keskiviikko 30. elokuuta 2017

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot 1)


Hän sanoi nimekseen Aleia tuli minulle tutuksi jo alkuvuonna, kun osallistuin kaverini vinkkaamana Vuotiksen lukupiiriin, jota Gummerus tuki jakamalla piiriläisille arvostelukappaleita kirjasta. Osallistuin lukupiiriin aluksi hyvin ahkerasti: kommentoin tekstiä paljon, samalla muiden kommenteista innostuen. Lukuprojektin kannalta kävi kuitenkin valitettavasti niin, että graduseminaarityöni alkoi vaatia aktiivista huomiota, joten lukeminen jäi pitkäksi aikaa. Luin kirjaa hiljakseen kevään aikana ja lopulta, kesän alussa, sain sen loppuun. Bloggaaminen kuitenkin jumitti.

Lukuprojektin aikana oli nimittäin osoittautunut, että tästä kirjasta on hyvin vaikea blogata. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa huomasin, että kirjassa on lukuisia puutteita, joiden toivoin paranevan romaanin edetessä, mutta jotka eivät kuitenkaan parantuneet. Samalla kun luin kirjaa hitaasti eteenpäin, muut saivat sen luettua ja aloittivat bloggaamisen. Tekstit olivat lähes poikkeuksetta kehuvia. Minuun iski epäilys. Olinko minä lukenut kirjan täysin väärin? Oliko minulta jäänyt huomaamatta jotain?

Pohdin pitkään, kirjoitanko tästä kirjasta mitään. Tuntuu aina pahalta, jos ei voi vilpittömästi kehua kotimaista spefikirjaa, sillä tiedän, että markkinarako on ahdas ja piirit pienet. Yleensä myös jokainen bloggaus päätyy kirjailijan silmien alle. Samalla kuitenkin koen, että teen karhunpalveluksen, jos en sano mitään. Hän sanoi nimekseen Aleia -kirjassa on nimittäin paljon hyvääkin, joten toivoisin kovasti, että palautteeni kuultaisiin ja sen seurauksena sarjan jatko olisi huolellisemmin kirjoitettu.

Heinäkuussa ilmestyi ainakin yksi bloggaus, jonka kanssa huomasin olevani samaa mieltä. Tia Kangaspunta kirjoitti Nörttityttöjen blogiin arvostelun, jossa hän pureutui muutamiin seikkoihin, joihin itsekin kiinnitin kirjassa huomiota. Aion tässä bloggauksessani viitata sekä hänen bloggaukseensa että tuoda joitain omia huomioitani esiin. Haluan lisäksi huomauttaa, että olen lukenut kirjan ennakkokappaleversion. En siis tiedä, onko tekstiin tehty vielä sen jälkeen muutoksia. (Tietääkseni yleensä ei tosin tehdä.)

Teksti herätti paljon ajatuksia.
Romaani aloittaa trilogian, joka sijoittuu maailmaan, jossa on mausteita pohjoismaalaisesta tunturifantasiasta, steampunkista ja villistä lännestä niin että Westworldin soundtrack raikaa. Tarina alkaa siitä, kun muistinmenetyksestä kärsivä Aleia-niminen nuori nainen päätyy seleesi Corildon Ma'Bathaen kotiovelle. Corildon ei ole tästä lainkaan mielissään, sillä hänellä olisi tärkeämpääkin tekemistä: pohjoisen tuulissa on havaittu jotain outoa ja sitä pitäisi tutkia. Yllätyksekseen Corildonin huomaa, että Aleia ei vaikuta aivan tavalliselta ihmiseltä, hän aistii huonot tuulet ja reagoi muutenkin voimiin, joita vain seleesien pitäisi havaita. Aleian muistinmenetys kätevästi estää antamasta yhtään enempään tietoa. Tästä eteenpäin kirjassa pääsääntöisesti matkustetaan kohti Seleesiaa, josta pitäisi löytyä joku, joka osaa sanoa Aleian tilasta jotain paremmin.

Aloitetaan hahmoista. Aleia on toinen kirjan päähenkilöistä, mutta hän jää hyvin pinnalliseksi. Muistinmenetyksen takia Aleia ei tiedä itsestään mitään, joten lukijankin on vaikea saada hänestä kiinni. Minulla kesti pitkään hahmottaa, minkä ikäinen Aleia on. Häneen viitataan usein sanalla tyttö, joten ajattelin hänen olevan ehkä 13-15-vuotias. Tarinan edetessä Aleia kuitenkin ihastuu poikaan ja he melkein päätyvät harrastamaan seksiä, joten jouduin muodostamaan mielikuvani hieman vanhemmasta naisesta. Toki 13-15-vuotiaatkin voivat harrastaa seksiä, mutta Aleian rento suhtautuminen tapahtumaan viittasi, että hänen on pakko olla hieman kokeneempi. Iän lisäksi myös hahmon ulkonäkö jäi hämäräksi. Aleia tuntui valitettavan paljon ainoastaan orgaaniselta astialta, joka kuljettaa mukanaan omituista lumousta, joka estää hänen muistamasta yhtään mitään.

Sen sijaan seleesi Corildon pääsee loistamaan. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa Corildonista tulee olo, että hänet on kirjoitettu joka teinitytön fiktiiviseksi ihastukseksi. Hän astuu samaan kategoriaan Siriuksen, Remuksen, Sherlockin ja monien muiden hottien mutta etäisten ja menneisyyden riivaamien miessankareiden joukkoon. Corildonilla on valkoiset hiukset, väriä vaihtavat silmät ja erikoisia kykyjä. Hän on erakkoluontoinen ja hieman epäkohtelias, mutta pinnan alta löytyy kunnon vastuuntuntoinen mies. Silti jokin hänestä jää puuttumaan, niin ettei häneen voi täysin hurahtaa.

Muita hahmoja tulee tarinaan mukaan juonen edetessä, mutta nyt kun kirjan lukemisesta on jo aikaa, he eivät oikein meinaa muistua mieleen. Useimmat hahmot piipahtavat vain hetken, yleensä antamassa jotain tärkeää tietoa Aleialle ja Corildonille, ja sen jälkeen heidät hylätään. Ja lukija heidät unohtaa.

Tästä päästäänkin kirjan juoneen. Se nojaa voimakkaasti matkustamiseen. Matkustusfantasia on yksi alalajinsa, joka on oikein kätevä, kun halutaan tutustua fantasiamaailmaan. Tässä romaanissa kuitenkin tuli sellainen olo, että nyt lukija on turistibussin kyydissä ja pääsee tutustumaan kaikenlaisiin jänniin paikkoihin, mutta niihin ei enää koskaan palata. Minä esimerkiksi pidin kovasti Corildonin kodista pohjoisessa, mutta sieltä lähdettiin pian kohti etelää.

Tarinankerronnallisesti Hän sanoi nimekseen Aleia on myös siinä mielessä turhauttava, ettei se loppujen lopuksi kerro oikein mitään. Kangaspuntakin kirjoittaa: " -- tarinan mysteereitä ei avattu juuri ollenkaan, vaikka hahmojen ja tilanteiden salaperäisyyttä tuotiin jatkuvasti esiin." Romaanin lopussa ollaan melkein samassa tilanteessa: tuulissa on edelleen outoja muutoksia, joista ei tiedetä oikein mitään, Aleia ei edelleenkään muista mitään ja hahmot ovat edelleen tien päällä.

En tiedä levitänkö nyt huhuja vai miten asian laita todellisuudessa on, mutta jostain kuulin, että Kaksoisauringot-trilogia on pikemminkin yksi pitkä kirja, joka on vain pilkottu kolmeen osaan. Sellaiselta se ainakin ensimmäisen osan perusteella tuntui, sillä ensimmäinen osa loppuu totaalisen kesken. Kirjasta puuttuu romaanin rakenne siinä mielessä mitä viihdyttävältä fantasiaromaanilta odottaisi: jonkinlaista loppuseikkailua tai suurta paljastusta, jotain suurta käännettä. Kirja vain loppuu. Onneksi jatko-osa Seleesian näkijä ilmestyi reipasta tahtia, joten lukijoiden ei tarvinnut kauan odottaa.

*

Hän sanoi nimekseen Aleia herätti minussa paljon odotuksia, joihin kirja ei onnistunut vastaamaan. Periaatteessa siinä on kaikki, mistä minun pitäisi tykätä. Varhaisen teollistumisen maailma, joka tarjoaa kiinnostavia mahdollisuuksia miekka ja magia -fantasiaan verrattuna, mielenkiintoiselta vaikuttavaa taikuutta ja ihan lupaavia hahmoja. 

Uskon, että kieli oli loppujen lopuksi se, joka vesitti tämän lukukokemuksen minulta. Minun piti nimittäin jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että luen Suomessa julkaistua, alun perin suomen kielellä kirjoitettua romaania, enkä kehnosti englannista käännettyä teosta. Kangaspuntakin puuttui kieleen omassa arvostelussaan. Hän nostaa esille adverbien ylikäytön sekä liian runsaat adjektiivit dialogin kuvailussa. Allekirjoitan molemmat seikat. Lisäksi tekstissä oli yleisesti kummallisia tapoja ilmaista asioita, ja nämä kummalliset ilmaisut aiheuttivat todennäköistä epätoivottua pysähtymistä tekstin parissa.

Esimerkiksi: "Kapealle vyötärölle oli kiinnittetty henkseleillä pussittavat housut." (s. 144.) Virke aiheuttaa huvittavia mielikuvia. Miten olisi sanajärjestyksen vaihto? "Pussittavat housut oli kiinnitetty kapealle vyötärölle henkeseillä." 

Romaania tuntuu vaivaavan kustannustoimittamisen puute. Tämä on todella harmi, sillä kirjassa olisi niin paljon hyviä juttuja, mutta ne eivät pääse oikeuksiinsa. Kielen huolellisella hiomisella oltaisiin päästy jo tosi pitkälle. Sen päälle romaani olisi kaivannut idean ja hahmojen kristallisoimista. Epäolennaisuuksien karsimista. Tällaisenaan romaanista on vaikea sanoa, mihin yksityiskohtiin oikeasti kannattaa kiinnittää huomiota jatkon kannalta. Mihin viitataan vielä myöhemmin?

Erika Vik on selvästi käyttänyt paljon aikaa maailmansa luomiseen. Hän on graafinen suunnittelija, joka on tehnyt itse kirjojensa kannen ja piirtänyt paljon kuvia hahmoistaan. Seleesia-nettisivuilta löytyy paljon lisätietoa sekä hahmoista että maailmasta. Olen kuitenkin siinä mielessä vanhanaikainen, että toivoisin, että kirja pystyisi seisomaan omilla jaloillaan ilman internetin lisäosia. Nettisivuja selaamalla silmien eteen paljastuu kiehtova, yksityiskohtainen maailma, mutta kaikkea en löytänyt kirjan sivuilta. Maailma vaikuttaa kauniin visuaaliselta. Se ei välity tekstistä.

Kaikesta tästä huolimatta kävin tällä viikolla kirjastosta hakemassa sarjan jatko-osan lainaan. Minulla on toiveeni tämän sarjan kohdalla. Haluan nähdä, kehittyykö teksti ja tarinankerronta sarjan edetessä. Harvoin Suomessa julkaistaan näin näyttävästi näin hyvännäköinen tuhti fantasian/spefin edustaja, jossa on paljon materiaalia, johon käydä kiinni. Sarjaa ilmeisesti ollaan myös markkinoimassa ulkomaille. Englanniksi käännettynä kirja varmaan toimiikin paremmin.

SIVUJA: 532
KUSTANTANUT: Gummerus
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale

PS. En tässä bloggauksessa käsitellyt kaksosaurinkoja. Odotan, että niillä on joku rooli kirjasarjan maailmassa, mutta se ei vain tullut vielä ensimmäisessä osassa mitenkään ilmi.

tiistai 29. elokuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Luin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -romaanin ensimmäisen kerran vuoden 2012 joululomalla. Bloggaus on luettavissa tästä linkistä. Käsittelen bloggauksessa kirjaa ja mielipiteitäni siitä yleisellä tasolla, ja vaikka juttu on jo viisi vuotta vanha, mielipiteeni eivät ole muuttuneet. Yleisesti ottaen Ole luonani aina on hyvä, ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Tässä bloggauksessa käsittelen kirjaa hieman eri tavoin, sillä teksti on alun perin kirjoitettu kirjallisuuden kurssille ja lähtee oletuksesta, että tekstin lukijat ovat lukeneet romaanin.

Ole luonani aina kertoo kolmesta nuoresta aikuisesta, Kathysta, Ruthista ja Tommysta, jotka ovat syntyperänsä takia alistetussa asemassa. Romaani sijoittuu 1990-luvun vaihtoehtotodellisuuteen, jossa maailmansotien jälkeen pahat taudit on onnistuttu parantamaan kloonauksen avulla. Romaani kertoo kolmesta kloonista, jotka ovat eläneet lapsuutensa Hailsham-nimisessä sisäoppilaitoksessa, joka myöhemmin paljastuu poikkeuksellisen inhimilliseksi kasvuympäristöksi päähenkilöiden asemassa oleville henkilöille, jos heitä verrataan muihin klooneihin.

Romaani nostaa esiin voimakkaasti muistamisen teeman. Tarina on kerrottu 31-vuotiaan Kathy H.:n näkökulmasta, ja nopeasti käy ilmi, että Kathy elää elämänsä loppupuolta. Hänen toivotaan toimivan valvojana eli elimiä luovuttavien kloonien hoitajana vielä kahdeksan kuukautta, minkä jälkeen hänkin alkaa luovuttaa elimiään siihen saakka, kunnes ei enää selviydy jostain luovutuksesta. Tietäen aikansa olevan lopussa Kathy alkaa käydä elämäänsä läpi. Laajemmin tarkasteltuna romaani asettuu siis niiden teosten joukkoon, joissa vanha päähenkilö muistelee nuoruuttaan ja yrittää muodostaa siitä jonkinlaisen järkevän kokonaisuuden. Kloonien mittakaavassa Kathy alkaa olla vanha.

Muistelu tarjoaa tarinankerronnallisesti paljon mahdollisuuksia paljastaa lukijalle tietoa. Tässäkin romaanissa lukijalle selvisi päähenkilöiden todellinen tilanne pikku hiljaa, jopa samalla tavalla kuin miten päähenkilöt itse saivat selville tilanteestaan: heille kerrottiin, mutta heille ei silti kerrottu. Muistelu tarjoaa myös mahdollisuuden jälkiviisaudelle ja syy-seuraussuhteiden etsimiseen. Oikea elämä ei ole looginen tapahtumaketju samalla tavalla kuin miten elämä tarinoissa yleensä tahdotaan esitetään, ja Ishiguro tuntuukin leikittelevän tällä ajatuksella romaaninsa aikana. Kathy käy läpi elämänsä pieniä, lähes merkityksettömiltä tuntuvia yksityiskohtia ja pyrkii rakentemaan niistä jonkinlaisen kaaren siitä, miten hänen elämänsä on sujunut. Vaikka Ole luonani aina ei ole erityisen juonivetoinen romaani, se saavuttaa draaman kaaren lopussa ja vetää yhteen monia romaanin aikana vihjattuja yksityiskohtia, varsinkin siinä kohtauksessa, jossa Kathy ja Tommy ovat madamen ja Emily-neidin luona.

Romaani nostaa muistelun rinnalla ihmisten subjektiiviset kokemukset esille. Romaanissa on lukuisia kohtia, joissa Kathy muistelee jotain ja kertoo siitä jollekulle, yleensä Ruthille tai Tommylle, mutta he eivät muista yksityiskohtaa tai sitten he teeskentelevät, etteivät muista. Tämä saa Kathyn usein raivostumaan. Muistot tuntuvat olevan Kathylle tärkeitä, ja jossain vaiheessa hän sanookin, että ne ovat kaikki, mitä hänellä on jäljellä. Muille hahmoille muistot eivät välttämättä ole niin tärkeitä, tai he muistavat elämästään joitain muita yksityiskohtia. Taustalla voi olla myös yksilöllisiä eroja – jotkut vain yksinkertaisesti ovat enemmän kiinnostuneita henkilökohtaisesta menneisyydestään kuin jotkut toiset.

Voi myös olla, että noin kymmenen vuoden valvojakokemus on tuonut Kathylle näkemystä, jonka kautta hän on tajunnut, kuinka poikkeuksellinen lapsuus hänellä onkaan ollut verrattuna muihin hänenkaltaisiinsa. Hänen ystävillään Ruthilla ja Tommylla ei ole yhtä pitkää kokemusta valvojina, joten kenties heille ei ehtinyt kertyä samanlaista näkemystä elämästään suhteessa muiden kloonien elämään. Kathy on siis ulkopuolinen sekä suhteessa ystäviinsä että ei-klooneihin. Kathy ei ole vielä elämänsä aikana luovuttanut, mikä tuodaan usein romaanin aikana esille. Hänet erotetaan muista klooneista sanomalla, ettei hän voi ymmärtää jotain, koska ei ole luovuttaja. Hän ei kuitenkaan ole tavallinen ihminenkään.

Mielestäni romaanissa käytettävä muistamisen teema on yksi keino pureutua siihen kysymykseen, mitä Kazuo Ishiguro romaanissaan käsittelee: mitä on ihmisyys, ja mitä ihminen voi tehdä elämällään, joka loppujen lopuksi on rajallinen. Menneisyyden pohtiminen ja pyrkimys ymmärtämään sitä ovat niin ihmismäisiä piirteitä, että lukija ei romaanin aikana kyseenalaista Kathyn inhimillisyyttä. Kathy valmistautuu väistämättömään kohtaloonsa, kuolemaansa, eikä enää kunnolla elä nykyhetkessä. Hänellä on hänen muistonsa.

ALKUPERÄINEN NIMI: Never Let Me Go
SIVUJA: 394
KUSTANTANUT: Tammi, Keltainen kirjasto
JULKAISTU: 2005 (suom. 2005)
SUOMENTANUT: Helene Bützow
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Mukaelma miniesseestä, jonka kirjoitin yleisen kirjallisuustieteen nykykirjallisuuden kurssille keväällä 2017.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Carrie Fisher: The Princess Diarist

Eräänä päivänä käydessään kaappejaan läpi Carrie Fisher löysi vanhan päiväkirjan, jota hän oli kirjoittanut ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan kuvausten aikana. Päiväkirja oli hänen mielestään hyvin erikoinen ja hän halusi julkaista sen - näin hän ainakin kirjoittaa kirjassaan The Princess Diarist. Kirja ilmestyi syksyllä 2016 ja se jäi hänen viimeiseksi julkaistuksi teoksekseen.

The Princess Diarist ei kuitenkaan ole pelkästään puhtaaksikirjoitettu Fisherin nuoruudenaikainen päiväkirja. Se on pikemminkin muistelmateos ajoista, jotka taatusti kiinnostavat lukuisia Tähtien sota -faneja. Sivulauseista voi lukea yksityiskohtia kulisseista, lähtien ihan näyttelijöiden asumisjärjestelyistä.

Fisher on käsitellyt erikoista elämäänsä myös aiemmissa teoksissaan, joten teksti ei käy yksityiskohtaisesti läpi Fisherin lapsuutta ja nuoruutta – pintapuolinen raapaisu saa Fisherin elämäkerralle perehtymättömät tarpeeksi hyvin mukaan. Suurimman huomion kirjassa saa epävarma nuori nainen, joka ei välttämättä halunnut näyttelijäksi, mutta joka päätyi sellaiseksi kaikesta huolimatta. The Princess Diarist kertoo yksinkertaisuudessaan teinitytöstä, joka haluaa tulla hyväksytyksi.

Erittäin paljon sivutilaa teoksesta on varattu luvulle, joka käsittelee Carrie Fisherin ja Harrison Fordin suhdetta ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan aikana. Lukija tuntee ristiriitaisia tuntemuksia: toisaalta janoaa tietoa, mutta toisaalta tuntee olonsa tirkistelijäksi eikä välttämättä haluaisi tietää kaikkea, mitä kirjan sivuilla lukee. Osittain mukana on paljastuskirjan makua. Toisaalta rivien välistä on luettavissa vuosikymmenien vaikenemisen painolasti. Loppujen lopuksi Fisher kertoo paljon, mutta jättää silti luvussa kuvatun pariskunnan ja lukijan väliin verhon, joka antaa hiukan yksityisyyttä.

Paljon sivutilaa teoksesta saavat myös Fisherin alkuperäiset päiväkirjamerkinnät. Valitettavasti ne jäävät hyvin irralliseksi osuudeksi suhteutettuna kirjan muuhun sisältöön. Päiväkirjamerkinnöille annetaan hyvin vähän kontekstia eikä teksteissä ole mukana juuri minkäänlaisia päivämäärämerkintöjä. Merkinnät sisältävät sekä suoraa kerrontaa että silkkaa ajatusvirtaa, jopa runouttakin. Merkinnöistä on luettavissa ahdistunut nuori nainen, jolle ei välttämättä ole tärkeää kertoa, mitä tapahtui, vaan mitä hän juuri sillä hetkellä tunsi.

Muistelmateoksena The Princess Diarist ei välttämättä ole kovin onnistunut, sillä se on osittain hajanainen. Noin kahteensataanviiteenkymmeneen sivuun on mahtunut teinityttö, joka pelkää kasvojensa olevan liian pyöreät elokuvarooliin ja 60-vuotias nainen, joka pohtii sitä, kuinka outoa on kuulla itseään neljäkymmentä vuotta nuoremmilta miehiltä olleensa heidän ensimmäinen seksisymbolinsa.

Fani kuitenkin saa tekstitä paljon irti. Kirja vilisee hauskaa Tähtien sota -triviaa lähtien ihan siitä, miten prinsessa Leian kuuluia nutturakampaus syntyi. Mielenkiintoiseksi seikaksi nousee kirjan loppupuolen pohdinnat siitä, kuinka outoa on olla kuuluisa näyttelijä. Nykykontekstissaan kirja loppuu tuntellisesti, varsinkin jos viimeistä lukua lukee kuin Fisherin jäähyväisinä.

SIVUJA: 257
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Batam Press
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Julkaistu aiemmin Spinissä 1/2017.

maanantai 21. elokuuta 2017

Maria Turtschaninoff: Naondel (Punaisen luostarin kronikoita 2)

Naondel on jatkoa Turtschaninoffin kiitellylle Maresille. Teknisesti ottaen se on esiosa, joka kertoo tarinan siitä, miten Maresissa esitelty Punainen luostari perustettiin ja keitä olivat ne naiset, jotka luostarin perustamispaikalle alun perin saapuivat.

Suoria viittauksia Maresiin on kuitenkin turha odottaa. Naondel toimii hyvin itsenäisenä teoksena, johon kannattaa tarttua, vaikka sarjan ensimmäinen osa olisi jäänyt lukematta. Tarina sijoittuu vuosisatoja Maresin tapahtumia edeltävään aikaan.

Romaani kertoo useista naisista, jotka kaikki ovat kukin omalla tavallaan päätyneet hirmuhallitsijan Iskanin alaisuuteen. Iskan on omaa etuaan tavoitteleva visiirin poika, joka onnistuu hurmaamaan Kabiran, jolle on uskottu taianomaisen Anji-lähteen salaisuudet. Iskan tajuaa heti lähteen mahdollisuudet ja ottaa sen haltuunsa, alistaen samalla Kabiran. Kabirasta tulee Iskanin vaimo, jonka ainoa tehtävä on synnyttää Iskanille perillinen. Iskanin valta kasvaa ja hän pääsee sitä kautta alistamaan lukuisia muitakin naisia, jotka kaikki saavat tarinan edetessä oman äänensä esille.

Turtschaninoff on kirjoittanut ansiokkaan fantasiaromaanin, jota on vaikea laittaa mihinkään lokeroon. Se ei ole mikään huono asia. Naondel on kaunista, viisasta fantasiaa, joka hyödyntää sujuvasti fantasiakirjallisuuden konventioita, mutta josta kuitenkin puuttuvat suurimmat fantasiakliseet. Miljöönsä vuoksi sen luokittelisi helposti lasten- tai nuortenkirjaksi, mutta tarinan sisältöä, raakuus ja teemat ovat selkeämmin kypsemmälle lukijalle suunnattuja. Kirjasta nauttii taatusti moneikäinen lukija, tosin nuorimmille tätä en suosittelisi ahdistavien kohtauksien takia.

Erityistä kiitosta romaanille on annettava sen rakenteesta. Jokainen nainen pääsee ääneen vuorollaan, jotkut kauemmaksi aikaa kuin toiset, mutta silti jokainen tuntuu ehtivän kertoa kaiken, mitä he haluavat sanoa. Rakenteesta muodostuu haikea kokonaisuus, joka jättää jälkeensä myyttisen tunnelman. Voin sieluni silmin nähdä jossain Menos-saaren, jolle naisjoukko romaanin lopussa saapuu.

ALKUPERÄINEN NIMI: Naondel. Krönikor från röda klostret
SIVUJA: 397
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2016 (suom. 2016)

SUOMENTANUT: Marja Kyrö
MISTÄ MINULLE: Oma ostos Turun kirjamessuilta

Julkaistu aiemmin Spinissä 1/2017

lauantai 19. elokuuta 2017

Tarinoita Worldconista 1/5


Worldcon on The World Science Fiction Societyn järjestämä tapahtuma, joka on järjestetty vuosittain aina vuodesta 1939 asti. Nyt Helsingissä 9.-13.8. pidetty Worldcon oli järjestyksessään 75. ja samalla ensimmäinen laatuaan niin Suomessa kuin Pohjoismaissa.

Perinteisen con-postauksen sijasta päätin kirjoittaa tarinoita Worldconista. Hyvin nopeasti conin aikana nimittäin tajusin, että kronologinen kuvaus päivien tapahtumista voisi olla sekä puuduttavaa luettavaa että uskomattoman työlästä saattaa tekstimuotoon. Niinpä päätin valita uuden formaatin. Jokainen bloggaus kertoo muutaman merkittävän välähdyksen Worldconin viiden päivän varrelta.

Tässä osassa:
Alku
Jonojen con
Riverside Castle / Another Castle - nörttikuorojen yhteiskeikka

3D-Tetris eli con-tavaroiden pakkaaminen yhteen autoon.
Alku

Kuulin Worldconista ensimmäistä kertaa Finnconissa 2013. Ajauduin esitelmään vahingossa ja lähden nopeasti pois, sillä en oikein tiennyt, mistä oli kyse. Taisin bongata ohjelmasta jotain hauskaa fandom-ohjelmaa, johon vaihdoin. Worldconia ei saatu vuodeksi 2015, mutta uusi, uljas kampanja alkoi lähes välittömästi uudestaan, ja Suomi voitti äänestyksen kirkkaasti. Yhtäkkiä edessä olikin suuri kansainvälinen tieteis- ja fantasiakirjallisuustapahtuma, joka kestäisi viisi päivää.

Siinä vaiheessa vuosi 2017 tuntui hyvin kaukaiselta. Ostin lipun, sillä ajatuksella, että kun lipun ostaa jo nyt, kahden vuoden kuluttua hinta ei enää tunnu niin pahalta. Aikaa kului, elämäntilanteet muuttuivat, ja yhtäkkiä olikin kesä 2017. Piti alkaa oikeasti suunnitella: pakkausta, majoitusta, matkoja, englanninkielistä Spin-numeroa.

Worldcon ajoittui kesätöideni loppumista seuraavalle viikolle, joten ehdin juuri ja juuri jokseenkin toipua fyysisesti rankasta työstä, ennen kun edessä oli viiden päivän fandom-rutistus.
9.8. Riverside Castle / Another Castle -kuorojen yhteiskeikka
oli yksi ohjelmanumeroista, jotka vetivät salin täyteen.
Kuva: Hanna Lehmusto
Jonojen con

Heti ensimmäisenä päivänä kävi nopeasti ilmi, että conissa oli ihmisiä. Ensimmäinen ohjelma, johon osallistui, käsitteli fantasian fanitusta tieteellisestä näkökulmasta. Mahduin pienen luokkahuoneen kokoiseen tilan takaseinälle seisomaan. Pian tämän jälkeen salien ihmismäärä alettiin kiinnittää huomiota ja monille tuli valitettavan tutuksi kyltti, jossa luki "Room is full, please do not enter". Ihmiset oppivat nopeasti, että ohjelmiin täytyy oikeasti jonottaa, jos niihin haluaa sisälle.

Ilmeisesti tämä oli conille yllätys. En ole ennen Worldconeissa ollut, mutta minulle on kerrottu, että aiemmissa Worldconeissa ja ilmeisesti ulkomaalaisissa coneissa yleensäkään ohjelma ei välttämättä ole kovin suosittu. Ilmeisesti ihmiset tulevat enemmänkin coneihin hengaamaan toistensa kanssa.
Jonoa George R. R. Martinin nimmarointiin torstaina 10.8.

Suomalaisetpa ovat ujoja, eivätkä ainakaan ensimmäisenä päivänä halua puhua kenellekään tuntemattomalle. Suurin osa suomalaisista olivat myös ensimmäistä kertaa Worldconissa, jotkut jopa ensimmäistä kertaa conissa ylipäätänsä. Ohjelmaan on helppo mennä, istua siellä hiljaa ja viihdyttyä esiintyjien valovoimasta.

Toki ohjelmaan suosioon vaikutti myös sen yleinen mielenkiintoisuus. Minulle tuotti suuria vaikeuksia päättää, minne menisin neljästä yhtä aikaa kiinnostavasta ohjelmasta.

Conista tulikin nopeasti jonojen con. Jonoja muodostui lähes joka paikkaan ja suurin osa con-kuvistani onkin jonoista, sillä ne olivat eeppisiä. Joskus jostain löytyi jono, josta ei ollut ihan varma, mihin luentosaliin se johti. Jossain vaiheessa conia huomasin, että järjestyksenvalvojia oli nakitettu seisomaan jonojen päissä käsissään lappu, joka ilmaisi mihin saliin jonotettii. 

Kunhan jonotuksen makuun pääsi, se oli oikeastaan melko rentoa. Periaatteessa ohjelmaan pääsi joka toinen tunti: ensiksi tunti ohjelmassa, sitten jonottamaan ohjelmaan, joka alkaa tunnin päästä. Jonoissa tuli hengattua ihan eri tavoin, miten olisi hengannut muissa paikoissa. Siellä pääsi kohtaamaan monenlaisia faneja, muun muassa suomalaisia hengenheimolaisia, virolaisia kovan luokan Robin Hobb -faneja sekä yksi erittäin stereotypinen nörtti, joka astui hieman henkilökohtaisen tilan rajan yli, mutta joka tajusi sen nopeasti ja oli sen jälkeen oikein kohtelias.

Suurin jonotusrupeama oli torstaina, jolloin olin päättänyt mennä George R. R. Martinin nimmarijonoon. Kaverini päätyi jonon ensimmäiseksi, mutta itse pääsin Atorox-velvoiteiden takia vasta noin klo. 12 jonottamaan. Itse nimmarointi alkoi klo. 14. Edellinen päivä, keskiviikko, oli ollut erittäin stressaava useiden velvoitteiden seurauksena, joten pelkkä jonossa istuminen oli erittäin rauhallista. Istuuduin maahan ja luin kaksi tuntia nimmarointavaksi tarkoitettua Valtaistuinpeliä.

Martinin nimmaritilaisuuden jälkeen astelin pöllähtäneenä Trade Hallissa ympyrää. Katsoin, kuinka vielä suuri joukko ihmisiä oli jonossa. Huomasin, että nimmarointialueella oli toinenkin jono. Kukahan siellä nimmaroi? Pikaisella vilkaisulla tunnistin kirjailijan Scott Lynchiksi. Martin-jonosta innostuneena marssin läheille Rosebudin kirjapisteelle ja ostin siellä Lynchin kirjoja. 

Lynch käytti nimmarointiin paljon enemmän aikaa. Hän jutteli jokaisen fanin kanssa pitkään, mikä hermostutti minua, sillä en varsinaisesti laske itseäni Lynchin faniksi. Olen lukenut Locke Lamoran valheet joskus yläasteella. Kerroin tämän Lycnhille, jonka jälkeen hän sitten kirjoitti minulle tsemppiviestin tulevien osien lukemiseen. Mukavan oloinen tyyppi.

Kaiken kaikkiaan conista keräsin kolme nimikirjoitusta. Suunnitelmia oli useampiinkin, mutta Martinin, Lynchin ja Robin Hobbin nimmarit onnistuin hankkimaan.



Riverside Castle / Another Castle - nörttikuorojen yhteiskeikka

Kesän aikana kuorolle hiipi uutinen: Worldcon halusi meidät sinne laulamaan. Helsingin nörttikuoro Another Castle ja Turun nörttikuoro Riverside Castle yhdistivät voimansa yhdeksi suurkuoroksi. Asia oli aluksi salaisuus. Kun kaveripiirin kesken suunniteltiin Worldconin aikatauluja, oli vaikeaa pitää suunsa kiinni, sillä keikka tietenkin jännitti ja innosti ja olisi halunnut kuuluttaa siitä kaikkialle.

Kesä meni harjoitellessa. Palauttelimme mieleen vanhoja kunnon nörttikappaleita, sillä viime aikoina harjoituksen alla on ollut vähän erikoisempia settiä, mutta halusimme keikalla laulaa sellaisia klassikoita, joita yleisö varmasti tunnistaa. Star Trek: The Next Generation -tunnuskappale, Doctor Whon teema, Edge of Night Tarusta sormusten herrasta...

Aluksi keikkatilaksemme oli laitettu pienehkö sali 102. Harmittelimme sitä yhdessä hetken, mutta olimme silti iloisia, että pääsimme esiintymään. Hieman ennen keikkaa kuoron korviin kiisi kuitenkin ilouutinen: keikka oli siirretty huomattavasti isompaan viereiseen saliin 101.

Onneksi keikka siirrettiin, sillä yleisöä kiinnosti. Kun saavuin tuntia ennen keikkaa sovittuu tapaamispaikkaan, ihmettelin kuorotovereille ääneen, että miksi täällä on näin paljon porukkaa. Hetken päästä tajusin, että he olivat jonottamassa ohjelmaan. Tuntia etukäteen! Aamupäivän jonotusrumba oli hetkessä tehnyt con-kansasta jonottamisen ammattilaisia.

Äänenavaus. Kuva: Mikko Mikkola
Kuoro pääsi saliin sisään äänenavaukseen. Oli jännitävää astella suuren salin lavalle ja aloittaa äänenavaus. Nyt kuulimme ensimmäistä kertaa, miltä 65 hengen kuoromme kuulosti esiintymispaikalla. Toki olimme edellisellä viikolla pitäneet yhteisharjoitukset ja todenneet jo silloin, että kuulostamme hienoilta yhdessä, mutta on eri asia harjoitella nuoristotilassa kuin oikeasti esiintymislavalla.

Kello lähestyi esiintymisaikaa, joten siirryimme takahuoneeseen. Eli siis huoneeseen, jossa meidän olisi alun perin pitänyt esiintyä. Ison salin jälkeen se näytti piskuiselta luutakomerolta. Järjestäydyimme jonoksi.

Siinä vaiheessa alkoi oikeasti jännittää. Jännitti, jaksanko seistä tunnin. Jaksanko laulaa tunnin. Olen ollut aiemminkin keikoilla, mutta ne ovat yleensä olleet 15-30 minuutin keikkoja. Nyt meillä olisi aikaa laulaa tunti. En halunnut istua, sillä pelkäsin, että jos istun, jalkani ehtivät levätä ja sitten niihin alkaa sattua entistä enemmän. (Kikka, jonka olen huomannut: niin kauan kun on liikkessä, keho kestää, mutta jos lepää hetken ja jatkaa, sitten kroppa alkaa valittaa.)


Keikalla. Kuva: Mikko Mikkola
Kappaleet minua eivät jännittäneet, sillä tiesin, että osasin sen ja tiesin, että kuulostaisimme hyvältä yhdessä. Myöskään yleinen esiintyminen ei jännittänyt, sillä en esiintyisi yksin.

Viimein saimme merkin marssia lavalle. Sali on täpötäynnä. Kaikki halukkaat eivät olleet edes päässeet sisään. Bongasin yleisöstä muutaman tutun, ja myöhemmin kuulin, että siellä oli ollut paljon enemmänkin tuttuja. Aloitimme ilman esittelyjä Doctor Whon teemalla, mikä tuntuu aina olevan toimiva aloitus, sillä kappaleen tunnistamiseen menee yleisöllä yleensä hetki aikaa, mutta tunnistamisen hetken naurahdukset ovat aina yhtä palkitsevia.

Yleisesti ottaen salissa oli loistava tunnelma. Henkilökohtaisella tasolla tuntui siltä, että lauloin huonommin kuin yleensä, mutta suuressa kuorossa se ei oikeastaan haitannut. Kerrankin meitä oli niin paljon, ettei haitannut, vaikka jätti jonkun kohdan välistä ja hengitti siinä vaiheessa. Niin, kuorolaulannan salaisuus: kaikkien ei tarvitse laulaa aina kaikkea jos väkeä on tarpeeksi.


Aplodit seisten. Kuva: Mikko Mikkola
Viimeiseksi vedimme Game of Thronesista kappaleen The Children. Odotin yleisön reaktiota siihen, sillä kappale on erittäin mahtipontinen. Ja yleisä reagoi: kappaleen jälkeen kaikki nousivat seisomaan ja antoivat raikuvat aplodit. (Odotan innolla, että pääsen katsomaan keikkataltiointeja nauhalta.) Pitkiä taputusten jälkeen Another Castlen kuoronjohtaja Riikka Juntunen joutui pahoittelemaan, että meillä ei ole encorea. Silloin joku huusi yleisöstä: "Do Doctor Who again!"

Lyhyen neuvottelun jälkeen kuoro veti vielä kerran Doctor Whon teeman. Tunnelma oli katossa, vaikka ääni aivan loppu, mutta se ei haitannut, sillä, kliseisesti sanoen, yleisöstä sai energiaa.

Keikan jälkeen koko kuoro oli aivan keikkaeuforiassa. Otimme yhteiskuvia, niin virallisia kuin epävirallisiakin sitten takahuoneessa. Höpisimme ja hulisimme ympäriinsä ja lopulta hajaannuimme kukin omille teilleen. Kuoron yhteinen FB-chatti hälytti jatkuvasti: kuvia ja videoita keikasta jaettiin, hehkutettiin tunnelmaa ja kerrottiin, mitä meistä oli kirjoitettu sosiaalisesta mediasta. Osa lähti kotiin, mutta minä jäin Worldconiin.

Yhteiskuva keikan jälkeen. Kuva: Mikko Mikkola

Seuraavassa osassa:
Welcome to Finland -iltabileet
Kuinka välttää kesän uutisoiduin myrsky: Masquerade
Yllättävä yhteistyö ylioppilaslehden kanssa

tiistai 8. elokuuta 2017

Hel-YA 5.8.2017 - Ylellisesti ahmittavaa


Hel-YA on Helsingissä pidetty nuortenkirjallisuuteen keskittyvä tapahtuma. Suomessa puhutaan lasten- ja nuortenkirjallisuudesta (joskus lyhennettynä lanu), mutta englanninkielisillä markkinoilla käytetään usein termiä YA, Young Adult. Kirjat ovat yleensä suunnattu yläasteikäisistä lukioikäisiin, mutta kirjoja lukevat useiden kyselyjen mukaan aikuisetkin. YA on usein myös suunnattu ehkä hitusen vanhemmille kuin miten nuortenkirjallisuus Suomessa mielletään. Hahmot ovat täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja heidän elämässään voi olla aikuisuuden alun haasteuta. Raja YA:n ja muiden ikäluokkien välillä on häilyvä, ja hyvä nyrkkisääntö onkin, että kirjoihin kannattaa tarttua tuijottamatta niiden päähenkilöiden ikää, vaan pohtia pikemminkin, kiinnostaako kirjan kertoma tarina.

Sain tietää Hel-YA:sta jo keväällä, kun minua lähestyttin blogini sähköpostin kautta ja tiedusteltiin kiinnostusta yhteistyöhön. Toki olin kiinnostunut. Olisi ollut hienoa olla mukana bloggaajaohjelmassa. Sellaista ohjelmaa ei lopulta tapahtumaan mahtunut (ehkä ensi vuonna?), mutta tapahtuman järjestäjät tarjosivat minulle ilmaislipun. Kiitän kauniisti!

Aamulla Onnibussia odotellessa.
Pohdin pitkään, lähdenkö. Tapahtuma oli päivä kesätöideni päättymisen jälkeen ja alle viikko ennn Worldconia, johon on kerättävä energiaa, joten en halunnut buukata itselleni kauheasti menoa siltä varalta, että olen töiden jälkeen rättiväsynyt. Olinhan minä, mutta tieto töiden loppumisesta toi lisää energiaa, joten varasin perjantai-iltana bussiliput ja suuntasin kohti Helsinkiä.

Paikalle saapuminen oli siinä mielessä projekti, että tapahtuma sijaita Ravintola Lämmössä, joka sijaitsee keskellä Flow-festivaalien aluetta. Lisäksi lähiympäristössä oli jonkinlainen tietyö meneillään. Alkumatka meni oikein sujuvasti: vaihdoin Kampissa bussista metroon ja käytin mobiilisovellusta lipun hankkimiseen kuin mikäkin suurkaupungin asukki. Suvilahdessa sitten päädyin seikkailemaan jollekin suljetulle kävelytielle, joka muuttui koko ajan epäilyttävämmäksi kävelyn kannalta. Onneksi kaverini, joka tuntee joitain kustantajia, oli tapahtumassa paikan päällä ja onnistui antamaan minulle neuvoja ravintolan löytämiseen.

Olin paikalle saavuttuani niin pöllähtänyt (ja kuumissani lämpivän päivän takia) että ensimmäinen ohjelmanumero meni pikemminkin itsensä rauhoittamiseen ja lahjapussukan tutkimiseen. Ensimmäinen ohjelma oli muuten nimeltään Alussa oli tarina: Kuinka tarinamaailmat syntyvät. Keskustelussa olivat mukana Mintie Das, Emmi Itäranta, Salla Simukka, Johanna Valkama ja Erika Vik. Mielenkiintoiseksi yksityiskohdaksi minulle jäi kirjailijoiden maailmanluomisen erilaisuudet: Mintie Das kertoi suunnittelevansa kuin TV-sarjojen poliisi, jolla on suuria kaavioita suurilla pinnoilla, kun taas Erika Vik sanoi, ettei suunnittele lainkaan. Myöhemmin hän korjasi hieman sanomisiaan ja sanoi, ettei ole suunnitellut enää kirjasarjansa uudelleenkirjoittamisen aikana. Aikoinaan hän nimittäin kirjoitti trilogiansa, mutta on nyt kirjoittanut sen alusta saakka uudestaan. Hän kokee tuntevansa maailmansa jo niin hyvin, ettei sitä tarvitse enää varsinaisesti suunnitella. Hän sanoi kuitenkin piirtävänsä paljon, mikä auttaa maailman hahmottamisessa.

Ensimmäisen ohjelman jälkeen kävin pyörähtämässä muualla tilassa ja nappasin mukaani Worldcon75:n progress reportin ja joitain fandom-pinssejä, joita ilmaiseksi sai. Kun palasin pääsaliin, huomasin, että seuraava ohjelma oli jo alkanut. Nopea vilkaisu ohjelmalehtiseen paljasti, ettei tapahtumaan ollut varattu lainkaan taukoja ohjelmien välillä. Yleensä coneissa ohjelma menee niin, että ensiksi on 45 min ohjelmaa ja sitten on 15 minuutin tauko, jolloin on aikaa kierrellä esimerkiksi myyntipöytien äärellä.

Kuinka minusta tuli (YA)-kirjailija. Siri Kolu vauhdissa.
Juuli Niemi ja Katri Alatalo kuuntelevat.
Seuraava ohjelma oli nimeltään Kuka kirjoittaa ja kenelle. Mukana keskustelussa olivat Antti Halme, Siri Kolu, Aki Parhamaa, Andres Vacklin, Elina Rouhiainen ja Lukufiilis-lehden Anri Väre. Olin edelleen sen verran pöllähtänyt alun sähläyksestä ja tauottomuudesta, että koin keskustelun kärkkään sukupuolikysymyksien pohdinnan väsyttävänä. Korostan, etten sillä tavalla, etteikö mielestäni saisi puhua sukupuolikysymyksistä, vaan pikemminkin sillä tavalla, että omat lusikat olivat sillä hetkellä vähissä, eikä olisi jaksanut ajatella niin monimutkaisia asioita.

Onneksi seuraavassa keskusteluohjelmassa pääsin kunnon "con-vauhtiin". Tuli sellainen olo, että Hel-YA on loistavaa lämmittelyä Worldconia varten. Kuinka minusta tuli (YA)-kirjalija tarjosi Katri Alatalon, Juuli Niemen ja Siri Kolun tarinoilla siitä, kuinka he päätyivät julkaisemaan kirjan. Siri Kolu kertoi, että hänellä on teatteritausta, jolla hän yritti kovasti paeta äidiltään, joka oli nuortenkirjailija. Kuulemma oli ikävää elää teininä talossa, jossa äiti vakoili koko ajan aitoa teiniä ja tämän käytöstään. Niin vain Kolustakin tuli nuortenkirjailija, eikä se häntä lopulta haittaa lainkaan. Juuli Niemi taas kertoi, että hänellä on runoilijatausta ja ennen nuortenromaania hän oli jo ehtinyt julkaista erilaisia teoksia.

Kysy kustantamoilta -ohjelmanumero ei ensiksi kiinnostunut minua, sillä ajattelin jo tietäväni paljon kustannusmaailmasta. En kuitenkaan halunnut menetää istumapaikkaani, joten jäin paikalleni, ja onneksi jäi, sillä ohjelmanumerossa tuli paljon hyviä kysymyksiä! Laura Anderström (Kaiken Entertainment), Paula Halkola (WSOY), Marjo Lemponen (Otava) ja Salla Pulli (Gummerus) olivat paikalla vastaamassa kysymyksiin. Mielenkiintoisimmat kolme seikkaa, jotka poimin ohjelmasta:
  1. Kustantamoille saa ehdottaa kirjaa, jonka haluaisi käännettävän, mutta usein kustantamot ovat jo itsekin huomanneet kirjan. Kirja voi olla käännössuunnitelmissa, tai se on päätetty jättää pois kustannusohjelmasta lukuisista eri syistä johtuen
  2. Käsikirjoituksia lähettäessä kannattaa muistaa, että vaikka suurin osa sinne lähetetyistä käsikirjoituksista eivät saa kustannussopimuksia, jo hyvin iso osa niistä, joista kustantajat ovat kiinnostuneet jo alkukarsinnassa, saavat kustannussopimuksen. Usein myös hylsyn mukana tulisi paljon hyvääkin palautetta käsikirjoituksesta, mutta kustantamoilla ei ole aikaa kirjoittaa pitkiä palautteita.
  3. Tie kustannusalalle voi käydä vaikka lausunnonantajan kautta. Kustantamot tarvitsevat aina lausuntoja siitä, onko joku kirja hyvä. Varsinkin jos osaa jotain erikoista kieltä (eli käytännössä mitä tahansa muuta kieltä kuin englantia) sitä voi hyödyntää. Kustantajat tarvitsevat joskus niitäkin, jotka osaavat unkaria ja pystyvät kertomaan, onko joku unkarinkielinen kirja kääntämisen arvoinen.

Päivä lähestyi loppuaan, mutta vielä oli edessä kaksi ohjelmanumeroa. Mikä YA:ssa on parasta marssitti lavalle suuren joukon ihmisiä: Juuli Niemen, Mintie Dasin, Emmi Itärannan, Salla Juntusen, Elina Rouhiaisen ja Salla Simukan. (Ekstrahuomiona mainittakoon, että Salla Juntunen johtaa Riverside Castle -naisnörttikuoroa, jossa itsekin olen mukana.) Keskustelusta iso osa käytettiin siihen, kun keskusteltiin seksuaalisuuden ja seksin esittämisestä nuortenkirjallisuudessa. Kirjailijoiden näkökulmat vaihtelivat: Mintie Das sanoi joutuvansa valmistautumaan kunnolla kirjasarjansa suureen seksikohtaukseen, kun taas Emmi Itäranta kokee, ettei hänen kirjojensa kielen tyyliin sovi kovin graafinen kuvaus. Elina Rouhiainen sanoo tykkäävänsä huuruisien kohtausten kirjoittamisesta ja Salla Simukka puhui pitkään kirjailijan vastuusta esittää kohtauksia, joista lukijat voivat löytää itsensä. Juuli Niemi taas mainitsi, että hänen kirjassaan on pikemmin dramaattinen eka kerta.

Viimeinen keskustelu koski fantasiakirjallisuutta. Fantasia tänään -panelissa puhuivat Katri Alatalo, Sini Helminen, Elina Pitkäkangas, Erika Vik ja Nea Ojala. Keskustelussa nousi esiin se, että suomalainen fantasia on jokseenkin vaatimatonta. Vaikka suomalaisen fantasian yksi erityispiirre onkin luonto ja tietynlainen rauhallisuus, suomalainen fantasia on myös vähemmän eeppistä. Sen sijaan että pelastettaisiin koko maailma, saatetaan pelastaa kylä. Katri Alatalo myös puhui siitä, ettei katso itseään varsinaisesti nuortenkirjailijaksi, vaan määrittelee kirjojaan enemmän genren kautta. Muutkin keskustelussa olivat sitä mieltä, että fantasia on usein genre, jonka lukijoiden ikää on vaikea määrittää. 

Elina Rouhiaisen haastattelu.
Varsinaisen ohjelman jälkeen oli vielä Elina Rouhiaisen kirjan julkkarit. Jäin sinne hetkeksi, mutta minun piti lähteä epäkohteliaasti kesken haastattelun, jotta ehdin bussiin. Sen vähän perusteella, mitä ehdin kuulla, Rouhiaisen uuden trilogian aloitus kuulostaa äärimmäisen mielenkiintoiselta. Toivottavasti ehdin jossain vaiheessa lukea sen.

Kotimatkalla mietin muun muassa sitä, kuinka onnistunut tunnelma tapahtumasta tuli, vaikka allekirjoittanut itse päätyi sähläämään. Tapahtuma kesti vain kuutisen tuntia, mutta siinä oli kaikki tapahtuman ainekset. Se muistutti taas, kuinka mukavaa on kuunnella ihmisiä, jotka tuntevat alansa ja osaavat puhua siitä hyvin.

Tosibloggaajat ottavat kuvia saaliistaan pyykkikoneensa päällä
silloin kun pyykkikone on päällä.
Tapahtumasta mukaan tarttui:
  • Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
  • Angie Thomas: Viha jonka kylvät (ennakkokappale, lahjapussin sisältöä)
  • Elina Rouhiaisen uutuuskirjaan Muistojenlukija liittyvä postikortti
  • Sarah J. Maasin romaania Lasipalatsi mainostava kirjanmerkki
  • Elävien kirja -kirjanmerkki
  • Worldon Progress Report #4
  • Harry Potter -pinssejä
Loppuun vielä kaksi tunnelmakuvaa bussista.

Myrskypilviä auringonlaskun aikaan.
Tunnelissa.
PS. Ylellisesti ahmittava on Siri Kolun keksintö siitä, mitä YA voisi suomeksi tarkoittaa. Hänen mukaansa nuortenkirjallisuus on nautinnollista ja mukaansatempaisevaa ja hän mielellään rentoutuu sen ja vaahtokylvyn parissa.

lauantai 5. elokuuta 2017

Bloggaamisesta ja sen mielekkyydestä

Istun tietokoneen ääressä ja tuijotan tyhjää kenttää. Tähän se bloggaus pitäisi kirjoittaa. Silti aloittaminen on vaikeaa. Ruutu alkaa täyttäytyä kliseisen töksähtävillä virkkeillä.

En ole blogannut pitkään aikaan kunnolla. 

Sen huomaa helposti, kun vilkaisee viimeisimpien tekstieni julkaisutahtia. Heinäkuussa ehdin kirjoittaa vain yhden bloggauksen ja senkin junassa, hieman hutiloiden, kirjasta josta en erityisemmin pitänyt. Kesäkuussa oli heinäkuuhun nähden erittäin reipas: peräti neljä bloggausta! Toukokuussa taas sain aikaiseksi vain yhden. Keskiarvo tämän vuoden bloggauksille on 3,3 bloggausta kuussa. Se ei ole mitenkään huima määrä.

Aiheita minulla olisi ollut vaikka kuinka! Olen lukenut ihan hyviä kirjoja. Olen osallistunut tapahtumiin, kuten Blogistanian Finlandia -palkintojenjakotilaisuuteen. Olisin voinut vaikka kirjoittaa siitä, kuinka ensimmäinen päätoimittamani lehti (Spin) on ilmestynyt tai siitä, mitä kiinnostavaa ohjelmaa Worldconissa on minun mielestäni. 

Totuus vain on se, että en ole yksinkertaisesti ehtinyt tehdä oikein mitään. 

En haluaisi kirjoittaa koottuja selityksiä. Silti minulla on olo, että haluan vähän avata sitä, miksi olen elellyt hiljaiseloa. Siihen on oikeastaan kaksi syytä: blogattavien kirjojen laahaaminen sekä kokopäivätyö.

Aloitetaan vaikka noista töistä. Tajusin tämän kesän aikana, että olen ensimmäistä kertaa kunnon kokopäivätöissä, siis sellaisissa, joissa ollaan maanantaista perjantaihin kahdeksan tuntia päiväsä töissä. Toki olen aiemminkin tehnyt töitä, mutta se on ollut keikkaluontoista tai puolipäivätyötä. Kuvittelin alkukesästä, että ehtisin töiden jälkeen istuskella nurmikolla kirjojen parissa ja minulla olisi energiaa vielä blogata niistä. Voi kuinka olinkaan väärässä.

En lainkaan ollut osannut varautua siihen, kuinka työt veisivät voimiani. Samaan aikaan en osannut rajoittaa sosiaalista elämääni, joka on opiskelun tuoman vapauden takia päässyt levähtämään hyvin laajaksi. Olin lähes joka viikonlopun jossain ja arki-iltoinakin usein niin myöhään liikenteessä, että yöunista oli pakko nipistää. Ehkä koko rumban huippuhetki oli viikon takainen viikonloppu, jolloin olin Ropeconissa työvoimana ja saavuin majapaikkaani yömyöhään tuntien oloni humaltuneeksi, vaikken mitään vettä väkevämpää ollut ottanut. Univelka vaan oli järkyttävä.

Olen siis elänyt kesän aika lailla minuuttiaikataulun mukaan. Silloin kun olisi ollut aikaa blogata, sänky on vetänyt enemmän puoleensa. Tai Netflix. 

Toinen syy on tosiaan johtunut rästipinosta, joka kasvaa yhtä mittaa. Pinossa on kirjoja, joita luin  jo alkuvuodesta. Pinosta puuttuu kirjoja, jotka olen jo joutunut palauttamaan kirjastoon sakkomaksujen uhalla. Pinossa on hyviä kirjoja, joita haluaisin kehua. Pinossa on keskinkertaisia kirjoja, joissa oli hyvät puolensa, mutta joista ei oikein tunnu löytyvän paljon sanottavaa. Tuijotan pinoa ja ahdistun. Noista pitäisi kirjoittaa, mutta en saa aikaiseksi.

Ehkä on vielä kolmaskin syy. Se on kaikista epämääräisin, siihen on vaikea tökätä sormeaan. Ajankäytön voi aina suunnitella uudestaan, varsinkin kun kirjoitan tätä viimeisen työpäiväni iltana., eli aikaa pitäisi järjestyä tulevaisuudessa enemmän. Blogijononkin saa kirittyä, jos ottaa itseään niskasta kiinni. Kolmas syy koskee bloggaamisen mielekkyyttä.

Kun aloitin bloggaamisen aktiivisemmin, minulla oli välivuosi, jolloin elämäni oli aika lailla tyhjää. Elämäntilanteeni on muuttunut sen jälkeen aika paljon. Nykyään opiskelen, käyn välillä töissä ja harrastan siinä sivussa aktiivisesti. Blogini alkuperäinen tarkoitus - kirjoittaa ajatuksia kirjoista, sillä lähipiireissäni ei ollut ketään, jolle kertoa kirjoista - on menettänyt merkityksen sitä mukaan, kun olen löytänyt seuraa, jossa voin oikeasti puhua lukemistani kirjoista. Samalla bloggaus toki on tuonut mukanaan aivan uusia puolia: uusia yhteisöjä, lisää kirjakeskustelua, arvostelukappaleita, erilaisia tapahtumia...

Huomaan välillä kamppailevani eriskummallisen ongelman edessä. Tuntuu, että minun "pitäisi" blogata, mutta en jaksa. Samalla mietin, kenelle olen tilivelvollinen. Kenties itselleni? Harmittaisi, jos antaisin hyvän harrastuksen vain hiipua. 

Suurimmaksi ongelmaksi on viime aikoina muodostunut itsekriittisyys. Ennen vain kirjoitin menemään, mutta nykyään haluaisin tuottaa laadukkaampia arvosteluja. Kun rima on korkealla, isoon rästipinoon on vaikea tarttua. Viime kesänä ratkaisin ongelman kirjoittamalla miniarvosteluja. Ehkä harkitsen sitä jälleen uudestaan.

Toinen ongelmakohta on blogimaailman muutoksessa. Vielä pari vuotta sitten koin, että kirjablogit ovat se juttu, aallon harja. Nyt tuntuu, että blogi on vanhanaikainen, jämähtänyt muoto. Kaikki on jossain nopeassa somessa. Itsekin olen huomannut, että on helpompaa nopeasti kirjoittaa pari sanaa Goodreadsiin tai ladata kuva Instagramiin. Siitä tulee syyllinen olo. Pitäisi kirjoittaa jotain oikeasti.

Toisaalta mikä on oikea tyyli puhua kirjoista? Pitääkö kirjapuheen aina olla pitkää, hyvin jäsenneltyä teksiä? Jos mennään tarpeeksi kauas siinä ketjussa, että entinen tyyli oli jotenkin parempi kuin uusi, kohta päästään siihen, että ainoa oikea tapa keskustella kirjoista on sulkakynin raapustettu kirjeenvaihto kahden filosofin välillä. 

* * *

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on ollut sekä pyrkiä kasaamaan omia ajatuksiani että hieman kertomaan blogini lukijoille, että missä mennään. Välillä mietin, onko niitä lukijoita enää lainkaan. Kyllä kommentteja silti tulee, kun bloggaan. Ehkä lukijat aktivoituvat, kun itsekin aktivoidun. Sain jopa kommentin sähköpostin kautta, mikä ilahdutti mieltäni!

Ei tämä blogi minnekään katoa. Tilasin tänään jopa käyntikortteja! (Tosin liian myöhään Worldconia ajatellen.) Ehken päivitä niin usein, kuin ennen, mutta pyrin nostamaan päätäni aina aika ajoin. On minulla vielä sanottavaa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...