keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Julian Fellowes: Belgravia

Kuva kustantajan sivuilta.
ALKUPERÄINEN NIMI: Belgravia
SIVUJA: 477
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2016 (suom. 2016)
SUOMENTANUT: Markki Päkkilä
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Julian Fellowesin kolmatta romaania markkinoidaan etukannessa asti Downton Abbeyn avulla, onhan Fellowes sarjan luoja, käsikirjoittaja ja tuottaja. Itse romaanilla on yhtä paljon samaa Downton Abbeyn kanssa kuin millä tahansa historiallisella romaanilla, joka käsittelee ylhäisiä sukuja ja heidän perintäongelmiaan. Markkinointi saattaa silti osua oikeaan yleisöön, sillä jos Downton Abbeyn sukukiemurat ovat kiinnostaneet, saattaa tämä kirja tarjota lukunautinnon.

Romaani sijoittuu 1800-luvun alkuun. Ensimmäinen luku kertoo vuodesta 1815, jolloin Brysselissä järjestettiin kuuluisat herttuatar Richmondin tanssiaiset. Sophia Trenchard onnistuu hankkimaan sosiaaliseen nousuun pyrkivälle perheelleen kutsut tanssiaisiin. Heti seuraavana päivänä sotilaat joutuvat lähtemään Quatre-Brasiin taistelemaan, ja taisteluun joutuu myös Edmund Brockenhurst, johon Sophia on rakastunut. Taistelussa kaatuu lukuisia miehiä, mukaan lukien Edmund. Sophia isä, armeijan muonittaja James Trenchard joutuu kertomaan tyttärelleen raskaat uutiset.

Seuraavassa luvussa eletään vuotta 1841. James Trenchard on onnistunut kohoamaan asemassaan ja on nykyään rakennusalalla. Hän on muun muassa ollut mukana hienon Belgravia-asuinalueen rakentamisessa. Alue on täyttynyt mahtavista valkopylväisistä taloista, joissa yhdessä asustavat lady ja lordi Brockenhurst ilman perillistä. Suvun perijäksi on Edmund-pojan kuoltua noussut Lordi Brockenhurstin veljen poika John Bellasis, joka ei osaa huolehtia elämästään, vaan tuhlaa rahaa ja odottaa perintöään. James Trenchardin vaimo Anne näkee lady Brockenhurstin ahdingon ja päättää hetken mielijohteesta paljastaa poikansa menetystä edelleen surevalle naiselle salaisuuden.

Tarina lähtee hitaasti alkuun. Ensimmäisen luvun aikana on vaikeaa päästä kärryille siitä kuka on kukin ja mitä sukua he ovat keskenään. Tanssiaiset kirjan ensimmäisenä lukuna ei välttämättä ole paras ratkaisu, sillä silloin on mahdotonta tietää, ketkä hahmot ovat tärkeitä tulevan kannalta. Vaikka Belgravia ei ole Fellowesin ensimmäinen romaani, tekstissä oli nähtävissä se, että kirjoittaja on kenties tottuneempi audiovisuaaliseen kerrontaan. Tanssiaiset voivat olla hyvä keino esitellä hahmoja katsojalle, mutta lukija saattaa mennä sekaisin.

Alkuhämmennyksen jälkeen seuraavassa luvussa ollaankin hypätty 26 vuotta ajassa eteenpäin ja itse juoni pääsee käyntiin. Ensimmäinen luku on niin irrallaan muusta romaanista, että itse olisin kustannustoimittajana ehdottanut sen lyhentämistä ja muokkaamista prologiksi. Toisessa luvussa selostetaan tarkemmin sekä Trenchardien että Brockenhurstien taustat. Loppu kirja keskittyykin näiden kahden suvun yhteyksiin ja juonitteluun, jossa yhteys saadaan eri tahojen osalta selvitettyä. Televisiolle tyypillisesti näkökulma vaihtelee hahmojen välillä vilkkaasti, jopa kesken kappaleen, mikä on lukijan näkökulmasta pikemminkin haitta kuin etu.

Belgravia on kaikin puolin harmiton kirja siinä mielessä, että sitä voi suositella ikääntyneille sukulaisille ilman, että joutuu myöhemmin nolostumaan aina kun muistaa jotain, mitä kirja sisältää. Se kertoo varakkaista englantilaisista ja heidän sukukiistoistaan. Mukana on skandaalinpoikanen, mutta se ei ole mitään erityisen järisyttävää nykynäkökulmasta. Kirja tarjoaa historiaa, mutta se ei tuputa sitä liikaa. Se sijoittuu aikaan, joka on useimmille historiallisia romaaneja lukeneelle suhteellisen tuttua aikaa. Aikakauteen enemmän perehtyneelle se kyllä takuulla tarjoaa myös jotain, sillä kirja sisältää paljon yksityiskohtia, jotka on helppo ohittaa, jos ei ole niistä kunnolla perillä.

Fellowes on onnistunut kirjoittamaan koukuttavan draaman, mutta kirjaa on pakko moittia liiallisesta onnesta ja... sanotaanko nyt vaikka moraalista. Pahoille hahmoille käy huonosti ja hyvät hahmot saavat onnellisen lopun. Onhan se lohdullista, mutta silti kirja olisi kaivannut hieman rosoisuutta. Downton Abbeysta Fellowesin tyyli on kyllä tullut jokseenkin tutuksi: sekin tarina päättyi uskomattoman onnellisesti. Toisaalta onnellinen loppu tarkoittaa vain sitä, että tarina on osattu lopettaa sopivaan hetkeen. Ken tietää, mitä hahmoja odottaa tulevaisuudessa? Sen verran Fellowes olisi kuitenkin voinut panostaa juonen yllätyksiin, etten olisi arvannut lopputulosta jo sivulla 171. (Minulla on siitä kirjallinen todiste, jonka pystyn esittämään pyydettäessä.) Sen jälkeen kirjaa tuli lukeneeksi enemmän siitä näkökulmasta, toteutuvatko arvailut.

Moitteista huolimatta Belgraviaan kannattaa tarttua, jos haluaa lukea hurmaavaa juonittelua 1840-luvun Lontoossa. Lukisin mielelläni lisää samankaltaista kirjallisuutta, kunhan vain onnistun sellaista suomennettuna löytämään. Fellowesin kaksi muuta romaania, Past Imperfect (2008) ja Snobs (2006), vaikkeivat 1800-luvulle sijoitukaan, voisivat tarjota Otavalle jotain, mitä harkita suomennettavaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...