lauantai 29. lokakuuta 2016

Lumberjanes: Beware The Kitten Holy

TEKIJÄT: Noelle Stevenson, Grace Ellis, Shannon Watters & Brooke A. Allen
SIVUJA: 127 (sis. liitteet)
KUSTANTANUT: BOOM! Box
KIELI: Englanti
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Lumberjanes: Beware The Kitten Holy on hurmaava sarjakuva-albumi tyttöjen partileiriltä, jossa alkaa tapahtua kummia. Tytöt Jo, April, Molly, Mal ja Ripley ovat Roanoke-mökin asukkaita partioleirillä, jonka nimi on Miss Qiunzella Thiskwin Penniquiqul Thistle Crumpet's Camp for Hardcore Lady Types. Tarina alkaa siitä, kun tytöt ovat luvattomalla yöllisellä retkellä, jossa he törmäävät kolmisilmäisiin kettuihin, jotka huutavat ilmaan oudon lauseen: Beware the kitten holy. Säikähtäneet tytöt ryntäävät kotimökkiinsä ja jäävät kiinni yöhiippailustaan. Heidän ryhmänohjaajansa Jen on tiukka, mutta siitä huolimatta tytöt alkavat selvittää kolmisilmäisten kettujen ja oudon lauseen merkitystä.

Lumberjanes kolahti ainakin tähän lukijaan. Suosituksen antoi aikoinaan Kristina Horner Youtube-kanavallaan. Sarjakuva vaikutti heti kiinnostavalta: leirielämää, kummallisuuksia ja naispäähenkilöitä. Olin itse lapsena tosi kova käymään leireillä. En tiennyt mitään parempaa kuin mennä kesällä leirille, yöpyä teltassa, suunnistaa kartan ja kompassin avulla ja valmistaa itse ruokansa retkikeittimellä. Olin kateellinen lapsena Ansa vanhemmille -elokuvan päähenkilöille, jotka pääsivät koko kesän mittaiselle kesäleirille. Kai ohjattu leirielämä ja sen rituaalit vain viehättävät minua suuresti.

Sarjakuva on hauska seikkailu, joka rynnii eteenpäin yhtä energisesti kuin esiteini-ikäiset tytöt, jotka on päästetty metsään selviytymään. Tytöt päätyvät oudon mysteerin jäljille puolivahingossa rellestämisen keskellä, ja suurin osa sarjakuvasta onkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Juonta onneksi löytyy sen verran, että toimintakohtaukset jaksaa lukea. Joukkoon on heitetty kourallinen huumoria, mikä keventää vaarallisia läheltä piti -tilanteita.

Myös sarjakuvan piirustustyyli miellyttää. Se näyttää olevan piirretty pensselisiveltimellä, mikä tekee tussauksesta elävää. Tyyli on yhtä aikaa runsasta ja pelkistettyä, ja värit ovat rikkaita mutta samalla maanläheisiä. Ruudut ovat täynnä, mutta ne eivät silti tunnu liian ahtailta.

Harmillista, ettei tätä sarjakuvaa ole suomennettu. Sentään se löytyy Vaski-kirjastosta, ja hankintapyyntöni seurauksena muutama jatko-osakin on nyt hankinnassa. Suosittelen tätä kaikille, mutta varsinkin nuorille tytöille, jotka kaipaavat tarinoita tyttöporukoista. W.i.t.c.h. oli allekirjoittaneelle aikoinaan tarpeellinen sarjakuva, josta löytyi jokaiselle lukijalle joku samaistumisen kohde.

Suosittelen sarjakuvaa myös kaikille, jotka tykkäävät kummallisuuksista. Sarjakuvassa on hieman samanlainen tunnelma kuin Welcome to Night Valessa. Vanhan metsän syvyyksistä paljastuu selittämättömiä salaisuuksia, joita ensiksi luullaan vilkkaiden tyttöjen mielikuvitukseksi, mutta jotka lopulta paljastuvat todeksi. 

perjantai 28. lokakuuta 2016

Kiera Cass: Eliitti (Valinta-sarjan 2. osa)

ALKUPERÄINEN NIMI: The Elite
SIVUJA: 317 (+ näyte seuraavasta osasta)
KUSTANTANUT: Pen & Paper
JULKAISTU: 2013 (suom. 2016)
SUOMENTANUT: Laura Haavisto
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Illéan kuningaskunta järjestää aina valtakunnan naimaikäistä prinssiä varten tosi-TV-kilpailun, jonka tarkoituksena on löytää prinssille vaimo. Valinnaksi kutsuttuun kisaan valitaan 35 naimaikäistä nuorta naista, ja koko valtakunta seuraa jännityksellä, kenet prinssi valitsee. America Singer ilmoittautui kisaan enimmäkseen miellyttääkseen läheisiään ja hän tuli valituksi, vaikka edustaakin alhaista taiteilijoiden kastia. Nyt kilpailu on edennyt Eliittiin, eli kuuden kilpailijan finaaliin. 

Kirjasarjan aloittavan osan Valinnan (bloggaus) loppupuolella American suhde prinssi Maxoniin kehittyi romanttiseen suuntaan. Maxonin ja American suhteen kehitystä on jarruttanut American entinen poikaystävä Aspen, joka on onnistunut työllistymään palatsin vartijaksi. Maxon on ollut erittäin ymmärtäväinen, vaikkei tiedäkään, että American eksä lymyilee lähempänä kuin hän arvaakaan. Valinnan aikana America alkoi kuitenkin harkita sitä mahdollisuutta, että oikeasti pääsisi yli Aspenista ja ottaisi vastaan Illéan prinsessan roolin.

Valitetavasti Eliitti ei pääse tällä saralla eteenpäin. America jatkaa jahkaamista. Hetken hän on varma, että pystyisi pärjäämään prinsessana ja tulevana kuningattarena, mutta toisella hetkellä hän muistaa taas, kuinka ihana Aspen on ja kuinka hän on valmis hylkäämään kaiken saavuttavansa vain ollakseen Aspenin kanssa. Kuulostaa romanttiselta, mutta siltä se ei kyllä missään vaiheessa tuntunut. Pikemminkin America tuntuu olevan kahden vaativan pojan loukussa. Maxon ilmaisee hyvin selkeästi, että haluaa American prinsessakseen, jos vain America suostuu olemaan aina Maxonin käytteävissä, ja Aspen taas väijyy jatkuvasti muistuttamassa olemassaolostaan, niin ettei America saa rauhaa kunnolla pohtia tilannettaan läpi.

Tarinallisesti Eliitti alkaa keskeltä ja loppuu kesken kaiken. Siinä ei ole selkeää juonirakennetta, vaan edellisen osan tapahtumat vain paukuttavat eteenpäin. Kun kirja loppuu, sitä seuraa muutama luku kolmannen osan aloitusta, ja nekin tuntuivat vain yhden pitkän pötkön jatkolta. Sarja sopiikin siis ahmittavaksi, jos vain siihen on mahdollisuus. Putkimaisuutta lisää se, että Eliitti jahkaa samoja aiheita, kuin edellinen osa. Kenties Kiera Cassilla on joku suuri paljastus, jota hän panttaa, mutta toistaiseksi viittaukset ovat olleet irrallisia. Kapinalliset hyökkäävät palatsiin, kirjoja varastetaan, sotilaisen omituisiin rokotuksiin viittaillaan ja valtakunnan perustajan Gregory Illéan päiväkirjoja vilautellaan, mutta ainakaan toistaiseksi vihjauksista ei muodostu mitään järkevää kokonaisuutta. Vaatii kärsivällisyyttä lukea American ihmissuhdeahdistuksesta, kun tietää, että hän on saanut haltuunsa Gregory Illéan päiväkirjan, jota hän ei kuitenkaan saa aikaiseksi luettua kun vain harvakseltaan.

Eliittiä vaivaa selkeästi trilogian keskiosan ongelma, vaikka eihän Valinta edes trilogia ole: siitä on ilmestynyt jo viisi osaa englanniksi. Valintaa lukiessa mielenkiinto pysyi yllä, sillä koko ajan paljastui jotain uutta, joka vei juonta eteenpäin. Eliitti pyörii ympyrää: ensiksi Maxon on ihana, sitten Aspen, sitten kumpikin ovat inhottavia, kunnes taas onnistuvat lepyttämään American. Kirjaa luki rutiinilla ja paremman puutteessa, mutta todellista koukuttavuutta se ei saavuta.

Positiivista palautetta kirja ansaitsee kuitenkin synkkyyden lisäämiseltä. Kannet kertovat tarinaa kimalteesta ja glamourista, mutta oikeasti elämä palatsissa ei ole kovin ihanaa: on sosiaalisia ja poliittisia paineita, kapinallisesta hyökkäyksiä ja epätasa-arvoinen yhteiskunta. Eliitti paljastaa tästä puolesta enemmän, mistä sarjaa tulee kiitellä. Kirjaan on sisällytetty raju rangaistuskohtaus, joka kertoo, kuinka primitiivisellä tasolla Illéa on. Silti minulla on aavistus (joka perustuu nopeaan skimmaukseen jatko-osien takakansiteksteistä), että kirja pysyttelee loisteen ja monarkian keskellä. Jos sarjan tulevissa osissa esiintyy vielä syvempää yhteiskuntakritiikkiä ja tilanteeseen puututaan radikaaleihin keinoin, olen yllättynyt. Jää nähtäväksi.

PS. Odotin lisätietoa Swendway-nimisestä valtakunnasta, mutta sitä ei annettu. Kenties kolmannessa osassa kerrotaan lisää tästä Suomen, Ruotsin ja Norjan alueet kattavasta maasta, jonka virallinen kieli on suomi.

Sarjan suomennos jatkuu. Kolmas osa Ainoa ilmestyy vuonna 2017.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Julian Fellowes: Belgravia

Kuva kustantajan sivuilta.
ALKUPERÄINEN NIMI: Belgravia
SIVUJA: 477
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2016 (suom. 2016)
SUOMENTANUT: Markki Päkkilä
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Julian Fellowesin kolmatta romaania markkinoidaan etukannessa asti Downton Abbeyn avulla, onhan Fellowes sarjan luoja, käsikirjoittaja ja tuottaja. Itse romaanilla on yhtä paljon samaa Downton Abbeyn kanssa kuin millä tahansa historiallisella romaanilla, joka käsittelee ylhäisiä sukuja ja heidän perintäongelmiaan. Markkinointi saattaa silti osua oikeaan yleisöön, sillä jos Downton Abbeyn sukukiemurat ovat kiinnostaneet, saattaa tämä kirja tarjota lukunautinnon.

Romaani sijoittuu 1800-luvun alkuun. Ensimmäinen luku kertoo vuodesta 1815, jolloin Brysselissä järjestettiin kuuluisat herttuatar Richmondin tanssiaiset. Sophia Trenchard onnistuu hankkimaan sosiaaliseen nousuun pyrkivälle perheelleen kutsut tanssiaisiin. Heti seuraavana päivänä sotilaat joutuvat lähtemään Quatre-Brasiin taistelemaan, ja taisteluun joutuu myös Edmund Brockenhurst, johon Sophia on rakastunut. Taistelussa kaatuu lukuisia miehiä, mukaan lukien Edmund. Sophia isä, armeijan muonittaja James Trenchard joutuu kertomaan tyttärelleen raskaat uutiset.

Seuraavassa luvussa eletään vuotta 1841. James Trenchard on onnistunut kohoamaan asemassaan ja on nykyään rakennusalalla. Hän on muun muassa ollut mukana hienon Belgravia-asuinalueen rakentamisessa. Alue on täyttynyt mahtavista valkopylväisistä taloista, joissa yhdessä asustavat lady ja lordi Brockenhurst ilman perillistä. Suvun perijäksi on Edmund-pojan kuoltua noussut Lordi Brockenhurstin veljen poika John Bellasis, joka ei osaa huolehtia elämästään, vaan tuhlaa rahaa ja odottaa perintöään. James Trenchardin vaimo Anne näkee lady Brockenhurstin ahdingon ja päättää hetken mielijohteesta paljastaa poikansa menetystä edelleen surevalle naiselle salaisuuden.

Tarina lähtee hitaasti alkuun. Ensimmäisen luvun aikana on vaikeaa päästä kärryille siitä kuka on kukin ja mitä sukua he ovat keskenään. Tanssiaiset kirjan ensimmäisenä lukuna ei välttämättä ole paras ratkaisu, sillä silloin on mahdotonta tietää, ketkä hahmot ovat tärkeitä tulevan kannalta. Vaikka Belgravia ei ole Fellowesin ensimmäinen romaani, tekstissä oli nähtävissä se, että kirjoittaja on kenties tottuneempi audiovisuaaliseen kerrontaan. Tanssiaiset voivat olla hyvä keino esitellä hahmoja katsojalle, mutta lukija saattaa mennä sekaisin.

Alkuhämmennyksen jälkeen seuraavassa luvussa ollaankin hypätty 26 vuotta ajassa eteenpäin ja itse juoni pääsee käyntiin. Ensimmäinen luku on niin irrallaan muusta romaanista, että itse olisin kustannustoimittajana ehdottanut sen lyhentämistä ja muokkaamista prologiksi. Toisessa luvussa selostetaan tarkemmin sekä Trenchardien että Brockenhurstien taustat. Loppu kirja keskittyykin näiden kahden suvun yhteyksiin ja juonitteluun, jossa yhteys saadaan eri tahojen osalta selvitettyä. Televisiolle tyypillisesti näkökulma vaihtelee hahmojen välillä vilkkaasti, jopa kesken kappaleen, mikä on lukijan näkökulmasta pikemminkin haitta kuin etu.

Belgravia on kaikin puolin harmiton kirja siinä mielessä, että sitä voi suositella ikääntyneille sukulaisille ilman, että joutuu myöhemmin nolostumaan aina kun muistaa jotain, mitä kirja sisältää. Se kertoo varakkaista englantilaisista ja heidän sukukiistoistaan. Mukana on skandaalinpoikanen, mutta se ei ole mitään erityisen järisyttävää nykynäkökulmasta. Kirja tarjoaa historiaa, mutta se ei tuputa sitä liikaa. Se sijoittuu aikaan, joka on useimmille historiallisia romaaneja lukeneelle suhteellisen tuttua aikaa. Aikakauteen enemmän perehtyneelle se kyllä takuulla tarjoaa myös jotain, sillä kirja sisältää paljon yksityiskohtia, jotka on helppo ohittaa, jos ei ole niistä kunnolla perillä.

Fellowes on onnistunut kirjoittamaan koukuttavan draaman, mutta kirjaa on pakko moittia liiallisesta onnesta ja... sanotaanko nyt vaikka moraalista. Pahoille hahmoille käy huonosti ja hyvät hahmot saavat onnellisen lopun. Onhan se lohdullista, mutta silti kirja olisi kaivannut hieman rosoisuutta. Downton Abbeysta Fellowesin tyyli on kyllä tullut jokseenkin tutuksi: sekin tarina päättyi uskomattoman onnellisesti. Toisaalta onnellinen loppu tarkoittaa vain sitä, että tarina on osattu lopettaa sopivaan hetkeen. Ken tietää, mitä hahmoja odottaa tulevaisuudessa? Sen verran Fellowes olisi kuitenkin voinut panostaa juonen yllätyksiin, etten olisi arvannut lopputulosta jo sivulla 171. (Minulla on siitä kirjallinen todiste, jonka pystyn esittämään pyydettäessä.) Sen jälkeen kirjaa tuli lukeneeksi enemmän siitä näkökulmasta, toteutuvatko arvailut.

Moitteista huolimatta Belgraviaan kannattaa tarttua, jos haluaa lukea hurmaavaa juonittelua 1840-luvun Lontoossa. Lukisin mielelläni lisää samankaltaista kirjallisuutta, kunhan vain onnistun sellaista suomennettuna löytämään. Fellowesin kaksi muuta romaania, Past Imperfect (2008) ja Snobs (2006), vaikkeivat 1800-luvulle sijoitukaan, voisivat tarjota Otavalle jotain, mitä harkita suomennettavaksi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...