lauantai 19. elokuuta 2017

Tarinoita Worldconista 1/5


Worldcon on The World Science Fiction Societyn järjestämä tapahtuma, joka on järjestetty vuosittain aina vuodesta 1939 asti. Nyt Helsingissä 9.-13.8. pidetty Worldcon oli järjestyksessään 75. ja samalla ensimmäinen laatuaan niin Suomessa kuin Pohjoismaissa.

Perinteisen con-postauksen sijasta päätin kirjoittaa tarinoita Worldconista. Hyvin nopeasti conin aikana nimittäin tajusin, että kronologinen kuvaus päivien tapahtumista voisi olla sekä puuduttavaa luettavaa että uskomattoman työlästä saattaa tekstimuotoon. Niinpä päätin valita uuden formaatin. Jokainen bloggaus kertoo muutaman merkittävän välähdyksen Worldconin viiden päivän varrelta.

Tässä osassa:
Alku
Jonojen con
Riverside Castle / Another Castle - nörttikuorojen yhteiskeikka

3D-Tetris eli con-tavaroiden pakkaaminen yhteen autoon.
Alku

Kuulin Worldconista ensimmäistä kertaa Finnconissa 2013. Ajauduin esitelmään vahingossa ja lähden nopeasti pois, sillä en oikein tiennyt, mistä oli kyse. Taisin bongata ohjelmasta jotain hauskaa fandom-ohjelmaa, johon vaihdoin. Worldconia ei saatu vuodeksi 2015, mutta uusi, uljas kampanja alkoi lähes välittömästi uudestaan, ja Suomi voitti äänestyksen kirkkaasti. Yhtäkkiä edessä olikin suuri kansainvälinen tieteis- ja fantasiakirjallisuustapahtuma, joka kestäisi viisi päivää.

Siinä vaiheessa vuosi 2017 tuntui hyvin kaukaiselta. Ostin lipun, sillä ajatuksella, että kun lipun ostaa jo nyt, kahden vuoden kuluttua hinta ei enää tunnu niin pahalta. Aikaa kului, elämäntilanteet muuttuivat, ja yhtäkkiä olikin kesä 2017. Piti alkaa oikeasti suunnitella: pakkausta, majoitusta, matkoja, englanninkielistä Spin-numeroa.

Worldcon ajoittui kesätöideni loppumista seuraavalle viikolle, joten ehdin juuri ja juuri jokseenkin toipua fyysisesti rankasta työstä, ennen kun edessä oli viiden päivän fandom-rutistus.
9.8. Riverside Castle / Another Castle -kuorojen yhteiskeikka
oli yksi ohjelmanumeroista, jotka vetivät salin täyteen.
Kuva: Hanna Lehmusto
Jonojen con

Heti ensimmäisenä päivänä kävi nopeasti ilmi, että conissa oli ihmisiä. Ensimmäinen ohjelma, johon osallistui, käsitteli fantasian fanitusta tieteellisestä näkökulmasta. Mahduin pienen luokkahuoneen kokoiseen tilan takaseinälle seisomaan. Pian tämän jälkeen salien ihmismäärä alettiin kiinnittää huomiota ja monille tuli valitettavan tutuksi kyltti, jossa luki "Room is full, please do not enter". Ihmiset oppivat nopeasti, että ohjelmiin täytyy oikeasti jonottaa, jos niihin haluaa sisälle.

Ilmeisesti tämä oli conille yllätys. En ole ennen Worldconeissa ollut, mutta minulle on kerrottu, että aiemmissa Worldconeissa ja ilmeisesti ulkomaalaisissa coneissa yleensäkään ohjelma ei välttämättä ole kovin suosittu. Ilmeisesti ihmiset tulevat enemmänkin coneihin hengaamaan toistensa kanssa.
Jonoa George R. R. Martinin nimmarointiin torstaina 10.8.

Suomalaisetpa ovat ujoja, eivätkä ainakaan ensimmäisenä päivänä halua puhua kenellekään tuntemattomalle. Suurin osa suomalaisista olivat myös ensimmäistä kertaa Worldconissa, jotkut jopa ensimmäistä kertaa conissa ylipäätänsä. Ohjelmaan on helppo mennä, istua siellä hiljaa ja viihdyttyä esiintyjien valovoimasta.

Toki ohjelmaan suosioon vaikutti myös sen yleinen mielenkiintoisuus. Minulle tuotti suuria vaikeuksia päättää, minne menisin neljästä yhtä aikaa kiinnostavasta ohjelmasta.

Conista tulikin nopeasti jonojen con. Jonoja muodostui lähes joka paikkaan ja suurin osa con-kuvistani onkin jonoista, sillä ne olivat eeppisiä. Joskus jostain löytyi jono, josta ei ollut ihan varma, mihin luentosaliin se johti. Jossain vaiheessa conia huomasin, että järjestyksenvalvojia oli nakitettu seisomaan jonojen päissä käsissään lappu, joka ilmaisi mihin saliin jonotettii. 

Kunhan jonotuksen makuun pääsi, se oli oikeastaan melko rentoa. Periaatteessa ohjelmaan pääsi joka toinen tunti: ensiksi tunti ohjelmassa, sitten jonottamaan ohjelmaan, joka alkaa tunnin päästä. Jonoissa tuli hengattua ihan eri tavoin, miten olisi hengannut muissa paikoissa. Siellä pääsi kohtaamaan monenlaisia faneja, muun muassa suomalaisia hengenheimolaisia, virolaisia kovan luokan Robin Hobb -faneja sekä yksi erittäin stereotypinen nörtti, joka astui hieman henkilökohtaisen tilan rajan yli, mutta joka tajusi sen nopeasti ja oli sen jälkeen oikein kohtelias.

Suurin jonotusrupeama oli torstaina, jolloin olin päättänyt mennä George R. R. Martinin nimmarijonoon. Kaverini päätyi jonon ensimmäiseksi, mutta itse pääsin Atorox-velvoiteiden takia vasta noin klo. 12 jonottamaan. Itse nimmarointi alkoi klo. 14. Edellinen päivä, keskiviikko, oli ollut erittäin stressaava useiden velvoitteiden seurauksena, joten pelkkä jonossa istuminen oli erittäin rauhallista. Istuuduin maahan ja luin kaksi tuntia nimmarointavaksi tarkoitettua Valtaistuinpeliä.

Martinin nimmaritilaisuuden jälkeen astelin pöllähtäneenä Trade Hallissa ympyrää. Katsoin, kuinka vielä suuri joukko ihmisiä oli jonossa. Huomasin, että nimmarointialueella oli toinenkin jono. Kukahan siellä nimmaroi? Pikaisella vilkaisulla tunnistin kirjailijan Scott Lynchiksi. Martin-jonosta innostuneena marssin läheille Rosebudin kirjapisteelle ja ostin siellä Lynchin kirjoja. 

Lynch käytti nimmarointiin paljon enemmän aikaa. Hän jutteli jokaisen fanin kanssa pitkään, mikä hermostutti minua, sillä en varsinaisesti laske itseäni Lynchin faniksi. Olen lukenut Locke Lamoran valheet joskus yläasteella. Kerroin tämän Lycnhille, jonka jälkeen hän sitten kirjoitti minulle tsemppiviestin tulevien osien lukemiseen. Mukavan oloinen tyyppi.

Kaiken kaikkiaan conista keräsin kolme nimikirjoitusta. Suunnitelmia oli useampiinkin, mutta Martinin, Lynchin ja Robin Hobbin nimmarit onnistuin hankkimaan.



Riverside Castle / Another Castle - nörttikuorojen yhteiskeikka

Kesän aikana kuorolle hiipi uutinen: Worldcon halusi meidät sinne laulamaan. Helsingin nörttikuoro Another Castle ja Turun nörttikuoro Riverside Castle yhdistivät voimansa yhdeksi suurkuoroksi. Asia oli aluksi salaisuus. Kun kaveripiirin kesken suunniteltiin Worldconin aikatauluja, oli vaikeaa pitää suunsa kiinni, sillä keikka tietenkin jännitti ja innosti ja olisi halunnut kuuluttaa siitä kaikkialle.

Kesä meni harjoitellessa. Palauttelimme mieleen vanhoja kunnon nörttikappaleita, sillä viime aikoina harjoituksen alla on ollut vähän erikoisempia settiä, mutta halusimme keikalla laulaa sellaisia klassikoita, joita yleisö varmasti tunnistaa. Star Trek: The Next Generation -tunnuskappale, Doctor Whon teema, Edge of Night Tarusta sormusten herrasta...

Aluksi keikkatilaksemme oli laitettu pienehkö sali 102. Harmittelimme sitä yhdessä hetken, mutta olimme silti iloisia, että pääsimme esiintymään. Hieman ennen keikkaa kuoron korviin kiisi kuitenkin ilouutinen: keikka oli siirretty huomattavasti isompaan viereiseen saliin 101.

Onneksi keikka siirrettiin, sillä yleisöä kiinnosti. Kun saavuin tuntia ennen keikkaa sovittuu tapaamispaikkaan, ihmettelin kuorotovereille ääneen, että miksi täällä on näin paljon porukkaa. Hetken päästä tajusin, että he olivat jonottamassa ohjelmaan. Tuntia etukäteen! Aamupäivän jonotusrumba oli hetkessä tehnyt con-kansasta jonottamisen ammattilaisia.

Äänenavaus. Kuva: Mikko Mikkola
Kuoro pääsi saliin sisään äänenavaukseen. Oli jännitävää astella suuren salin lavalle ja aloittaa äänenavaus. Nyt kuulimme ensimmäistä kertaa, miltä 65 hengen kuoromme kuulosti esiintymispaikalla. Toki olimme edellisellä viikolla pitäneet yhteisharjoitukset ja todenneet jo silloin, että kuulostamme hienoilta yhdessä, mutta on eri asia harjoitella nuoristotilassa kuin oikeasti esiintymislavalla.

Kello lähestyi esiintymisaikaa, joten siirryimme takahuoneeseen. Eli siis huoneeseen, jossa meidän olisi alun perin pitänyt esiintyä. Ison salin jälkeen se näytti piskuiselta luutakomerolta. Järjestäydyimme jonoksi.

Siinä vaiheessa alkoi oikeasti jännittää. Jännitti, jaksanko seistä tunnin. Jaksanko laulaa tunnin. Olen ollut aiemminkin keikoilla, mutta ne ovat yleensä olleet 15-30 minuutin keikkoja. Nyt meillä olisi aikaa laulaa tunti. En halunnut istua, sillä pelkäsin, että jos istun, jalkani ehtivät levätä ja sitten niihin alkaa sattua entistä enemmän. (Kikka, jonka olen huomannut: niin kauan kun on liikkessä, keho kestää, mutta jos lepää hetken ja jatkaa, sitten kroppa alkaa valittaa.)


Keikalla. Kuva: Mikko Mikkola
Kappaleet minua eivät jännittäneet, sillä tiesin, että osasin sen ja tiesin, että kuulostaisimme hyvältä yhdessä. Myöskään yleinen esiintyminen ei jännittänyt, sillä en esiintyisi yksin.

Viimein saimme merkin marssia lavalle. Sali on täpötäynnä. Kaikki halukkaat eivät olleet edes päässeet sisään. Bongasin yleisöstä muutaman tutun, ja myöhemmin kuulin, että siellä oli ollut paljon enemmänkin tuttuja. Aloitimme ilman esittelyjä Doctor Whon teemalla, mikä tuntuu aina olevan toimiva aloitus, sillä kappaleen tunnistamiseen menee yleisöllä yleensä hetki aikaa, mutta tunnistamisen hetken naurahdukset ovat aina yhtä palkitsevia.

Yleisesti ottaen salissa oli loistava tunnelma. Henkilökohtaisella tasolla tuntui siltä, että lauloin huonommin kuin yleensä, mutta suuressa kuorossa se ei oikeastaan haitannut. Kerrankin meitä oli niin paljon, ettei haitannut, vaikka jätti jonkun kohdan välistä ja hengitti siinä vaiheessa. Niin, kuorolaulannan salaisuus: kaikkien ei tarvitse laulaa aina kaikkea jos väkeä on tarpeeksi.


Aplodit seisten. Kuva: Mikko Mikkola
Viimeiseksi vedimme Game of Thronesista kappaleen The Children. Odotin yleisön reaktiota siihen, sillä kappale on erittäin mahtipontinen. Ja yleisä reagoi: kappaleen jälkeen kaikki nousivat seisomaan ja antoivat raikuvat aplodit. (Odotan innolla, että pääsen katsomaan keikkataltiointeja nauhalta.) Pitkiä taputusten jälkeen Another Castlen kuoronjohtaja Riikka Juntunen joutui pahoittelemaan, että meillä ei ole encorea. Silloin joku huusi yleisöstä: "Do Doctor Who again!"

Lyhyen neuvottelun jälkeen kuoro veti vielä kerran Doctor Whon teeman. Tunnelma oli katossa, vaikka ääni aivan loppu, mutta se ei haitannut, sillä, kliseisesti sanoen, yleisöstä sai energiaa.

Keikan jälkeen koko kuoro oli aivan keikkaeuforiassa. Otimme yhteiskuvia, niin virallisia kuin epävirallisiakin sitten takahuoneessa. Höpisimme ja hulisimme ympäriinsä ja lopulta hajaannuimme kukin omille teilleen. Kuoron yhteinen FB-chatti hälytti jatkuvasti: kuvia ja videoita keikasta jaettiin, hehkutettiin tunnelmaa ja kerrottiin, mitä meistä oli kirjoitettu sosiaalisesta mediasta. Osa lähti kotiin, mutta minä jäin Worldconiin.

Yhteiskuva keikan jälkeen. Kuva: Mikko Mikkola

Seuraavassa osassa:
Welcome to Finland -iltabileet
Kuinka välttää kesän uutisoiduin myrsky: Masquerade
Yllättävä yhteistyö ylioppilaslehden kanssa

4 kommenttia:

  1. Teidän upea esityksenne kruunasi ensimmäisen päivän ensimmäisessä Worldconissa, kiitos siitä! Itseäni nauratti yhtä lailla Doctor Who:n tunnarin tunnistaminen kuin se, että joku tunnisti sen naurahduksista päätellen jo ensimmäisistä parista sävelestä. Minunkin oli tarkoitus laittaa tunnelmia blogiin jo tällä viikolla, mutta kesä... Ehkäpä ensi viikolla sitten.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia. :) Ne naurahdukset ovat aina ihan paras asia. On muutamia muitakin kappaleita, joiden tunnistamiseen menee yleensä hetki, mm. Star Trek -tunnari.

      Poista
  2. Olen kieli pitkällä odotellutkin Worldcon-raportteja, kun en itse paikalle päässyt. (abivuoden aloitus + viisi päivää Helsingissä ei ole hyvä yhtälö, vaikka olisikin ollut kiva viettää synttäreitä tuollaisessa tapahtumassa...) Onneksi tunnelma välittyy postauksistakin :) En kyllä tiedä, olisiko tuollainen ihmismäärä ollut se oma juttu, en nimittäin kovin hyvin viihdy paikoissa, joissa on hirveästi porukkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutamia ahtaita käytäviä lukuunottamatta tapahtuma oli kuitenkin aika väljä, sillä paikka oli iso. Mm. fandom loungessa oli aina tilaa ja näyttelysalissa oli hyvin avaraa.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...