lauantai 28. tammikuuta 2017

Laiskan naisen arvosteluja Vol 3/3: Mainstream

Jojo Moyer: Kerro minulle jotain hyvää
ALKUPERÄINEN NIMI: Me Before You
SIVUJA: 476
KUSTANTANUT: Gummerus
JULKAISTU: 2012 (suom. 2016)
SUOMENTANUT: Heli Naski
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Louise Clarke on elänyt koko ikänsä pienessä englantilaisessa kylässä. Hän on käynyt peruskoulun ja ollut sen jälkeen töissä vuosia kahvilassa. Kun kahvila yllättäen lopettaa, Louise jää työttömäksi ja hänen on mietittävä elämäänsä uudestaan. Työvoimatoimistolta hän saa puolen vuoden työkeikan neliraajahalvaantuneen henkilökohtaisena avustajana. Aluksi Louise kokee työn epämiellyttävänä, sillä hän ei tunnu saavan yhteyttä noin kolmikymppiseen Willin, joka on halvaantunut liikenneonnettomuudessa muutama vuosi sitten. Jonkin ajan kuluttua he kuitenkin löytävän puheyhteyden.

Helppolukuisen chick lit -tyylisen kirjan sivuille rakentuu tarina, joka pohtii elämän mahdollisuuksia ja sitä, mitä niin sanottu hyvä elämä loppujen lopuksi on. Kirja asettaa vastakkain henkilön, jolla olisi fyysinen kyky mennä maailmassa minne ikinä haluaa, mutta joka on päättänyt jäädä kotikylänsä pieniin piireihin, ja henkilön, joka on kahlittu omaan ruumiiseensa ja pakotettu elämään pienessä piirissä, vaikka ennen on elänyt suurta, vauhdikasta ja hyvin aktiivista elämää.

Kirja pohtii mielenkiintoisesti elämän mahdollisuuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia ja sitä, onko ihmisillä velvollisuus elää täyttä elämää vai onko heille oikeus viettää pikemminkin sellaista elämää, mitä haluavat - tai kenties olla elämättä lainkaan. 

Kirjasta on vuonna 2015 ilmestynyt jatko-osa nimeltää After You, suomeksi Jos olisit tässä.. Vaikuttaa siltä, että tarina ja sen hahmot ovat jääneet kirjailijan mieleen ja hän on halunnut palata heihin uudestaan. En tiedä vielä, tartunko jatko-osaan.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
ALKUPERÄINEN NIMI: Gone Girl
SIVUJA: 477
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2012 (suom. 2013)
SUOMENTANUT: Terhi Kuusisto
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Muutama vuosi sitten suurta blogihuomiota saanut kirja päätyi lukulistalle, kun mieleni teki jotain niin sanotusti "taattua hyvää". En ollut Gillian Flynnin kirjoja ennen lukenut, mutta tarpeeksi suuri menestys yleensä kertoo edes sen, että kirja on jokseenkin helppolukuinen, sillä niin monet ovat saaneet kirjan luettua.

Asetelma on karmiva: mies Nick menee töihin ja sinä aikana vaimo Amy katoaa kuin tuhka tuuleen. Pariskunnan kulissit ovat kunnossa eikä Nick vaikuta syylliseltä... paitsi että pikku hiljaa hän alkaa vaikuttaa entistä enemmän. Jännitys kasvaa kirja edetessä, uusia asioita paljastuu ja epäluotettavaa kertojaa hyödynnetään. Valitettavasti jännite loppuu tismalleen sillä hetkellä, kun lukijalle selviää, mitä on tapahtunut. Ja valitettavasti tässä vaiheessa kirjaa on vielä parisataa sivua jäljellä. Sen jälkeen kirja on enimmäkseen hyvin eriskummallisen avioliiton dynamiikan selvittelyä.

Hannah Hart: Buffering - Unshared Tales of a Life Fully Loaded
SIVUJA: 272
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Sphere
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Hannah Hart on Youtuber, joka on tullut kuuluisaksi My Drunk Kitchen -sarjastaan, jossa hän käytännössä juo itsensä humalaan samalla kun kokkaa jotain. Samalla hän on puhunut paljon lbgtq-ihmisten oikeuksista ja tehnyt kaikenlaisia muitakin videota. Buffering on hänen omaelämäkerrallinen kirja, jossa hän keskittyy nuoruuteensa, varsinkin hänen äitiinsä, joka sairasti diagnoimasoita skitsofreniaa Hannahin lapsuudessa

Kirjan sisältö on yllättävän rankka. Odotin keveähköä, huumoripitoista kertomusta Hannahin nuoruudesta, mutta huomasinkin lukevani todella raskaasta lapsuudesta. Jos olen ymmärtänyt oikein, Hannah ei ole puhunut menneisyydestään ennen kovin paljon julkisuudessa. Myönnän, etten ole Hannahin jokaista videota Youtubesta katsonut, niin en ole ihan varma.

Teknisesti kirja ei ole erityisen järkevästi tasapainoitettu. Se ei tunnu muodostavan kovin koherenttia kokonaisuutta, vaan se eksyy pitkiksi ajoiksi sivupoluille, jotka kyllä saattavat olla mielenkiintoisia, mutta tuntuvat kokonaisuuden kannalta irrallisilta. Ehkä kovemmat fanit olisivat saaneet enemmän irti.

Jane Green: Netti@deitti
ALKUPERÄINEN NIMI: Jemima J
SIVUJA: 427
KUSTANTANUT: Karisto (Loisto-pokkari)
JULKAISTU: 2001 (suom. 2005)
SUOMENTANUT: Auli Hurme-Keränen
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Antikvariaati Omituiset opukset piilotteli alekorissaan tätä löytöä. (En tiedä, kuinka iloinen kyseinen lafka on, että mainitsen, että tämä teos on sieltä hankittu.) Huokeaan euron hintaan nappasin mukaani tämän chik lit -kirjan, jonka takakansi lupasi niin pöyristyttävää tarinaa, että halusin sen itselleni kauhisteltavaksi.

Takakannen mukaan tarina kertoo huomattavasti ylipainoisesta Jemimasta, joka on epäonnisesti sinkku toimittaja, joka on ihastunut toimituksen kuumimpaan mieheen. Samaan aikaan työpaikka ottaa käyttöön internetin (huom. kirjan ilmestysajankohta). Jemima päättää työkaverinsa rohkaisemana testata seuranhakusivustoa, josta hän löytääkin uskomattoman komean losangelelaismiehen, joka haluaa myös tavata Jemiman. Jemimalla on kuitenkin kaksi ongelmaa: hän on britti. Ja hän on valehdellut olevansa hoikka ja urheilullinen. Jotta Jemima voi tavata unelmiensa miehen, hän ryhtyy tiukalle laihdutuskuurille.

Olin valmis lukemaan kirjan, jolle voin pyöritellä silmiäni niin että silmäni nyrjähtävät. Yllätyksekseni kirja ei olekaan niin kilovastainen kuin mitä se aluksi kuulostaa. No, Jemima päätyy laihduttamaan ja saamaan sitä kautta itselleen miehen (mutta kuka, hahaa, enpä paljastakaan), mutta samalla hän pohtii varsin syvääluotaavasti sitä, mitä ylimääräiset kilot ovat hänen elämäänsä tuoneet, eikä kaikki olekaan ollut niin kamalaa. Kirja esittelee lukuisia hoikkia naishahmoja, jotka ovat saaneet elämässään helpolla paljon, kun taas Jemima on nähnyt paljon asioiden eteen vaivaa, mikä on kehittänyt hänen luonnettaan. Tosin voihan tätä astelmaa pitää myöskin ongelmallisena: ylipainoinen on parempi, koska "näkee vaivaa" ja normaalipainoinen on "luonteeltaan heikompi", koska ei ole joutunut kehittämään sitä.

Netti@deitti on ehkä kiinnostavimmillaan ajankuvana: internetin alkuaskeleet ja 2000-luvun alun uskomaton hoikkuuden ihannointi. Tällä hetkellä muodissa tuntuvat olevan erittäin muodokkaat naisvartalot ja fitness, mikä on ehkä hieman parempi vaihtoehto kuin anorektisen laiha keho.

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret
ALKUPERÄINEN NIMI: Message from an Unknown Chinese Mother: Stories of the lost daughters of China
SIVUJA: 300
KUSTANTANUT: Atena
JULKAISTU: 2010 (suom. 2013)
SUOMENTANUT: Taina Wallin
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Tieto-Finlandia voittanut teos Yhden lapsen kansa (Mari Manninen) on saanut jonkin verran kritiikkiä siitä, että raportin on tehnyt ulkomaalainen, eikä kiinalainen. En ole kyseistä teosta lukenut, joten en voi asiaa kommentoida suuremmin, mutta esittelenpä tässä kirjan, jonka on tehnyt kiinalainen nainen.

Xinran on Kiinassa syntynyt ja ulkomaille myöhemmin muuttunut nainen, joka kirjansa mukaan kokee suurta sympatiaa orpoja ja adoptoituja tyttöjä kohtaan, vaikka hänellä itsellä on vanhemmat, jotka hän on jokseenkin tuntenut. Xinranin on kasvattanut hänen isovanhempansa, koska hänen vanhempansa vangittiin kulttuurivallankumouksen aikana. Ennen muuttoaan Lontooseen hän juonsi Kiinassa radio-ohjelmaa, joka keskittyi kertomaan naisten elämäntarinoita.

Kiinan kadotetut tyttäret kertoo lukuisia tarinoita äideistä, jotka ovat luopuneet tyttäristään. Yhden lapsen politiikan takia poikalapsia on suosittu, minkä vuoksi esikoisena syntyneitä tyttölapsia on annettu adoptoitavaksi, hylätty kaduille tai jopa tapettu. Myös poikalapsen syntymisen jälkeen seuraavat lapset on jouduttu antamaan pois monissa tapauksissa. Xinran etsi Kiinassa käsiinsä naisia, jotka ovat näin joutuneet tekemään. Hän kertoo rikkaista naisista, köyhistä naisista, naisista joilla on hyvä maine ja naisista joilla on hyvin huono maine. Hän etsii käsiinsä orpokotien pitäjiä ja kuulee heiltä, minkälaista se on ollut, ja hän kertoo myös oman tarinansa. 

Kirja on mielenkiintoinen ja samalla raskas, vaikka se ei ole raskaasti kirjoitettu. Se antaa äänen lukuisille ihmisille, jotka eivät ole sellaista ehkä koskaan ennen saaneet. Pistää miettimään, kuinka paljon teksteitä on Xinranin toimittajan käsen editointia, mutta vaikka tekstejä olisikin paljon muokatu, niin ainakin ne antavat jotain ajattelemisen aihetta.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian Finlandia 2016


Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2016 parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat: 
• Blogistanian Finlandia
• Blogistanian Globalia
• Blogistanian Kuopus
• Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan perjantaina 27.1.2017 klo 10.00. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa lauantaina 28.1.2017 klo 10.00.

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä teokset ja kirjoittanut niistä blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.


Blogistanian Finlandia
Blogistanian Finlandia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Omat ääneni:
3 pistettä - Mike Pohjola: 1827
2 pistettä - Milla Paloniemi: 112 osumaa

Blogistania Globalia
Blogistanian Globalia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Omat ääneni:
3 pistettä - Kate Atkinson: Hävityksen jumala
2 pistettä - Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
1 piste - Julian Fellowes: Belgravia

Blogistanian Kuopus
Blogistanian Kuopus 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Omat ääneni:
3 pistettä - Janne Kukkonen: Voro. Kolmen kuninkaan aarre
2 pistettä - J. S. Meresmaa: Naakkamestari
1 piste - Elina Pitkäkangas: Kuura

Logot: Marja-Leena Liipo

torstai 26. tammikuuta 2017

Laiskan naisen arvosteluja Vol 2/3: Spefikirjat



Jatkan syksyn 2016 kirjasuman purkua toisella yhteenvedolla. Tällä kertaa vuorossa ovat kaikki ne kirjat, joissa on jotain spekulatiivista mukana - vähän scifiä, fantasiaa ja muuta.




Lauren Beukes: Zoo City - Eläinten valtakunta
ALKUPERÄINEN NIMI: Zoo City
SIVUJA: 409
KUSTANTANUT: Aula & Co
JULKAISTU: 2010 (suom. 2016)
SUOMENTANUT: Tytty Viinikainen
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Tämä oli lukupiirikirja, jonka lukemisessa minulle tuli hoppu. Kirja paljastui vaikealukuisemmaksi kuin mitä odotin. Se kertoo naisesta, joka elää Etelä-Afrikassa, jossa kaikki ei ole kohdallaan. Osa ihmisistä on saanut eräänlaisen tartunnan, jonka seurauksena joku tietty eläin leimaantuu heihin ja eläimestä erossa oleminen tuottaa ihmiselle fyysistä tuskaa. Päähenkilöön on leimaantunut laiskiainen, ja laiskiaisen kuljettaminen mukana on välillä vaikeaa. Päähenkilö on leimaantumisen jälkeen saanut erityisyvyn lukea esineitä, ja hän hyödyntää kykyä harjoittamalla etsivän ammattia. Itse tarinan juoni lähtee liikkeelle siitä, kun hän saa tehtäväkseen selvittää erään sormuksen olinpaikan. 

Kirja on mielenkiintoinen katsaus Etelä-Afrikkaan ja sen menoon, vaikkei teos olekaan realistinen kuvaus maailmasta. Kirjassa on paljon yhteiskuntakritiikkiä ja allegorioita erilaisiin sorrettuihin ihmisryhmiin. Valitettavasti itse kerronta jättää kylmäksi. Kirja kertoo mielenkiintoisesta maailmasta, mutta keskittyy lopulta epäolennaisiin seikkoihin. Kenties Lauren Beukesilla on ollut erilaiset tavoitteet kirjoittajalla kuin minulla toiveet lukijana.


Roald Dahl: Matilda
ALKUPERÄINEN NIMI: Matilda
SIVUJA: 240
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 1988 (suom. 1995)
SUOMENTANUT: Eeva Heikkinen
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Luin uudestaan kirjallisuudenopintoja varten. Lyhyesti: kirja kertoo fiksusta tytöstä Matildasta, joka syntyy juntahtavaan peribrittiläiseen perheeseen, jonka lempipuuhaa on syödä valmisruokaa tarjottimilta television ääressä. Matilda kokee perheensä vastenmieliseksi ja keskittyy kirjoihin, ja koulun alettua loistaa luokassa älykkyydellään.

Viimeksi olen lukenut Matildan muistaakseni ala-asteella. Nyt olin yllättynyt ensinnäkin siitä, kuinka hyvin kirja kesti aikuisen lukijan silmän. Kirja ei tuntunut lapselliselta, vaikka toki lapsilla suunnatun tyylin huomasi. Näin vanhempana huomasin kuitenkin kauhistelevan paljon enemmän kaikkia niitä epäoikeudenmukaisuuksia, joita kirjassa tapahtuu.

A. A. Milne: Nalle Puh
ALKUPERÄINEN NIMI: Winnie The Pooh
SIVUJA: 147
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 1926 (tämä painos suom. 2006)
SUOMENTANUT: Kersti Juva
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Tämänkin luin opintoja varten, mutta toisin kuin Matildassa, tämä kirja tuntui lapselliselta. Kirja on suunnattu selvästi nuoremmille, iltasatutarkoitukseen. En jaksanut keskittyä tarinoihin kovinkaan paljon, sillä niissä on sellaista nonsenseä, joka ei minuun uppoa. Miksi jaksaisin seurata Nalle Puhin ja hänen ystäviensä seikkailuja, kun seuraavassa luvussa kaikki edellinen on unohdettu ja aloitetaan taas puhtaalta pöydältä. Uskon, että en olisi edes lapsena pitänyt tästä kirjasta kovinkaan paljon, sillä olen aina kaivannut tarinoihin kunnon seurattavaa juonta. Ilman sitä mielenkiintoni ei pysy yllä.


Mike Pohjola: 1827
SIVUJA: 521
KUSTANTANUT: Gummerus
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Turun palosta kertova romaani on runsas pläjäys vähän kaikkea. Se on historiallinen romaani, joka kertoo yhden version siitä, miksi Turku loppujen lopuksi paloi vuonna 1827. Se on (lähes) yhden päivän romaani, jossa seurataan Turun palon päivää melkein minuutti minuutilta.

Kirjan juoni ei ole siinä mielessä yllätyksellinen, että lukija tietää jo heti alussa, että Turku tulee palaamaan. Mutta miten, ja kenen vika se oli? Siitä vasta mielenkiinto alkaa. Pohjola esittelee suuren joukon hahmoja, joilla jokaisella on motiivi hankkiutua Turusta eroon. Samalla sivuilla vilisee runsaasti historiallisia henkilöitä, joko vain piipahtamassa tai sitten isommissakin rooleissa.

Yhden päivän romaaniksi paljon ehtii tapahtua. Samat henkilöt ajautuvat useammankin kerran romanttisiin tilanteisiin, ehditään harjoittaa pimeää taikuutta, juonitella, huumata ihmisiä, keittää varhaista versiota Coca-Colasta ja harrastaa kinkyä seksiä 1800-luvun tyyliin. Käydään teellä ja illallisella ja pistetään pystyyn naamiaiset. Ja sitten sammutellaan tulipaloa sivukaupalla, epäonnistuen eeppisesti. Kirjaa pitää lukea hitaasti, jotta pysyy perässä kaikista hahmoista ja juonenkäänteissä, mutta kirja myös palkitsee lukijan, sillä kaikki hahmot päätyvät jonnekin tarinan lopussa. Mikään ei tunnu jäävän pahasti kesken.

Suurta plussaa Turun hyvästä tuntemuksesta. Paikallisille aiheuttaa varmasti mielihyvää tunnistaa paikkoja. Varsinkin kohta, jossa Turkuun livahdettiin sisään Ryssänmäen muurin aukosta nosti hymyn tämän lukijan huulille. Ryssänmäkihä on se paikka, jossa Turun yliopiston päärakennus nykyään sijaitsee. Ehkäpä ainoa suurempi miinuspuoli tulee lähes irrallisen tuntoisista meta-pätkistä, jossa kirjailija kertoo tarinaa siitä, kuinka sai käsiinsä salaiset paperit, jotka kertovat, miten Turku oikeasti paloi. Olisin pärjännyt ihan hyvin ilman niitäkin.


Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen
ALKUPERÄINEN NIMI: The Buried Giant
SIVUJA: 378
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2015 (suom. 2016)
SUOMENTANUT: Helene Bützow
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Lukupiirikirja, josta en suuremmin nauttinut. Kazuo Ishiguron Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen, joten olin hyvin yllättynyt, minkälaiseksi teokseksi Haudattu jättiläinen paljastui. Se kertoo vanhasta pariskunnasta, Axlista ja Beatricesta, jotka asuvat kylässä, jota vaivaa muistinmenetys. Kukaan kyläläläinen ei muista mitään muuta kuin sen, mikä on välittömästi heidän läheisyydessään. Eräänä päivänä Axl ja Beatrice kuitenkin muistavat, että heillä taitaa olla poika, joka on jossain toisessa kylässä. He päättävät lähteä etsimään poikaansa.

Muistinmenetyksen takia kirjaa on hyvin vaikea lukea, sillä hahmot eivät yksinkertaisesti muista mitään, minkä seurauksena tarina on melko päätön useissa kohdissa. Kentien tuolta tuntuu olla muistisairas? Aina välillä mieleen putkahtaa jotain, mutta sitä on vaikea kytkeä mihinkään eikä ole edes varmaa, onko se loppujen lopuksi totta. 

Tämäkin kirja asettuu siihen nonsensen joukkoon, josta en oikein pidä. Odotin mielenkiinnolla Ishiguron fantasiaromaania, sillä sellaista hän ei ole tehnyt, mutta nyt vaikuttaa siltä, ettei Ishiguro mitään fantasiaa kirjoittanut, vaan symbolistisen romaanin, jossa fantasiaelementit pitäisi tulkita jotenkin hienosti.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
SIVUJA: 599
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2014
MISTÄ MINULLE: Lainattu kaverilta


Tämä erittäin runsas romaani voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2014. Minulle kirja oli syksyn 2016 ikuisuusprojekti. Oikeastaan sain kirjan luettua loppuun vasta tammikuun puolella.

Syy hitaaseen lukemiseen on kirjan runsaus. Olen lukenut arvosteluja, joissa on kerrottu, kuinka kirja on ahmittu muutaman lukuistunnon aikana läpi. Minuun kirja kuitenkin onnistui tekemään aina niin suuren vaikutuksen, että oli pakko pitää pitkiä taukoja. Kirja on uskomattoman masentava ja turhauttava. Se kertoo ihmisistä, jotka eivät ymmärrä toisiaan, yhteiskunnasta, joka ei ole suotuisa yksilöille, tekniikasta joka on yhtä aikaa kauheaa ja todella koukuttavaa ja yliopistomaailmasta, joka on armotonta ja joskus täysin käsittämätöntä. Tätä kirjaa pystyi lukemaan vain silloin, kun oli kohtuullisen hyvällä tuulella, sillä kirja onnistui kyllä nostaman raivon koko ihmiskuntaa kohtaan.

Perusjuoni kertoo amerikkalaisesta Joesta, joka tutustuu suomalaiseen Alinaan. He menevät naimisiin, muuttavat Suomeen ja saavat lapsen. Joe yrittää aloitella yliopistouraansa Suomessa, mutta Suomen takapajuisuus ei huippuyliopiston kasvatille mene jakeluun. Kaiken lisäksi avioliitto alkaa rakoilla kulttuurierojen vuoksi. Joe päätyy muuttamaan Yhdysvaltoihin ja jättää jälkeensä pienen pojan. Poika, Samuel, kasvaa aikuiseksi tuntematta isäänsä ja ajautuu lukion jälkeen radikaalien eläinaktivistien seuraan. Sattumalta hänen kaukainen amerikkalainen isänsä tekee tutkimustyötä, joka hyödyntää eläinkokeita tutkimuksissaan.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Laiskan naisen arvosteluja Vol 1/3: Sarjakuvia

Vuoden 2016 loppu ei ollut hienointa aikaa blogissani. Jo kesällä muutama kirja jäi rästiin, minkä seurauksena ajauduin kierteeseen, jossa bloggauspino työpöytäni nurkassa sen kuin kasvoi kasvamistaan. Jossain vaiheessa taisin jopa luovuttaa, varsinkin loppuvuoden opiskelukiireiden aikana. Nyt yritän purkaa tuota pinoa (joista suurin osa on kyllä jo palautettu kirjastoon) kokoamalla syksyn 2016 rästit kolmeen postaukseen, joissa sanon jokaisesta teoksesta lyhyesti jotakin.

Alison Bechdel: Äideistä parhain: koominen draama
ALKUPERÄINEN NIMI: Are You My Mother? A Comic Drama
SIVUJA: 290
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2012 (suom. 2012)
SUOMENTANUT: Anu Turunen
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Äideistä parhain on kuin eräänlainen selitysteos Bechdelin aiemmalle omaelämäkerralliselle sarjakuvalle Hautuukoti. Siinä mielessä Äideistä parhain oli pettymys: odotin jotain samanlaista, mutta sainkin metaa. Hautuukoti käsitteli kauniisti ja oivaltavasti Alisonin ja hänen isänsä monimutkaista suhdetta, kun taas Äideistä parhain tuntui käsittelevän sitä, miten Alisonin äiti suhtautui Hautuukodin kirjoittamiseen.

Voisi melkeinpä sanoa, että Äideistä parhain on Bechdelin itseyttä pohtiva essee, jossa välillä mainitaan hänen äitinsä, kun taas Hautuukoti on niin sanotusti viihteellisempi. Viihteellisyydellä tarkoitan selkeästi seurattavaa juonta.

Omasta elämästä on vaikea kirjoittaa ja omista vanhemmistaan on vaikea kirjoittaa, varsinkin silloin, jos käsiteltävä vanhempi on elossa, sanomassa oman sanansa. Äideistä parhain ei ollut huono teos, pikemminkin yllättävä. Se kannattaa ehdottomasti lukea vasta Hautuukodin jälkeen, sillä kirja viittailee jatkuvasti sen tapahtumiin.



J. P. Ahonen: Villimpi Pohjola
 - Osa 1-2: Pelinavaus 
    (2013, Arktinen Banaani, 160s.)
 - Osa 3: Kypsyyskoe  
    (2011, Arktinen Banaani, 88s.)
 - Osa 4: Lapsus 
    (2014, Arktinen Banaani, 96s.)
 - Osa 5: Valomerkki 
    (2015, WSOY, 104s.)
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Villimpi Pohjola on sarjakuva, joka käsittelee 20-jotain-vuotiaita yliopisto-opiskelijoita, jotka tuntuvat tekevän kaikkea muuta kuin itse opiskelua. Sarjakuvissa yhdistyy How I Met Your Mother -TV-sarjaa muistuttava kerronta ja hahmokaarti, mutta itse sarjojen asettelu toi mieleen Alison Bechelin Lepakkoelämää-sarjakuvat. Välillä Villimpi Pohjola on hyvin juonellinen, välillä taas joukossa on yhden sivun mittainen lyhyempi kommellus.

Näissä neljässä albumissa piirrosjäljen kehitys on huimaa. Pelinavaus, vaikkei susihuono olekaan, on selkeästi amatöörimäisemmän näköinen verrattuna Valomerkkiin, jossa tyyli on tosi huoliteltua. Ensimmäisissä sarjakuvissa hahmot ja tyyli vielä hakevat itseään, kun taas uusimman albumissa ilmaisu on tasalaatuista ja ideat selkeitä.

Itse sarjakuvat ovat hauskoja ja samaistuttavia, varsinkin jos elää itse suunnilleen samaa elämänvaihetta. Erityismausteen sarjakuviin tuo suomalaisuus - harvon näkee tällaista sit-com-tyylistä nuorten aikuisten elämää käsittelevää sarjaa, jossa käsitellään suomalaisille tyypillisiä ongelmia, kuten opintotuen loppumista.

Seurattavuutta valitettavasti vaikeuttaa hahmojen suuri lukumäärä ja liian pienet eroavaisuudet. Lähes kaikilla naisilla on hiukset poninhännällä ja samanlaiset räpsyripset ja suurimmalla osalla miehistä on tummat hiukset ja jonkinlainen parta. Neljä albumia luettuani aloin tunnistaa toisistaan ainoastaan Rontin, Annan ja Muusan. Muita en osaa ilman lunttausta nimetä.

Karoliina Korhonen: Finnish Nightmares
SIVUJA: 100
KUSTANTANUT: Atena
JULKAISTU: 2015

KIELI: Englanti
MISTÄ MINULLE: Lainattu perheenjäseneltä


Suomalaisuusteema jatkuu, mutta tällä kertaa ulkomaalaisille suunnatussa muodossa. Finnish Nightmares on internet-suosion saavuttanut sarjakuva, josta on nyt painettu albumi, joka löytyy varmasti Helsinki-Vantaa-lentokentän kirjakaupasta.

Albumi käsittelee nimensä mukaan suomalaisia painajaisia, jotka lähes kaikki koskevat jotenkin sosiaalista kanssakäymistä ja kirjoittamattomia sääntöjä. Busseilla matkustuksesta on iso luku niin bussipysäkillä odottamisesta ja paikan valitsemisesta aina bussista poistumiseen asti. Myös erilaiset keskustelutilaisuudet ovat esillä.

Meidän perheelle tämä kirja tarjosi joululomalla keskustelunaiheita, sillä pohdimme yhdessä, kuinka paljon stereotypiat ovat totta ja kuka noudattaa mitäkin sosiaalista sääntöä. Minä esimerkiksi voin seistä bussipysäkin katoksessa vaikka joku toinenkin seisoo siellä, mutta joku toinen ei voi.

Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre
SIVUJA: 280
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Voro on suurella kasalla fantasiakliseitä herkutteleva sarjakuva, joka on juuri tuosta syystä niin uskomattoman ihana. Se sijoittuu keskiaikseen kylään, jossa eletään keskiaikaista elämää ja josta löytyy ripaus taikuutta. Tarina kertoo Lilja-nimisestä orvosta tytöstä, joka on päätynyt vorojen joukkoon. Nämä vorot ovat yllättävän järjestäytyneitä, lähes oma ammattikuntansa. Liljan isähahmo uskoo Liljan kykyihin, mutta vorojen kiltamestari ei usko pikkutyttöön. Lilja ottaa kohtalon omiin käsiinsä, varastaa kiltamestarilta tulevan suuren keikan suunnitelmat ja päättää toteuttaa sen itse. Tästä seuraa vauhdikas ja monivaiheinen seikkailu, jossa onkin kyse paljon suuremmasta kuin yhden tavaran varastamisesta.

Kukkosen piirrosjälki on sujuvaa ja mielenkiintoista, mutta liian tummaa. Aivan kuin sarjakuva olisi tarkoitettu värilliseksi, mutta päätetty painaa mustavalkoisena. Nyt tuntui siltä, että koko ajan valaistus oli vähäisellä - lisää tähän vitsi pimeästä keskiajasta. Tummuus teki lukemisen välillä raskaaksi, mutta onneksi itse tarina on niin mukaansatempaiseva, ettei se usein haitannut menoa.

Pitkästä aikaa luin rehellistä fantasiateosta, joka ei yritä olla liian vakava ja liian hieno, missä juuri se hienous piileekin. Tällaista ainakin minä fantasialta usein toivon. En väitä, etteikö Kukkonen ottaisi sarjakuvaansa vakavasti, vaan tarkoitan yleistä asennetta, mikä koko tarinan aikana vallitsee. Ote tarinaan on sellainen, mihin olen törmännyt suomalaisen fandomin keskustelupalstoilla. Tarinasta tuli heti sellainen olo, että on palannut kotiin. Haluan tavata Janne Kukkosen jossain ja puristaa hänen kättään kiitollisena.

Toivon todella, että tarina saa jatkoa, sillä varsinkin Liljan hahmo jää vielä mysteeriksi. Mistä hän on tullut? Minkälaiseksi hän voi kasvaa? Lisää, kiitos!

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, Volume 6
SIVUJA: 154
KUSTANTANUT: Image Comics
JULKAISTU: 2016
KIELI: Englanti
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Sagan kerronta on muuttunut hitaammaksi. Ensimmäien alkumi sisälsi yhtä lailla kuusi lukua, mutta se tuntui etenevän paljon vauhdikkaammin. Tuntuu, ettei albumin 4 jälkeen ole tapahtunut mitään kovin merkittävää.

Minun piti tarkistaa Goodreadsista, mitä tässä albumissa edes tapahtui. Olen kirjoittanut sinne: "Tuntui väliosalta. Toivottavasti seuraavassa albumissa tarina löytää ryhtinsä." Muistaakseni tämä kuudes albumi käytti suurimman osan ajasta siihen, että viidennen albumin lopetuksen dramaattinen juonenkäänne saatiin jotenkin korjattua. Niinhän siinä kävikin.

Taitaa olla niin, että vilkaisen vielä seuraavan albumin, mutta jos se ei enää tee samanlaista vaikutusta kuin pari ensimmäistä, en ehkä jaksa seurata tätä sarjaa. Harmi sanoa näin, sillä minä todella pidän niistä ensimmäisistä albumeista.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Kun ensimmäistä kertaa Star Wars -elokuvat katsoin

Tarvitsin joululomalle projektin. Jotain, jossa menee jonkin verran aikaa, mutta joka ei ole liian rankkaa ottaen huomioon, että kyseessä on loma.

Jostain mieleeni hiipi se fakta, etten ole koskaan katsonut nörttimaailman kuuluisinta ja kenties koko elokuvamaailman yhtä vaikuttavinta elokuvasarjaa. Aina on ollut jotain muuta, eikä kukaan ole missään vaiheessa painostanut minua katsomaan niitä. Elokuviin kuitenkin viittaillaan jatkuvasti, joten olen usein kokenut, että populaarikulttuurisivistyksessäni on suuren elokuvasarjan kokoinen ammottava aukko.

Projekti oli sillä selvä. Katsoisin kaikki Star Wars -elokuvat joululoman aikana. Jotta tehtävä ei jämähtäisi, värväsin pikkusiskoni seuraksi.

Kuva (x)
Fanitus, fandom ja nörtteys on kulkenut mukanani lähes koko elämäni ajan. On vaikea kuvitella aikaa, jolloin en olisi fanittanut mitään. Lapsena se oli Disney, teininä Harry Potter ja siitä seurasivat lukuisat TV-sarjat. Yhdestä asiasta en kuitenkaan ole ollut innostunut: science fiction tuntui aina kaukaiselta. Se tuntui kylmältä, kolkolta ja värittömältä. Kun kasvoin vanhemmaksi, mielipiteeni ei juurikaan muuttunut, mutta mitä enemmän aloin pyöriä nörttipiireissä, sitä enemmän sitä vaan altistui scifin vaikutukselle. Suurin osa nyt vain tuntuvat olevan scifistejä.

Olen lievästi taistellut scifiä vastaan, varsinkin joitain scifin klassikoita, joskus jopa periaatteen vuoksi. Ei minun tarvitse olla nähnyt jotain tiettyjä elokuvia tai lukenut joitain tiettyjä kirjoja, jos ne eivät vain herätä mielenkiintoani. Olin oikein tyytyväinen fantasian, historian ja muiden minua kiinnostavien alueiden äärellä.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut perehtyä scifiin enemmän myös ihan kiinnostuksen heräämisen myötä. Pakko siinä on jotain hyvää olla, kun niin monet siitä pitävät. Olen muun muassa positiivisesti yllättynyt Alien-elokuvista ja lukenut jokusen avaruuteen sijoittuvan oikein hyvän kirjan.

Yksi merkittävä syy, miksi en ole koko Star Wars -elokuvasarjaa katsonut, johtuu siitä, että olin oikeastaan katsonut Episodi IV:n lukiossa. Uusi toivo ei silloin iskenyt. Se tuntui kliseiseltä, tylsältä ja vaikealta seurata. Mutta kuten tämän haasteen aikana myöhemmin totean, se katselukokemus oli kenties vain huonojen tilanteiden yhteissumma.

21.12.
Episodi I - Pimeä uhka

Yksi elokuvasarjan väiteillymmistä aiheista tuntuu olevan se, missä järjestyksessä elokuvat pitäisi katsoa ja pitäisikö esiosatrilogiaa katsoa lainkaan. Minulle oli itsestään selvää, että kun olen projektiin ryhtynyt, katson kaikki. En vain ollut ihan lyönyt lukkoon katsomisjärjestystä.

Kun menin pikkusiskoni luo, mukanani oli DVD, johon isäni oli tallentanut elokuvia 2000-luvun alussa, päätellen kuvan ylänurkassa vilkkuvasta vanhasta kakkosen logosta. Olisimme voineet aloittaa joko alkuperäisen trilogian alusta tai kronologisesta järjestyksestä, ja päädyimme kronologiseen. Jos kerta kolme ensimmäistä osaa ovat huonoja, niin onpahan ne katsottu alta pois.

Pimeä uhka oli kaikin puolin hämärä katsomiskokemus. Kuvan laatu oli huono, ruutu aika pieni ja itse elokuvakaan ei ollut erityisen mukaansatempaiseva. Elokuva lähti oletuksesta, että katsoja tuntee jo maailman. Minulle jedit ja heidän voimansa olivat tuttuja ja tiesin myös, kuka on Obi-Wan Kenobi, mutta pikkusiskolleni piti jonkin verran selittää asioita. Kaiken lisäksi elokuvan pääongelma tuntui hyvin tylsältä: joku kauppasopimuskiista.

Mielenkiintoisinta oli Anakinin löytyminen Tatooinelta, vaikka siihenkin oli liitetty täysin tarpeeton ja ylipitkä kilpa-autokohtaus. Myös Anakinin alkuperä herätti hämmennystä.


Myöhemmin luin, että ilmeisesti Anakin on oikeasti saanut alkunsa neitseellisesti. Mitähän tästä symboliikasta voikaan tulkita...

Koska elokuva oli kaikin puolin hieman tylsää seurattavaa, minun piti jatkuvasti spekuloida tapahtumia ääneen, jotta pysyin juonessa mukana. Pohdin ääneen, miksi joku hahmo teki jotain ja viittaakohan joku seikka johonkin toiseen seikkaan. Myös suloisen 8-vuotiaan pikkupojan muuttumista galaksin vaarallisimmaksi pahikseksi tuli pohdittua paljon.


Episodi I ei siis tehnyt meihin suurta vaikutusta. Juoni oli ohut, koko elokuva tuntui kahden tunnin mittaiselta esiosalta, joka on esiosa kahdelle seuraavalle esiosalle. Myös 1990-luvun lopun erikoistehosteet näyttivät vuonna 2016 huonoilta. Tietokone-erikoistehosteiden ongelma tuntuu aina olevan se, että ne vanhenevat nopeasti, kun taas pienoismallit ja muut kikat näyttävät hyvältä pidempään.  

Loppukevennys: Olin aina tähän asti luullut, että lukiossa heitelty vitsi Darth Maolin voimista matikankokeissa oli vain ja ainoastaan viittaus Darth Vaderiin ja hänen jedivoimiinsa, eikä...Darth Mauliin.

21.12. & 23.12.
Episodi II - Kloonien hyökkäys

Jotta projekti saisi kunnon alkurysäyksen, päätimme jatkaa heti Episodi I:n perään Episodi II:lla. Kello alkoi kuitenkin olla jo reilusti yli puolen yön, joten katsoimme vain puoleen väliin. Pääsimme jatkamaan kahden päivän kuluttua, laadukkaamman tallenteen kanssa.

Kloonien hyökkäys on selvästi parempi elokuva kuin edeltäjä, vaikka ei se mitään elokuvien laatua ollut. Seuraamista vaikeutti jatkuva oletus siitä, että katsoja tietää jo kaiken, mihin viittaillaan. Dialogia on vähän ja se tuntuu luonnottomalta, ja kaiken lisäksi Anakinin ja Padmén romanssissa ei ole mitään kipinää. Olen nähnyt internetissä kommentin siitä, kuinka kuulemma kaikista epäuskottavinta kaikissa esiosissa on se, että Padmé ihastuu Anakiniin, kun olisi ollut tarjolla nuori kuuma Ewan McGregor Obi-Wan Kenobi.

Yllätyksiä tuli muun muassa Samuel L. Jacksonin ja Christopher Leen rooleista.


23.12. Carrie Fisher (Leian näyttelijä) joutui sairaalaan saatuan sydänkohtauksen lentomatkan aikana. Internet huolestui toden teolla, ja sosiaalisessa mediassa alkoi näkyä pikaisen paranemisen toivotuksia.


24.12.
Episodi III - Sithin kosto

Jouluaattoon kuuluu perinteisesti myöhään valvominen jonkun elokuvan parissa samalla kun tuhoaa tehokkaasti joululahjaksi saatuja konvehteja. Tällä kertaa elokuvan valinta ei tuottanut ongelmia.

Kaksi edellistä osaa ovat olleet lepposia. Niissä lennellään paikasta toiseen ja vähän katsellaan, mitä tapahtuu. Kolmaskin osa alkoa aika leppoisasti. Anakin on vielä ihan kiva eikä kukaan tunnu nostavan kauheaa hälyä siitä, että Anakin ja Padmé ovat menneet salaa naimisiin, vaikka se on täysin ilmiselvää ja näkyy noin sadan valovuoden päähän. Ehkä jedien munkkisäännöt eivät olekaan niin tiukkoja. Koko ajan on sellainen olo, että milloin se myrsky alkaa.


Sitten kun myrsky pääsee vauhtiin, siitä kehkeytyykin aikamoinen soppa kaikessa dramaattisuudessaan. Homma eskaloituu aikamoista vauhtia. Ensiksi Anakinin pitäisi vain oppia salainen sith-taito, jolla voi pelastaa Padmén synnytykseltä, mutta ennen kun Anakin huomaakaan, hän on kenraali Palpatinen / Darth Sidiouksen palvelija.

Sivumennen sanoen, eikö muka galaksissa, jossa on huippualuksia ja hologrammikeskusteluja ja kaikkea muuta hienoa, ole lääketiedettä, jonka turvin nainen voi synnyttää kohtuullisen turvallisesti?

Toistan: Eikö muka galaksissa, jossa pystytään pitämään vuosikymmeniä hengissä henkilö, jonka kaikki raajat leikataan irti ja joka saa koko kehoonsa 3. asteen palovammoja ja kenties kaikenlaisia muitakin vammoja, löydy yhtään lääkäriä, joka osaisi hoitaa synnytyksen turvallisesti? Eikö Padmé kertaakaan käynyt ultraäänessä? (Päätellen siitä, että kaksosraskaus oli yllätys.) Anakinin kääntymistä pimeän puolelle on uskomattoman vaikeaa sulattaa, kun tietää, että kaikki olisi ollut vältyttävissä vain jos naisten terveydenhoitoon olisi vähän uhrattu aikaa.

Ja kun Anakinista on tullut Darth Vader, hän totaalisesti unohtaa vaimonsa ja lähtee teurastamaan kaikki galaksin jedit.

Kävi sääliksi Natalie Portmania. Padmé käytännössä vain tuijotteli ikkunasta ulos huolestuneen näköisenä koko elokuvan ajan, kunnes kuoli (suruun?) ja haudattiin nätisti.

Olin aika raivoissani elokuvan lopussa. Miten tällainen käsikirjoitus on voinut päästä läpi?

Aivan loppu sentään onnistui olemaan ihan tunteellinen. Pieni Luke ja pieni Leia erotetaan toistaan ja viedään paikkoihin, joissa he kasvavat, kunnes päätyvät aikuisuuden kynnyksellä seikkailuihin.


Koko elokuvasarjan ajan pohdiskelin paljon nimiä. Suurimmalla osalla sarjan hahmoista on outo scifinimi, mutta sitten on Luke. Ja Ben.


25.12.
Rogue One

Joulukuussa 2016 Star Wars -faneja hemmoteltiin ensimmäisellä Star Wars -antologiaelokuvalla, joka kertoo tarinan siitä, miten Kuolemantähden piirustuksen päätyivät Leian käsiin. Olimme alkaneet katsoa elokuvia kronologisesti, joten kronologisesti seuraava elokuva olisi tämä. Mutta kannattaisiko se edes katsoa tässä vaiheessa? Käännyin Facebook-kavereideni puoleen.


Vastasryöppy oli uskomaton. Ihmiset, jotka eivät yleensä reagoi päivityksiini laisinkaan olivat yhtäkkiä jakamassa viisautta. Kaksi henkilöä, jotka eivät tietääkseni tunne toisiaan, alkoivat kommenttiosuudessa pohtia keskenään sitä, milloin näyttää Star Wars -elokuvat jälkikasvulleen ja missä järjestyksessä. Sain kommentteja puolesta ja vastaan: voi katsoa, et missään nimessä voi katsoa, koska et ymmärrä faneille tarkoitettuja piilotettuja vitsejä.

Päätimme siskoni kanssa mennä joulupyhänä elokuviin.

Itse elokuva oli esiosien jälkeen hyvin erilaisen oloinen. Kaikkialla oli likaa ja persoonallisia hahmoja, kun taas esiosat olivat kiillelleet niin puhtaina, että oli mahdotonta uskoa, että kukaan eli niissä tiloissa. No, voihan sitä ajatella, että jedit olivat siistiä porukkaa, mutta heidän aikansa loputtua paikat menivät totaalisen rempalleen.

Kerronnallisesti tarina lähti tosi hajanaisesti liikkeelle. Ehdin jo tuskastua, onko koko elokuva paikasta toiseen hyppelehtimistä ja lyhyitä kohtauksia. Loppua kohti elokuva onneksi sai itsensä kasaan ja keskittyi päätehtävään, eli piirustusten varastamiseen. Yksi juttu vain jäi epäselväksi: miksi tiimin piti alkaa ammuskella vastustajan joukkoja, kun Jyn Erso ja Cassian Andor hiippailevat hyvin menestyksekkäästi luvattomissa tiloissa? Eikö olisi ollut fiksumpaa huomaamattomasti vain siirtää tiedosto, eikä aiheuttaa kauheaa räminää?

Kauhea homma yhden tiedoston siirrossa.

25.12.
Episodi IV - Uusi toivo

Rogue One loppuu suunnilleen noin kymmenen minuuttia ennen sitä hetkeä, mistä Uusi toivo alkaa. Kun (spoiler) Leian digitaalisesti toteutettu naama pärähti Rogue Onen lopussa ruudulle, ainoa vaihtoehto oli heti kotiin tultua alkaa saman tien katsoa alkuperäisen trilogian ensimmäistä elokuvaa.

Siitäpä innostuin niin paljon, että seuraavana päivänä tein pitkän päivityksen Facebookiin.



27.12.
Episodi V - Imperiumin vastaisku

27. joulukuuta olin kavereideni kanssa kaupungilla, ehkä vähän kiertelemässä joulualennuksia. Kaiken päätteeksi istuimme kahvilassa, ja samalla kun kaksi kaveriani juttelivat Yuri!!! on Icestä, minä juttelin kolmannen kanssa Rogue Onesta. Siinä keskustelun lomassa sitten kaverini vilkaisi kännykkää ja uutissivustoa.

Carrie Fisher ei selvinnyt sydänkohtauksesta. Carrie Fisher on kuollut, vain 60-vuotiaana.

Kotiin tullessa selasin internetin sivuja ja koin suurta haikeutta. Vaikka en olekaan vuosikausia ihaillut Fisheriä, olen tutustunut hänen uraansa kuluneen vuoden aikana, varsinkin kun hän nousi uudestaan julkisuuteen The Force Awakens -elokuvan seurauksena. Fisher on avoimesti puhunut niin mielenterveys- kuin päihdeongelmistaan, Hollywoodin menosta ja muun muassa siitä, miten naisnäyttelijöitä kohdellaan elokuvabisneksessä. 

Siitä haikeudesta nousin kuitenkin ylös ja totesin, että ehkä illan aikana hyvä keino muistaa Fisheriä on katsoa elokuva, jossa hän näyttelee. Imperiumin vastaiskun kohdalla tuntui, että nyt sitä viimein päästään asiaan, josta en oikeasti tiedä mitään. Uusi toivo oli jo tuttu ja esiosat vain esiosailivat. 

Imperiumin vastaisku on se elokuva, joka esitteli Imperial Marchin. Elokuva onkin tunnelmaltaan vähän synkempi kuin edeltäjänsä, mutta mielestäni se ei tarinallisesti yllä samalle tasolle, vaikka elokuva on yleisesti arvosteltu kenties elokuvasarjan parhaaksi elokuvaksi. Keskiosista tulee minulle aina tällainen olo. Se jatkaa jotain, mikä on jo aloitettu, mutta ei vielä vie kaikkea loppuun.

29.12.
Episodi VI - Jedin paluu

Siinä missä Uusi toivo näyttäytyi minulle hyvin 70-lukumaisena elokuvana, oli Jedin paluu jo erittäin kasari. Varsinkin ewokit.

Jedin paluu oli ehkä kaikista yllättävin elokuva. Se vaikuttaa koostuvan kahdesta osasta: Han Solon pelastusoperaatiosta Jabba The Hutin jäisestä vankilasta ja itse imperiumin kukistamisesta. Solon pelastusoperaatio vie minuuttimäärällisesti aika paljon elokuvasta ja se tuntui hieman ylimääräiseltä, sillä odotin elokuvalta pelkkää suurta pahan vallan kukistusta. Myös ewokien suuri osuus hämmensi. Miksi elokuvassa oli heitä niin paljon? Pitääkö kukaan heistä? Minusta he olivat turhia ja ärsyttäviä. (Myöhemmin olen jutellut pitkäaikaisten fanien kanssa ja yllättävän moni tuntuu rakastavan ewokeja. Minulle he näyttäytyvät juuri sellaisena 80-luvun nukkehahmoina, joista en ole koskaan innostunut.)



Kaikista yllättävintä minulle oli elokuvan loppuratkaisu. Darth Vader ei olekaan kaiken maailman pahuuden ruumiillistuma, jonka sielu oli pelastamaton ja minkä takia Luken ainoaksi ratkaisuksi jää oman isänsä tappo. Olin aina kuvitellut, että elokuva loppuu näin. Mutta ei. Koko elokuvasarjan ajan minulle oli kasvanut olo, että Anakin Skywalker on oikeastaan ihan symppis tyyppi, jonka ongelma oli enimmäkseen se, että hän oli teini-ikäinen, hieman äkkipikainen ja väärien tyyppien johdateltavana. Eikä hän edes päätynyt kaiken yksinvaltiaaksi, vaan hänelläkin oli pomo, Darth Sidious. En nyt antaisi Darth Vaderille vuoden isä -palkintoa, mutta hän paljastui silti erilaiseksi, mitä olin olettanut.


30.12.
Episodi VII - The Force Awakens 

Oikeastaan syy, miksi halusin kaikki nämä elokuvat katsoa, oli The Force Awakens. Noin vuosi sitten kuulin yllätykseksi, että fanit ovat tykänneet siitä. Mitä ihmettä? Kaiken sen esiosien lyttäämisen jälkeen joku uusi Star Wars -elokuva on saanut fanien hyväksynnän? Mitä tämä on? Eikö yleensä kaikkea uutta pidä paheksua ja ainoastaan vanhat, aidot ja alkuperäiset ovat ihan missä tahansa se kaikista paras asia?

The Force Awakens miellytti minua kaikista eniten nykykatsojana, joka on tottunut nykyiseen kerrontaan. Siinä on muun muassa dialogia, josta käy ilmi hahmojen persoonallisuudet, toisin kuin esiosat, joissa tuntui olevan enimmäkseen eeppistä lausuntaa, joka etäännytti hahmoista.

Samalla ymmärrän, miksi siitä on pidetty. Se on käytännössä toisinto alkuperäisen elokuvan juonesta: päähenkilö (Luke/Rey) löytää droidin (R2-D2/BB-8), joka vie hänet seikkailuun, jossa taistellaan pahaa Darth Vaderia / Kylo Reniä vastaan, tarkoituksena tuhota Kuolontähti/Tähdentappajatukikohta. Samalla päähenkilö löytää itsensä voiman. Ymmärrän kyllä myös kritiikin siitä, että elokuva oli juoneltaan liian samanlainen kuin Uusi toivo.

The Force Awakens oli ensinnäkin erittäin viihdyttävä seikkailuelokuva, joka tihkui nostalgiaa. Plussaa varsinkin naispuolisesta päähenkilöstä. Oli uskomattoman virkistävää nähdä Rey kaiken pääpisteenä. Oli myös virkistävää nähdä vanhoja näyttelijöitä päärooleissa, siis oikeasti vanhoja, eikä 45-vuotiaita, jotka näyttelevät 65-vuotiaita. Tuskin Carrie Fisheriä, Harrison Fordia tai Mark Hamillia olisi palkattu rooleihin, elleivät he olisi sarjan tähtiä.

Miksi muuten tämän elokuvan nimeä ei ole suomennettu? Ollaanko me nyt niin kansainvälisiä, että unohdetaan symmetria? Voima herää olisi kyllä ollut vähän hassu nimi, mutta uskon, että joku kääntäjä olisi keksinyt ihan kelpo nimen. Voiman herääminen? Onhan meillä Kevään herääminen.


Episodi VIII sitten ensi joulukuussa. Toivottavasti siinä ei rakenneta uutta Kuolontähteä tai vastaavaa. Eivätkö he koskaan opi, ettei sellaista kannata rakentaa, varsinkaan aina sillä samalla vialla, sillä joka kerta kapinalliset tulevat ja posauttavat koko homman.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...