sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Turun Science Fiction Seuran syksyinen divarikierros


Oli jälleen aika Turun Science Fiction Seuran jo perinteeksi muodostuneen divarikierroksen. Edellisvuoden saaliista voit lukea tästä linkistä. Tänä vuonna kävimme Brahen Antikvariaatissa, Omituisissa opuksissa, Peltolan antikvariaatissa ja sen päälle Mimmin kirppiksellä.

Minulla oli kierrokselle kaksi tavoitetta: kartoittaa sarjoja, joissa minulla on puutteita ja etsiä käsiini joitain klassikoita, joita olisi hyvä olla kaiken varalta hyllyssä, jos meinaa tähdätä äidinkielen opettajan uralle. Onnistuin tavoitteissani ihan hyvin. Mukaan tarttui lisäksi muutama hieman humoristisempi kirja, joiden toivon tarjoavan hauskaa iltalukemista.


Kunnon klassikoiksi luokitellaan Aleksis Kiven Seitsemän veljestä sekä Willian Goldingin Kärpästen herra. Molemmat olen jo lukenut, mutta katson tarpeellisiksi omistaa näistä kappaleet. Kärpästen herran painos on kaiken lisäksi kaunis Keskiyön kirjaston painos.

Kärpästen herra löytyi Brahen antikvariaatista, kun taas Seitsemän veljestä tarttui mukaan Peltolan antikvariaatista. Myyjän mukaan takahuoneessa olisi ollut joitain tosi hienoja ja arvokkaita painoksia, mutta minulle riitti edullinen lukukappele. 


Humoristisempaa puolta edustavat taas Alexander von Schönburgin muistelmateoksen ja tietokirjan välimaastossa häilyvä kirja Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista mutta et ole uskaltanut kysyä sekä Liza Marklundin ja Lotta Snickaren feministis-humoristinen kirja Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan. Ensimmäinen kirja löytyi Brahen antikvariaatista ja se vaikuttaa tarjoavan varsin yläluokkaisen mutta silti rennon oloisen näkökulman kuninkaallisten arkeen, kun taas jälkimmäinen löyti Omituisista opuksista ja herätti mielenkiintoni erikoisella nimellä. Mielenkiinnolla odotan, inspiroidunko vai raivostunko sen sanomasta.


Käteeni tarttui myös muutama romaani, jotka on luokitellut epämääräisesti siihen luokkaan kirjoja, jotka sekä kiinnostavat minua että ovat sellaisia, joista kehtaisin myös puhua kirjallisuuden luennoilla. (Yleensä siis nämä kaksi asiaa eivät kohtaa.) Tommi Kinnusen Lopottiin voin tosin tarttua vasta kun Neljäntienristeys on luettuna. Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin kiinnitti huomioni 90-lukua henkivällä kansitaiteella ja mukavalla ison pokkarin pehmeydellä. 

Lopotti on Peltolan antikvariaatista ja Jumalat juhlivat öisin löytyi Omituisista opuksista.


Lopuksi vielä nuortenkirjoja. Anu Holopais -osastoni kirjahyllyssäni kasvaa pikku hiljaa. Welman tytöt on Syysmaa-sarjan ensimmäinen osa, eikä sitä tunnu löytyvän enää oikein mistään, joten pitihän se ostaa pois kuljeksimasta Peltolan antikvariaatista. Magdalena Hain Haiseva käsi -novellikokoelma taas on ollut minulla usein lainassa kirjastosta, mutta olen aina palauttanut sen kun joko laina-aika on tullut umpeen tai kirjaan on ollut varaus. Ehkä se nyt tulee luetuksi. Haiseva käsi löytyi Omituisista opuksista.
Peltolan antikvariaatti.

PS. Ostin minä Mimmin kirppikseltäni jotain, mutta en kirjoja. Etsin kirpputoreilta enimmäkseen erikoisia vaatteita, joita ei ihan perus vaatekaupoista saa. Tällä kertaa mukaan lähtenyt kultainen taiteellinen liivisysteemi sai kaveriltani kommentin: "Näyttää joltain, mitä Dorian Gray voisi käyttää.

torstai 14. syyskuuta 2017

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls (Vol 1)

lle hetkelle on tyypillistä kuvata uusia fiktion tuotteita muilla jo tunnetuilla teoksilla.  Esimerkiksi: "Se on kuin Nälkäpeli, mutta keskiajan Ranskassa." Lähden itsekin liikkeelle siitä. Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girls on kuin Stranger Things, mutta poikaporukan sijasta siinä vain seikkailee tyttöporukka.

Paper Girls sijoittuu 80-luvulle, tarkemmin sanottuna vuoteen 1988. Keskiössä on neljä 12-vuotiasta tyttöä, joita yhdistää sama työ: he kaikki jakavat aamun sanomalehtiä. Tarina alkaa siitä, kun eräänä aamuyönä Erin herää ja lähtee töihin. Aamun aikana hänen kimppuunsa hyökkää joukko teini-ikäisiä. Tilanteen pelastaa kolme muuta sanomalehdenjakajaa, KJ, MacKenzie ja Tiffany, jotka ovat jo pitkään jakaneet lehtiä samassa tiimissä turvallisuussyistä. Heillä on radiopuhelimet, joilla he ovat yhteydessä toisiinsa. He pyytävät Eriniä mukaan ryhmään, ja ollessaan nyt kahdella jaoillinen porukka, he jakautuvat ryhmiin jakamaan sanomalehtiä. Jako ei kuitenkaan suju, sillä yksi radiopuhelimista varastetaan. Tytöt lähtevät varkaan perään ja päätyvät samalla hyvin erikoisten tapahtumien todistajiksi. Taivaalla alkaa näkyä outoja valoilmiöitä, vastaan tulee kummallisen näköisiä kulkijoita ja ihmisiä katoaa kuin savuna ilmaan. Kaiken lisäksi hylätystä kellarista löytyy outo masiina, joka saattaa olla aikamatkustuskone.

Ensimmäinen albumi sisältää vasta viisi ensimmäistä lukua. (Yhteensä viisitoista lukua on ehtinyt ilmestyä tähän mennessä.) Näissä viidessä luvussa ehtii tapahtua jo todella paljon. Tämä onkin suurin kritiikkini tätä sarjakuvaa kohtaan. Teoriassa Paper Girlsissä on kaikkea, mistä pidän, mutta liian kova vauhti pilaa tunnelman. Paper Girlsin maailma on kiehtova. Siinä on 80-luvun nostalgiaa, johon pystyy tarttumaan, vaikkei 80-luvulla ole elänykään. Se on myös väritetty erittäin kiinnostavasti: murretut pastelliset sävyt antavat vaikutelman aamuyöstä, jossa aika on pysähtynyt. On helppoa kuvitella, että aamuhämärässä voi tapahtua kummallisia asioita. Onkin siis harmi, ettei tunnelmalla ole jääty mässäilemään, vaan juonta paukutetaan menemään lujempaa kuin mitä tytöt pääsevät polkemaan polkupyörillään.

Tässä sarjakuvassa on tunnistettavissa Vaughanin maneerit. En ollut aiemmin noteerannut niitä, sillä ennen Paper Girlisä olin lukenut Vaughanilta ainoastaan Sagaa. Nyt kuitenkin kiinnitin huomiota siihen, miten Vaughan esimerkiksi aloittaa tai lopettaa luvut. Yleensä luvut loppuvat jotenkin erittäin yllättävästi, mikä on kyllä hyvä tapa pitää koukuttumista yllä, mutta pidemmän päälle vähän turhauttavaa. Aina ei tarvitsisi tulla uutta suurta käännettä, vaan joskus myös toivoisi, että vanhoja käsiteltäisiin hieman enemmän. 

Los Angeles Timesin tekemän haastattelun mukaan Vaughan tietää, miten Paper Girls loppuu, mikä antaa toivoa juonen tämänhetkisen haipakan keskellä. Kenties Vaughanilla on kova kiire esitellä kaikki tarinan oleelliset elementit heti alussa, jotta niihin ehditään myös syventyä. Paper Girlsin on tarkoitus olla lyhyehkö sarjakuva, joka kertoo yhden tarinan, mutta Vaughanin mukaan tyttöjen seikkailuja ästään kuitenkin seuraavaan vielä parin vuoden ajan. Odotettavissa on siis ehkä kuudesta kymmeneen albumia.

Mitä yhtäläisyydet Stranger Thingsiin tulee, ne loppuvan suunnilleen vuosikymmeneen, päähenkilöiden ikiin sekä siihen, että tarinassa ylipäätänsä on yliluonnollisia tapahtumia. Mutta uskon kyllä, että jos pidit yhdestä, pidät aika varmasti toisestakin. 

KIRJOITTANUT: Brian K. Vaughan
PIIRTÄNYT: Cliff Chiang
VÄRITTÄNYT: Matt Wilson
TEKSTANNUT: 
Jared K. Fletcher

SIVUJA: 144
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Image Comics
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus

Jotkut kirjat ilmestyvät salakavalasti eikä niistä tunnu syntyvän juuri mitään keskustelua. Tästä huolimatta tällainen kirja saattaa päätyä lukulistalle, ja pian huomaa olevansa ällistynyt siitä, ettei kirjasta ollut kuullut aiemmin juuri mitään - ei arvosteluja, bloggauksia, edes mainoksia. Yksi tällainen kirja on Katharine McGeen Tuhan kerrosta - Pudotus. Se julkaistiin suomeksi loppuvuonna 2016, mutta julkaisu meni minulta täysin ohi. Kirjan luettua on pakko hämmästellä, että miksi näin on käynyt, sillä Pudotus ei missään nimessä ole huono kirja.

Sain kuulla kirjan olemassaolosta kesällä, kun valitsimme Turun Science Fiction Seuran lukupiirin syksyn kirjoja. Suuresta joukosta nuortenkirjoja Pudotus erottui edukseen, sillä muut olivat joko sellaisia, joista olin jo kuullut, mutta joista en ollut kiinnostunut, tai sitten ne olivat jatkoa jollekin kirjasarjalle. Pudotus tuntui tuoreelta ja juoneltaankin ihan lupaavalta. Tiukan karsintaprosessin jälkeen se valikoitui lukupiirin heinäkuun kirjaksi.

Romaani on käytännössä melodraamaa, joka on naamioitu kevyiden tieteiselementtien alle. Romaani sijoittuu vuoteen 2118 ja se tapahtuu jättipilvenpiirtäjässä, jossa on romaanin nimen mukaisesi tuhat kerrosta. Jättipilvenpiirtäjiä on noussut ympäri maailmaa, mutta romaanin tapahtumien keskiössä oleva, New Yorkissa sijaitseva pilvenpiirtäjä, on ollut niistä ensimmäinen. Pilvenpiirtäjä on konkreettinen mallinnus luokkayhteiskunnasta, sillä ylimmissä kerroksissa asuu varakkaita perheitä tilavissa oloissa, kun taas alimmissa kerroksissa asustavat työläiset joutuvat kamppailemaan elannostaan ahtaissa ja epämukavissa tiloissa. Pilvenpiirtäjä antaa näyttämön tarinalle, joka tarkastelee ihmisten epätasa-arvoa.

Päähenkilöt elävät pilvenpiirtäjässä pääsääntöisesti yläluokkaista elämää, johon kuuluu high school huippukoulussa, upeat bileet, huumausaineet, ihmissuhdekuviot sekä salaisuudet. Eniten esille nousevat sisaruksen Avery ja Atlas, joista Avery on vanhempiensa geeneistä täydelliseksi muokattu kaunotar, kun taas Atlas on adoptoitu perheeseen nuorena poikana. Heidän perheensä on rikas ja asuu pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa. Avery ei kuitenkaan pysty olemaan onnellinen, sillä on hän rakastunut Atlakseen. Sisarusten välinen suhde olisi skandaali, vaikkeivät he geneettisesti sukua olekaan. Atlas taas on omituisen etäinen ja on juuri palannut mystiseltä retkeltään, jonne hän katosi useita kuukausia sitten.

Averylla on ystäviä, joista Leda kärsii huumeriippuvuudesta, jonka takia hän on juuri ollut vieroitushoidossa. Toinen ystävistä, Eris, ajautuu taas kriisiin, kun hänen vanhempansa eroavat yllättäen ja Eris ja hänen äitinsä joutuvat muuttamaan alhaisimpiin kerroksiin. Eris yrittää salailla tätä pitkään.

Mukana tarinassa ovat myös Rylin ja Watt, jotka eivät elä pintapuolisesti yhtä hohdokasta elämää. Rylin asuu 32. kerroksessa ja joutuu kamppailemaan taloudellisesti maksaakseen siskonsa koulunkäynnin. He ovat jääneet orvoiksi muutama vuosi sitten. Saadakseen lisätienistejä Rylin ottaa vastaan yläkerrosten siivouskeikkoja. Watt taas on ajautunut laittomuuksiin, sillä hän on onnistunut rakentamaan kvanttitietokoneen, joiden hallussapito on kiellettyä. Watt ei kuitenkaan voi vastustaa kaikkea sitä hyötyä, mitä jatkuvasti aivoihin kytketty tietokone mahdollistaaa hänen elämässään.

Kirja voisi olla tasapaksua, tylsähkö perusmenoa, mutta kirjailija onnistuu pitämään tarinan niin hyvin kasassa, että sen lukeminen on kaikin puolin miellyttävää. Kirjassa on viisi näkökulmahenkilöä, mutta hahmoissa pysyy perässä jopa minunlaiseni sekoilija, joka joutuu tosi usein piirtämään hahmokaavioita pysyäkseen menossa mukana. Tämä kirja ei sellaista vaatinut, sillä hahmot kulkevat mukana luontevasti. Myös draama etenee jouhevasti, niin että vaikka näkökulmat vaihtelevat, punainen lanka säilyy keskiössä.

Erityiskiitosta kirja saa käännöksestään. Vaikka kirja on suomennettu nopeasti alkukielisen teoksen ilmestymisen jälkeen, tekstistä tuli harvoin sellainen olo, että englanti paistaisi läpi. Mieleen muistuu ainoastaan yksi suurta hämmennystä aiheuttava kohta, jossa juoma-automaatti (engl. water fountain tai drinking fountain), oli käännetty suihkulähteeksi. Se aiheutti outoja mielikuvia kohtauksen tapahtumien kannalta. Pääsääntöisesti teksi etenee sujuvasti. Erityiskiitosta tulee hauskoista suomennoksista: kääntäjä on kehittänyt uusia sanoja, kuten leiju, joka tarkoittaa muutaman sentin ilmassa leijuvaa kulkuneuvoa.

Suurin harmistus tämän kirjan kohdalla on se, kuinka vähän tieteiselementtejä kirja loppujen lopuksi hyöndyntää. Erilaiset tekniset vempaimet ovat esillä, mutta ne esitetään ainoastaan osana maailmaa, tukemassa itse pääjuonta. On oikeastaan mukava lukea tekstiä, jossa ei jatkuvasti pysähdytä kuvailemaan jokaista laitetta. Suurimpia tieteiskirjallisuushetkiä tulee silloin, kun Watt käyttelee kvanttietokonettaan. Lukupiirissä nimesimmekin Pudotuksen niin sanotuksi soft-scifiksi. Suurille tieteiskirjallisuuden faneille tämä kirja on taatusti liian pehmeää höttöä, mutta muille kirja voi toimia niin sanottuna porttina scifin maailmaan. Erilaisen innovaatiot ovat hauskoja yksityiskohtia, joiden mainitsemisesta tulee lähes harrypottermainen olo. Kaikkea ei tarvitse selittää juurta jaksain.

Tuhat kerrosta: Pudotus on siinä mielessä virkistävä nuortenkirja, että viime vuosien dystopiavillityksen keskellä Pudotus keskittyy kuvailemaan sitä, mitä hyviä juttuja tulevaisuudessa voi olla. Toki kirjassa on mukana selvää yhteiskuntakritiikkiä, mutta samalla se esittää tulevaisuuden myös ihan kivana asiana. Lääketiede on kehittynyt, elämä on siedettävää, bensan käytöstä on päästy eroon... Oikeastaan ihmiselämän ongelmat esitetään hyvin samankaltaisina kuin mitä ne nykyään ovat. Ihmisten tarpeet ovat universaaleja ja ajasta riippumattomia. Toisaalta romaanin tapahtumien tuttuus voi johtua myös siitä, että kirjailija sattuu itse elämää 2010-luvun maailmassa.

Jos suinkin kaipaa ihan hyvää draamaa, suosittelen tähän kirjaan tarttumista. Se tarjoaa koskettavia ihmiskohtaloita ja on kaiken lisäksi ihan nopealukuinen. Minua edelleen ihmetyttää, että miksi tästä kirjasta ei puhuta. Onko kaikki keskustelu mennyt minulta ihan ohi? Vai eikö perusdraama anna materiaalia keskusteluun?

ALKUPERÄINEN NIMI: The Thousandth Floor
SIVUJA: 446
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2016 (suom. 2016) 
SUOMENTANUT: Annika Eräpuro 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

maanantai 11. syyskuuta 2017

Tarinoita Worldconista 3/5

Worldcon on The World Science Fiction Societyn järjestämä tapahtuma, joka on järjestetty vuosittain aina vuodesta 1939 asti. Nyt Helsingissä 9.-13.8. pidetty Worldcon oli järjestyksessään 75. ja samalla ensimmäinen laatuaan niin Suomessa kuin Pohjoismaissa.

Perinteisen con-postauksen sijasta päätin kirjoittaa tarinoita Worldconista. Hyvin nopeasti conin aikana nimittäin tajusin, että kronologinen kuvaus päivien tapahtumista voisi olla sekä puuduttavaa luettavaa että uskomattoman työlästä saattaa tekstimuotoon. Niinpä päätin valita uuden formaatin. Jokainen bloggaus kertoo muutaman merkittävän välähdyksen Worldconin viiden päivän varrelta.

Tässä osassa:
René! - Origami + zine
Kuuluisuudet ja heidän normalisoitumisensa
Pettymysten tuottaja

René! - Origami + zine

Noin vuosi sitten Turun Science Fiction Seura sai omituisen kirjeen. Kuoressa ei ollut mitään saatesanoja, ainoastaan muutama kappela Origami + zine -nimisiä pieniä lehtisiä, jotka nimensä mukaan olivat origamiksi taiteltuja zinejä. Kun zinet aukaisi, siellä oli artikkeli aina jostain tieteiskirjallisuuden aiheesta.

En ollut silloin vielä virallisesti aloittanut Turun Science Fiction Seuran hallituksessa, mutta olin loppusyksyn kokouksissa mukana tarkkailemassa, mitä siellä tapahtuu. Kun zinejä saapui seuraavan kerran, uteliaisuuteni heräsi. Googlaamalla ei löytynyt mitään. Ainoa keino selvittää, kuka on päättänyt tehdä meistä origami + zinen tilaajia, oli postiosoite, joka oli kirjoitettu kirjekuoreen. Päätin lähettää osoitteeseen kortin, jossa kiitin kohteliaasti zineistä. Hieman ennen joulua kortti lähti Kanadaan.

Aikaa ehti kulua monta kuukautta, kunnes keväällä erään kokouksen yhdessä totesimme, että seura oli jällen saanut postia Kanadasta. Tällä kertaa mukana oli zinejen lisäksi kirje, joka oli kirjoitettu kaunolla vaaleanpunaiselle paperille. Kirje oli mysteerinen ja vähäsanainen, mutta sen saimme tietää, että postia meille lähettävä henkilö oli nimeltään René ja että hän oli ilahtunut, että pidimme hänen zineistään. Hän myös kertoi olevansa tulossa Worldconiin elokuussa.

Luonnollisesti ehdin unohtaa koko asian elokuuhun mennessä. Oli Worldconin toinen tai kolmas päivä ja saavuin päivystämään seurapöytämme taakse. Hetken pöydän ääressä istuttani joku kysäisi minulta, että arvaas kuka kävi pöydän takana. Hän osoitti pöydälle ilmestyneitä origameja, ja minulla leikkasi. Kuulemma René oli yhyttänyt pöytämme muutama tunti sitten, juuri kun minä en ollut siellä. Hän oli jakanut kaikille halukkaile ribboneita, joissa luki usealla eri kielellä "ole maito".

Saman illan iltabileissä kaverini yhtäkkiä käski minua katsomaan taakseni ja kiinnitämään huomiota sinipaitaiseen mieheen, jolla on hattu päässään. Siinähän René oli. Koska minä olin postikortin lähettäjä, koin osittain velvollisuudekseni mennä tervehtimään häntä. Menin hänen luokseen kaverini kanssa. Kaverini huusi iloisesti kovaan ääneen: "René!" (viittaus Maanalainen armeija iskee jälleen -sarjaan). Esittelin itselleni Renélle.

Selvisi, että René oli halunnut lähettää zineään maailmanlaajuisesti erilaisille spefiseuroille, mutta ainoaan muutaman seuran nettisivuilta oli löytynyt selkä postiosoite. Meidän seuramme oli ensimmäinen, jolta oli tullut minkäänlainen vastaus. Hieman meidän jälkeemme tosin eräs toinenkin seura oli ottanut yhteyttä.

Kiitokseksi keskustelusta René antoi minullekin Ole maito -ribbonin.

Myöhemmin googlesin henkilön. Paljastui, että kyseinen René oli René Walling, joka on ollut vuoden 2009 kadalaisen Anticipation-nimisen Worldconin yksi puheenjohtajista.

Ole maito -ribbon on asianmukaisesti valkoinen.

Kuuluisuudet ja heidän normalisoitumisensa

Ennen Worldconia olin aika täpinöissäni, sillä tapahtumaan oli tulossa monta kirjailijaa, jotka tiesin. Eniten odotin Robin Hobbia ja George R. R. Martinia. Conia odotellessa aloin kuulla huhuja, että George R. R. Martin toivoi, ettei häneltä pyydettäisi nimikirjoituksia muulloin kuin nimikirjoitustilaisuuksissa. Ymmärrettävää, onhan hän erittäin suosittu. Kun sitten näin hänet ensimmäistä kertaa con-alueella, totesin vain, että kappas, siinähän hän on, mutta jatkoin coniani tavalliseen tapaan.

Tämä asenne tarttui minuun myös kaikkien muiden kuuluisuuksien tasolla. Koin, ettei minulla ollut oikeuta alkaa häiritsemään ketään. Asiaa auttoi toki se, etten todellakaan tiennyt kaikkia paikalla olevia kuuluisuuksia, joten en vahingossakaan tullut häirinneeksi heitä.

Asiaa auttoi myös conin yleinen ilmapiiri. Kuten jo ensimmäisessä postauksessa kerroin, suuresta väkimäärästä huolimatta tapahtumassa ei tuntunut ahdistavalta. Kaikki tuntuivat pikemminkin suhtautuvan toisiinsa kohteliaasti ja kunnioittavasti. En kokenut, että tapahtumassa olisi ollut suuria eroja oikein kenenkään välillä - kävijöitä ei luokiteltu jollain tavalla arvokkaammiksi sen perusteella, olivatko he esimerkiksi julkaisseet jotain. Minulle oikeastaan selvisi paljon conin jälkeen, että muutamat ihmiset, joiden kanssa olin conin aikana jutellut, olivat oikeastaan useita palkintoja voittaneita kirjailijoita. Tai vaikkapa edellisten Worldconien puheenjohtajia, kuten René Wallingin tapauksessa.

Ehkä tämä oli yksi suosikkiosuuteni Worldconissa. Ei turhia rajoja, ei turhia luokituksia. Toki joissain määrin luokitukset ovat tarpeen, jotta esimerkiksi vänkäreiden tilaan ei mene ylimääräisiä henkilöitä tai että pressihuoneessa on vain asianmukaiset henkilöt, mutta pääsääntöisesti peruskävijän näkökulmasta tapahtumassa tuli sellainen olo, että oli ihan tavallisenakin tyyppinä täysvaltainen osa jotain suurempaa.
Martin vetämässä nimmaria minun Valtaistuinpeliini.
Pettymysten tuottaja

Kaiken hienon keskellä tuntui siltä, että conia varjosti jatkuvasti riittämättömyyden tunne. Kyse ei ollut conin riittämättömyydestä, vaan oman itsensä kyvyttömyydestä suoriutua kaikesta kunnialla. Haluan siis osana con-hehkutusta pohtia hieman jotain harmillisempaa puolta.

Olen viime aikoina huomannut, että pärjään oikeastaan kaikessa parhaiten, jos saan tehdä kaiken yksin. Pyrin pitämään aikatauluni ominani, niin että esimerkiksi siirryn paikkoihin tai ruokailen omaa tahtiani. Tämä johtuu osittain siitä, että olen huomannut olevani näissä hitaampi kuin suurin osa kavereistani. En halua, että minua joudutaan odottamaan, joten toimin parhaiten yksin. Minua myös stressaa, jos minun pitää toimia nopeammin kuin mitä olisi minulle luonnollista.

Lähdin coniin sillä asenteella, että olen siellä liikkeellä yksilönä enkä halua kiirehtiä minnekään. Olin kyllä ryhmämajoituksessa ja tapahtumassa oli paljon tuttujani, mutta en halunnut sopia liian paljon aikatauluja muiden menojen mukaan. Pääsääntöisesti vaikutti siltä, että suurimmalla osalla tutuistani oli samanlaiset ajatukset, joten suuria ongelmia ei tullut.

Huomasin kuitenkin, että koska kyseessä oli tapahtuma, jossa oli tosi paljon tuttuja, minuun kohdistui odotuksia, esimerkiksi siitä, miten vietän aikani. Conissa meni paljon aikaa siihen, että yritin sumplia, mitä teen milloinkin ja kenen kanssa. En ehtinyt osallistua kunnolla Welcome to Finland -bileiden järjestelyyn enkä ehtinyt kunnolla moikata kaikkia tuttuja, vaikka tiesin heidän olevan tapahtumassa. Väliin jäi myös kaverini pitämä ohjelma, vaikka olin vannonut olevani paikalla, sillä katsoin ohjelmaa väärin ja luulin, ettei se mene päälle erään toisen ohjelman kanssa.

Sinänsä ongelmani oli täysin päinvastainen kuin muutama vuosi sitten. Silloin kävin coneissa yksin enkä saattanut päivän aikana puhua kenellekään, vaan kuljin vain ohjelmasta toiseen. Nykyään, kun olen vähän alkanut tuntea ihmisiä, aikaa menee muuhunkin kuin ohjelmaan. Ehkä elän nyt välivaihetta, jonka aikana minun pitäisi opetella uusi tyyli käydä coneissa.

Erakkoconittaja
Seuraavassa osassa:
Itse ohjelma

torstai 7. syyskuuta 2017

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa


"Ehkä kasvaminen tarkoittaa sitä, että ihminen tuottaa pettymyksen lähimmilleen." - s.226

Nicola Yoon Kaikki kaikessa oli hetken hitti kesällä, kun siitä tehty elokuva tuli teattereihin. Pääroolissa näyttelee Amandla Stenberg, joka tunnetaan Nälkäpeliä Ruena ja joka on roolitetty Angie Thomasin Viha jonka kylvät -romaanin filmatisointiin. Kaikki kaikessa -romaanin suomennos ottaa kannet elokuvasta. Kirjan lopussa on myös kuvaliite. Kuvia ei ole suositeltavaa selata etukäteen, sillä ne spoilaavat paljon.

Kaikki kaikessa on nuortenkirja, joka kertoo Maddy-nimisestä teinitytöstä, jolla on SCID, harvinainen immuunipuolustuksen sairaus, joka tekee hänet käytännössä allergiseksi koko maailmalle. Tämän seurauksena Maddy asuu steriilissä ympäristössä omassa kodissaan eikä ole koskaan poistunut ulkomaailmaan. Maddy on pääsääntöisesti tyytyväinen elämäänsä, joka on rauhallista ja rutiinien täyttämää, mutta samalla elämästä puuttuu oikea sosiaalinen kanssakäyminen. Hänen perheeseensä kuuluu vain äiti, ja äidin lisäksi Maddy tapaa ainoastaan lääkäriään sekä kotihoitajaansa Carlaa. Kirjan alussa Maddyn naapuriin muuttaa uusi perhe, jonka elämää Maddy seuraa huoneensa ikkunasta. Erityisesti perheen teinipoika kiinnittää Maddyn huomion erikoisella käytöksellään. Poika huomaa pian Maddyn ja he alkavat tutustua, vaikkei Maddy voikaan poistua kotoaan.

Kirja on herättänyt minussa ristiriitaisia ajatuksia, sillä siinä on puolia joista pidän ja puolia jotka minun on vaikea niellä. Ensinnäkin kirja yllätti minut rakenteellaan. Odotin melko suoraa, luku luvulta etenevää kerrontaa, joka on ehkä jopa vähän puuduttaa, mutta teksti onkin ilmavaa ja vihjailevaa. Teksti koostuu perinteisten lukujen lisäksi esimerkiksi Maddyn päiväkirjaotteista, Maddyn ja teinipojan, Ollyn, sähköpostikeskusteluista sekä esimerkiksi piirustuksista ja erilaisista kaavioista. Tämä tekee lukemisesta monipuolista. Ilmava tyyli myös tekee kirjasta nopealukuisen, joten kirjaa voi surutta tarjota sellaisellekin, jota yli 300:n sivun pituus pelottaa. Kaikki kaikessa on huomattavasti kirjallisempi kuin odotin.

Samalla koin kirjan juonen paikoittain hyvin epäuskottavaksi. Epäuskottavaa ei ole Ollyn ja Maddyn salamarakkaus, sillä oikeastaan se kehittyy vain pikku hiljaa, ja teinit nyt tuppaavat ihastumaan hyvin nopeasti. Minua häiritsi Maddyn sairaus ja sen hoitaminen. SCID on tunnettu kuplalapsi-syndroomana, jonka toistaiseksi tehokkain hoitokeino on täydellinen eristäminen ulkomaailmasta. Maddy ei kuitenkaan ole täysin eristyksissä, vaan hän tapaa ihmisiä kunhan he ovat puhdistautuneet ensiksi itse. Pidin tätä epäuskottava, sillä ulkoinen puhdistautuminen ei esimerkiksi poista kehossa olevia viruksia, ja vaikka immuunivajeesta kärsivä ei koskisikaan toiseen ihmiseen, virus voi tarttua pisaratartuntana. Kaiken lisäksi useat virustaudit ovat tartuttavimmillaan hieman ennen kun sairastunut alkaa itse oireilla. Tämän vuoksi en lukenut erityisen innostuneena kohtauksia, joissa Maddy viimein vietti aikaa Ollyn kanssa samassa huoneessa. Kohtausten olisi pitänyt tuntua romanttisilta tai edes jollain positiivisella tunteella ladatuilta, kun Maddy riskeeraa kaiken voidakseen olla Ollyn seurassa, mutta tunnelataus jäi välittymättä, sillä olin huolissaan Maddyn terveydestä.

Kirjan onneksi on kuitenkin sanottava, että tarinan tultua loppuun sitä alkaa ymmärtää paljon paremmin. Se ei tee Maddyn ja Ollyn käytöksestä yhtään järkevämpää, mutta ainakin joillekin seikoille pystyy antamaan anteeksi.

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti teini-ikäisille romantiikannälkäisille lukijoille, jotka eivät kaipaa liian pitkää ja monimutkaista kirjaa. Kirjaan pääsee helposti mukaan ja rakenne mahdollistaa syvällisemmät pohdiskelut, jos sille päälle ryhtyy. Suosittelen kirjaa myös nuorten parissa työskenteleville, jotta sitä voi mahdollisesti suositella nuorille luettavaksi. Sairaus- ja romantiikkakerrosten alta löytyy pohjimmiltaan tarina teinitytöstä, joka haluaa aikuistua ja itsenäistyä. 

ALKUPERÄINEN NIMI: Everything, Everything
SIVUJA: 317
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2015 (suom. 2017) 
SUOMENTANUT: Helene Bützow
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

tiistai 5. syyskuuta 2017

Kata Melander: Älä irrota


Älä irrota kiinnitti huomioni sosiaalisessa mediassa. Kenties näin tweettejä, joissa kirjailija Kata Melander puhui kirjastaan. Mielenkiintoni heräsi myös hieman sitä kautta, että satumme opiskelemaan samaa pääainetta samassa yliopistossa, mutta emme ole tietääksemme koskaan kohdanneet.

Toki myös romaanin aihe herätti mielenkiintoni. Melander on kirjoittanut romaanin pyörätuolia apuvälineenä käyttävästä nuoresta naisesta, joka kärsii pahoista, selittämättömistä kivuista. Kirja keskittyy siihen, kuinka päähenkilö Saara yrittää säilyttää itsensä kovien kipujen keskellä ja kuinka hän pohtii oikeuttaan rakkauteen ja hyväksyntään sellaisena kuin on. Kirja kertoo myös Petteristä, joka on jumissa rakkaudettomassa avioliitossa. Petteri joutuu arvioimaan uudelleen elämäntilanteensa, johon on yhtäkkiä astunut Saara, johon hän alkaa pikku hiljaa rakastua. 

Kirja on kertomus sairastamisesta, mutta kirja on myös kertomus halusta elää. Pidin romaanissa erityisen paljon sen kielestä. Tämä on sinänsä poikkeuksellista, sillä romaani luottaa voimakkaasti runolliseen, epäsuoraan kerrontaan, mikä ei yleensä ole suosikkityylini. Tekstistä kuitenkin huokui halu kertoa tarina juuri näin. Se tihkui lukukokemukseen ja aiheutti unenomaisen, rauhallisen tunnelman. Tarinan tapahtumat ovat rankkoja, mutta teksti häivyttää ne sopivalle etäisyydelle.

Heikoimmaksi puoleksi kirjassa nousee sen ulkokirjalliset puolet. Kirja on kustannettu Type & Tell -kustannuksen kautta, ja nettisivujen selailu paljastaa, että kustantamo on enemmänkin omakustannuskanava kuin perinteinen kustantamo, jossa käsikirjoituksia tarjotaan kustannustoimittajille. Painosta ja taitosta tulee halpa tunnelma, sillä tekstissä on esimerkiksi outoja välilyöntejä  ja kappaleiden hyppimistä, joita ei voi perustella millään taiteellisella ratkaisulla.

Tämä on kuitenkin kirjamaailman todellisuutta. Tärkeät kirjat eivät aina saa ansaitsemaansa verhoilua. Kansi kuitenkin on nätti. Toivon, että tähän kirjaan tartutaan ja että kirja kestää mahdollisimman pitkään lukukelposena kirjastoissa.

SIVUJA: 226
KUSTANTANUT: Type & Tell 
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

maanantai 4. syyskuuta 2017

Lyhyesti: sarjakuvia

Noelle Stevenson, Grace Ellis, Shannon Watters, Brooke A. Allen & Maarta Laiho: Lumberjanes vol 2. Friendship to the Max


SIVUJA: 126 (sis. liitteet)
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: BOOM! Box
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Lumberjanes vol 2. Friendshop to the Max on jatkoa tarinalle, jonka aloitti albumi Beware the Kitten Holy. Sarjakuva kertoo tyttöjen kesäleiristä, erityisesti Roanoke-mökin asukeista Jo'sta, Aprilista, Mollysta, Malista ja Ripleystä. Edellisessä osassa viisikko löysi kolmisilmäisiä kettuja, päätyi ratkomaan kummallisia anagrammeja ja sitä kautta löysi kirotun poikien leirin.

Albumi jäi jännään paikkaan, minkä takia toisen volumin lukeminen hämmensi, sillä tarina jatkuu taas kesäleiriltä, mukavasti ystävyysrannekkeiden askartelulla. Poikien leiri tuntuu unohtuneen tyystin. Minun piti jopa tarkistaa, luenko vahingossa vaikkapa volumea kolme. 

Onneksi tarina löytää pian itsensä ja alun hämmennys muuttuukin ymmärrykseksi. Sarjakuvan juoni on outo, vauhdikas ja välillä aivan överiksi vedetty, mutta silti se toimii. Tietääkseni Lumberjanes on kaveriporukan yhteistyön tulos, ja ruuduista onkin luettavissa erittäin erikoisella huumorintajulla varustetun tekijätiimin aivoriihien tulos. 

Aion ehdottomasti lukea sarjaa eteenpäin. Piirustuystyyli miellyttää ja janoan kertomuksia tyttöjen välisistä ystävyyssuhteista.





Hanna-Pirita Lehkonen (toim.): Lepakkoluola
SIVUJA: 151
KUSTANTANUT: Team Pärvelö
JULKAISTU: 2014
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta



Kirjaston suositushyllyltä sattumalta mukaan tarttunut sarjakuva-antologia käsittelee tyttöjen välisiä suhteita, niin romanttisia kuin platonisia, spekulatiivisesta näkökulmasta. Jokaisessa sarakuvassa on jonkinlainen juju, joko yliluonnollinen tai jollain tapaa historiallinen. 

Lyhyiden sarjakuvien tyyli vaihtelee tosi ammattimaisen näköisestä jäljestä pöytälaatikkopiirtelyyn. On selvää japanilaisella tyylillä piirrettyä sarjakuvaa sekä täysin omanlaista revittelyä. Pisimmillään juttuihin on mahtunut kokonainen parisuhde, lyhyimmillään sarjakuvissa käsitellään jotain hetkeä vain muutaman sivun verran.

Albumia voisi kuvailla sanoilla ihan ok. Se ei herättänyt suuria tunteita loistavuudellaan, mutta ei se myöskään turhauttanut huonoudellaan. Tarinoita luki aina pari kerrallaan. Joissain oli hauskoja ideoita, jotkut muistaa lukemisen jälkeen heikommin. Jos joskus tähän törmää kirjastossa tai jossain kaupassa, suosittelen silti tarttumaan. Tekijät ovat kotimaisia.

Sisällys:
Hanna-Pirita Lehkonen: Noita
Anaye & Marri elahay: Metsän kosija
Multa: Kylmä kartano
Susanna "Suspu" Nousiainen: Villikentauri
Petra Nordlund: Tarina
Ainur Elmgren: Mieletön blues
Dawn Davis & Ella Kurki: Hapax Legomenon
Miukki Kekkonen: Mary
Tubbs: Calamity Vs. Annie
Taina "Myrtnai" Koskinen & Mikko Haatainen: Uskollinen palvelija
Joiku Rauhala: Metsänpeitto
Raakel Hokkanen: Samurai-luokan nainen
Muura Parkkinen: Sapfo
Ered: Swing



Marguerite Abouet (tekstit) & Clément Oubrerie (kuvat): Aya. Elämää Yop Cityssa
ALKUPERÄINEN NIMI: Aya de Yopougon
SIVUJA: 112
KUSTANTANUT: Arktinen banaani
JULKAISTU: 2005 (suom. 2010)

SUOMENTANUT: Kirsi Kinnunen
MISTÄ MINULLE: Oma ostos
Aya-albumit ovat olleet jo pitkään esillä niin kirjastoissa kuin erilaisissa lukupiireissä ja kirjasuosituslistoilla. Kuulemma Ayaan kannattaa tutustua, jos haluaa tutustua autenttisesti kuvattuun Norsunluurannikon elämään. Tämä albumi tuli vastaan Sammakko-kirjakaupan alelaatikossa, joka on aina liikkeen ulkopuolella houkuttelemassa asiakkaita liikkeeseen sisälle. Albumi maksoi huimat 2 euroa, joten päätin, että on aika tutustua Ayaan.

Ensimmäiseksi huomasin, että Aya-albumeita on paljon, mutta vain ensimmäinen osa on suomennettu. Tämä on harmi, sillä albumin tarina jää pahasti kesken. Periaatteessa albumissa ei ole mitään suurta eeppistä juonta, vaan tarina luottaa ihmissuhteisiin. Eräs iso ihmissuhdekuvio kuitenkin jää kesken.


Ayan kerrontatyyli on sellainen, mihin en ole törmännyt aikaisemmin. Kaikki ruudut ovat samankokoisia ja kohtaukset vaihtuvat ilman varoitusta. Tästä tulee erikoinen, eteenpäin tykittävä tunnelma, jonka seurauksena albumia on vaikea laskea käsistä. Yhtäkkiä koko albumi onkin luettu loppuun. Vaikka Aya on sarjan nimihenkilö, tarina kertoo tasapuolisesti kaikista Ayan lähipiirin ihmisistä. On ystävät, sisarukset, vanhemmat ja vanhempien tutut.

Albumi kertoo yhden kaupungin ihmisten elämästä ja se on sellaiseen mielestäni hyvä, mutta en koe, että olisin jollain tapaa muuttunut ihmisenä luettuani sen. Sarjakuva vastasi odotuksiin, ja suosittelen sitä kyllä, jos lukemista harkitsee.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...