sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Michel Houellebecq: Alistuminen

"Kirja kertoo alistumisesta", sanoi Rediger hiljaa. "Se tuo ennennäkemättömän vahvasti esille sen mullistavan ja yksinkertaisen ajatuksen, että ihmisen suurin onni piilee ehdottomassa alistumisessa." s. 231

Michel Houellebecqin Alistumista lukiessa herää kysymys kirjojen takakansiteksteistä. Tässä tapauksessa teksti nimittäin paljastaa kutakuinkin koko kirjan juonen. Odotin, että takakansitekstin tapahtumat juostaan läpi korkeintaan viidessäkymmenessä sivussa, mutta loppujen lopuksi romaani päättyy samaan tilanteeseen, mihin takakansitekstikin.

Romaanissa ei välttämättä kuitenkaan ole kyse siitä mitä tapahtuu, vaan miten se tapahtuu, ja miten päähenkilö François kaikkeen suhtautuu. François on keski-ikäinen kirjallisuuden professori, joka on omien sanojensa mukaan saavuttanut akateemisen uransa ja sitä kautta koko elämänsä kohokohdan jo jonkin aikaa sitten. Hänen ihmissuhteensa ovat vähäisiä eikä hänen elämässään muutenkan ole paljon sisältöä. Hän miettii enimmäkseen sitä, minkä itämaisittain maustetun mikroaterian söisi seuraavaksi ja miten saisi hoidettua kaikki viikon yliopistovelvollisuudet vain yhdessä päivässä. Romaani kertoo miehestä, joka on elänyt melko ateistista, lähes arvopohjatonta ja ihanteetonta elämää, jonka käänteitä edes hän itse ei ole kokenut merkityksellisiksi.

Vuoden 2022 vaaleissa Muslimiveljeskunta nousee presidenttipuolueeksi ja virat aletaan jakaa vain muslimeille, François joutuu valintojen eteen. Vastustaako jotain, mitä hän on oppinut elämässään vastustamaan, vaikkei itse koe suurta paloa vastustamista kohtaan, vai alistuako uuteen valtaan? Aluksi hän vastustaa uutta poliittista tilannetta, joskin enemmänkin tottumuksesta ja ponnettomasti: hän lähtee ystävien neuvosta maaseudun rauhaan välttyäkseen pahimmilta rauhattomuuksilta, muttta lopulta hän palaa kotiinsa Pariisiin. Hän ei koe olevansa suuressa hengenvaarassa, joten miksi paeta, vaikka pakoyrityksensä aikana hän onkin nähnyt merkkejä verilöylyistä.

François on siinä mielessä etuoikeutetussa tilanteessa, että hän on heteromies, jolle äärioikeistolainen muslimivalta ei tuota kovinkaan paljon haittaa. Maailma on rakennettu hänelle: häntä odottaa työpaikka ja kuuliainen vaimo, kenties useampikin, jos hän vain kääntyy muslimiksi. Ainoa haitta tuntuu olevan se, ettei kaduilla ole yhtä paljon silmäruokaa kuin ennen, mutta kuten hän toteaa myöhemmin romaanissa, siihenkin tottuu: 
”(- -) nyt kun uusi islamilainen hallius oli vienyt naisten pukeutumisen häveliäämpään suuntaan, minäkin tunsin, miten intoni vähitellen hiipui, meni välillä kokonaisia päiviä, etten ajatellut seksiä.” (s.249–250.)

Romaani pohtii, mitä tapahtuu ihmisille, joka kokee, ettei hänen elämässään ole enää mitään., mutta joka yhtäkkiä näkee edessään jonkinlaisen vaihtoehdon. Muslimiyhteisö näyttäytyy François'lle mahdollisuutensa saada elämäänsä loppupuoliskolle vielä joku merkitys sellaisessa maailmassa, jossa kaikki muut merkitykset ovat kadonneet.

Romaania sanotaan poliittiseksi faabeliksi ja nykyajan George Orwellin 1984:ksi. Ranskan poliittista tilannetta heikommin tuntevalle useat poliittiset kommentit voivat mennä ohi, mutta se on selvää, että romaani kommentoi 2010-luvun länsimaista poliittista tilannetta. Se, miten mutkattomasti vallanvaihto tapahtuu, pelottaa aikalaiskokijaa. Mutta mitä romaani pohjimmiltaan haluaa kertoa? Haluaako se toimia varoittavana esimerkkinä siitä, mitä voisi tapahtua, vai haluaako se kertoa länsimaisen elämäntavan rappeutumisesta ja arvopohjan katoamisesta? Romaanin nimi, Alistuminen, ei ainakaan rakenna lukijalle positiivista odotushorisonttia tulkinnoille. Lisäksi kansiliepeen luonnehdinta Houellebecqistä muun muassa rasistina, misogyyninä ja oikeistopopulistina ohjaavat tulkitsemaan romaania tietyllä tavalla, vaikka itse lukisin romaania varsinkin misogynian ja oikeispopulismin vastaisena teoksena.

Lukukokemuksena Alistuminen on absurdi. Teksti on jouhevaa ja omalla tavalla miellyttävää, minkä seurauksena eriskummalliset tapahtuvat ottaa vastaan miltei kyseenalaistamatta. Kenties tyylillä tavoitellaan päähenkilön tunnelmaa: kaikki tapahtuu niin sutjakasti, ettei muutosta edes huomaa, ennen kun on tosi syvällä mukana. Kirja on kirjoittu niin helppolukuiseksi, että välillä unohtaa olevansa lähes kaikesta tekstin kanssa eri mieltä.

ALKUPERÄINEN NIMI: Soumission
SIVUJA: 266
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2015 (suom. 2015) 
SUOMENTANUT: Lotta Toivanen 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Teksti on mukaelma miniesseestä, jonka kirjoitin nykykirjallisuuden kurssille.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Tylycon 2017


Tylycon järjestettiin 8.4.2017 Malmitalolla Helsingissä. Kun tapahtuma julkistettiin, siihen ilmoitti Facebookissa osallistuvansa huima määrä ihmisiä. Lopulta lippuja laitettiin myyntiin huomattavasti vähemmän kuin mitä kiinnostuneita olisi ollut, tilasyistä johtuen, ja liput myytiin loppuun alta aikayksikön. Minäkään en onnistunut saamaan lippua.

Onneksi tapahtuman aulatila oli kuitenkin avoin kaikille. Kun Finncon 2018:n coniteassa tuli puheeksi se, että kuka menee edustamaan tapahtumaa, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Mukaan matkalle tuli conitean sihteeri Johanna. Yhdessä valikoimme Finnconia järjestävän seuran myytävistä rintanapeista mukaan Potter-henkisimmät, nappasimme seuramme maskotit ja Finncon-esitteet matkaan ja varasimme aamuvarhaiset paikat Onnibussiin. Hyppäsimme 6:35 läheiseltä pysäkiltä bussin kyytiin ja suuntasimme kohti Helsinkiä.

Hississä noin 6.15 aamulla, asianmukaisesti pukeutuneena.
Olimme Helsingissä vähän ennen yhdeksää. Heti bussipysäkillä seuraamme liittyi kaksi naista, jotka myös olivat matkalla tapahtumaan ja halusivat kulkea sinne yhdessä. Kenties paikallisliikenne ei ollut heille tuttua? Ei se kyllä ollut meillekään, mutta etukäteen tehdyn selvityksen avulla päädyimme ilman välikohtauksia Malmitalolle, jossa meitä jo odotti iso rivi lipunvaihdon väkeä. Koska meillä ei ollut lippuja, jotka vaihtaa rannekkeiksi ovella, meidät ohjeistettiin vain suoraan marssimaan sisälle ja hakeutumaan toisen kerroksen seura- ja tapahtumapöytien luo. Huomasimme siellä, ettei pöytiä ollut mitenkään merkitty etukäteen, joten koska olimme ensimmäiset paikalla, valitsimme yksinkertaisesti mielestämme parhaalla paikalla olevan pöydän. Vanhalla rutiinilla pöytä oli kasassa käden käänteessä.

Kuva: Johanna Junnila
Tämä oli minulle ensimmäinen kerta, kun olin jossain conissa pelkästään edustamassa jotakin. Olen kyllä usein ollut seurapöydän takana päivystämässä, mutta kun puhutaan Finnconista, muista isoista coneista tai kirjamessuista, päivystäjiä on niin paljon, että itselle jää vain muutaman tunnin vuoroja, ja muu aika menee conin ohjelmaan tutustuessa. Nyt emme edes voineet osallistua ohjelmaa, ja meitä oli muutenkin paikalla vain kaksi, joten pöydän takana täytyi pysyä tiiviisti.

Aika onneksi sujui oikein mukavasti. Ensinnäkin otimme asiaksemme saada jaettua mahdollisimman paljon uusia, värillisiä esitteitä, joten pidimme kirjaa niiden menekistä. (Yleensä kirjaa pidetään vain myynnistä.) Olin myös ottanut mukaan neuletyöni, korpinkynnen tupahuivin. Minun oli pitänyt saada se valmiiksi coniin mennessä, jotta itse voisin käyttää jo minulla olevaa luihuishuivia ja Johanna olisi saanut lainaan korpinkynsihuivin, mutta kiireistä johtuen huivi oli vielä kesken. Oli kuitenkin tapahtumalle sopivaa neuloa paikan päällä tupahuivia. Aika kului myös mukavasti Pokémonia pelaten, sillä tapahtuman välittömässä läheisyydessä sattui olemaan kolme stoppia.


Yhteen ohjelmanumeroon ehdin osallistua. Kunniavieras Jaana Kapari-Jatan nimikirjoitustilaisuus oli kaikille avoin, joten pidin taukoni päivystyksestä siinä vaiheessa. Yleisesti ottaen pidän nimikirjoitustilaisuuksia vähän hassuina, sillä en osaa suhtautua nimmareihin ihan niin fanittavasti kuin mitä jotkut suhtautuvat (en esimerkiksi ostaisi koskaan nimmaroitua kirjaa netistä, vaikka se olisikin joku hieno ennakkotilausjuttu), mutta ne ovat kuitenkin käteviä tilanteita tavata henkilöitä, joita jostain syystä ihailee. Olin siis ottanut mukaan Kapari-Jatan kirjan Pollomuhku ja posityyhtynen, ja asetuin nimmarointijonoon.

Tilaisuus oli organisoitu hyvin. (Myöhemmin kuulin eräältä järjestäjältä, että järjestely oli täysin spontaani.) Jono ohjattiin erään salin katsomoon istumaan, ja rivi kerrallaan nousimme seisomaan ja asetuimme varsinaiseen nimmarijonoon.


Suunnittelin sanomisen jonottamisen aikana. Ajatuksenani oli kehua Kapari-Jatan Dorian Grayn muotokuvan suomennosta, sillä pidin siitä enemmän kuin hieman vanhemmasta suomennoksesta, mutta kun oli minun vuoroni, sanoinkin sitten kaikkea muuta. Sanoin, että minulla on monia kääntäjätuttuja, jotka arvostavat hänen työtään, ja että kuinka itsekin suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana arvostan hyvää käännöstyötä. Kuten aina, tällaisen tilaisuuksien jälkeen oloni oli vähän pöljä, mutta pöljempi olo olisi ollut, jos olisin vain ollut tuppisuuna.


Tapahtuma itsessään vaikutti kaikin puolin erittäin hyvin järjetetyltä. Itse pelkäsin kauheaa kaaosta, kun tuhannet Potter-fanit yrittävät viettää hauskaa käytävillä, mutta onneksi kauhukuvani ei toteutunut. Kaikkialla mahtui kulkemaan mukavasti, mutta kaikkialla oli silti aina jonkin verran porukkaa, niin että kunnon con-pöhinä saatiin päälle.

Yksityiskohdat oli mietitty tarkkaan. Koko tila oli koristelty Potter-henkisesti. Tupavärit oli edustettu ja kahvilan leivokset nimetty teeman mukaisesti. Erityisen paljon iloa toi näyttely, joka sattui olemaan sillä alueella, missä pidimme pöytäämme. Se veti kivasti porukkaa, ja saimme itsekin tutustua erilaisiin Potter-tavaroihin, muun muassa maatuskaan, jossa kaikista pienin hahmo oli Kalkaros. Harmittaa, etten muistanut ottaa siitä kuvaa.


Tapahtuma tarjosi kaikkea hauskaa niillekin, joilla ei ollut lippua: näyttelyitä, myyntipöytiä, nimmarointitilaisuuden, tietovisan... Oikeastaan ainoa kritiikki, mitä olen tutuiltani kuullut, on ollut ohjelma. Sitä oli kyllä paljon, mutta kuulemma koville Potter-faneille ne eivät tuoneet kovin paljon uusia näkökulmia. 

Pöydän pitäjänä kaikki sujui rennosti. Ainoa miinus voisi olla se, ettei pöytien pitäjille ollut järjestetty kahvia. Joissain coneissa sellainen nimitäin on. Ymmärrän kuitenkin, ettei uudella, pienellä conilla ole välttämättä resursseja tähän. Kyllä yhden conin ilman kahvia pärjää. :)

Toivoa voi, ettei Tylycon jää yhden conin ihmeeksi, vaan se tehdään joskus uudestaan. Ainakaan Potter-fandom ei ole hiipumassa, vaan pikemminkin se tuntuu elävän uutta innostuksen aikaa uusien elokuvien ja muun materiaalin kautta. Mitä mieltä muuten olette siitä, että Jude Law on kiinnitetty nuoren Dumbledoren rooliin?

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

ALKUPERÄINEN NIMI: We Should All Be Feminists
SIVUJA: 45
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2014 (suom. 2017) 
SUOMENTANUT: Sari Karhulahti 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Chimamanda Ngozi Adichie on minulle henkilökohtaisesti uusi tuttavuus, mutta tutustuin häneen sattumalta kevään aikana kirjallisuuden opintojen kautta, kun nykykirjallisuuden kurssilla luimme hänen kirjansa Kotiinpalaajat (Americanah, 2013). Adichie on menestynyt nigerialainen kirjailija, jonka romaanit käsittelevät yhteiskunnallisia asioita, kuten rotua, ihmisoikeuksia ja feminismiä. Hänen esseensä Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on alun perin esitetty puheena TED-tilaisuudessa. Niin sanotut Ted Talkit ovat puheita, joita esitetään TED-konferenseissa, joissa on tarkoitus jakaa erilaisia ideoita hyvin laajalta kentältä. Yksi kenttä, feminismi, oli Adichien aiheena, kun häntä pyydettiin puhumaan sinne. Puheen voi kokonaisuudessaan kuunnella tästä linkistä.

Puhe on muokattu esseemuotoon ja julkaistu kirjana. Kohu kirjasta nousi, kun ilmoitettiin, että se jaetaan kaikille 9.-luokkalaisille keväällä 2017. Lahjoituksen rahoituksessa ovat mukana muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja ajatushautumo Hattu. Kohu tuntui nousevan erityisesti siitä, että termi feministi aiheuttaa edelleen väärinymmärryksiä, eikä hoksata, että feministi tarkoittaa tasa-arvon edistämistä eikä kannustusta miesvihaan.

Lainasin kohutun kirjasen kirjastosta ja istuin alas. Neljänkymmenen viiden sivun lukemiseen ei varmaan mennyt kauemmin kuin mitä Adichiella menee puheen esittämisessä jakamassani linkissä. Kaikin puolin kirja vaikuttaa sellaiselta, johon jokaisen on helppo tarttua. Se ei karkoita luotaan paksuudellaan tai liian pienellä fontillaan. Sen voisi surutta törkätä jokaisen epäileväisen kanssaeläjän käteen sivistystarkoituksessa.

Henkilökohtaisella tasolla kirja ei tarjonnut suuria älynväläyksiä, sillä olin suunnilleen kaikesta samaa mieltä Adichien kanssa. Olen jo vuosia sitten havahtunut arkipäivän seksismiin ja tiedän myös oman arvoni, mutta en kyllä ollut yhtä valistunut vielä 9-luokkalaisena. Siksi olenkin sitä mieltä, että tämän kirjan lukemisesta ei ole kenellekään 9-luokkalaiselle ainakaan mitään haittaa. Jos joku juuri peruskoulun päättävä ymmärtää tämän esseen avulla, mitä on feminismi ja miksi kaikkien pitäisi olla feministejä, lasken sen plussaksi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...