalahti, Hanna-Riikka Roine ja Hanna Samola
Oma kommenti: Kiinnostaisi päästä kuulemaan spefilukijoita, jotka opiskelevat kirjallisuutta, sillä omasta kokemuksesta spefi ei ole kovin korkeassa arvossa kirjallisuustieteissä.

Klo 13-14, Luentosali A3: Maineentuhoamisantologia
Erilaisia teema-antologioita on julkaistu viime vuosina paljon. Silti emme voi lakata julkaisemasta lisää! Mikä antologioiden toimittamisessa kiehtoo, ja kuka niitä lukee? Onko tässä enää mitään järkeä? Keskustelemassa valovoimaiset toimittajat Vanda Kalanainen, Sebastian Kalmari, Stig-Peter Lund ja Annastassia Miró. Pj. Melissa WonderHerr.
Oma kommentti: Varsin mielenkiintoisen kuuloisia heppuja osallistumassa paneeliin. Mistäs sitä tietää, keitä siellä loppujen lopuksi onkaan!

Klo 12-17:30, Juhlasali: Päättäjäiset
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös Finncon 2016. Sanomme hyvästit tämän vuoden tapahtumalle ja katsomme kohti tulevaisuutta.
Oma kommentti: Seuraava Finncon järjestetään vuonna 2018 Turussa. Sen järjestäminen on jo alkanut, ja tällä hetkellä minä hallinnoin sen twitter-tiliä. Ehkä päättätäisissä tulee ilmi jotain muutakin.
_________________

Tämän kesän Finnconin ohjelmassa on vakava ongelma: se on liian mielenkiintoinen. En edes nostanut kaikkea mielenkiintoista tähän, sillä ne menevät tosi paljon päällekäin, joten siitä vain tulisi paha mieli. Onko sitä ajankääntäjää vielä keksitty?

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Hetkellinen sivupolku muotiblogigenreen

Olin viime viikon lauantaina kampaajalla tekemässä jotain, mitä en ole ennen tehnyt: laitoin väriä hiuksiini. Jonkin aikaa sitten autoin kaveriani värjäämään hänen hiuksensa. Tajusin silloin, että hiusten värjäys on oikeasti juttu, jota voi tehdä. Sitä ennen se oli vain joku mystinen juttu, jota tietää joidenkin tekevän, mutta joka ei kosketa omaa elämääni lainkaan. Lukuunottamatta yhtä yläasteen gootti-innostustani, jolloin olisin halunnut värjätä hiukset mustaksi, mutta jonka äitini (ehkä onnekseni) silloin kielsi, en ole koskaan ajatellut hiusten värjäämistä.

Nyt minuun oli kuitenkin iskenyt värjäyskärpänen. Onneksi latvojen värjäys on tällä hetkellä muodikasta, joten päätin lähteä siitä. Silloin muutos ei ole niin radikaali, pysyyhän kasvojen lähellä olevat hiukset muuttumattomina, eikä tarvite huolehtia juurikasvusta. (Sinänsä mielenkiintoista olla tässä tilanteessa, sillä kun ensimmäistä kertaa törmäsin latvojen värjäys -ilmiöön, teilasin sen heti kummallisen näköiseksi tyyliksi. Mutta sellainen minä aina olen. Uudet muoti-ilmiöt ovat ensiksi silmääni ihan kauheita, mutta sitten niitä alkaa ymmärtää. Tai niihin tottuu. Wet look -kampaukseen en kuitenkaan koskaan totu.)


Valitsin punaisen sävyn. Oma ruskea sävyni on hieman punertava, ainakin jossain valossa, joten ajattelin sen sopivan. Kampaajan kanssa valitsimme sitten värikartasta sävyn, josta pidin. Kampaaja meni sekoittamaan väriä, ja minä otin sillä aikaa selfien, jonka laitoin Instagramiin. Kun kerta ollaan kampaajalla tekemässä hiuksille muutakin kuin sitä perinteistä latvojen tasausta, niin pitäähän se todistaa. Pääsin kampaajalla tuttuun kampaajatunnelmaan, eli odotteluun ja teetarjoiluun. Luin siellä Margaret Atwoodin feminististä klassikkoa Orjattaresi, joka osoittautui yllättävän jouhevasti eteneväksi kirjaksi. En kyllä olisi uskaltanut napata sitä mukaan, ellen olisi siinä jo pitkällä, sillä kampaajalla käydessä pitää lukea sellaista, joko koukuttaa eikä ole liian vaikeaa, sillä keskeytyksiä varmasti tulee.

En kyllä tiedä, onko minun luonteessani jotain vikaa, vai mistä johtuu se, ettei kampaamokäyntini koskaan ole ihania, rentouttavia hetkiä, sellaisia, joista aina puhutaan. "Voi, kunpa pääsisin kampaajalle!" "Minun kampaajani kanssa on aina niin hauska jutella." Ennen kun päätin värjätä latvat, katsoin muutaman Youtube-videon hiusten värjäämisestä, ja niissä videoissa vloggaajat menivät trendikkäisiin paikkoihin, joissa kaikilla tuntui olevan hirveän mukavaa. Minä taas istuin tuolissa lähes tuppisuuna ja kampaaja teki työtään aivan yhtä hiljaa. Kiusallinen olohan siitä tulee. Paikka sentään oli trendikäs: olin valinnut tyylikkään oloisen paikan taka-ajatuksena se, että mitä trendikkäämpi, sitä todennäköisemmin siellä tajutaan, mitä oikein haluan latvoilleni tehdä.

Loppuvaiheessa kampaaja sentään alkoi puhua, nimittäin hiusteni väristä. Punainen ei ollut hänen mielestään tarttunut hiuksiini kovin kirkkaana, mutta kun hiukset saatiin kuivaksi, minä olin tyytyväinen lopputulokseen: minun silmissäni selvä muutos, muttei liian radikaali. Jos latvat olisivat olleet kirkuvan punaiset, olisin varmaan nolostunut ja halunnut piilotaa hiukseni hatun alle. Puhumme lopulta myös leteistä, ja kampaaja laittoi hiuksiini ihan kivan letin kaiken päätteeksi. Valitettavasti hän ei tainnut tajuta, että kun sanon hiusteni olevan liukkaat, ne ovat liukkaat. Yksi pinni ja pieni kuminauha eivät riittäneet, vaan kampaukseni oli auki puolessa tunnissa.


Yritin kotona ottaa kuvia hiuksistani, mutta totesin, ettei kämpässäni ole kunnon valaistusta missään kohdassa. Sain lopulta yhden kuvan, josta ehkä näkee aavistuksen siitä, mikä oli kampaamokäynnin lopputulos. Luonnossa väri on punaisempi, vannon sen. Muttei kuitenkaan liian punainen.

Hiusten värjääminen on siinä mielessä ollut mielenkiintoista, että olen astunut uudelle maastolle. Olen muun muassa todennut, että ei olisi kannattanut käyttää valkoista tyynyliinaa heti värjäyksen jälkeisinä öinä, sillä nyt minulla on tyynyliina, jossa on hailakan punertavia tahroja, joita on tullut märistä hiuksista. Olen myös pohtinut paljon sitä, minkälaista shampoota minun pitäisi nyt käyttää, sillä vain osa hiuksistani on värjätty. Toistaiseksi olen tyytynyt normaaliin shampooseen, vältellen sen joutumista latvoihin. Onneksi on mys Facebook, jossa hätäpäivitykseeni vastasivat useat hiuksia värjänneet kaverini antaen hyviä neuvoja.


Kampaamokäynnin jälkeen jatkoin muuten saman tien Turun Kirjakahvilan kirppikselle. Se järjestetään noin kerran kuussa Kirjakahvilassa ja sen sisäpihalla. Kirppis loppuu aina klo 14, ja saavuin paikalle klo 13:59, joten minulla oli hieman kiire. Silti ehdin tehdä muutaman ostoksen, ja mitkä ovatkaan parempia ostoksia kuin hyvät, edulliset kirppislöydöt!

Ensimmäisessä kuvassa on huivi, jonka sain hintaan 50snt. Myyjän mukaan kaikki myymättä jääneet vaatteet olisivat menossa UFF:in. Minulle yritettiin myydä kaikkia vaatteita yhteishintaan 10€, mutta ainoastaan huivi kiinnosti. Kuvassa mukana punainen Color Mask -hoitoaine, jolla aion ylläpitää hiusväriäni.


Jos löydät hyväkuntoiset korkokengät, jotka sopivat ja jotka jalkaa laitettua ei yhtään tunnu siltä, että jalassa olisi korkokengät, ne kannattaa heti ostaa. Väri ei ole niin syvän ruskea kuin toivoisin (yleensä tykkään tummista sävyistä vähän kaikessa), mutta kengät on silti helppo sujauttaa tyyliini, varsinkin jos minulla on vaaleampien värien päivä. 4€ laadukkaan oloisista kengistä ei ollut lainkaan paha hinta.


Jotta lukija ei pahasti säikähtäisi, että aikooko bloggaaja höpöttää koko postauksen pelkästään muotijuttuja, ilmoitettakoon, että ostin myös kirjoja. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että vaikka molemmat ovat suunilleen saman paksuisia ja yhtä hyvässä kunnossa olevia pokkareita, Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita maksoi 2€, kun taas Cecelia Ahernin Tapaaminen Elämän kanssa vain 50snt, Havaitsen lievää arvottamista. Periaatteessa minua ei haittaa, sillä on mukavampaa maksaa kirjoista yhteensä 2,5€ kuin 4€, mutta haluan silti vähän tuhahtaa, sillä spefistinen chick lit voi tarjota aivan yhtä merkittäviä elämyksiä kuin Finlandia-voittajan novellikokoelma.


Seuraavat ostokset ovat jo seuraavat kauppareissulta, mutta sisällytän ne tämän jutun loppuun, sillä meikkiostokset ovat sen verran glamöörejä, että ne lisäävät heti muotiblogitekstin uskottavuutta.

Olen jo pitkään miettinyt, että color correcting concealer -paletti voisi tehdä hyvää ihoni ulkonäölle. Meikkaaminen on väreillä leikkimistä, ja ihon virheitä voidaan piilottaa vastaväreillä. Niinpä hankin setin, jossa on vihreää ihon punaisille kohdille (näpyt) ja oranssia ihon sinisille kohdille (tummat silmänaluset). Mukana on myös korostusväri ja normaali peiteväri. Saa nähdä, koheneeko meikattujen kasvojeni ulkonäkö tämän paletin seurauksena. Mukana myös söpön värinen kynsilakka, joka oli halpa.

Lukion loppupuolella minulla oli hetken aikaa muotiblogi, joka oli lukuisien lolita-tyyliin pukeutuvien kaverieni innoittama. En itse pukeutunut lolita-tyyliin, mutta otin vaikutteita siitä. Blogi kannusti pukeutumaan, mutta kun lukion loputtua aloitin työt ala-asteella, en enää viitsinyt pukeutua yhtä näyttävästi kuin ennen. Pikkuhiljaa blogi hiljeni. Silti minulle joskus tulee muotiblogi-inspiraatioita, mistä yksi on nähtävillä tässä näin. Vaikka nykyinen blogini käsittelee enimmäkseen kirjallisuutta, minussa on monia puolia, joista yksi on tämä. Viime aikoina minusta on tuntunut, ettei oma persoonani pääse tarpeeksi esille kirja-arvioissa, osittain jopa siksi, että pelkään niiden vaikuttavan epäammattimaisilta silloin. Ehkä siksi halusin kirjoittaa myös jotain muuta, vähän kuin heilauttaakseni kättä, että "hei, täällä arvostelujen takana on joku ihminen."

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Blogger Recognition Award

Kaikkea kirjasta -blogin pitäjä antoi minulle Blogger Recognition Award -nimisen palkintohaasteen. Kiitoksia haasteesta!

Ennen kun ehdin vastata haasteeseen, myös Raija Taikakirjaimista ja Niina Yöpöydän kirjoista ehti heittää minua samalla haasteella. Kolminkertainen kiitos siis!

Haastesäännöt: 
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

Kuinka aloitin bloggaamisen 

Aloitin bloggaamisen ollessani yhdeksännellä luokalla, eli syksyllä 2007. Olin seurannut sarjakuvablogeja ja halusin pitää samanlaista, sillä mielestäni sarjakuvabloggaajat olivat siistejä tyyppejä. (Pitämällä omaa sarjakuvablogina minäkin olisin siis siisti tyyppi.)

Jonkin aikaa jaksoin sitä, kunnes minulle alkoi tulla olo, että saan ilmaistua itseäni paremmin kirjoittamalla kuin sarjakuvilla. Kirjoitin elämästäni entistä enemmän tekstimuodossa ja lisäilin joukkoon piirustuksiani, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua, ettei elämässäni ollut tarpeeksi tapahtumia, joista olisin voinut kirjoittaa kiinnostavasti blogiini, joten kirjoittelin mielipiteitäni kirjoista ja elokuvista.

Kirkon ovelle jätetty 1800-luvun
lopussa painettu kirja
Tässä vaiheessa blogissani oli ehkä kymmenen seuraajaa. Lukio oli loppunut ja olin kaikin tavoin jumissa elämässäni. Halusin muutosta, joten vaihdoin Vuodatuksesta Bloggeriin, sillä en pitänyt siitä, kuinka Vuodatus toimi, enkä tiennyt lainkaan, paljonko blogillani on lukijoita. Alustan vaihto antoi mahdollisuuden miettiä tarkemmin, mistä haluan blogata. Lukion aikana romaanien lukemiseni oli vähentynyt, joten päätin kannustaa itseäni lukemaan lisää bloggaamalla lukemistani kirjoista. Tässä vaiheessa luulin oikeasti olevani Suomen ainoa kirjabloggaaja. Pikku hiljaa löysin muitakin blogeja ja minulle alkoi valjeta, kuinka suuri yhteisö meitä onkaan.

Oikeastaan päätös aloittaa bloggaus oli spontaani eikä lainkaan mietitty juttu, mutta se, miten blogistani kehittyi kirjablogi, on ollut vuosien tulos. Olen lukenut tarinoita siitä, kuinka jotkut ovat tarkkaan suunnitelleet bloginsa konseptin ennen edes aloittamista, mutta minun prosessini oli melko luonnollinen.

Ohjeita aloitteleville bloggaajille

Verkostoituminen on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on blogin sisältö. Seuraajien lukumäärän saa nousemaan seuraamalla itse paljon ihmisiä ja kommentoimalla joka puolelle internetiä - näin muut näkevät linkin blogiisi ja mahdollisesti saattavat seurata kohteliaisuuttaan takaisin. Sisältö kuitenkin on se, mikä saa ihmiset oikeasti lukemaan blogia ja joskus
jopa kommentoimaan.

Jos haluaa saada huomiota, ainakin kirjablogi saa sitä, jos bloggaa uusista ja suosituista kirjoista. Niitä googletetaan, niistä puhutaan. Sisältö on tässäkin kohtaa tärkeää. Jos kirjoittaa suosituista aiheista ja/tai kirjoista ilman että oikeasti haluaisi tai olisi kiinnostunut niistä, se näkyy aika varmasti tekstistä, ellei ole todella taitava kirjoittaja.

Omasta mielestäni tärkeintä on brändäys, jos sitä voi sellaiseksi kutsua. Jos tietty aihe kiinnostaa, siitä kannattaa kirjoittaa, ja ne, jotka ovat kiinnostuneet samasta aiheesta, kiinnostuvat blogistasi. Jos kiinnostaa kirjoittaa ainoastaan chick-litistä tai dekkareista tai klassikoista, kannattaa sitten vain kirjoittaa niistä. Sillon blogin lukijat tietävät, mitä blogiltasi saavat.

Joskus blogisuosio voi perustua melko puhtaasti bloggaajan persoonalle. Kirjablogeja on joskus syytetty "mutuhuttuilusta", eli mutu-tuntumalla kirjoitetusta sisällöttömästä tekstistä. Ehkä blogitekstit ovat joskus sellaisia, mutta niin saavatkin olla. Blogiteksti on erilainen genre kuin vaikka lehdessä julkaistu kirjakritiikki. Minun mielestäni persoona saa näkyä blogitekstissä, kun taas lehdessä julkaistulta kritiikiltä odotan neutraaliutta. Jos käy hyvä tuuri, bloggaajasta voi tulla lukijalle kuin yksi kaveri, joka antaa kirjasuosituksia. Jos huomaa, että tykkää bloggaajan persoonasta, voi myös tykätä kirjoista, joita bloggaaja lukee. Joskus taas bloggaaja kirjoittaa niin osuvasti ja omalla tyylillään kirjoista, että blogitekstejä lukee mielellään, vaikkei itse kirja kiinnostaisi lainkaan.

Ohjeeni lyhyesti: ole oma itsesi, ole johdonmukainen, ole aktiivinen. Muista myös valita luettava fontti ja pyrkiä kirjoittamaan hyvää kieltä.

Seuraavat blogit saavat haasteen:

- Luettua elämää
- Ullan luetut
- Hurjan hassu lukija
- Mustetta paperilla
- Rakkaudesta kirjoihin
- Kirjamaailma
- Lukunurkka
- Sivutiellä
- Kirjat kertovat
- Bibliofiilin päiväunia

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Claudia Gray: Ten Thousand Skies Above You

SIVUJA: 426
KUSTANTANUT: Harper Teen
KIELI: Englanti
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Sarjan ensimmäisessä osassa A Thousand Pieces of Youssa ongelmallinen sana oli thousand, jonka meinasin aina kirjoittaa thoudand. Jatko-osassa taas ongelmaa tuottaa sana ten. Yritäpä kirjoittaa ten thousand ilman että siitä tulee vahingossa then thousand? Tai jopa then thoudand.

...

Ei ole Claudia Gray helppoja nimiä kirjoilleen antanut, vaikkakin ne kuulostavat hienoilta ja herättävät mielenkiintoa. Loppujen lopuksi nämä hienot nimet eivät liity kovin voimakkaasti itse Firebird-trilogian juoneen. Ten Thousand Skies Above Youssa ei liihoteta taivaalla, vaan hypitään edellisen osan tavoin useissa eri rinnakkaistodellisuuksissa.

Ensimmäisestä seikkailusta on selvitty, ja nyt pitäisi tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Paul Markov ei tappanutkaan päähenkilön Margueriten isää, vaan koko juttu oli lavastusta, ja nyt Paul ja Marguerite ovat rakastuneet toisiinsa. Samalla on selvinnyt, että tarinan todellinen konna on Wyatt Conley, joka pyörittää Triad-nimistä yhtiötä, joka haluaa käyttää Firebird-keksintöä epämoraalisiin tarkoituksiin.

Tämä trilogian toinen osa alkaa siitä, kun Margueriten hyvä ystävä ja rinnakkaistodellisuuksien välinen matkustustoveri Theo sairastuu vakavasti. Ensimmäisessä osassa hän on joutunut käyttämään Night Thief -nimistä ainetta pitämään yllä tietoisuuttaan, sillä suurin osa rinnakaistodellisuuksien välillä matkustavista henkilöistä ovat vaarassa unohtaa rinnakkaistodellisuudessa, keitä he oikeasti ovat. Ainoastaan Marguerite on niin kutsuttu täydellinen matkustaja, joka pystyy matkalla muistamaan, kuka on. Night Thief on suunnilleen yhtä vaarallista ainetta kuin useimmat huumeet: ne aiheuttavat riippuvuutta ja saattavat aiheuttaa kehon romahtamisen. Tämä on tapahtunut Theolle, ja nyt siihen tarvitaan parannuskeino.

Luonnollisesti ainoastaan Wyatt Conley tietää, miten riippuvuutta ja kehon romahdusta hoidetaan. Hän ei kuitenkaan annan tietoa ilmaiseksi, vaan kidnappaa Margueriten poikaystävän ja hajottaa hänen tietoisuutensa useaksi osaksi. Saadakseen lääkkeen reseptin Margueriten täytyy kiertää todellisuudesta toiseen, etsiä Paulin "sielun" palasent ja sabotoida samalla rinnakkaistodellisuuksien Firebird-tutkimustyötä, jotta Conley ei saa kilpailijoita muista todellisuuksista. Marguerite ei jää pitkäksi aikaa pohtimaan tekojensa moraalia, vaan kähtee matkaan Theon kanssa. Muissa todellisuuksissa Theo voi hyvin, sillä siellä hän pääsee viettämään aikaa muiden Theojen kehoissa.

Viime syyskuussa bloggasin sarjan aloittavasta osasta ja totesin, etten todennäköisesti lue jatko-osia. Toisin kävi. Tämän sarjan parasta antia on todellisuuksista toiseen hyppiminen ja se hetki, kun Marguerite yrittää selvittää, missä hän tällä kertaa on, ja miten hänen elämänsä on tällä kertaa muovautunut. Tässä toisessa osassa vieraillaan muun muassa versiossa, joka muistuttaa antiikin Roomaa, ja versiossa, joka on ehkä scifein tähän mennessä: maailma tuntuu rakentuvan yhä korkeammalle ja korkeammalle rakentuvista kerrostaloista, joissa rikkaat asuvat ylhäällä ja kaikista pohjimmalla asuvat yhteiskunnan hylkiöt. Tässä mielessä Ten Thousand Skies Above You voi jopa hieman viitata kirjan juoneen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että A Thousand Pieces of You olisi sopinut parennut tämän osan nimeksi, sillä nythän Paul vasta on palasina. Onneksi sentään vain neljänä palana, eikä tuhantena.

Claudia Gray rakentaa selvästi vakavaa juonta, jossa pyritään muodostamaan rinnakaistodellisuuksien välistä informaatiovaihtoa. Suuremmalle sijalle tarinassa silti nousee ihmissuhteet. Marguerite on vakuuttunut, että hän rakastaa Paulia jokaisessa versiossa ja Theo on hänen ystävänsä, ei mitään muuta. Nyt hän tosin joutuu kyseenalaistamaan ajatuksensa. Hän törmää Pauliin, josta ei lainkaan pidä, ja Theoon, josta hän pitää hyvin paljon. Tarinan kannalta on virkistävää, ettei Marguerite ole sataprosenttisen varma. Voisiko tämä johtua hahmon iästä? Marguerite on "vanha" yhdysvaltalaiseksi YA-päähenkilöksi: hän on jo 18. Seksuaalinen täysi-ikäisyys mahdollistaa nyanssit, joita ei muuten kenties olisi tässä kirjassa nähty, mutta hieman vanhempi päähenkilö myös poistaa tiettyä teini-iän ehdottomuutta ja antaa mahdollisuuden tarkemmalle pohdinnalle siitä, kenen kanssa oikeasti haluaa seurustella.

Lukijan kannalta Margueriten ja Paulin romanssiin on vaikea tarttua, sillä lukija ei ole nähnyt juurikaan oikeaa Paulia. Molemmissa osissa Paul on lähes koko ajan ollut joku toinen Paul, johon Marguerite on verrannut hänen Pauliaan. Lukija tuntee paremmin Theon, joka on Margueriten tärkeä matkustuskumppani. Silti juoni onnistuu välttämään kliseisen kolmiodraaman. Halutessaan fanit voivat muodostaa raivokkaita kiistoja siitä, kumman kanssa Margueriten kuuluisi olla, mutta halutessaan asian voi myös sivuttaa ja keskittyä vinkeään rinnakkaistodellisuushyppelyyn.

Tässä sarjassa on paljon lankoja, joista pidellä kiinni, mutta onneksi kirjailija onnistuu siinä kiitettävästi. Sarjasta näkee, ettei Gray ole ensikertalainen: hänellä on takanaan jo useampi kirjasarja. Onkin virkistävää lukea YA-kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut kirjailija, joka tuntee genren säännöt, muttei takerru niihin kuin turvariepuun. Samalla kirjasarja on joutunut kustannusmaailman tiukan aikataulutuksen ja suunnitelmallisuuden kohteeksi, sillä seuraava osa ilmestyy jo tämän vuoden loppupuolella, eikä sillä näytä olevan pituutta neljääsataa sivua enempää. Tässä vaiheessa tuntuu, että tarina vaatisi vähintään kaksi jatko-osaa, mutta ehkä kokenut kirjoittaja osaa keskittyä siihen, mistä hän todella haluaa kertoa.

Trilogian päätösosaa odotellessa.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Elina Pitkäkangas: Kuura


SIVUJA: 353
KUSTANTANUT: Myllylahti
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale

Elina Pitkäkankaan Kuura aloittaa trilogian, joka kertoo ihmissusista ja Turun lähiseudulla sijaitsevasta pienestä kaupungista nimeltään Kuurankero. Ihmiskunta on tuntenut jo pitkään lykantropian ja siitä seuraavan ihmissudeksi muuttumisen. Kaupungit ovat rakentaneet ympärilleen muurit, jotka pitävät mahdolliset tartuttajat ulkopuolella täysikuun aikaan. Inkan veli on kuitenkin kiinnostunut näkemään, mitä muurien ulkopuolella tapahtuu silloin kun kaupunkilaisia ei sinne päästetä. Hän löytää kohdan, josta voi kiivetä yli, ja toteuttaa suunnitelmansa - ja putoaa ja loukkaa itsensä vakavasti.

Inka yrittää auttaa veljeään, mutta vaarantaa samalla epähuomiossa koko Kuurankeron turvallisuuden ryntäämällä muurin ulkopuolelle. Kuurankerolaisille määrätään verikoe, jolla tarkastetaan, ettei uusia tartuntoja ole tullut. Inka saa yllätyksekseen tehtäväkseen väärentää erään luokkatoverinsa verikokeen. Tämän seurauksena Inka ja hänen ystävänsä Aaron imaistaan mukaan juonitteluun, jossa ei voi olla varma, kuka on tarinan sankari ja kuka konna.

Kuura on virkistävää luettavaa. Jo alusta asti pystyy arvailemaan, mihin suuntaan juoni kulkee, mutta tarina piipahtaa useaan otteeseen sivupoluilla ja nappaa sieltä mukaan aineksia, joita ei osannutkaan odottaa. Kirja on suunnattu nuorehkolle, noin täysi-ikäisyyden rajalla pyöriville lukijoille, mutta se ei sorru niihin nuortenkirjallisuuden kliseisiin, jotka ovat tuttuja varsinkin yhdysvaltalaisesta nuortenkirjallisuudesta.

Päähenkilö Inka ei ole puhtoinen tyttönen, joka liihottaa seikkailun halki viattomasti, vain vastaanottaen ikäviä tapahtumia, jotka osuvat hänen kohdalleen. Inka on itsekäs nuori nainen, jolla on selvä tavoite, jossa onnistuakseen hänen on käytettävä kyseenalaisia keinoja. Samalla Inka on merkittävä juonta liikuttava elementti. Ilman Inkaa ei olisi kenties Kuuraa. Inka ei ole pidettävä hahmo, mutta hän on tärkeä hahmo.

Samaan aikaan toinen päähenkilö, Aaron, on jollain tasolla mukavampi hahmo, mutta hänkään ei pääse helpolla. Aaron on luokan pelimies, tyttöä tiheästi vaihtava varakkaan perheen lapsi. Tarinan aikana hän joutuu kohtaamaan itsensä ja käytöksensä, sillä elämänsä ensimmäistä kertaa hän löytää tytön, jonka kanssa hän oikeasti haluaisi seurustella pidempään.

Tämä tyttö on Matleena, joka onkin tarinan mielenkiintoisin hahmo, kenties siksi, koska hän jää etäiseksi hahmoksi, vaikka onkin kirjan aikana paljon esillä. Matleenan menneisyydessä on rankkoja asioita, jotka taatusti varjostavat häntä, mutta vielä hahmo ei päästänyt kunnolla sisäänsä. Toivottavasti jatko-osa keskittyy häneen enemmän. Ainakin Kuuran loppupuoli lupaa mielenkiintoisia aikoja Matleenalle.

Kirjan juoni pitää mielenkiintoa yllä, mutta samalla siihen on vaikea suhtautua täysin tosissaan. Kenties se johtuu muutamista kielioppiongelmia, muun muassa omata-verbin käytöstä. Tai kenties se johtuu dialogista, joka ei tunnu uskottavalta. Kirjailija on päättänyt laittaa hahmot puhumaan nuorisokieltä, mutta stadilaisuus särähtää korvaan, sillä pyöritäänhän nyt Turun lähiseuduilla. (Se, kuinka lähellä Kuurankero todella on Turkua, jää epäselväksi, mutta ainakin kirjan aikana juostaan Kuurankerosta Turkuun ja muun muassa biletetään tunnetussa Börssissä.) Kirjan sivuilta ei löydy muistaakseni juurikaan konditionaalia muistuttavia imperfektejä tai negaation kautta esitettyjä kysymyksiä. Loppujen lopuksi kirjassa käytetty puhekieli ei ole korostetun stadilaista, vaan pikemminkin yleistä puhekieltä, jossa pronominit on puhekielistetty ja joissain taivustusmuodoissa käytetty loppuheittoa, mutta muutamat slangisanat jäivät mietityttämään.

Kuuraa lukiessa tulee sellainen olo, ettei oikeastaan lukisi kirjaa täysin juoneen imeytyneenä. Lukiessa tulee olo, että pikemminkin tarkkailee sitä hieman ulkopuolisena. Useita ihmissusikirjoja lukeneena Kuura tarjoaa mahdollisuuden tarkastella, miten ihmissusimyyttiä on hyödynnetty tällä kertaa. Mitkä ovat säännöt? Miten se tarttuu? Voiko ihmissusi muuttua milloin haluaa, vai onko hän täysikuun armoilla? Kaikkiin kysymyksiin ei saada vastausta, mutta kenties se on hyvä juttu, jotta seuraaviinkin osiin jää materiaalia.

Ulkomaalaista urbaania fantasiaa on suomennettu kiitettävästi, varsinkin ulkomaalaisia trilogioita. Onkin mukavaa, että joukkoon voi lisätä kotimaisia tapauksia, jotta tarjonta ei käy liian yksipuoliseksi. Kuura ei ole ensimmäinen suomalainen ihmissusista kertova kirjasarja, vaan muun muassa Elina Rouhiainen on kunnostautunut kirjoittamalla neljäosaisen Susiraja-sarjan. Myös Jenny Kangasvuon Sudenveri on kohtuu tuore ihmissusikirja, eikä pidä unohtaa jo vuonna 1928 ilmestynyttä Aino Kallaksen Sudenmorsianta. Ihmissusikirjoja löytyy, mutta tärkeintä ei ole se, että ne kertovat ihmissusista, vaan se, mitä ja miten ne kertovat niistä.
_____________________

Kannen kuvittajan Karin Niemen ajatuksia kannesta. (Englanniksi)

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Kiera Cass: Valinta

ALKUPERÄINEN NIMI: The Selection 
SIVUJA: 334 
KUSTANTANUT: Pen & Paper
JULKAISTU: 2012 (suom. 2016) 
SUOMENTANUT: Laura Haavisto 
MISTÄ MINULLE: Arpajaisvoitto

Neljännen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltoina tunnettu alue on kuningaskunta, joka on nimetty Illéaksi kansan pelastajan Gregory Illéan mukaan. Kuningaskunnassa vallitsee tiukka kastijärjestelmä, jota kukaan ei tunnu kyseenalaistavan. Kruununprinssi Maxon on tullut naimaikään, joten hänen on löydettävä itselleen vaimo, tuleva kuningatar. Tarjotakseen kansalle viihdettä ja mahdollistakseen sosiaalisen nousun jollekin nuorelle naiselle ja hänen perheelleen, Illéassa on tapana valita kuninkaallinen puoliso Valinta-nimisen tosi-TV-kilpailun avulla. 35 naista valitaan kilpailemaan Maxonin huomiosta, ja se tehdään kameroiden edessä.

America Singer ei haluaisi osallistua kilpailuun, mutta hänen perheensä ja alempaa kastia olevan poikaystävänsä Aspenin painostuksesta hän täyttää hakemuksen. Kuinka ollakaan, hänet valitaan kilpailuun. America haetaan alhaisesta taiteilijoiden kastista hienoon palatsiin, jossa hän saa upean huoneen, kolme palvelijaa, laajan valikoiman leninkejä ja useita runsaita aterioita päivässä. Se olisi ihan mukavaa, ellei American mieltä hiertäisi riita poikakaverinsa kanssa. Virallisesti hänellä ei edes ole poikaystävää, eihän prinssin huomiota tavoittelevat saa olla varattuja. America ei ota Valintaa tosissaan, mutta kuinka ollakaan, hän onnistuu kehittämään erikoislaatuisen suhteen prinssi Maxoniin.

Kiera Cassin Valinta on erittäin koukuttavaa luettavaa. Se on kirjoitettu taitavasti: se imaisee mukaansa ja sitä on helppo lukea. Käännöskin on kohtuu sujuva. Kirja ei vaadi lukijalta paljon, joten sitä lukiessa aivot saavat nollausta, jos sitä kaipaa. Samalla kirja on sen verran helppo, että tarinan edetessä on hauskaa kehitellä omia teorioita ja pohtia, mihin suuntaan juoni liikkuu. Kirjan onneksi muutama juonenkäänne on yllätyksellinen, eikä tarina etene täydellinen kaavamaisesti, vaikka nuortenkirjoille tyypillisillä kliseillä olisikin voinut pelata bingoa. Kirjaa voi äkkiseltään verrata kahteen nuortenkirjasarjaan, jotka tulevat mieleen. Juoni on kuin Nälkäpeli, mutta vähemällä verellä, mutta ympäristö ja asetelma on lähempänä Ally Condien Tarkoitettu-trilogiaa. Valinta esittelee tulevaisuuden maailman, jossa kaikki on näennäisesti hyvin, mutta josta paljastuu huonoja puolia kirjan edetessä.

Valintaa on pakko moittia muutamasta seikasta, vaikka pääsääntöisesti se täyttää tehtävänsä mukavana ajanvietteenä. Kirja tuntuu paikoin todella lapselliselta, eikä pelkästään American näkökulmasta johtuen. Esimerkiksi kirjassa puhuttu poliittinen puhe ei ole lainkaan uskottavaa, ja muutama hallinnollinen tapahtuma tuntuu etenevän ihan liian helposti ja jotenkin naiivisti. America taas on siinä mielessä naiivi, tai kenties jonkun mielestä pyhimys, ettei häntä tunnu lainkaan houkuttelevan maallinen omaisuus. Hän toki pitää kauniista asioista, mutta ei tunnu hurahtavan niihin missään vaiheessa. Hän on kuin immuuni palastin tunnelmalle. Samalla hän olisi valmis menemään naimisiin alemmassa kastissa olevan Aspenin kanssa, vaikka se tietäisi myös oman kastin alennusta. Sivumennen sanoen, miksi tulevaisuuden Illéa on ottanut patriarkaalisen hallinnon jälleen käyttöön? Miksi kasti määräytyy avioparin miehen mukaan? Ja uskooko America todella, että teini-iän romanssi kestää yhteiskunnallisen aseman huononemisen ja siitä seuraavan puuduttavan, raskaan ja itseään toistavan tylsän työn määrän lisääntymisen, minkä jälkeen ei enää olekaan aikaa romantiikkaan? Kaiken lisäksi Maxonin asema on pelottava. Hän on erittäin mukava Americalle tässä kirjassa, mutta entä seuraavissa? Maxon on kuitenkin vaikutusvaltainen kuninkaallinen, joka jo ensimmäisessä osassa muisti sen aina sopivissa hetkissä. Hän antaa Americalle erityisoikeuksia, mutta tulevaisuudessa hän voi vaatia Americalta jotain vedoten aiempaan anteliaisuuteensa.

Sarjan aloitusosa on loppujen lopuksi sen verran helppoa hömppää, että todennäköisesti luen jatkoa. Odotan ihan mielenkiinnolla, miten tapahtumat etenevät seuraavissa osissa. Toivon, että mukana olisi vähemmän heteronormatiivisia suhteita, ja kenties America voisi saada kunnollisen naispuolisen ystävän. Alkaa pikku hiljaa kyllästyttää kirjat, joissa teini-ikäinen nuori nainen joutuu päättämään kahden melko tylsän mutta kuulemma ah-niin-ihanan pojan väliltä, eikä päähenkilön elämään tunnu mahtuvan mitään muuta kuin nämä kaksi poikaa.

PS. Tässä kirjasarjasa on muuten Swendway-niminen kuningaskunta, joka sijaitsee Suomen, Ruotsin ja Norjan alueella ja sen virallinen kieli on suomi. Tulevissa osissa nähdään hahmoja, joilla on suomenkielisiä nimiä. Mielenkiinnolla odottaen.


35 tyttöä saapui palatsiin. Vain 6 on jäljellä.

Valintaan osal­listui alun perin kolmekymmentäviisi tyttöä. Nyt kun joukko on rajattu kuuden tytön Eliittiin, kilpailu prinssi Maxonin sydämestä muuttuu yhä raivokkaam­maksi – ja America yrittää vieläkin selvittää todelliset tunteensa. Rakastaako hän Maxonia, joka voisi tehdä hänen elämästään tarumaista? Vai kuuluuko sydän ensirakkaudelle, Aspenille?

America tarvitsee päätöksentekoon epätoivoisesti lisää aikaa. Muut Eliittiin kuuluvat tytöt kuitenkin tie­tävät täsmälleen, mitä haluavat – ja American mahdol­lisuudet päättää tulevaisuudestaan ovat lipeämässä hänen ulottumattomiinsa.

Sarjan toinen osa Eliitti ilmestyy lokakuussa 2016.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...