sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Margaret Atwood: Orjattaresi - Klassikkohaaste

Kirjabloggaajien klassikkohaasteessa on ideana tarttua klassikkoon, jota ei häpeäkseen vielä ole lukenut. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kunnolla pääsen osallistumaan haasteeseen. Viime vuonna kirjoitin jutun siitä, kuinka olin yrittänyt lukea Emily Brontën Humiseva harjua, mutta kuinka olin epäonnistunut siinä. Samaisessa tekstissä pohdin yleisesti suhdettani klassikkoihin ja siihen, kuinka ennen pidin niistä, mutta kuinka nykyään ne eivät maistu. Uhosin tekstissäni, että vielä luen Humisevan harjun loppuun.


Vuosi on kulunut, enkä edelleenkään ole lukenut Humisevaa harjua. Siirsin kirjan hyllyyni joku aika bloggauksen kirjoittamisen jälkeen, ja siellä se on pysynyt. Jotain muuta kuitenkin on tapahtunut. Minun ei ollut tarkoitus osallistua uudestana klassikkohaasteeseen, sillä ajattelin, ettei minusta ole siihen. Satuin kuitenkin keväällä lainaamaan kirjastosta hetken mielijohteesta Margaret Atwoodin kirjan Orjattaresi. Uusin lainaa useita kertoja, kunnes lopulta uusiminen ei enää ollut mahdollista. Tässä vaiheessa oli loppukevät tai alkukesä, miten sen nyt haluaa määritellä. Tuijottelin kirjaa hyllyni reunalla ja päätin lukea sitä kokeeksi vähäsen. Yllätyksekseni se vaikutta ihan mielenkiintoiselta tekstiltä.


Miksi yllätyksekseni? Olihan jo lukenut Atwoodilta Uuden maan, jonka tyylin olin todennut varsin helppolukuiseksi. Ehkä olen muodostanut mieleeni esteen, joka kuvittelee, että kaikki vähän vanhemmat kirjat, joista puhutaan klassikkoina, ovat automaattisesti vaikeita. Atwoodin kirja on julkaistu vuonna 1985, eli joillekin se on hyvinkin tuore teos, mutta ainakin jonkinlaisen klassikon aseman se on saanut. Se on dystopiaa ja sitä pidetään feministisenä klassikkona. Kuvittelin sen olevan raskas, ahdistava ja monitasoinen teos, joka ei aukea vast kuin pitkän pohdinnän jälkeen.

Paljastui, että kirja onkin varsin helppolukuinen. Se on kaikkea, mitä epäilin: raskas, ahdistava ja monitasoinen teos, mutta se oli kirjoitettu niin, ettei se tuntunut sellaiselta. Päällisin puolin se on jännitystarina, joka etenee jouhevasti. Jos haluaa, kirjan voi lukea yhden naisen selviytymisenä tilanteesta, joka on hänelle hyvin ahdistava. Samanlaisia tarinoita on olemassa lukuisia.

Samalla tarina on kuitenkin monitasoinen. Se kertoo kuvan maailmasta, joka on pelottavan lähellä todellisuutta. Se on todellisuutta nykymaailmassa, muun muassa Afganistanissa. Se kertoo suoraan, lähes vain todeten, kertomuksen äärimmäisen huonossa asemassa olevasta naisesta, jolle väitetään, että kaikki on nyt paremmin ja hän on nyt turvassa. 

Kirja kertoo tarinan entisestä Yhdysvalloista, jossa Vanhaa Testamenttia noudattavat fundamentalistit ovat ottaneet vallan. Miesten hedelmällisyys on vähentynyt, minkä vuoksi naisten hedelmällisyyttä on alettu kontrolloida. Synnyttämään kykenevät naiset ovat äärettömän arvokkaita. Yhden lapsen jo synnyttänyt päähenkilö on osoittanut hedelmällisyytensä, joten hänet on valittu synnyttämään lisää lapsia. Samalla hänen omat tahtonsa ja riisuttu häneltä pois. Hänellä ei ole omaa nimeä, vaan häntä kutsutaan isänstänsä Fredin mukaan Frediläieksi, ja hänen tulee pukeutua peittäviin vaatteisiin ja hilkkaan, joka suojelee häntä muiden katseilta. Hänen ainoa tehtävänsä on kulkea komentajalta toiselle ja synnyttää heille jälkeläisiä.

Orjattaresi on kirja, jonka näkökulma on yhtä rajattu kuin näkyvyys, joka päähenkilöllä on hilkkansa alta. Vain se, mitä päähenkilö näkee, myös lukija näkee, eikä se ole paljon. Päähenkilön tiedonlähteet ovat hyvin vähäiset, ja samalla on tietoisesti kertomatta jotain, mitä tietää. Hän käy läpi menneisyyttään, mutta ei uskalla kertoa kaikkea, ei edes omaa nimeään, joka hänellä on joskus ollut. Siinä mielessä kirjan dokumentaarisuus on uskottavaa: jos se, että päähenkilö kertoo omaa tarinaansa, on uskaliasta, mutta hän ei uskalla kertoa kaikkea. Hän myös jättää kertomatta asioita, joiden uskoo olevan kaikille itsestäänselvyyksiä. Lukijalle ne eivät ole. Lukija ei ole elänyt päähenkilön maailmassa eikä tiedä sen historiaa. Mutta lukija arvaa, yhdistelee ja päättelee.


Vaikka kirja on feministinen klassikko, se on silti jo rahtusen vanhentunut. Se tuntuu edustavan 1900-luvun loppupuolen näkemyksiä, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon milloin kirja on julkaistu. Huomasin jo Atwoodin Uudessa maassa tiettyjen käsitysten parisuhteesta ja seksuaalisuudesta olevan rahturen vanhentuneita, mutta katsoin niitä läpi sormien. Päällisin puolin Orjattaresi on kuvaus siitä, minkälaiseksi maailma voi muutua, ja miten se voi tapahtua. Juuri ne kohdat ahdistivat eniten ja pistivät miettimään.

Minulle henkilökohtaisesti tämä kirja kohotti vähän klassikoiden mainetta. Ennakkoluuloistani huolimatta pidin siitä. Se on ajatuksiaherättävä ja mielenkiintoinen, eikä ylipitkä, pitkästyttävä ja monin kohdin epäsuotuisalla tavalla vanhentunut. Suosittelen tämän kirjan lukemista, jos se on jäänyt väliin.

ALKUPERÄINEN NIMI: The Handmaid's Tale
SIVUJA: 396
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 1985 (suom. 1986)
SUOMENTANUT: Matti Kannosto
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

3 kommenttia:

  1. Kiva kun olit mukana klassikkohaasteessa! Tämä onkin todella upea klassikko ja kaikkea muuta kuin puiseva ja pölyinen, nappivalinta.

    VastaaPoista
  2. Olen tähän mennessä lukenut klassikkohaasteisiin vain vanhoja klassikoita, mutta jotain uudempaa olisi kiva kokeilla vaihteeksi. Tämä vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta. Olen ennakkoluuloisesti suhtautunut kirjaan hieman vaikealukuisena, mutta bloggauksesi madalsi kynnystä tarttua kirjaan. :)

    VastaaPoista
  3. Minulla on kesken toinen Atwood, Yli veden, mutta tämä vaikuttaa selkeästi kiinnostavammalta. Eikä siinä Yli veden -kirjassakaan sinänsä mitään vikaa ole - jouduin vain jättämään sen kesken muiden kirjojen vuoksi enkä saa jotenkin siitä enää otetta. Pitää ehkä aloittaa alusta joskus.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...