lauantai 19. elokuuta 2017

Tarinoita Worldconista 1/5


Worldcon on The World Science Fiction Societyn järjestämä tapahtuma, joka on järjestetty vuosittain aina vuodesta 1939 asti. Nyt Helsingissä 9.-13.8. pidetty Worldcon oli järjestyksessään 75. ja samalla ensimmäinen laatuaan niin Suomessa kuin Pohjoismaissa.

Perinteisen con-postauksen sijasta päätin kirjoittaa tarinoita Worldconista. Hyvin nopeasti conin aikana nimittäin tajusin, että kronologinen kuvaus päivien tapahtumista voisi olla sekä puuduttavaa luettavaa että uskomattoman työlästä saattaa tekstimuotoon. Niinpä päätin valita uuden formaatin. Jokainen bloggaus kertoo muutaman merkittävän välähdyksen Worldconin viiden päivän varrelta.

Tässä osassa:
Alku
Jonojen con
Riverside Castle / Another Castle - nörttikuorojen yhteiskeikka

3D-Tetris eli con-tavaroiden pakkaaminen yhteen autoon.
Alku

Kuulin Worldconista ensimmäistä kertaa Finnconissa 2013. Ajauduin esitelmään vahingossa ja lähden nopeasti pois, sillä en oikein tiennyt, mistä oli kyse. Taisin bongata ohjelmasta jotain hauskaa fandom-ohjelmaa, johon vaihdoin. Worldconia ei saatu vuodeksi 2015, mutta uusi, uljas kampanja alkoi lähes välittömästi uudestaan, ja Suomi voitti äänestyksen kirkkaasti. Yhtäkkiä edessä olikin suuri kansainvälinen tieteis- ja fantasiakirjallisuustapahtuma, joka kestäisi viisi päivää.

Siinä vaiheessa vuosi 2017 tuntui hyvin kaukaiselta. Ostin lipun, sillä ajatuksella, että kun lipun ostaa jo nyt, kahden vuoden kuluttua hinta ei enää tunnu niin pahalta. Aikaa kului, elämäntilanteet muuttuivat, ja yhtäkkiä olikin kesä 2017. Piti alkaa oikeasti suunnitella: pakkausta, majoitusta, matkoja, englanninkielistä Spin-numeroa.

Worldcon ajoittui kesätöideni loppumista seuraavalle viikolle, joten ehdin juuri ja juuri jokseenkin toipua fyysisesti rankasta työstä, ennen kun edessä oli viiden päivän fandom-rutistus.
9.8. Riverside Castle / Another Castle -kuorojen yhteiskeikka
oli yksi ohjelmanumeroista, jotka vetivät salin täyteen.
Kuva: Hanna Lehmusto
Jonojen con

Heti ensimmäisenä päivänä kävi nopeasti ilmi, että conissa oli ihmisiä. Ensimmäinen ohjelma, johon osallistui, käsitteli fantasian fanitusta tieteellisestä näkökulmasta. Mahduin pienen luokkahuoneen kokoiseen tilan takaseinälle seisomaan. Pian tämän jälkeen salien ihmismäärä alettiin kiinnittää huomiota ja monille tuli valitettavan tutuksi kyltti, jossa luki "Room is full, please do not enter". Ihmiset oppivat nopeasti, että ohjelmiin täytyy oikeasti jonottaa, jos niihin haluaa sisälle.

Ilmeisesti tämä oli conille yllätys. En ole ennen Worldconeissa ollut, mutta minulle on kerrottu, että aiemmissa Worldconeissa ja ilmeisesti ulkomaalaisissa coneissa yleensäkään ohjelma ei välttämättä ole kovin suosittu. Ilmeisesti ihmiset tulevat enemmänkin coneihin hengaamaan toistensa kanssa.
Jonoa George R. R. Martinin nimmarointiin torstaina 10.8.

Suomalaisetpa ovat ujoja, eivätkä ainakaan ensimmäisenä päivänä halua puhua kenellekään tuntemattomalle. Suurin osa suomalaisista olivat myös ensimmäistä kertaa Worldconissa, jotkut jopa ensimmäistä kertaa conissa ylipäätänsä. Ohjelmaan on helppo mennä, istua siellä hiljaa ja viihdyttyä esiintyjien valovoimasta.

Toki ohjelmaan suosioon vaikutti myös sen yleinen mielenkiintoisuus. Minulle tuotti suuria vaikeuksia päättää, minne menisin neljästä yhtä aikaa kiinnostavasta ohjelmasta.

Conista tulikin nopeasti jonojen con. Jonoja muodostui lähes joka paikkaan ja suurin osa con-kuvistani onkin jonoista, sillä ne olivat eeppisiä. Joskus jostain löytyi jono, josta ei ollut ihan varma, mihin luentosaliin se johti. Jossain vaiheessa conia huomasin, että järjestyksenvalvojia oli nakitettu seisomaan jonojen päissä käsissään lappu, joka ilmaisi mihin saliin jonotettii. 

Kunhan jonotuksen makuun pääsi, se oli oikeastaan melko rentoa. Periaatteessa ohjelmaan pääsi joka toinen tunti: ensiksi tunti ohjelmassa, sitten jonottamaan ohjelmaan, joka alkaa tunnin päästä. Jonoissa tuli hengattua ihan eri tavoin, miten olisi hengannut muissa paikoissa. Siellä pääsi kohtaamaan monenlaisia faneja, muun muassa suomalaisia hengenheimolaisia, virolaisia kovan luokan Robin Hobb -faneja sekä yksi erittäin stereotypinen nörtti, joka astui hieman henkilökohtaisen tilan rajan yli, mutta joka tajusi sen nopeasti ja oli sen jälkeen oikein kohtelias.

Suurin jonotusrupeama oli torstaina, jolloin olin päättänyt mennä George R. R. Martinin nimmarijonoon. Kaverini päätyi jonon ensimmäiseksi, mutta itse pääsin Atorox-velvoiteiden takia vasta noin klo. 12 jonottamaan. Itse nimmarointi alkoi klo. 14. Edellinen päivä, keskiviikko, oli ollut erittäin stressaava useiden velvoitteiden seurauksena, joten pelkkä jonossa istuminen oli erittäin rauhallista. Istuuduin maahan ja luin kaksi tuntia nimmarointavaksi tarkoitettua Valtaistuinpeliä.

Martinin nimmaritilaisuuden jälkeen astelin pöllähtäneenä Trade Hallissa ympyrää. Katsoin, kuinka vielä suuri joukko ihmisiä oli jonossa. Huomasin, että nimmarointialueella oli toinenkin jono. Kukahan siellä nimmaroi? Pikaisella vilkaisulla tunnistin kirjailijan Scott Lynchiksi. Martin-jonosta innostuneena marssin läheille Rosebudin kirjapisteelle ja ostin siellä Lynchin kirjoja. 

Lynch käytti nimmarointiin paljon enemmän aikaa. Hän jutteli jokaisen fanin kanssa pitkään, mikä hermostutti minua, sillä en varsinaisesti laske itseäni Lynchin faniksi. Olen lukenut Locke Lamoran valheet joskus yläasteella. Kerroin tämän Lycnhille, jonka jälkeen hän sitten kirjoitti minulle tsemppiviestin tulevien osien lukemiseen. Mukavan oloinen tyyppi.

Kaiken kaikkiaan conista keräsin kolme nimikirjoitusta. Suunnitelmia oli useampiinkin, mutta Martinin, Lynchin ja Robin Hobbin nimmarit onnistuin hankkimaan.



Riverside Castle / Another Castle - nörttikuorojen yhteiskeikka

Kesän aikana kuorolle hiipi uutinen: Worldcon halusi meidät sinne laulamaan. Helsingin nörttikuoro Another Castle ja Turun nörttikuoro Riverside Castle yhdistivät voimansa yhdeksi suurkuoroksi. Asia oli aluksi salaisuus. Kun kaveripiirin kesken suunniteltiin Worldconin aikatauluja, oli vaikeaa pitää suunsa kiinni, sillä keikka tietenkin jännitti ja innosti ja olisi halunnut kuuluttaa siitä kaikkialle.

Kesä meni harjoitellessa. Palauttelimme mieleen vanhoja kunnon nörttikappaleita, sillä viime aikoina harjoituksen alla on ollut vähän erikoisempia settiä, mutta halusimme keikalla laulaa sellaisia klassikoita, joita yleisö varmasti tunnistaa. Star Trek: The Next Generation -tunnuskappale, Doctor Whon teema, Edge of Night Tarusta sormusten herrasta...

Aluksi keikkatilaksemme oli laitettu pienehkö sali 102. Harmittelimme sitä yhdessä hetken, mutta olimme silti iloisia, että pääsimme esiintymään. Hieman ennen keikkaa kuoron korviin kiisi kuitenkin ilouutinen: keikka oli siirretty huomattavasti isompaan viereiseen saliin 101.

Onneksi keikka siirrettiin, sillä yleisöä kiinnosti. Kun saavuin tuntia ennen keikkaa sovittuu tapaamispaikkaan, ihmettelin kuorotovereille ääneen, että miksi täällä on näin paljon porukkaa. Hetken päästä tajusin, että he olivat jonottamassa ohjelmaan. Tuntia etukäteen! Aamupäivän jonotusrumba oli hetkessä tehnyt con-kansasta jonottamisen ammattilaisia.

Äänenavaus. Kuva: Mikko Mikkola
Kuoro pääsi saliin sisään äänenavaukseen. Oli jännitävää astella suuren salin lavalle ja aloittaa äänenavaus. Nyt kuulimme ensimmäistä kertaa, miltä 65 hengen kuoromme kuulosti esiintymispaikalla. Toki olimme edellisellä viikolla pitäneet yhteisharjoitukset ja todenneet jo silloin, että kuulostamme hienoilta yhdessä, mutta on eri asia harjoitella nuoristotilassa kuin oikeasti esiintymislavalla.

Kello lähestyi esiintymisaikaa, joten siirryimme takahuoneeseen. Eli siis huoneeseen, jossa meidän olisi alun perin pitänyt esiintyä. Ison salin jälkeen se näytti piskuiselta luutakomerolta. Järjestäydyimme jonoksi.

Siinä vaiheessa alkoi oikeasti jännittää. Jännitti, jaksanko seistä tunnin. Jaksanko laulaa tunnin. Olen ollut aiemminkin keikoilla, mutta ne ovat yleensä olleet 15-30 minuutin keikkoja. Nyt meillä olisi aikaa laulaa tunti. En halunnut istua, sillä pelkäsin, että jos istun, jalkani ehtivät levätä ja sitten niihin alkaa sattua entistä enemmän. (Kikka, jonka olen huomannut: niin kauan kun on liikkessä, keho kestää, mutta jos lepää hetken ja jatkaa, sitten kroppa alkaa valittaa.)


Keikalla. Kuva: Mikko Mikkola
Kappaleet minua eivät jännittäneet, sillä tiesin, että osasin sen ja tiesin, että kuulostaisimme hyvältä yhdessä. Myöskään yleinen esiintyminen ei jännittänyt, sillä en esiintyisi yksin.

Viimein saimme merkin marssia lavalle. Sali on täpötäynnä. Kaikki halukkaat eivät olleet edes päässeet sisään. Bongasin yleisöstä muutaman tutun, ja myöhemmin kuulin, että siellä oli ollut paljon enemmänkin tuttuja. Aloitimme ilman esittelyjä Doctor Whon teemalla, mikä tuntuu aina olevan toimiva aloitus, sillä kappaleen tunnistamiseen menee yleisöllä yleensä hetki aikaa, mutta tunnistamisen hetken naurahdukset ovat aina yhtä palkitsevia.

Yleisesti ottaen salissa oli loistava tunnelma. Henkilökohtaisella tasolla tuntui siltä, että lauloin huonommin kuin yleensä, mutta suuressa kuorossa se ei oikeastaan haitannut. Kerrankin meitä oli niin paljon, ettei haitannut, vaikka jätti jonkun kohdan välistä ja hengitti siinä vaiheessa. Niin, kuorolaulannan salaisuus: kaikkien ei tarvitse laulaa aina kaikkea jos väkeä on tarpeeksi.


Aplodit seisten. Kuva: Mikko Mikkola
Viimeiseksi vedimme Game of Thronesista kappaleen The Children. Odotin yleisön reaktiota siihen, sillä kappale on erittäin mahtipontinen. Ja yleisä reagoi: kappaleen jälkeen kaikki nousivat seisomaan ja antoivat raikuvat aplodit. (Odotan innolla, että pääsen katsomaan keikkataltiointeja nauhalta.) Pitkiä taputusten jälkeen Another Castlen kuoronjohtaja Riikka Juntunen joutui pahoittelemaan, että meillä ei ole encorea. Silloin joku huusi yleisöstä: "Do Doctor Who again!"

Lyhyen neuvottelun jälkeen kuoro veti vielä kerran Doctor Whon teeman. Tunnelma oli katossa, vaikka ääni aivan loppu, mutta se ei haitannut, sillä, kliseisesti sanoen, yleisöstä sai energiaa.

Keikan jälkeen koko kuoro oli aivan keikkaeuforiassa. Otimme yhteiskuvia, niin virallisia kuin epävirallisiakin sitten takahuoneessa. Höpisimme ja hulisimme ympäriinsä ja lopulta hajaannuimme kukin omille teilleen. Kuoron yhteinen FB-chatti hälytti jatkuvasti: kuvia ja videoita keikasta jaettiin, hehkutettiin tunnelmaa ja kerrottiin, mitä meistä oli kirjoitettu sosiaalisesta mediasta. Osa lähti kotiin, mutta minä jäin Worldconiin.

Yhteiskuva keikan jälkeen. Kuva: Mikko Mikkola

Seuraavassa osassa:
Welcome to Finland -iltabileet
Kuinka välttää kesän uutisoiduin myrsky: Masquerade
Yllättävä yhteistyö ylioppilaslehden kanssa

tiistai 8. elokuuta 2017

Hel-YA 5.8.2017 - Ylellisesti ahmittavaa


Hel-YA on Helsingissä pidetty nuortenkirjallisuuteen keskittyvä tapahtuma. Suomessa puhutaan lasten- ja nuortenkirjallisuudesta (joskus lyhennettynä lanu), mutta englanninkielisillä markkinoilla käytetään usein termiä YA, Young Adult. Kirjat ovat yleensä suunnattu yläasteikäisistä lukioikäisiin, mutta kirjoja lukevat useiden kyselyjen mukaan aikuisetkin. YA on usein myös suunnattu ehkä hitusen vanhemmille kuin miten nuortenkirjallisuus Suomessa mielletään. Hahmot ovat täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja heidän elämässään voi olla aikuisuuden alun haasteuta. Raja YA:n ja muiden ikäluokkien välillä on häilyvä, ja hyvä nyrkkisääntö onkin, että kirjoihin kannattaa tarttua tuijottamatta niiden päähenkilöiden ikää, vaan pohtia pikemminkin, kiinnostaako kirjan kertoma tarina.

Sain tietää Hel-YA:sta jo keväällä, kun minua lähestyttin blogini sähköpostin kautta ja tiedusteltiin kiinnostusta yhteistyöhön. Toki olin kiinnostunut. Olisi ollut hienoa olla mukana bloggaajaohjelmassa. Sellaista ohjelmaa ei lopulta tapahtumaan mahtunut (ehkä ensi vuonna?), mutta tapahtuman järjestäjät tarjosivat minulle ilmaislipun. Kiitän kauniisti!

Aamulla Onnibussia odotellessa.
Pohdin pitkään, lähdenkö. Tapahtuma oli päivä kesätöideni päättymisen jälkeen ja alle viikko ennn Worldconia, johon on kerättävä energiaa, joten en halunnut buukata itselleni kauheasti menoa siltä varalta, että olen töiden jälkeen rättiväsynyt. Olinhan minä, mutta tieto töiden loppumisesta toi lisää energiaa, joten varasin perjantai-iltana bussiliput ja suuntasin kohti Helsinkiä.

Paikalle saapuminen oli siinä mielessä projekti, että tapahtuma sijaita Ravintola Lämmössä, joka sijaitsee keskellä Flow-festivaalien aluetta. Lisäksi lähiympäristössä oli jonkinlainen tietyö meneillään. Alkumatka meni oikein sujuvasti: vaihdoin Kampissa bussista metroon ja käytin mobiilisovellusta lipun hankkimiseen kuin mikäkin suurkaupungin asukki. Suvilahdessa sitten päädyin seikkailemaan jollekin suljetulle kävelytielle, joka muuttui koko ajan epäilyttävämmäksi kävelyn kannalta. Onneksi kaverini, joka tuntee joitain kustantajia, oli tapahtumassa paikan päällä ja onnistui antamaan minulle neuvoja ravintolan löytämiseen.

Olin paikalle saavuttuani niin pöllähtänyt (ja kuumissani lämpivän päivän takia) että ensimmäinen ohjelmanumero meni pikemminkin itsensä rauhoittamiseen ja lahjapussukan tutkimiseen. Ensimmäinen ohjelma oli muuten nimeltään Alussa oli tarina: Kuinka tarinamaailmat syntyvät. Keskustelussa olivat mukana Mintie Das, Emmi Itäranta, Salla Simukka, Johanna Valkama ja Erika Vik. Mielenkiintoiseksi yksityiskohdaksi minulle jäi kirjailijoiden maailmanluomisen erilaisuudet: Mintie Das kertoi suunnittelevansa kuin TV-sarjojen poliisi, jolla on suuria kaavioita suurilla pinnoilla, kun taas Erika Vik sanoi, ettei suunnittele lainkaan. Myöhemmin hän korjasi hieman sanomisiaan ja sanoi, ettei ole suunnitellut enää kirjasarjansa uudelleenkirjoittamisen aikana. Aikoinaan hän nimittäin kirjoitti trilogiansa, mutta on nyt kirjoittanut sen alusta saakka uudestaan. Hän kokee tuntevansa maailmansa jo niin hyvin, ettei sitä tarvitse enää varsinaisesti suunnitella. Hän sanoi kuitenkin piirtävänsä paljon, mikä auttaa maailman hahmottamisessa.

Ensimmäisen ohjelman jälkeen kävin pyörähtämässä muualla tilassa ja nappasin mukaani Worldcon75:n progress reportin ja joitain fandom-pinssejä, joita ilmaiseksi sai. Kun palasin pääsaliin, huomasin, että seuraava ohjelma oli jo alkanut. Nopea vilkaisu ohjelmalehtiseen paljasti, ettei tapahtumaan ollut varattu lainkaan taukoja ohjelmien välillä. Yleensä coneissa ohjelma menee niin, että ensiksi on 45 min ohjelmaa ja sitten on 15 minuutin tauko, jolloin on aikaa kierrellä esimerkiksi myyntipöytien äärellä.

Kuinka minusta tuli (YA)-kirjailija. Siri Kolu vauhdissa.
Juuli Niemi ja Katri Alatalo kuuntelevat.
Seuraava ohjelma oli nimeltään Kuka kirjoittaa ja kenelle. Mukana keskustelussa olivat Antti Halme, Siri Kolu, Aki Parhamaa, Andres Vacklin, Elina Rouhiainen ja Lukufiilis-lehden Anri Väre. Olin edelleen sen verran pöllähtänyt alun sähläyksestä ja tauottomuudesta, että koin keskustelun kärkkään sukupuolikysymyksien pohdinnan väsyttävänä. Korostan, etten sillä tavalla, etteikö mielestäni saisi puhua sukupuolikysymyksistä, vaan pikemminkin sillä tavalla, että omat lusikat olivat sillä hetkellä vähissä, eikä olisi jaksanut ajatella niin monimutkaisia asioita.

Onneksi seuraavassa keskusteluohjelmassa pääsin kunnon "con-vauhtiin". Tuli sellainen olo, että Hel-YA on loistavaa lämmittelyä Worldconia varten. Kuinka minusta tuli (YA)-kirjalija tarjosi Katri Alatalon, Juuli Niemen ja Siri Kolun tarinoilla siitä, kuinka he päätyivät julkaisemaan kirjan. Siri Kolu kertoi, että hänellä on teatteritausta, jolla hän yritti kovasti paeta äidiltään, joka oli nuortenkirjailija. Kuulemma oli ikävää elää teininä talossa, jossa äiti vakoili koko ajan aitoa teiniä ja tämän käytöstään. Niin vain Kolustakin tuli nuortenkirjailija, eikä se häntä lopulta haittaa lainkaan. Juuli Niemi taas kertoi, että hänellä on runoilijatausta ja ennen nuortenromaania hän oli jo ehtinyt julkaista erilaisia teoksia.

Kysy kustantamoilta -ohjelmanumero ei ensiksi kiinnostunut minua, sillä ajattelin jo tietäväni paljon kustannusmaailmasta. En kuitenkaan halunnut menetää istumapaikkaani, joten jäin paikalleni, ja onneksi jäi, sillä ohjelmanumerossa tuli paljon hyviä kysymyksiä! Laura Anderström (Kaiken Entertainment), Paula Halkola (WSOY), Marjo Lemponen (Otava) ja Salla Pulli (Gummerus) olivat paikalla vastaamassa kysymyksiin. Mielenkiintoisimmat kolme seikkaa, jotka poimin ohjelmasta:
  1. Kustantamoille saa ehdottaa kirjaa, jonka haluaisi käännettävän, mutta usein kustantamot ovat jo itsekin huomanneet kirjan. Kirja voi olla käännössuunnitelmissa, tai se on päätetty jättää pois kustannusohjelmasta lukuisista eri syistä johtuen
  2. Käsikirjoituksia lähettäessä kannattaa muistaa, että vaikka suurin osa sinne lähetetyistä käsikirjoituksista eivät saa kustannussopimuksia, jo hyvin iso osa niistä, joista kustantajat ovat kiinnostuneet jo alkukarsinnassa, saavat kustannussopimuksen. Usein myös hylsyn mukana tulisi paljon hyvääkin palautetta käsikirjoituksesta, mutta kustantamoilla ei ole aikaa kirjoittaa pitkiä palautteita.
  3. Tie kustannusalalle voi käydä vaikka lausunnonantajan kautta. Kustantamot tarvitsevat aina lausuntoja siitä, onko joku kirja hyvä. Varsinkin jos osaa jotain erikoista kieltä (eli käytännössä mitä tahansa muuta kieltä kuin englantia) sitä voi hyödyntää. Kustantajat tarvitsevat joskus niitäkin, jotka osaavat unkaria ja pystyvät kertomaan, onko joku unkarinkielinen kirja kääntämisen arvoinen.

Päivä lähestyi loppuaan, mutta vielä oli edessä kaksi ohjelmanumeroa. Mikä YA:ssa on parasta marssitti lavalle suuren joukon ihmisiä: Juuli Niemen, Mintie Dasin, Emmi Itärannan, Salla Juntusen, Elina Rouhiaisen ja Salla Simukan. (Ekstrahuomiona mainittakoon, että Salla Juntunen johtaa Riverside Castle -naisnörttikuoroa, jossa itsekin olen mukana.) Keskustelusta iso osa käytettiin siihen, kun keskusteltiin seksuaalisuuden ja seksin esittämisestä nuortenkirjallisuudessa. Kirjailijoiden näkökulmat vaihtelivat: Mintie Das sanoi joutuvansa valmistautumaan kunnolla kirjasarjansa suureen seksikohtaukseen, kun taas Emmi Itäranta kokee, ettei hänen kirjojensa kielen tyyliin sovi kovin graafinen kuvaus. Elina Rouhiainen sanoo tykkäävänsä huuruisien kohtausten kirjoittamisesta ja Salla Simukka puhui pitkään kirjailijan vastuusta esittää kohtauksia, joista lukijat voivat löytää itsensä. Juuli Niemi taas mainitsi, että hänen kirjassaan on pikemmin dramaattinen eka kerta.

Viimeinen keskustelu koski fantasiakirjallisuutta. Fantasia tänään -panelissa puhuivat Katri Alatalo, Sini Helminen, Elina Pitkäkangas, Erika Vik ja Nea Ojala. Keskustelussa nousi esiin se, että suomalainen fantasia on jokseenkin vaatimatonta. Vaikka suomalaisen fantasian yksi erityispiirre onkin luonto ja tietynlainen rauhallisuus, suomalainen fantasia on myös vähemmän eeppistä. Sen sijaan että pelastettaisiin koko maailma, saatetaan pelastaa kylä. Katri Alatalo myös puhui siitä, ettei katso itseään varsinaisesti nuortenkirjailijaksi, vaan määrittelee kirjojaan enemmän genren kautta. Muutkin keskustelussa olivat sitä mieltä, että fantasia on usein genre, jonka lukijoiden ikää on vaikea määrittää. 

Elina Rouhiaisen haastattelu.
Varsinaisen ohjelman jälkeen oli vielä Elina Rouhiaisen kirjan julkkarit. Jäin sinne hetkeksi, mutta minun piti lähteä epäkohteliaasti kesken haastattelun, jotta ehdin bussiin. Sen vähän perusteella, mitä ehdin kuulla, Rouhiaisen uuden trilogian aloitus kuulostaa äärimmäisen mielenkiintoiselta. Toivottavasti ehdin jossain vaiheessa lukea sen.

Kotimatkalla mietin muun muassa sitä, kuinka onnistunut tunnelma tapahtumasta tuli, vaikka allekirjoittanut itse päätyi sähläämään. Tapahtuma kesti vain kuutisen tuntia, mutta siinä oli kaikki tapahtuman ainekset. Se muistutti taas, kuinka mukavaa on kuunnella ihmisiä, jotka tuntevat alansa ja osaavat puhua siitä hyvin.

Tosibloggaajat ottavat kuvia saaliistaan pyykkikoneensa päällä
silloin kun pyykkikone on päällä.
Tapahtumasta mukaan tarttui:
  • Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
  • Angie Thomas: Viha jonka kylvät (ennakkokappale, lahjapussin sisältöä)
  • Elina Rouhiaisen uutuuskirjaan Muistojenlukija liittyvä postikortti
  • Sarah J. Maasin romaania Lasipalatsi mainostava kirjanmerkki
  • Elävien kirja -kirjanmerkki
  • Worldon Progress Report #4
  • Harry Potter -pinssejä
Loppuun vielä kaksi tunnelmakuvaa bussista.

Myrskypilviä auringonlaskun aikaan.
Tunnelissa.
PS. Ylellisesti ahmittava on Siri Kolun keksintö siitä, mitä YA voisi suomeksi tarkoittaa. Hänen mukaansa nuortenkirjallisuus on nautinnollista ja mukaansatempaisevaa ja hän mielellään rentoutuu sen ja vaahtokylvyn parissa.

lauantai 5. elokuuta 2017

Bloggaamisesta ja sen mielekkyydestä

Istun tietokoneen ääressä ja tuijotan tyhjää kenttää. Tähän se bloggaus pitäisi kirjoittaa. Silti aloittaminen on vaikeaa. Ruutu alkaa täyttäytyä kliseisen töksähtävillä virkkeillä.

En ole blogannut pitkään aikaan kunnolla. 

Sen huomaa helposti, kun vilkaisee viimeisimpien tekstieni julkaisutahtia. Heinäkuussa ehdin kirjoittaa vain yhden bloggauksen ja senkin junassa, hieman hutiloiden, kirjasta josta en erityisemmin pitänyt. Kesäkuussa oli heinäkuuhun nähden erittäin reipas: peräti neljä bloggausta! Toukokuussa taas sain aikaiseksi vain yhden. Keskiarvo tämän vuoden bloggauksille on 3,3 bloggausta kuussa. Se ei ole mitenkään huima määrä.

Aiheita minulla olisi ollut vaikka kuinka! Olen lukenut ihan hyviä kirjoja. Olen osallistunut tapahtumiin, kuten Blogistanian Finlandia -palkintojenjakotilaisuuteen. Olisin voinut vaikka kirjoittaa siitä, kuinka ensimmäinen päätoimittamani lehti (Spin) on ilmestynyt tai siitä, mitä kiinnostavaa ohjelmaa Worldconissa on minun mielestäni. 

Totuus vain on se, että en ole yksinkertaisesti ehtinyt tehdä oikein mitään. 

En haluaisi kirjoittaa koottuja selityksiä. Silti minulla on olo, että haluan vähän avata sitä, miksi olen elellyt hiljaiseloa. Siihen on oikeastaan kaksi syytä: blogattavien kirjojen laahaaminen sekä kokopäivätyö.

Aloitetaan vaikka noista töistä. Tajusin tämän kesän aikana, että olen ensimmäistä kertaa kunnon kokopäivätöissä, siis sellaisissa, joissa ollaan maanantaista perjantaihin kahdeksan tuntia päiväsä töissä. Toki olen aiemminkin tehnyt töitä, mutta se on ollut keikkaluontoista tai puolipäivätyötä. Kuvittelin alkukesästä, että ehtisin töiden jälkeen istuskella nurmikolla kirjojen parissa ja minulla olisi energiaa vielä blogata niistä. Voi kuinka olinkaan väärässä.

En lainkaan ollut osannut varautua siihen, kuinka työt veisivät voimiani. Samaan aikaan en osannut rajoittaa sosiaalista elämääni, joka on opiskelun tuoman vapauden takia päässyt levähtämään hyvin laajaksi. Olin lähes joka viikonlopun jossain ja arki-iltoinakin usein niin myöhään liikenteessä, että yöunista oli pakko nipistää. Ehkä koko rumban huippuhetki oli viikon takainen viikonloppu, jolloin olin Ropeconissa työvoimana ja saavuin majapaikkaani yömyöhään tuntien oloni humaltuneeksi, vaikken mitään vettä väkevämpää ollut ottanut. Univelka vaan oli järkyttävä.

Olen siis elänyt kesän aika lailla minuuttiaikataulun mukaan. Silloin kun olisi ollut aikaa blogata, sänky on vetänyt enemmän puoleensa. Tai Netflix. 

Toinen syy on tosiaan johtunut rästipinosta, joka kasvaa yhtä mittaa. Pinossa on kirjoja, joita luin  jo alkuvuodesta. Pinosta puuttuu kirjoja, jotka olen jo joutunut palauttamaan kirjastoon sakkomaksujen uhalla. Pinossa on hyviä kirjoja, joita haluaisin kehua. Pinossa on keskinkertaisia kirjoja, joissa oli hyvät puolensa, mutta joista ei oikein tunnu löytyvän paljon sanottavaa. Tuijotan pinoa ja ahdistun. Noista pitäisi kirjoittaa, mutta en saa aikaiseksi.

Ehkä on vielä kolmaskin syy. Se on kaikista epämääräisin, siihen on vaikea tökätä sormeaan. Ajankäytön voi aina suunnitella uudestaan, varsinkin kun kirjoitan tätä viimeisen työpäiväni iltana., eli aikaa pitäisi järjestyä tulevaisuudessa enemmän. Blogijononkin saa kirittyä, jos ottaa itseään niskasta kiinni. Kolmas syy koskee bloggaamisen mielekkyyttä.

Kun aloitin bloggaamisen aktiivisemmin, minulla oli välivuosi, jolloin elämäni oli aika lailla tyhjää. Elämäntilanteeni on muuttunut sen jälkeen aika paljon. Nykyään opiskelen, käyn välillä töissä ja harrastan siinä sivussa aktiivisesti. Blogini alkuperäinen tarkoitus - kirjoittaa ajatuksia kirjoista, sillä lähipiireissäni ei ollut ketään, jolle kertoa kirjoista - on menettänyt merkityksen sitä mukaan, kun olen löytänyt seuraa, jossa voin oikeasti puhua lukemistani kirjoista. Samalla bloggaus toki on tuonut mukanaan aivan uusia puolia: uusia yhteisöjä, lisää kirjakeskustelua, arvostelukappaleita, erilaisia tapahtumia...

Huomaan välillä kamppailevani eriskummallisen ongelman edessä. Tuntuu, että minun "pitäisi" blogata, mutta en jaksa. Samalla mietin, kenelle olen tilivelvollinen. Kenties itselleni? Harmittaisi, jos antaisin hyvän harrastuksen vain hiipua. 

Suurimmaksi ongelmaksi on viime aikoina muodostunut itsekriittisyys. Ennen vain kirjoitin menemään, mutta nykyään haluaisin tuottaa laadukkaampia arvosteluja. Kun rima on korkealla, isoon rästipinoon on vaikea tarttua. Viime kesänä ratkaisin ongelman kirjoittamalla miniarvosteluja. Ehkä harkitsen sitä jälleen uudestaan.

Toinen ongelmakohta on blogimaailman muutoksessa. Vielä pari vuotta sitten koin, että kirjablogit ovat se juttu, aallon harja. Nyt tuntuu, että blogi on vanhanaikainen, jämähtänyt muoto. Kaikki on jossain nopeassa somessa. Itsekin olen huomannut, että on helpompaa nopeasti kirjoittaa pari sanaa Goodreadsiin tai ladata kuva Instagramiin. Siitä tulee syyllinen olo. Pitäisi kirjoittaa jotain oikeasti.

Toisaalta mikä on oikea tyyli puhua kirjoista? Pitääkö kirjapuheen aina olla pitkää, hyvin jäsenneltyä teksiä? Jos mennään tarpeeksi kauas siinä ketjussa, että entinen tyyli oli jotenkin parempi kuin uusi, kohta päästään siihen, että ainoa oikea tapa keskustella kirjoista on sulkakynin raapustettu kirjeenvaihto kahden filosofin välillä. 

* * *

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on ollut sekä pyrkiä kasaamaan omia ajatuksiani että hieman kertomaan blogini lukijoille, että missä mennään. Välillä mietin, onko niitä lukijoita enää lainkaan. Kyllä kommentteja silti tulee, kun bloggaan. Ehkä lukijat aktivoituvat, kun itsekin aktivoidun. Sain jopa kommentin sähköpostin kautta, mikä ilahdutti mieltäni!

Ei tämä blogi minnekään katoa. Tilasin tänään jopa käyntikortteja! (Tosin liian myöhään Worldconia ajatellen.) Ehken päivitä niin usein, kuin ennen, mutta pyrin nostamaan päätäni aina aika ajoin. On minulla vielä sanottavaa.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset osa 1)



Sini Helmisen Kaarnan kätkössä aloittaa Väkiveriset-sarjan, joka käsittelee fantasiaa suomalaisen fantasiaperinteen kautta. Poissa ovat kliseiset haltiat ja kääpiöt, ja heidän on korvannut joukko metsänneitoja, hiisiä ja sinipiikoja. Toisaalta funktio näillä fantasiaolennoilla on sama: he astuvat päähenkilön elämään, hämmentävät sitä ja antavat lopulta päähenkilön elämälle aivan uuden suunnan.

Päähenkilön Pinjan elämän piti olla selvillä, mutta kaiken muuttaa kännykkään tullut kuva, jossa Pinjan poikakaveri suutelee Pinjan ystävää. Kertaheitolla menee luottamus poikakaveriin ja ystävään, ja motivaatio lukea kevään pääsykokeisiin laskee. Pinja viettää suurimman osan ajastaan kotona masentuneena, eivätkä hänen vanhempansa tunnu ymmärtävän. Pinjan äiti katsoo, että työ on paras lääke kaikkeen ja patistaa Pinjan kesätöihin puutarhahommiin. Puutarhahommista Pinja tapaakin Virven, joka lumoaa Pinjan. Pian onkin romanssi pystyssä, mutta Pinjaa hermostuttaa selässään oleva erittäin iso arpi, joka on toistaiseksi estänyt häntä esiintymästä vähissä vaatteissa kenenkään nähden. Pakkaa sekoittaa vielä tyttö, Tuulia, jonka ainoastaan Pinja tuntuu näkevän.

Kaarnan kätkössä on ihan hyvät puitteet, mutta toteutuu tökkii. Luin tämän kirjan Blogistanian lukumaratonin aikana. Aihetta käsittelevässä bloggauksessa mainitsin, että onneksi päädyin lukemaan kirjan maratonin aikana, sillä muulla ajalla kirja olisi voinut olla hidas lukuprojekti. Kenties jopa kesken jäänyt projekti. Kaarnan kätkössä ei nimittäin napannut oikein missään kohdassa. Suurimmaksi ongelmaksi koin päähenkilön impulsiivisen käytöksen, joka esti juonen ennakoinnin. (Yksi romaanien lukemisen iloista on yrittää ennakoida juonen suuntaa ja joko yllättyä positiivisesti, jos juoni lähtee yllättävään suuntaan tai tuntea tyydytystä, jos juoni kulkee aavistettuun suuntaan.) Koin olevani liian vanha lukija, vaikka yleensä minulla ei tällaista ongelmaa nuortenkirjojen parissa ole. Pinjan käytöksessä ei ollut sellaista aikuisuutta, mitä olisin odottanut, mutta toisaalta kirja ei välttämättä kunnolla nostanut esiin sitäkään, että Pinja on teini-ikäinen ja käyttäytyy siksi epäloogisesti.

Juonta tarinassa kyllä on, reippaasti. Pinja ehtii kirjan aikana erota poikakaveristaan, löytää itselleen tyttökaverin, saada selville salaisuuksia sukujuuristaan ja joutua vieläpä kidnapatuksia ja pelastetuksi. Yksi lempikohdistani on rituaali, jossa kutsutaan esiin talon kotitonttu. Hauskoista yksityiskohdista huolimatta tarinasta tuntuu yksinkertaisesti puuttuvan jokin taso, joka saa aikuisen lukijan kiinnostumaan tekstistä aidosti. Vähän tuli sellainen olo, että Myllylahti on päästänyt julkaisuun kirjan, joka olisi vaatinut vielä hitusen läpikäyntiä. Kirjassa olisi ollut paljon kaikkea, mitä käsitellä syvällisemmin: esimerkiksi juuri väärään aikaan tapahtunut ero ja sen vaikutus nuoren tulevaisuuteen. Nyt kitja tuntuu pikemminkin juonen tärkeimpien kohtien läpi juoksulta.

Kaarnan kätkössä aloittaa neliosaisen sarjan, joten toivoa on, että tarina syvenee jatko-osissa. Ensimmäinen osa ei tosin kannusta jatkamaan sarjan lukemista. Tarina kyllä jää ihan kutkuttavaan tilanteeseen, jossa Pinja on saanut tietää jotain menneisyydestään ja jotain lupauksia tulevasta annetaan, mutta lupaukset eivät vaikuta tarpeeksi suurilta kolmelle jatko-osalle. Tulevat osat näyttävät, miten Helminen kehittyy kirjoittajana. Suomalaiseen kansanperinteeseen pohjautuva urbaani fantasia nyt kun ideana on ihan hauska.

SIVUJA: 216
KUSTANTANUT: Myllylahti
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale


Muissa blogeissa:

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Blogistanian kesälukumaraton 16.-17.6.2017 - Päivittyvä postaus


Blogistanian kesälukumaratonit ovat täällä taas. Tällä kertaa maratoneja emännöi Hannan kirjokansi. Virallinen maratonpäivä on 17.6, mutta minä aloitan jo reippaasti 16. päivän puolella lauantaille sattuvien menojen takia. Yli puolet maratonistani osuu kuitenkin lauantain puolelle, kun yökin lasketaan mukaan.

Ideana on lukea vuorokauden aikana mahdollisimman paljon kirjallisuutta. Minulle nämä maratonit ovat aina olleet oiva tilaisuus oikeasti saada lukupinoja matalammiksi. Tällä kertaa tavoitteenani on myös kiriä Goodreadsin järkyttävästi perässä laahaavaa lukuhaastetta kiinni. Taidan nyt olla kahdeksan kirjaa jäljessä.

Tavanomaisesti saan luettua jotain 300 ja 500 sivun väliltä.

Tähän maratoniin pyrin kokoamaan kirjoja, jotka vaikuttavat nopealukuisilta joko pituutensa tai tekstinsä perusteella. Minulla on peräti kolme ei-fiktiivistä teosta: Roxanne Gayn Bad Feminist -esseekokoelma, Koko Hubaran Ruskeat Tytöt -esseekokoelma ja Vesa Sisätön Tuhansien mokien maa -tietokirja. Roope Lipastin ja Karoliina Korhosen Elovena-tyttö on vähän siinä rajoilla. En vielä tiedä, onko tämä Kirjan ja ruusun päivän kirja romaani vai tietokirja.

Mukana on myös Shimo Suntilan novellikokoelma Tähtiviima, jonka olen jo aloittanut, sekä Sini Helmisen Kaarnan kätkössä ja Kata Melanderin Älä irrota. Maratonissa mukana on siis vain kaksi varsinaista romaania.

Ajattelin aloittaa Tuhansien mokien maasta ja sitten siirtyä Kaarnan kätkemään. Tuhansien mokien maa sopii maratonin aikana "välipalakirjaksi", josta voi aina välillä lukea muutaman mokan.

Kello on nyt 12:27. Aloitan maratonin 12:30. Päivitän etenemistä tähän postaukseen.

12.30-14:45
Maratonia on kulunut nyt kaksi tuntia ja vartti. Olen lähtenyt hitaasti käyntiin, sillä sain luettua vain kaksi lukua Tuhansien mokien maata ja aloiteltua Kaarnan kätkemää. Luvut olivat sentään mielenkiintoisia: Sisätön kirja käsitteli muun muassa vuoden 1918 sotaa ja hanketta, jolla pyrittiin saamaan Suomelle kuningas.

Ulkona on kuitenkin hyvä ilma, joten ajattelin seuraavaksi mennä ulos jatkamaan Kaarnan kätkemää.

Luettu: 56 sivua

14:45-19:07
Maratonia takana nyt vähän yli kuusi tuntia, eli noin yksi neljäsosa. Olen päässyt jo melkein kahteensataan sivuun, mikä on aika positiivista, varsinkin kun ottaa huomioon, että joidenkin maratonien aikana olen lukenut vain vähän päälle kolmesataa sivua.

Luin läheisellä nurmikolla monta tuntia ja lopulta pääsin jopa istumaan yhteen riippumatoista, joita tietääkseni yliopisto on tuonut kesän ajaksi vapaaseen käyttöön. Erittäin mukava lisä, mutta samalla vaarallinen: meinasin nukahtaa riippumattoon.

Kaarnan kätkössä on edennyt reippaasti yli puoleen väliin. Kirjan etuja ovat sen nopealukuisuus ja vauhdikkaasti etenevät tapahtumat, mutta varsinaisesti tarinana se ei ole ihan napannut. Pidin alusta, jossa kuvailtiin sitä, kuinka juuri väärällä hetkellä tapahtunut ero poikaystävästä voi vaivuttaa teini-ikäisen tytön tosi huonoon jamaan, mutta asiaan ei olla perehdytty kunnolla. Toivoa antaa se, että kirja on vasta kirjasarjan aloitus, mutta toisaalta, ainakaan toistaiseksi en ole kovin kiinnostunut lukemaan jatko-osia. Yleensä pidän nuortenkirjojen lukemisesta, mutta tätä kirjaa lukiessa tulee vähän vanha olo. Tavallaan olen ihan iloinen, että valitsin tämän kirjan luettavaksi maratonin aikana, sillä muuten vapaa-ajalla sen lukeminen olisi voinut olla hidas projekti. Kirja on kuitenkin arvostelukappaleena saatu, joten olisin lukenut sen joka tapauksessa.

Luettu edellisen päivityksen jälkeen: 134 sivua
Yhteensä: 188 sivua



19:07-22:30
Tahti on vähän hidastunut. Päädyin katsomaan jakson Gilmoren tyttöjä samalla kun söin illallista ja sitten äitini soitti. Sain kuitenkin Kaarnan kätkössä kirjan luettua. Seuraavaksi varmaan siirryn jompaan kumpaan esseekokoelmaan.

Luettu edellisen päivityksen jälkeen: 72 sivua
Yhteensä: 260 sivua

22:30-12:30
Maraton on nyt ohi. Omalla tavallaan se feilasi, sillä minut kutsuttiin illalla viettämään aikaa kavereiden kanssa, ja olen sellainen tyyppi, että harvoin sanon ei, jos olisi mahdollisuus sosialisoitumiseen. Punnitsin pitkään, jäänko kotiin lukemaan, mutta totesin, että kirjat kyllä odottavat. Sain siis loppumaratonin aikana luettua enää 55 sivua, joista suurimman osan luin sitten aamulla. Aloitin Roxanne Gayn Bad feminist -kirjaa, joka kyllä vaikuttaa mielenkiintoiselta ja nopealukuiselta. Olisinpa aloittanut maratonin sillä, niin olisin ehkä saanut sivuja enemmän kasaan.

Olen kuitenkin hyväksynyt sen, etten koskaan lukumaratonien aikana pääse huimiin lukemiin. Yli 300 sivua on jo paljon, sillä usein luen päivässä korkeintaan sata sivua, jos sitäkään. Sain yhden romaanin kokonaan alusta loppuun. Aloitin yhden uuden kirjan ja sain toista luettua mukavasti eteenpäin. Goodreadsin lukuhaasteeni laahaa edelleen kuusi kirjaa jäljessä, mutta onneksi kesällä on lisää lukumaratoneja.

Saatan seuraavaan lukumaratoniin osallistua vain kahdellatoista tunnilla. Olen huomannut, että vuorokausi ei varmaan sovellu minulle. Minulla kuitenkin menee melkein 12 tuntia nukkumiseen ja oheistoimintaan. (Jotkut ilmeisesti nukkuvat maratonien aikana vain vähän, mutta minä en sellaisiin suorituksiin pysty.) Olen aiemminkin osallistunut lukumaratoneihin pienemmällä tuntimäärällä, ja tuntuu, että silloin olen saanut enemmän aikaan.

Luettu edellisen päivityksen jälkeen: 55 sivua
Yhteensä: 315 sivua

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Elina Pitkäkangas: Kajo


Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian ensimmäinen osa Kuura päättyi tiukkaan paikkaan. Inka paransi veljensä Tuukan koomasta muuttamalla hänet ihmissuhdeksi. Veri muutokseen saatiin Inkan parhaan kaverin Aaronin tyttöystävältä Matleenalta. Samalla Matleena kuitenkin pääsi irti täyden kuun aikaan. Hän tappoi useita ihmisiä ja lähti pakomatkalle Aaronin avustuksella.

Kajo jatkaa tarinaan parin kuukauden aikahypyn jälkeen. Tuukka on nyt kokenut muutaman täydenkuun, eikä se ole helppoa Kuurankerossa, jossa valvonta ihmisusien varalta on tiukkaa. Aaron ja Matleena ovat tien päällä, lainsuojattomina, ja he alkavat käydä epätoivoisiksi, sillä Jahti on heidän kintereillään. Kirjan alku jahkaa hetken, mutta lopulta juoni lähtee käyntiin: Aaron ja Matleena törmäävät odottamattomiin uusiin tuttavuuksiin. Myös Inka saa kokea yllätyksen, kun hän sattuu pistokokeesen ja vastoin odotuksia saa verikokeesta positiivisen tuloksen. Mutta eihän Inka voi olla ihmissusi? Hän ei ainakaan ole muuttunut sellaiseksi täydenkuun aikaan. Inka napataan talteen, mutta veli Tuukka ehtii juosta karkuun.

Ehdin jo toivoa uusia näkökulmahahmoja Inkan ja Aaronin lisäksi, varsinkin siinä vaiheessa, kun Tuukka lähti lipettiin. Odotin, että näkökulma vaihtuisi siinä Tuukkaan, varsinkin kun hahmo on jäänyt lukijalle etäiseksi. Tarinan edetessä kuitenkin tajusin, että kaksi kertojaa on tarpeeksi. Vaikka kirjasarja käsittelee ihmissusia, se jättää itse ihmissusikokemukset verhon taa. Kun Inka alkaa saada ihmissusimaisia ominaisuuksia, kuvaus on kiinnostavaa, sillä lukijana on vaikea sanoa, kuinka voimakkaita kykyjä Inkalla on verrattuna tavanomaiseen ihmissuteen.

En halua paljastaa syytä, miksi Inka saa ihmissuden ominaisuuksia, mutta se käy kyllä romaanissa melko varhaisessa vaiheessa selväksi. Aavistelin sitä jo kuvauksesta, ennen kun se sanallistettiin. Valitettavasti asiaa ei käsitellä mielestäni tarpeeksi huolellisesti romaanin aikana. No, Inka on varsin kiireinen, sillä Jahti on ottanut hänet vangiksi. Toivon kuitenkin, että trilogian viimeinen osa käsittelee asiaa hieman enemmän.

Tästä yhdestä minua harmittaneesta yksityiskohdasta huolimatta Kajo on oikein mainoa genrensä edustaja. Juoni kulkee loogisemmin kuin Kuurassa, jossa enemmänkin vasta aloiteltiin. Lukijana pystyy aavistelemaan, minne tarina voisi olla menossa, mutta yllätyksiäkin onneksi tulee vastaan. Kajossa on selkeitä tavoitteita. Halutaan turvaa, halutaan oikeuksia, ja niitä ei tämän kirjasarjan maailmassa saa, ellei käytä äärimmäisiä keinoja. Hahmot saavat todellakin tuntea tekojensa seuraukset. Kuurassa Inka ärsytti, mutta Kajossa hän omalla tavallaan sai kurinpalautuksen (joskin aika rajun sellaisen) ja selkeämmän suunnan sille, mitä hän haluaa. Aaronkin joutuu todella miettimään päätöksiään. Jossain vaiheessa hän jopa katuu sitä, että on uhrannut koko tulevaisuutensa tekojensa takia.

Mielestäni tarinan suurin heikkous on se, että Tuukka on ollut monessa kohtaa Inkan motiivi toimia, mutta lukijalle ei anneta mahdollisuutta tutustua Tuukkaan. Hän vaipuu koomaan Kuuran alussa ja on suurimman osan Kajosta tien päällä ilman että hänen liikkeistään tiedetään. Kajossa Tuukan päänsisäisiä liikkeitä raotetaan rahtusen, mutta toivon, että trilogian päätösosa, Ruska työnimeltään, kertoo hieman enemmän hänestä.

Ruskaa kannattaa muutenkin odottaa mielenkiinnolla, sillä Kajo ravisuttaa pakkaa siinä määrin, että alkaa jopa mietityttää, miten kaikki saadaan vedettyä yhteen vain yhdessä kirjassa. Minä näkisin edessä suuren ihmis(susi)oikeuksia käsittelevän sodan, joka ravistelee koko yhteiskuntaa, mutta kenties konflikti jää vain pienen joukon keskuuteen. Toimintaa on taatusti luvassa.

SIVUJA: 341
KUSTANTANUT: Myllylahti
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale

Bloggaus Kuurasta.

Muissa blogeissa:
Carry on reading, Dysphoria, Lukujonossa, Oksan hyllyltä

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge

Kuva: Disney
Uskallan väittää, että juuri kukaan ei varsinaisesti kaivannut uutta Pirates of the Caribbean -elokuvaa. En minä ainakaan. En ole kaivannut uutta Pirates of the Caribbean elokuvaa sitten sarjan toisen osan, jonka näytöksestä kävelin ulos mykistyneenä pettymyksestä.

Ensimmäinen osa, Mustan helmen kirous, oli silloin yksi lempielokuvistani. Lasken sen edelleen yhdeksi merkittävämmäksi nuoruusaikani elokuvaksi. Se nousee kokemuksissani samanlaisiin mittasuhteisiin kuin joillekin 80-luvulla nuoruuttaan eläneille sellaiset elokuvasarjat kuten Tähtien sota, Indiana Jones tai Paluu tulevaisuuteen. Yläasteikäisen kriittisellä ajattelukyvyllä varustettuna en ollut varma, mitä odottaa lempielokuvani jatkolta, mutta toivoin sen sentään olevan vähintään yhtä hyvä kuin edeltäjänsä.

Nykyään sarjan toinen osa, Kuolleen miehen kirstu, asettuu Pirates of the Caribbean -elokuvien kärkeen, vaikken pidäkään sitä hyvänä elokuvana. Pikemminkin sarjan taso on laskenut jatkuvasti. Kolmas osa on jo silkkaa tervassa uintia (paitsi soundtrack, se on mahtava!), ja neljäs osa... muistaako kukaan, mitä siinä tapahtui?

On vaikea sanoa, mikä kaikki elokuvissa on flopannut. Omasta näkökulmastani ensimmäinen elokuva on kohtuu uskottava 1700-luvun pukudraama, johon on kuitenkin heitetty mukaan merirosvoja, seikkailua ja yksi yliluonnollinen elementti, kun taas jatko-osat tuntuvat käsikirjoittajien aivoriihen sekasotkulta, joita ei olla onnistuttu kiteyttämään kunnolla käsikirjoituksiin. Joku idea taustalla on ollut, ehkä, mutta se idea on unohtunut jonnekin entistä vauhdikkaampien toimintakohtausten alle.

Kaiken tämän lyttäämisen jälkeen on todettava, että sarjan viides osa Salazar's Revenge ei ole lainkaan niin huono. Heti elokuvateatterista poistuttani tweettasin elokuvasta näin sanoin:
"Tuntuu, että uusin Pirates of the Caribbean -elokuva oli käytänössä iso anteeksipyyntö muutamasta edeltäjästään." 
Lyhyesti sanottuna, elokuva jatkaa kolmannen elokuvan tarinaa ja antaa viimein tyydyttävän lopetuksen tarinalle, jota lähdettiin muotoilemaan viimeistään Kuolleen miehen kirstussa.

Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Willin ja Elizabethin poika Henry on noin 10-12-vuotias. Ajallisesti kohtauksen voi sijoittaa vuoden pari sen jälkeen, kun Will on saanut viettää ensimmäisen päivänsä maassa tultuaan Lentävän hollantilaisen kapteeniksi. Will on tavannut ensimmäistä kertaa poikansa ja poika isänsä. Ilmiselvästi nuori Henry ei ole saanut mielenrauhaa, vaan on tapaamisen jälkeen tehnyt paljon tutkimustyötä ja on onnistunut selvittämään, miten Will voidaan vapauttaa kirouksestaan. Henry onnistuu saamaan kontaktin isäänsä, mutta Will ei usko moista keinoa olevan ja käskee pojan palaamaan maihin ja unohtamaan suunnitelmat.

Henry ei kuitenkaan unohda. Seuraavaksi elokuva hyppää noin yhdeksä vuotta ajassa eteenpäin. Henry on nyt parikymppinen nuorukainen, joka on värväytynyt laivastoon. Laivamatka menee kuitenkin huonosti, sillä laiva ajautuu Bermudan kolmioon ja törmää siellä laivaan, jonka miehistö on kirottu. Miehistö tappaa kaikki muut paitsi Henryn, jolla sattuu olemaan mukanaan etsintäkuulutus Jack Sparrow'sta. Laivan kapteenilla Salazarilla nimittäin on omat kaunansa Sparrow'ta kohtaan. Henry saa tehtäväkseen välittää viestin, että Sparrow'n päivät ovat luetut. Tämä juonenkäänne ei sinänsä ole yllätyksellinen, sillä Jack Sparrow on tainnut olla jokseenkin hengenvaarassa jokaisessa sarjan elokuvassa.

Seuraavaksi esitellään liuta uusia ja vanhoja hahmoja. Tämän elokuvan pakollinen peloton nainen on orpo Carina, joka on jollain kumman keinolla onnistunut hankkimaan itselleen aika korkeatasoisen koulutuksen. Motiivina on toiminut kirja, jonka hänen isänsä on jättänyt hänelle. Kirja kertoo saaresta, josta löytyy keino rikkoa kaikki maailman kiroukset. Carinalla ei kuitenkaan mene hyvin, sillä hän on joutumassa hirteen syytettynä noituudesta. Myös Henry on vaikeuksissa - hän on päässyt epäonniselta retkeltään maihin, mutta häntä epäillään maanpetturuudesta. Henrylla ja Carinalla on sattumoisin sama tavoite, sillä molemmat haluavat löytää saman saaren. Monien vaihdeiden jälkeen he ryhtyvät yhteistyöhön ja vetävät mukaan Jack Sparrow'n, joka pystyy tarjoamaan heille laivan.

Omalla tavallaan Salazar's Revenge on juonellinen toisinto Mustan helmen kirouksesta. On kirottu merirosvolaiva ja sen miehistö, joka haluaa vapauksen kirouksesta. Kirouksen purkamiseksi on löydettävä myyttinen aarre, jonka löytymisessä Jack Sparrow on tärkeässä roolissa. Ennen aarteen löytymistä ehditään seikkailla vauhdikkaasti ja tehdä muun muassa erittäin eriskummallinen reissu saarella, jossa Jack Sparrow meinaa joutua vasten tahtoaan naimisiin.

Mielestäni juonellinen toisinto toimii, sillä se palaa juurille ja sulkee ympyrän. Samalla se ei yritä liikaa. (Tai no, jossain kohtauksissa se ehkä yrittää liikaa.) Pääsääntöisesti juoni kuitenkin tähtää yhteen tavoitteeseen: kirouksen rikkomiseen. Hahmokaarti pysyy kohtuullisen siedettävissä lukemissa. Lisäksi hahmojen menneisyydestä saadaan kuulla lisää. Miten Jack Sparrow'sta tuli Mustan helmen kapteeni? Mitä Hector Barbossa on ehtinyt puuhaamaan?

Erityistä kiitosta elokuva saa Carinasta, jolla olisi ollut kaikki mahdollisuudet olla taas yksi pelastettava neitokainen, mutta joka on kirjoitettu toimeliaaksi henkilöksi. Carina vetosi minuun niin paljon, että katsoisin mielelläni hänelle omistetun kokopitkän elokuvan tässä lähitulevaisuudessa, varsinkin kun hänen menneisyydestään paljastuu mehukkaita yksityiskohtia.

Henry jää valitettavasti täysin Carinan varjoon, mikä vähentää hahmon kiinnostavuutta, mutta myös jättää paljon mehukkaita yksityiskohtia Henryn vanhemmista ainoastaan arvailun varaan. Välillä elokuvaa katsoessa unohtaa, että siinähän on Willin ja Elizabethin poika!

Salazar's Revenge on elokuva, jonka voi entisenä fanina hyväksyä. Onneksi menin katsomaan. Voisin katsoa jopa uudestaan. Se keskittyy tavoitteeseen, eikä siihen ole tungettu liikaa erilaisia fantasiaelementtejä. Yksi kirottu miehistö ja yksi myyttinen saari ovat ihan tarpeeksi yhden elokuvan tarpeiksi. Elokuva myös antaa arvokkaan lopetuksen tarinalle, joka lähdettiin ryssimään jossain vaiheessa. Loppukohtauksessa jouduin pyyhkimään muutaman kyyneleen poskiltani ja kokoamaan itseni lopputekstien aikana. 

Kuva: Disney / Finnkinon sivuilta
Mainostanpa vielä loppuun flashmobia, jonka kävimme Riverside Castle -kuoron kanssa vetämässä Salazar's Revenge -elokuvan ensi-illassa. Pääset katsomaan videon tästä.

PS: Mikä on muuten tämä trendi, että elokuvien nimiä "suomennetaan" vaihtamalla yksi englanninkielinen nimi toiseen? Salazar's Revengen englanninkielinen nimi on Dead Men Tell No Tales, joka omasta mielestäni kumisee eeppisyyttä paljon voimakkaammin kuin joku nolo Salazarin kosto. Samanlainen nimikummallisuus nähtiin muun muassa Kapteeni Amerikka -elokuvissa: sarjan toisen osan alkuperäinen nimi on Captain America: The Winter Soldier, mutta jostain syystä nimi on Suomessa Captain America: The Return of the First Avenger. Nimenvaihdosta ei ainakaan voi perustella merkkimäärällä.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

"Lähdit tästä talosta ja palasit milloin halusit. Et ollut koskaan tullut ajatelleeksi että vaimosikin saattaisi lähteä." s.176

Pidä huolta äidistä on romaani, johon tartuin odottamatta erään kirjablogimiitin jälkeen. Olisihan minulla ollut muutakin luettavaa, mutta uusi kirja viettelee aina enemmän kun vanha, hyllyssä jo kauan odottanut teos. Romaani vietteli ihan aiheensakin vuoksi, mutta minua kiinnosti myös lukea korealainen romaani, sillä en tietääkseni ole korealaiseen kirjallisuuteen aiemmin tutustunut. 

Romaani kertoo perheestä, jossa on viisi lasta. Vanhemmat ovat kasvattaneet lapsensa maaseudulla, mutta lapset ovat muuttaneet kaupunkiin luomaan uraansa. Vanhemmat eivät tunnu välittävän juuri toisistaan, mutta lapsistaan he kyllä välittävät. Kerran vanhempien ollessa matkalla lapsiensa luo, isä hyppää metroon liian nopeasti, eikä äiti ehdi mukaan. Kun isä palaa samalle metroasemalle takaisin, äiti on kadonnut. Äidin katoaminen on vakava asia, sillä äiti on lukutaidoton eikä hän osaa liikkua yksin suurkaupungissa.

Tarina on jaettu viiteen osaan, joista jokainen osa käsittelee yhden perheenjäsenen suhdetta äitiin. Äänen saavat kolme sisarusta, isä sekä äiti itse. Näkökulmat luovat mielenkiintoisia kuvia erilaisia ihmissuhteista, mutta osittain näkökulmien vaihtelu on myös romaanin heikkous. Osuuksien alussa ei kerrota selvästi, kenen ääni saadaan nyt kuuluviin, joten sen selvittämiseen menee hetki. Romaani käyttää myös harvinaisempaa toisten persoonan kertojaääntä, joka asettaa omat haasteensa.

Kolme ensimmäistä osaa ovat erittäin koskettavia. Siinä vanhin tytär, vanhin poika ja perheen isä hahmottelevat ajatuksiaan äitiään tai vaimoaan kohtaan. Kaikki ovat pitäneet perheen tukipilaria itsestäänselvyytenä. Kolmen ensimmäisen osan jälkeen romaani valitettavasti hajoaa, minkä seurauksena lukeminen myös hidastuu.

En kykene arvioimaan kirjaa korealaisen kirjallisuuden kontekstissa, mutta yleisessä kirjallisuuden kontekstissa Pidä huolta äidistä on oikein kelpo romaani. Se herättää ajattelemaan omaa suhdettaan vanhempiin. Samalla se tarjoaa kurkistusikkunan korealaiseen perhe-elämään, joka ei loppujen lopuksi poikkea kovin paljon siitä, mihin Suomessa ollaan totuttu. Jonkun verran pistää silmään esikoispojan suosiminen. Perhesuhteiden lisäksi romaanista paljastuu kertomus muistisairaudesta, jota kukaan ei ole havainnut ennen kun äiti todella katoaa.

Odottamattomana vastaantulijana Pidä huolta äidistä on positiivinen loikka uuden kirjailijan ja uuden maan pariin. Jonkin verran pohdin käännöstä. Tuntui, että jotain on mahdollisesti kadonnut suomennoksessa. Kenties jotain sukulaisuussuhteista ja niiden hierarkistasta kertovia pikkusanoja, pronomineja? Mutta koska koreaa en osaa, olen täysin suomennoksen varassa. Yleisesti ottaen teoksen kieli oli hyvää. 

ALKUPERÄINEN NIMI: Ommarul putakhae
SIVUJA: 320
KUSTANTANUT: Into
JULKAISTU: 2008 (suom. 2015) 
SUOMENTANUT: Taru Salminen 
MISTÄ MINULLE: Kirjavaihtona kirjablogimiitissä

maanantai 22. toukokuuta 2017

Arthur Golden: Geishan muistelmat

Tammikuussa alkanut ikuisuusprojektini on viimein saanut päätöksensä. Sain juuri Arthur Goldenin lähes 600-sivuisen romaanin Geishan muistelmat loppuun. Ikuisuusprojekti ei ole johtunut kirjan tylsyydestä. Geishan muistelmat on kiehtova tarina, mutta opiskelukiireet ovat estäneet siihen tarttumisen moneen kuukauteen. Kaiken lisäksi olin jo nähnyt kirjaan perustuvan elokuvaversion, minkä takia tarina oli jo entuudestaan tuttu, eikä minulla ollut suurta kiirettä päästä kirjassa loppuun Nyt kun kesälomani on aluillaan, oli aika tarttua kirjaan uudestaan.

Kirjan kertojaääni on vanha New Yorkissa asuva Sayuri-niminen geisha, joka on päättänyt kertoa erikoisesta elämästään. Hän aloittaa tarinansa pienestä kalastajakylästä, jossa 9-vuotiaan tytön Chiyon elämän muuttuu, kun hänen äitinsä kuolee luusyöpään. Chiyon vanha isä ei jaksa huolehtia Chiyosta ja hänen isosiskostaan Satsusta, joten heidät myydään eteenpäin. Sisarukset erotetaan ja Chiyo päätyy okiyaan, eli talouteen, jossa elää yksi tai useampi geisha. Aluksi Chiyo on alhainan palvelija, mutta erikoisten sinisten silmiensä ja muutenkin hätkähdyttävän ulkomuotonsa seurauksena hänet huomataan ja hän päätyy geishakoulutukseen. Muilla tarinan hahmoilla saattaa olla omat motiivinsa Chiyon koulutukseen, mutta itse päähenkilö haluaa kouluttautua mahtavaksi geishaksi, jotta voi saada itselleen erään sähkölaitoksen puheenjohtajan, johon hän on ehtinyt ihastua.

Geishan muistelmat on saanut paljon kritiikkiä siitä, että sen on kirjoittanut yhdysvaltalainen mies esimerkiksi sen sijaan, että sen olisi kirjoittanut oikea geisha. Romaani perustuu Goldenin jälkisanojen mukaan 1960-70-luvuilla vaikuttaneen geishan Mineko Iwasakin kertomuksiin. Huomiotava on, että Mineko Iwasaki on itsekin kirjoittanut kirjan Geisha, a life (tunnetaan myös nimellä Geisha of Gion: The True Story of Japan's Foremost Geisha. 2002.) Se kannattaa lisätä lukulistaan. Toivoisin, että olisin tarttunut siihen ennen fiktiivistä teosta, mutta sain selville oikean elämäkerran olemassaolosta vasta Goldenin romaanin aloittamisen jälkeen.

Jos pistää siivun keskustelun siitä, kenellä on oikeus kertoa kenenkin tarina, romaanina Geishan muistelmat ei ole niin vaikea mitä pelkäsin. Odotin runollista, hidaslukuista teosta, jossa puhutaan paljon japanilaisesta taiteesta. Kun Geishan muistelmat ilmestyi elokuvana 2005 (suomessa 2006), olin 14-vuotias. Katsoin elokuvan ja ihastuin siihen, vaikkakin englannin käyttö Japaniin sijoittuvassa elokuvassa häiritsi suunnattomasti. Yritin lukea kirjaakin, mutta se tuntui vaikealta. Nyt kymmenen vuoden kuluttua kirja tuntuu jopa liian monotoniselta. Kenties tähän vaikuttaa aikuistuminen ja runsas lukeneisuus. Jos tarinasta riisutaan kaikki koreilu, se on yksinkertaisuudessaan kertomus nuoresta naisesta, joka kouluttautuu ammattiin ja pyrkii sen kautta voittamaan itselleen miehen, johon on jo nuorena rakastunut.

Geishaksi kouluttautuminen on esitetty kirjassa kiinnostavasti. Kirja on erittäin yksityiskohtainen sen suhteen, mitä rituaaleja tyttö suorittaa ennen kun aloittaa koulutuksensa, ja mitä kaikkea liittyy itse koulutukseen ja ammatin harjoittamiseen. Geishana olo ei ole helppoa, vaan kauneus ja epämukavuus yhdistyvät muun muassa myrkillisissä meikeissä, tukkalaitteissa, joiden kanssa on lähes mahdoton nukkua mukavasti ja asiakkaissa, jotka vaativat mitä oudoimpia asioita. 

Kaikesta työmäärästä huolimata geisha ei kykene hallitsemaan omaa talouttaan, ei ainakaan Chiyo, joka on geishaki tultuaan saanut nimen Sayuri. Sayuri asuu okiyassa, jossa hänen asemansa on huono, sillä häntä ei ole adoptoitu talon tyttäreksi. Hänen isosiskonsa Mameha, eli häntä kouluttava geisha, asuu muualla, ja talossa asuva toinen geisha Hatsumomo on ottanut elämäntehtäväkseen tehdä Sayurin elämästä vaikeaa. Hatsumomon motiiveja ei käydä kovin tarkkaan läpi, sillä tarinankerronta on subjektiivinen, eli se mitä Sayuri ei itse halua muistella, ei ole päässyt kirjan sivuille saakka. Oman tulkintani mukaan Hatsumomo näkee Sayurissa sellaista potentiaalia, jonka hän kokee uhkana omalle uralleen, ja pyrkii tuhoamaan Sayurin uran ennen kun se pääsee kunnolla alkuun. Loppujen lopuksi pakkomielle Sayurin tuhoamisesta ajaa Hatsumomon tuhoon.

Kiehtovuudesta huolimatta romaani syyllistyy suureen määrään toistoa. Varsinkin romaanin loppupuolella jatkuvat yksityiskohtaiset kuvauksen teeseremonioista ja muista illanistujaisista tuntuvat ikävystyttäviltä. Romaanin loppu tuntuu pitkitetyltä, sillä omasta näkökulmastani tarina loppuu siihen, kun Sayuri saavuttaa itselleen hyvän aseman okiyassaan. Sitä seuraa kuitenkin vielä puheenjohtajan valloitus, mikä ei minua jaksanut kiinnostaa, sillä tiesin jo, miten se päättyy. En pysty pitämään Sayurin ja puheenjohtajan suhdetta romanttisena, sillä se on epätasa-arvoinen. Toisaalta Sayurin näkökulmasta hän saavutti juuri sen, minkä halusi: hyvän aseman ja miehen, josta on unelmoinut koko elämänsä. Olisin vain toivonut, että Sayurilla olisi ollut elämässään muitakin haaveita. Tai kenties luin romaania liikaa länsimaalaisen feministin linssien läpi.

Geishan muistelmat tarjoaa taatusti monille lukijiolle paljon mielenkiintoista tietoa geishoista. Lukuisista pienistä virheistä huolimata se taatusti korjaa yleisimpiä harhaluuloja, esimerkiksi sen, että geishat olisivat olleet prostituoituja. Kirja tarjoaa kurkistusikkunan geishojen ja heidän lähipiirinsä elämään toisen maailmansodan aikana, aikana, jonka jälkeen koko kulttuuri alkoi kuihtua. Suosittelen kirjaa heille, jotka eivät niin ryppyotsaisesti suhtaudu kaikkien yksityiskohtien paikkaansapitävyyteen.

ALKUPERÄINEN NIMI: Memoirs of a Geisha
SIVUJA: 590
KUSTANTANUT: WSOY, Loisto-pokkari
JULKAISTU: 1997 (suom. 1997) 
SUOMENTANUT: Irmeli Ruuska 
MISTÄ MINULLE: Oma ostos divarista

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

"Sanot, ettei rotu ole ongelma vaan koska toivot, ettei olisi. Me kaikki toivomme sitä. Mutta se on vale. Minä tulin tänne maasta, jossa rotu ei ole ongelma. En pitänyt itseäni mustana, vaan musta minusta tuli vasta, kun tulin Amerikkaan." s. 323

Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat on rönsyilevä romaani, joka käsittelee universaaleja aiheita, jotka koskettavat suurinta osaa maailman ihmisistä: rakkautta, elämänvalintoja, itsenäistymistä, ulkopuolisuuden tunnetta ja kasvua ihmisenä. Juonellisesti Adichien teos ei ole uraauurtavan kekseliäs, mutta helposti lähestyttävä juoni tarjoaa ympäristön, jossa voi esitellä lukuisia yksityiskohtia, joihin lukijan toivotaan kiinnittävän huomiota. 

Romaani kertoo nigerialaisista Ifemelusta ja Obinzesta, jotka ovat nuoruuden rakastavaisia, mutta jotka joutuvat erilleen elämänvalintojen edessä. Kumpikin muuttaa ulkomaille, Ifemelu Yhdysvaltoihin ja Obinze Lontooseen, sillä he kokevat kotimaansa tarjoamat mahdollisuudet kapeiksi. Romaani seuraa enemmän Ifemelun kokemuksia Yhdysvalloissa: kuinka hän elää uskomattomassa köyhyydessä, sillä hän ei meinaa saada töitä, vaikka olisi kuinka pätevä mihin tahansa, kuinka hänen suhteensa Obinzeen hiipuu köyhyydessä tehtyjen valintojen takia, kuinka hänen elämänsä muuttuu riippuen siitä seurusteleeko hän valkoisen miehen vai afroamerikkalaisen miehen kanssa, kuinka hän ensimmäistä kertaa elämässään huomaa olevansa tummaihoinen. Obinzen elämä Lontoossa ei taas mene yhtä hyvin kuin Ifemelulla. Obinze päätyy maahan laittomasti ja hän yrittää saada laillisen oleskeluluvan, mutta se ei käykään niin helposti. Molemmat päätyvät palaamaan juurilleen vuosien kuluttua, mutta Nigeriassa he huomaavat muuttuneensa. He ovat nyt kotiinpalaajia.

Keskeisiin rooleihin romaanissa nousevat kulttuurien kohtaaminen, kulttuurishokki, rasismi, rotu ja rakkaus. Näistä rakkaus ei siinä mielessä ole esillä, että kirjaa voisi kutsua romanttiseksi kirjallisuudeksi, vaan rakkaus on enemmänkin hahmojen motiivi toimia tai olla toimimatta, ja keino saada elämäänsä jotain, mitä heiltä heidän mielestään puuttuu. Kirjan päärakkaustarina, Ifemelun ja Obinzen koko kirjan halki kattava kaari, on kuin naiivi nuoruuden ensirakkaus, joka kuitenkin säilyy lähes muuttumattomana yli vuosikymmenen ajan. Hahmot muuttuvat romaanin aikana, mutta heidän keskinäinen suhteensa ei muutu merkittävästi, vaikka se toki saa vivahteita. Kenties Ifemelun ja Obinzen romanssi mukailee väitettä, jonka mukaan suurin osa ihmisistä on kohdannut elämänkumppaninsa teini-ikäisenä. Heidän romanssinsa on romaanin tukipilari: kaikkien sivupolkujen jälkeen tietää, että teksti jossain vaiheessa palaa vielä heihin.

Kotiinpalaajat on maahanmuuttokirjallisuutta siinä mielessä, että se käsittelee kulttuurishokkia, mutta se käsittelee myös käänteistä kulttuurishokkia, joka aiheutuu kotiin palaamisessa. Vaikka romaanin suomennettu nimi kertoo kotiin palaamisesta, se käsittelee enemmän kotoa lähtöä ja sitä, miten uuteen ympäristöön sopeutuminen aiheuttaa yksilölle. Alkuperäinen nimi Americanah on taas sana, jolla Nigeriassa kuvataan henkilöä, joka on asunut ulkomailla, varsinkin Amerikassa, ja amerikkalaistunut siellä ollessaan.

Romaani pistää miettimään, minkälaisilla elämänvalinnoilla muokkaamme elämäämme, kuinka paljon elämänvalinnat ovat pakon sanelemia ja kuinka paljon kyseessä on todellinen valinnanvapaus. Toisaalta samalla kirja kommentoi länsimaalaista elämäntyyliä ja sitä, kuinka se keskittyy menneisyyteen ” (- -) kolmannen maailman ihmiset katsovat eteenpäin, me pidämme kaikesta uudesta, koska meille paras on vasta edessä, kun taas länsimaaisille ihmisille paras on jo takana, ja siksi heidän täytyy tehdä menneisyydestä fetissi” (s. 479), ja kuinka länsimaalainen elämäntapa peilautuu kolmannen maailman elämään. 

Kysymykset rodusta ja rasismista nousevat kirjassa hyvin keskeiseen asemaan – jopa niin keskeiseen, että kirjaa on syytetty alleviivauksesta ja liiallisesta luennoinnista. Oma näkemykseni on, että Kotiinpalaajat kommentoi nykyajan tilannetta varsinaisesti saarnaamatta, mutta samalla teos ei säästele sanoja. Mikä lie teoksen kirjoittamisen takana ollut motiivi onkaan ollut, mutta ainakin tällaisenaan teosta voi suositella sekä ajatuksia herättävänä lukuromaanina että silmiä avaavana opetusmateriaalina. Romaani kertoo runsassanaisesti, miten asiat ovat tai miten niitä mahdollisesti koetaan, mutta äärimmäisyyksin se ei mene. Se osoittaa pienillä arjen tapahtumilla, miten nykyajan jokapäiväinen rasismi näkyy Yhdysvalloissa ja miten erilaiset ihmiset siihen suhtautuvat. 

Länsimaalaisena valkoisena lukijana mieleen jäivät varsinkin kohdat, joissa valkoihoiset yhdysvaltalaiset kohtelivat mustia omasta mielestään tasa-arvoisesti, mutta rivien välistä oli luettavissa fetissimäisyyteen taipuva ihailu tai vähintään suhtautuminen mustiin ystäviinsä jonkinlaisina statussymboleina: 
” (- -) ja aina naiset, joihin hän näin viittasi, osoittautuivat tavallisen näköisiksi mutta olivat poikkeuksetta mustia” s. 164.
ALKUPERÄINEN NIMI: Americanah
SIVUJA: 522
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2013 (suom. 2013) 
SUOMENTANUT: Hanna Tarkka 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Teksti on mukaelma miniesseestä, jonka kirjoitin nykykirjallisuuden kurssille.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...