keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Laiskan naisen arvosteluja Vol 1/3: Sarjakuvia

Vuoden 2016 loppu ei ollut hienointa aikaa blogissani. Jo kesällä muutama kirja jäi rästiin, minkä seurauksena ajauduin kierteeseen, jossa bloggauspino työpöytäni nurkassa sen kuin kasvoi kasvamistaan. Jossain vaiheessa taisin jopa luovuttaa, varsinkin loppuvuoden opiskelukiireiden aikana. Nyt yritän purkaa tuota pinoa (joista suurin osa on kyllä jo palautettu kirjastoon) kokoamalla syksyn 2016 rästit kolmeen postaukseen, joissa sanon jokaisesta teoksesta lyhyesti jotakin.

Alison Bechdel: Äideistä parhain: koominen draama
ALKUPERÄINEN NIMI: Are You My Mother? A Comic Drama
SIVUJA: 290
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2012 (suom. 2012)
SUOMENTANUT: Anu Turunen
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Äideistä parhain on kuin eräänlainen selitysteos Bechdelin aiemmalle omaelämäkerralliselle sarjakuvalle Hautuukoti. Siinä mielessä Äideistä parhain oli pettymys: odotin jotain samanlaista, mutta sainkin metaa. Hautuukoti käsitteli kauniisti ja oivaltavasti Alisonin ja hänen isänsä monimutkaista suhdetta, kun taas Äideistä parhain tuntui käsittelevän sitä, miten Alisonin äiti suhtautui Hautuukodin kirjoittamiseen.

Voisi melkeinpä sanoa, että Äideistä parhain on Bechdelin itseyttä pohtiva essee, jossa välillä mainitaan hänen äitinsä, kun taas Hautuukoti on niin sanotusti viihteellisempi. Viihteellisyydellä tarkoitan selkeästi seurattavaa juonta.

Omasta elämästä on vaikea kirjoittaa ja omista vanhemmistaan on vaikea kirjoittaa, varsinkin silloin, jos käsiteltävä vanhempi on elossa, sanomassa oman sanansa. Äideistä parhain ei ollut huono teos, pikemminkin yllättävä. Se kannattaa ehdottomasti lukea vasta Hautuukodin jälkeen, sillä kirja viittailee jatkuvasti sen tapahtumiin.



J. P. Ahonen: Villimpi Pohjola
 - Osa 1-2: Pelinavaus 
    (2013, Arktinen Banaani, 160s.)
 - Osa 3: Kypsyyskoe  
    (2011, Arktinen Banaani, 88s.)
 - Osa 4: Lapsus 
    (2014, Arktinen Banaani, 96s.)
 - Osa 5: Valomerkki 
    (2015, WSOY, 104s.)
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Villimpi Pohjola on sarjakuva, joka käsittelee 20-jotain-vuotiaita yliopisto-opiskelijoita, jotka tuntuvat tekevän kaikkea muuta kuin itse opiskelua. Sarjakuvissa yhdistyy How I Met Your Mother -TV-sarjaa muistuttava kerronta ja hahmokaarti, mutta itse sarjojen asettelu toi mieleen Alison Bechelin Lepakkoelämää-sarjakuvat. Välillä Villimpi Pohjola on hyvin juonellinen, välillä taas joukossa on yhden sivun mittainen lyhyempi kommellus.

Näissä neljässä albumissa piirrosjäljen kehitys on huimaa. Pelinavaus, vaikkei susihuono olekaan, on selkeästi amatöörimäisemmän näköinen verrattuna Valomerkkiin, jossa tyyli on tosi huoliteltua. Ensimmäisissä sarjakuvissa hahmot ja tyyli vielä hakevat itseään, kun taas uusimman albumissa ilmaisu on tasalaatuista ja ideat selkeitä.

Itse sarjakuvat ovat hauskoja ja samaistuttavia, varsinkin jos elää itse suunnilleen samaa elämänvaihetta. Erityismausteen sarjakuviin tuo suomalaisuus - harvon näkee tällaista sit-com-tyylistä nuorten aikuisten elämää käsittelevää sarjaa, jossa käsitellään suomalaisille tyypillisiä ongelmia, kuten opintotuen loppumista.

Seurattavuutta valitettavasti vaikeuttaa hahmojen suuri lukumäärä ja liian pienet eroavaisuudet. Lähes kaikilla naisilla on hiukset poninhännällä ja samanlaiset räpsyripset ja suurimmalla osalla miehistä on tummat hiukset ja jonkinlainen parta. Neljä albumia luettuani aloin tunnistaa toisistaan ainoastaan Rontin, Annan ja Muusan. Muita en osaa ilman lunttausta nimetä.

Karoliina Korhonen: Finnish Nightmares
SIVUJA: 100
KUSTANTANUT: Atena
JULKAISTU: 2015

KIELI: Englanti
MISTÄ MINULLE: Lainattu perheenjäseneltä


Suomalaisuusteema jatkuu, mutta tällä kertaa ulkomaalaisille suunnatussa muodossa. Finnish Nightmares on internet-suosion saavuttanut sarjakuva, josta on nyt painettu albumi, joka löytyy varmasti Helsinki-Vantaa-lentokentän kirjakaupasta.

Albumi käsittelee nimensä mukaan suomalaisia painajaisia, jotka lähes kaikki koskevat jotenkin sosiaalista kanssakäymistä ja kirjoittamattomia sääntöjä. Busseilla matkustuksesta on iso luku niin bussipysäkillä odottamisesta ja paikan valitsemisesta aina bussista poistumiseen asti. Myös erilaiset keskustelutilaisuudet ovat esillä.

Meidän perheelle tämä kirja tarjosi joululomalla keskustelunaiheita, sillä pohdimme yhdessä, kuinka paljon stereotypiat ovat totta ja kuka noudattaa mitäkin sosiaalista sääntöä. Minä esimerkiksi voin seistä bussipysäkin katoksessa vaikka joku toinenkin seisoo siellä, mutta joku toinen ei voi.

Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre
SIVUJA: 280
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Voro on suurella kasalla fantasiakliseitä herkutteleva sarjakuva, joka on juuri tuosta syystä niin uskomattoman ihana. Se sijoittuu keskiaikseen kylään, jossa eletään keskiaikaista elämää ja josta löytyy ripaus taikuutta. Tarina kertoo Lilja-nimisestä orvosta tytöstä, joka on päätynyt vorojen joukkoon. Nämä vorot ovat yllättävän järjestäytyneitä, lähes oma ammattikuntansa. Liljan isähahmo uskoo Liljan kykyihin, mutta vorojen kiltamestari ei usko pikkutyttöön. Lilja ottaa kohtalon omiin käsiinsä, varastaa kiltamestarilta tulevan suuren keikan suunnitelmat ja päättää toteuttaa sen itse. Tästä seuraa vauhdikas ja monivaiheinen seikkailu, jossa onkin kyse paljon suuremmasta kuin yhden tavaran varastamisesta.

Kukkosen piirrosjälki on sujuvaa ja mielenkiintoista, mutta liian tummaa. Aivan kuin sarjakuva olisi tarkoitettu värilliseksi, mutta päätetty painaa mustavalkoisena. Nyt tuntui siltä, että koko ajan valaistus oli vähäisellä - lisää tähän vitsi pimeästä keskiajasta. Tummuus teki lukemisen välillä raskaaksi, mutta onneksi itse tarina on niin mukaansatempaiseva, ettei se usein haitannut menoa.

Pitkästä aikaa luin rehellistä fantasiateosta, joka ei yritä olla liian vakava ja liian hieno, missä juuri se hienous piileekin. Tällaista ainakin minä fantasialta usein toivon. En väitä, etteikö Kukkonen ottaisi sarjakuvaansa vakavasti, vaan tarkoitan yleistä asennetta, mikä koko tarinan aikana vallitsee. Ote tarinaan on sellainen, mihin olen törmännyt suomalaisen fandomin keskustelupalstoilla. Tarinasta tuli heti sellainen olo, että on palannut kotiin. Haluan tavata Janne Kukkosen jossain ja puristaa hänen kättään kiitollisena.

Toivon todella, että tarina saa jatkoa, sillä varsinkin Liljan hahmo jää vielä mysteeriksi. Mistä hän on tullut? Minkälaiseksi hän voi kasvaa? Lisää, kiitos!

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, Volume 6
SIVUJA: 154
KUSTANTANUT: Image Comics
JULKAISTU: 2016
KIELI: Englanti
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Sagan kerronta on muuttunut hitaammaksi. Ensimmäien alkumi sisälsi yhtä lailla kuusi lukua, mutta se tuntui etenevän paljon vauhdikkaammin. Tuntuu, ettei albumin 4 jälkeen ole tapahtunut mitään kovin merkittävää.

Minun piti tarkistaa Goodreadsista, mitä tässä albumissa edes tapahtui. Olen kirjoittanut sinne: "Tuntui väliosalta. Toivottavasti seuraavassa albumissa tarina löytää ryhtinsä." Muistaakseni tämä kuudes albumi käytti suurimman osan ajasta siihen, että viidennen albumin lopetuksen dramaattinen juonenkäänne saatiin jotenkin korjattua. Niinhän siinä kävikin.

Taitaa olla niin, että vilkaisen vielä seuraavan albumin, mutta jos se ei enää tee samanlaista vaikutusta kuin pari ensimmäistä, en ehkä jaksa seurata tätä sarjaa. Harmi sanoa näin, sillä minä todella pidän niistä ensimmäisistä albumeista.

2 kommenttia:

  1. Kiinnostava kooste. Villimpi Pohjola on ainoastaan tuttu ja minuakin häiritsi hahmojen samankaltaisuus - jatkuvasti meni hahmot sekaisin ja välillä oli hämmentäviä hetkiä, kunnes tajusin vain sekoittaneeni taas hahmot :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi suurin osa sarjakuvista on kuitenkin sellaisia, että vitsin ymmärtää, vaikkei hahmoa tunnistakaan. :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...