tiistai 26. syyskuuta 2017

Sarjakuvia: itsenäisiä albumeita

Esittelen tässä bloggauksessa kolme sarjakuvaa, jotka kertovat itsenäisen, yhden albumin kansiin mahtuvan tarinan. Myöhemmin blogissani ilmestyy kooste niistä albumeista, jotka jatkavat jotain jo aloittamaani sarjaa.



Ilpo Koskela (käsikirjoitus ja piirrokset) & Ossi Hiekkala (etu- ja takakansi): Paholaisen kuiskaus
SIVUJA: 128
KUSTANTANUT: Arktinen Banaani
JULKAISTU: 2009
MISTÄ MINULLE: Arpajaisvoitto



Voitin tämän kirjan Suomen spefiseurojen yhteistyökokouksessa Tampereella, muistaakseni vuonna 2016. Yhteistyökokouksien arvonnoissa on vähän tapana se, että loppuvaiheessa jäljellä on ainoastaan hyvin erikoisia kirjapalkintoja. Paholaisen kuiskaus ei ole todellakaan oudoimmasta päästä, mutta se on taatusti sellainen sarjakuva, johon en olisi tarttunut, ellei se olisi ollut yksi harvoista edes jokseenkin järkevistä palkinnoista jäljellä.

Kyseessä on sarjakuva, joten ajattelin, että kyllähän sarjakuvan aina lukee. Pulp-henkinen kansi myös puhutteli minua jollain nostalgian tasolla. Vanhaa kunnon seikkailua, jossa valkoiset miehet harjoittavat etuoikeuksiaan sen kummemmin asiaa ajattelematta. Toive siitä, että kannessa esiintyvä nainen olisi suuressa roolissa, onhan hän etualalla.

Paljastui, että Paholaisen kuiskaus ei ole oikein mitään, mitä se tuntuu lupaavan. Positiivista on se, ettei se ole niin perinteinen äijäseikkailu kuin pelkäsin, mutta oli se kuitenkin aika miehistä menoa. Tarina periaatteessa kertoo 1960-luvun Kuubasta ja sen poliittista ongelmista kahden eurooppalaisen miehen näkökulmasta. He saapuvat laittomasti Kuubaan suorittamaan salaista tehtävää, joka luonnollisesti menee pieleen ja siitä seuraa erilaisia väijyntätilanteita. Sarjakuva koostuu enimmäkseen vauhdikkaista tapahtumista, joita ei erityisemmin pohjusteta.

Minulle tuli sellainen olo, etten taida olla oikein kohdeyleisöä. Aloin myös epäillä, olisiko Paholaisen kuiskaus satunnainen osa jotain sarjaa, jonka olemassaolosta en tiedä. Pienellä googlailulla ei ainakaan löydy mainintaa sarjasta. Paholaisen kuiskaus alkaa keskeltä ja loppuu kesken. Tämä voi toki olla taiteellien ratkaisu, tai sitten se kuuluu kioskijännityskirjallisuuden genren tyyliin, joka on jäänyt minulle vieraaksi. Albumin lukemisesta ei kuitenkaan tuntunut saavat oikein mitään irti.

Hämmentävää myös oli kannen ja sisällön epäsuhde. Toki kannet yleensä piirretään huolellisemmin kuin itse ruudut, ihan ajankäytöllisistä syistä, mutta Paholaisen kuiskauksen yksityiskohtainen hieno kansi ei sovi itse sarjakuvan erittäin pelkistettyyn tyyliin. Albumin parasta antia onkin sen esipuhe, jossa kerrotaan ihan tekstimuodossa 1960-luvun Kuubasta ja Kuuban sikarikaupasta, jota juoni sivuaa.

Niin, ja kannessa komeileva tiukka nainen on huomattavasti pienemmässä roolissa, mitä kansi antaa ymmärtää.

Cory Doctorow & Jen Wang: In Real Life
SIVUJA: 175
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: First Second
JULKAISTU: 2014
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

In Real Life on itsenäinen tarina, joka keskittyy nettipelaamiseen ja siihen, miten oikean elämän tapahtumat vaikuttavat myös virtuaalimaailmaan. Päähenkilö on teini-ikäinen Anda-niminen tyttö, joka on hieman nörtähtäv ja yksinäisyyteen vetäytyvä tapaus. Tarina alkaa siitä, kun hänen kouluunsa tulee tosi vetovoimanen nainen, joka mainostaa Coarsegold Online -nimistä peliä oppitunnilla. Peliin kaivataan lisää tyttöjä pelamaan tyttöhahmoja, sillä peli koetaan liian miesvaltaiseksi. Anda on heti kiinnostunut ja suostuttelee äitinsä ostamaan hänelle pelin.

Anda luo itselleen hahmon nimeltään Kalidestroyer. Ensiksi hän käyttää aikaansa virtuaalimaailmaan tutustuen ja suorittaen joitain pieniä tehtäviä, joista hän saa käyttöönsä pelin valuuttaa. Pian hän tapaa Sarge-nimisen pelaajan, joka suostuttelee Andan missiohin, joista on mahdollista tienata oikeaa rahaa. Aluksi oikean rahan tienaaminen kuulostaa mahtavalta, mutta luonnollisesti Anda pian tajuaa, että systeemissä on pakko olla jotain häikkää. Varsinkin, kun hän aloittaa keskustelun erään kolmannen pelaajan kanssa, joka hänkin tienaa pelistä rahaa, mutta aivan eri keinoin.

In Real Life pureutuu vakavaan aiheeseen, nettipelien varjopuoliin, mutta valitettavasi se tuntuu tekevän sen hieman liian alleviivaavasti. Ehkä tähän vaikuttaa Cory Doctorowin laatima esipuhe, joka vielä erityisesti alleviivaa sarjakuvan käsittelemiä aiheita. Esipuhe olisi pitänyt mielestäni muuttaa loppusanoiksi, tai jopa jättää kokonaan pois. Sarjakuva nimittäin kertoo ilman esipuheitakin varsin selvästi sen, mitä haluaa sanoa.

Sarjakuva on notkeasti piirretty ja kerrottu ihan hauskasti.  Se luottaa enemmän kuvakerrontaan kuin pitkään dialogiin, mikä tuntuu usein olevan hyvän sarjakuvan merkki. Piirtäjä ja käsikirjoittaja vaikuttavat ammattilaisilta, tai ainakin he tietävät, mitä tekevät.

Ilman turhan alleviivaavan opettavaista tarinaa In Real Life olisi ollut lähes täydellinen lukukokemus, sillä sivuista huokuu pelaamisen into ja sen tarjoavat lähes rajattomat seikkailumahdollisuudet. Suosittelen tämän sarjakuvan lukemista, vaikka nyt huikan kritisoinkin se juonta.

Jeff Lemire, Emi Lenox & Jordie Bellaire: Plutona
SIVUJA: 152
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Image Comics
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Plutona on viisilukuinen, itsenäinen kertomus viidestä lapsesta, jotka löytävät lähimetsästä kuolleen supersankarin. Lapset elävät maailmassa, jossa supersankarit ovat tulleet julkisuuteen noin parikymmentä vuotta sitten, ja nykyään heidän olemassaolonsa on täysin normaalia. Silti he ovat hieman myyttisiä hahmoja, eräänlaisia julkisuuden henkilöitä. Ja kuten julkkisten kohdalla, myös supersankareihin suhtaudutaan monin eri tavoin. Heitä ihaillaan, mutta jotkut eivät välitä heistä lainkaan. Joidenkin mielestä supersankareiden liikkeiden seuraaminen voi jopa olla noloa.

Plutona ei oikeastaan ole supersankarisarjakuva lainkaan. Vaikka se nyökkää perinteisten supersankariseikkailujen puolelle, se on enemmänkin kertomusta viidestä lapsesta ja siitä, miten he reagoivat siihen, kun he löytävät kuolleen henkilön metsästä. Plutonaa on netissä verrattu runsaasti Stephen Kingin Viimeiseen kesään. Allekirjoitan vertauksen täysin, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Plutona tuntuisi tylsältä ja kulutetulta. Plutona on hahmovetoinen tarina, joten vaikka ruumis metsässä on ideana käytetty, hahmot ja heidän välinen dynamiikkansa luovat todellisen tarinan.

Oikeastaan metsässä makaava kuollut supersankari on vain sysäys, joka laittaa lapset täysin uuteen tilanteeseen. Koulun pahis Ray joutuu äkkiä aikuistumaan, kun taas kovikseksi naamioituva Diana paljastuukin erittäin härkäksi. Dianan paras ystävä Mie alkaa hakeutua Rayn seuraan, kun taas Mien pikkuveli Mike vain roikkuu mukana. Viides lapsista, Teddy, seuraa harrastuksekseen supersankarien liikkeitä, mutta pääsee vasta nyt näkemään yhden lähietäisyydeltä.

Ollakseen täysin sattumanvarainen kirjastolöytö, Plutona onnistui tekemään minuun suuren vaikutuksen. Aluksi pohdin, onko kyseessä jonkun pidemmän sarjan aloittava albumi. Internet ei tuntunut antavan kunnon vastausta, mutta nyt tarinan luettuani olen melko varma, ettei jatkoa ole tulossa. Mielestäni on hyvä näin. Plutona onnistuu loppumaan näyttävästi, jättäen juuri oikean määrän kysymyksiä auki, niin että lopun kohdalla en voinut muuta kuin jäädä tuijottamaan sivua pitkäksi aikaa. 

Plutonaan kannattaa tutustua. 

Ihan senkin takia, että hän on naispuolinen supersankari, jonka asu on peittävä.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Blake Crouch: Pimeää ainetta

Blake Crouch on tunnettu Wayward Pines -kirjasarjastaan, joka käännettiin suomeksi reipasta tahtia. Nyt häneltä on käännetty kirja nimeltään Pimeää ainetta, itsenäinen tieteistrilleri, joka käsittelee elämän monia erilaisia mahdollisuuksia. 

Pimeää ainetta on taitavasti naamioitu valtavirtakirjallisuudeksi, jota kehtaa lukea julksilla paikoilla ilman että leimaantuu scifi-nörtiksi, mutta todellisuudessa sisältö on aika scifististä menoa. Kaikista kovimmille tieteiskirjallisuuden lukijoille tätä kirjaa en kuitenkaan suosittelisi, sillä siinä on paljon sellaisia käänteitä, jotka voivat tuntua todella kuluneilta.

Pimeää ainetta valikoitu Turun Science Fiction Seuran syyskuun lukupiirikirjaksi. Kyseinen kirja ei erityisemmin kiinnostanut minua, sillä juoni tuntui kertovan hyvin tavallisesta amerikkalaisesta miehestä, joka ajautuu kylmäveriseen seikkailuun jonkinlaista kasvotonta suurorganisaatiota vastaan. No, tavallaan kirja onkin juuri sellainen, mutta kansien välistä paljastui myös paljon yllättäviä puolia.

Tarina alkaa, kun Jason Dessen -niminen mies viettää rauhallista perheiltaa vaimonsa Danielan ja poikansa Charlien kanssa. Iltaa hiertää vain se, että Jasonin opiskelukaveri on saanut merkittävän tiedepalkinnon uraauurtavasta tutkimuksestaan, vaikka Jason tietää, että olisi itsekin voinut saada palkinnon. Jasonin ura ei ole edennyt hänen toivomallaan tavalla, sillä vaimo ja lapsi estivät hänen nuoruuden tutkimuksensa etenemisen. Danielaa ja Charlieta Jason ei kuitenkaan kadu, vaan hän rakastaa perhe-elämäänsä sekä on tyytyväinen työhönsä fysiikan yliopisto-opettajana. Jason päättää illan aikana lähteä baariin onnittelemaan opiskelutoveriaan, Danielan kannustamana. Kun hän lyö ulko-oven kiinni, hän ei vielä tajua kääntävänsä selkäänsä vanhalle elämälleen. Baarireissun aikana hän nimittäin joutuu kaapatuksi. Aseistettu mies pakottaa hänet ajamaan Chicagon laitamilla sijaitsevalle alueelle. Jason huumataan ja seuraavaksi hän herää pökkeryksissä täysin vieraasta tilasta, keskellä ventovieraita ihmisitä, jotka kyllä tuntuvat tuntevan Jasonin.

Pimeää ainetta lähtee hyvin hitaasti liikkeelle. Ensimmäiset 150 sivua menee siihen, kun Jason on vain suuren hämmennyksen vallassa ja ihmettelee muun muassa sitä, miksi hänen luullaan olevan fysiikan huippututkija ja miksi hänen talonsa on täynnä moderneja, vieraita kodinkoneista eikä mistään löydy mainintaa hänen ja Danielan avioliitosta tai Charlien olemassaolosta. Jasonilla menee ikuisuus tajuta, että hän on rinnakkaistodellisuudessa, jossa hänen elämänsä on mennyt toisin. Kun hän on viimein todisteiden ja päättelyn ketjun seurauksena järkeillyt tilanteen, tarina saa kunnolla vauhtia ja sivut alkavat kääntyillä vinhaa vauhtia.

Minulla tuli hiukan kiire tämän kirjan kanssa, sillä vaikka olin aloittanut hyvissä ajoin, jotenkin unohdin lukupiirin lähestymisen ja sitä kautta kirjan lukemisen. Loppujen lopuksi luin noin 60% koko kirjasta alle vuorokaudessa. Tämän mahdollisti osittain erittäin ilmava kirjoitustyyli. Crouch ei nimittäin sanoja viljele, vaan tyytyy erittäin niukkaan kerrontaan, joka tuo esiin vain kaikkein tärkeimmät yksityiskohdat. Kappaleet ovat lyhyitä, joskus jopa vain yhden sanan mittaisia. Ympäristöä ei erityisemmin kuvailla, ei ihmisiäkään. Crouch tuntuu luottavan siihen, että lukija tietää suunnilleen, miltä amerikkalainen suurkaupunki näyttää. Ja kyllähän nykyajan länsimaalainen ihminen tietääkin.

Yllättävää kirjan kannalta on se, että niukkasanaisuudella onnistutaan tavoittamaan erittäin suuria tunteita. Jos ei sanota paljon, se mitä sanotaan, muuttuu erittäin merkitykselliseksi. En muista milloin viimeksi olisin lukenut yhtä tunteisiin vetoavia kohtauksia siitä, kuinka mies kaipaa perhettään tai muistelee aikoja, jolloin alkoi seurustella vaimonsa kanssa. Niukka tyyli myös mahdollistaa nopeatemposen toiminnan, ja sitä kirjassa riittää.

Loppua kohti Pimeää ainetta alkaa mennä hieman farssin puolelle, sillä rinnakaistodellisuuskikkailu alkaa tuottaa eriskumallisia sivutuotoksia. Loppu on absurdi ja hieman koominen, enkä lukiessa voinut olla kuvittelemmatta, miltä se näyttäisi elokuvaveriona - elokuvaa kun kirjasta ollaan tekemässä. 

Lukupiirissä kirjasta tykättiin, pienin varauksin. Kirjaa pidettiin yllättävän onnistuneena, mutta paikoin erittäin kliseisenä ja tylsiin käänteisiin turvautuvana. Jason Desseniä pidettiin liian täydellisenä ihmisenä ja hänen vaimoaan pelkästään Jasonin pahvisena nättinä kannustimena. Vallitseva mielipide Pimeästä aineesta kuitenkin oli viihdyttävyys. Kyllähän tällaisen luki ja voisi jopa suositella tutuille.

ALKUPERÄINEN NIMI: Dark Matter
SIVUJA: 397
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2016 (suom. 2017) 
SUOMENTANUT: Ilkka Rekiaro 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

lauantai 23. syyskuuta 2017

Maijaliisa Dieckmann: Luostarin Piritta

Maijaliisa Dieckmannin romaanit sijoittuvat lapsuudessani aikaan, jolloin innostuin historiallisista romaaneista. En silloin tajunnut mennä niin sanotulle aikuisten osastolle, sillä olin koko ikäni kolunnut vain lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolta. Osaston historiallisten kirjojen määrä oli pieni, mutta Dieckmannin kirjoja siellä oli, ja Dieckmann on ollut melko tuottelias.

Luostarin Piritta on jäänyt voimakkaasti mieleeni. Olin lapsena erittäin viehättynyt erilaisista vaihtoehdoista elää jollain tavalla kontrolloitua elämää, jonka sääntöjä voi rikkoa: sisäoppilaitokset, kesäleirit, armeija, vankila... ja tässä tapauksessa luostari. Piritta elää romaanissaan maailmassa, jossa on selvät säännät, mutta joita hän venyttää tarpeen tullen, silloin kun on yhtäkkiä tosi kyseessä.

Luin Luostarin Pirittan uudestaan viime keväänä, sillä olin lasten- ja nuortenkirjallisuutta käsittelevällä kurssilla ja tarvitsin materiaalia esseetä varten. Ensisijainen käsittelynkohteeni oli Maria Turtschaninoffin Maresi. Tarkoituksenani oli verrata sitä Tove Janssonin Muumipappaan ja mereen, sillä halusin käsitellä lastenkirjallisuutta, jossa on kaksoisosoitteeisuutta sekä lasten että aikuisten suuntaan. Kirjoja lukiessa kuitenkin tajusin, ettei Maresilla ja Muumipapalla ja merellä ole juuri lainkaan yhtäläisyyksiä. Maresi kuitenkin muistutti minua koko ajan Luostarin Pirittasta, joten päätin vaihtaa lennosta aihetta. Päätin vertailla Maresia ja Luostarin Pirittaa samankaltaisina kirjoina, joista Maresi on selvästi suunnattu kaikenikäsille, kun taas Luostarin Piritta on selkeämmin lapsille ja nuorille suunnattu kirja.

En aio tässä bloggauksessa tehdä tuota vertailua, sillä parhaillaan harkitsen, että saattaisin itse esseen jossain vaiheessa blogimuotoon. Sain esseestä täydet pisteet, joten sitä voisi jopa pitää julkaisukelpoisena. Sitä odotellessa pohdin hieman Luostarin Pirittaa uuden lukukokemuksen valossa. Miltä kirja näyttäytyi noin kymmenen vuotta edellisen lukukerran jälkeen, aikuisin silmin?

Luostarin Piritta kertoo teini-iän kynnyksellä elävästä Pirittasta, joka on päättänyt ryhtyä nunnaksi. On vuosi 1462 ja hän elää noviisina Naantalin Armonlaakson luostarissa. Aivan ensimmäisenä olin yllättynyt siitä, että kirja sijoittuu Naantaliin. Olen itse kotoisin Oulusta, ja lapsena ajattelin, että nämä kaikki eteläisempään Suomeen sijoittuvat kirjat tapahtuvat jossain kaukaisuudessa, jossa kaikki on suurta ja myyttistä. Nykyään asun lähellä Naantalia, eikä romaanin tapahtumapaikka tuntunut enää niin eriskummalliselta. 

Kirja kertoo melko pitkään Pirittan arkielämästä. Luostarin käytännöt, rukoushetket, ruokailut ja erilaiset askareet tulevat tutuiksi ennen kun alkaa tapahtua. Varsinainen juoni alkaa, kun luostariin tuodaan Katriina-niminen neito. Ensiksi Pirtta ilahtuu, että luostarissa on joku toinen samanikäinen tyttö, mutta pian alkaa paljastua, ettei Katriina ole jäämässä luostariin. Katriina on pikemminkin tullut luostariin turvaan. Ketä tai keitä, se selviää ajan myöstä. 

Mielestäni Luostarin Pirittaa oli mielenkiintoista lukea uudestaan, sillä huomasin  nyt useita seikkoja, joihin en ollut suuremmin nuorenampana kiinnittänyt huomiota. Tarinan aikana muun muassa paljastuu, että Pirittan isä on pappi. En kiinnittänyt tähän yksityiskohtaan huomiota edellisellä lukukerralla, mutta nyt noteerasin heti, että Pirittan isä on pappi aikana, jolloin Suomessa on vallassa katolinen kirkko, eivätkä papit virallisesti saaneet mennä naimisiin. Pirittan äiti on siis pappilan taloudenhoitaja. Tuohon aikaan oli varsin tavallista, että papilla oli taloudenhoitajansa kanssa lapsia eikä siihen välttämättä puututtu, jos pappi oli muuten kunnon mies. Luostarin Pirittassa annetaan tosin ymmärtää, että Pirittan perhe on joutunut jonkinlaisiin ongelmiin.

Kirjan seikkailullinen puoli ei toisella lukukerralla vedonnut minuun erityisen voimakkaasti. Kirjassa Katriinaan liittyy mysteeri, ja kaiken lisäksi luostariin tuodaan hoitoon haavoittunut mies, jonka Katriina näyttää tuntevan. Hahmot seikkailevat luostarin muurien asettamissa rajoissa, mutta toisen lukukerran mielenkiintoisimmaksi tarinaksi nousee Pirittan oma kasvaminen nunnan rooliin. Kirjan alussa Piritta ei ole vielä ihan varma, haluaako hän olla nunna. Hän on teini-ikäistyvä tyttö, jolla on haluja seikkailla ja kokea elämää. Hän karkaa muurin raosta joskus luostarin ulkopuolelle ja tekee muitakin hiljaisen kapinan tekoja. Tarinan aikana hän kuitenkin ymmärtää, että nunnan elämä on se, mihin hänen elämänsä on tarkoitettu. 

Edellisellä lukukerralla pidin Pirittan ratkaisua turhauttavana. Tarinassa paljastuu, että Piritta on sairastunut lapsena vakavasti ja pelastunut täpärästi. Hänen vanhempansa rukoilivat ja lupasivat luovuttaa tyttärensä elämän Jumalan palvelukseen, jos Piritta selviää. Parantumisen jälkeen Pirittan vanhemmat alkoivat esitellä tyttärelleen luostaria ja saivan nopeasti Pirittan itsekin uskomaan, että luostari vaikuttaa hyvältä tulevaisuudelta. Kirjan aikana Piritta alkaa epäillä valintaansa, mutta kun hänelle selviää, että hänen vanhempansa ovat luvanneet hänet Jumalan palvelijaksi, Piritta hyväksyy kohtalonsa. Nuorempana koin tämän vääryytenä, joka loukkasi Pirittan vapautta, sillä minusta oli typerää kuvitella, että Piritta olisi parantunut jonkun ylemmän voiman seurauksena alun alkujaan. Toisella lukukerralla kykenin kuitenkin hahmottamaan Pirittan elinympäristön ja mielenmaiseman keskiajan Suomen kontekstissa, jossa on hyvinkin luonnollista ajatella, että Jumalalle annettu lupaus on pitävä eikä sitä pidä rikkoa.

Omiin lapsuuden suosikkeihin voi olla pelottavaa palata, sillä joskus kansien välistä voi paljastua hirvittävää kuraa. Luostarin Piritta ei onneksi ollut tällainen kirja. Teksti oli suunnilleen sellaista, minkälaista muistelin sen olevan, eikä tarina itsekään ollut kauhistusta herättävä. Uusi lukukerta palautti minut niihin ajatuksiin, joita minulla oli ensimmäisellä lukukerralla. Kirja on kestänyt hyvin aikaa, varmaan osittain siksi, että se sijoittuu menneisyyteen. Voisin oikein mielelläni suositella tätä kirjaa nykypäivän lukijalle, ehkä 5.-7-luokkalaisille.

SIVUJA: 205
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2003
MISTÄ MINULLE: Oma ostos (divarista)

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Turun Science Fiction Seuran syksyinen divarikierros


Oli jälleen aika Turun Science Fiction Seuran jo perinteeksi muodostuneen divarikierroksen. Edellisvuoden saaliista voit lukea tästä linkistä. Tänä vuonna kävimme Brahen Antikvariaatissa, Omituisissa opuksissa, Peltolan antikvariaatissa ja sen päälle Mimmin kirppiksellä.

Minulla oli kierrokselle kaksi tavoitetta: kartoittaa sarjoja, joissa minulla on puutteita ja etsiä käsiini joitain klassikoita, joita olisi hyvä olla kaiken varalta hyllyssä, jos meinaa tähdätä äidinkielen opettajan uralle. Onnistuin tavoitteissani ihan hyvin. Mukaan tarttui lisäksi muutama hieman humoristisempi kirja, joiden toivon tarjoavan hauskaa iltalukemista.


Kunnon klassikoiksi luokitellaan Aleksis Kiven Seitsemän veljestä sekä Willian Goldingin Kärpästen herra. Molemmat olen jo lukenut, mutta katson tarpeellisiksi omistaa näistä kappaleet. Kärpästen herran painos on kaiken lisäksi kaunis Keskiyön kirjaston painos.

Kärpästen herra löytyi Brahen antikvariaatista, kun taas Seitsemän veljestä tarttui mukaan Peltolan antikvariaatista. Myyjän mukaan takahuoneessa olisi ollut joitain tosi hienoja ja arvokkaita painoksia, mutta minulle riitti edullinen lukukappele. 


Humoristisempaa puolta edustavat taas Alexander von Schönburgin muistelmateoksen ja tietokirjan välimaastossa häilyvä kirja Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista mutta et ole uskaltanut kysyä sekä Liza Marklundin ja Lotta Snickaren feministis-humoristinen kirja Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan. Ensimmäinen kirja löytyi Brahen antikvariaatista ja se vaikuttaa tarjoavan varsin yläluokkaisen mutta silti rennon oloisen näkökulman kuninkaallisten arkeen, kun taas jälkimmäinen löyti Omituisista opuksista ja herätti mielenkiintoni erikoisella nimellä. Mielenkiinnolla odotan, inspiroidunko vai raivostunko sen sanomasta.


Käteeni tarttui myös muutama romaani, jotka on luokitellut epämääräisesti siihen luokkaan kirjoja, jotka sekä kiinnostavat minua että ovat sellaisia, joista kehtaisin myös puhua kirjallisuuden luennoilla. (Yleensä siis nämä kaksi asiaa eivät kohtaa.) Tommi Kinnusen Lopottiin voin tosin tarttua vasta kun Neljäntienristeys on luettuna. Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin kiinnitti huomioni 90-lukua henkivällä kansitaiteella ja mukavalla ison pokkarin pehmeydellä. 

Lopotti on Peltolan antikvariaatista ja Jumalat juhlivat öisin löytyi Omituisista opuksista.


Lopuksi vielä nuortenkirjoja. Anu Holopais -osastoni kirjahyllyssäni kasvaa pikku hiljaa. Welman tytöt on Syysmaa-sarjan ensimmäinen osa, eikä sitä tunnu löytyvän enää oikein mistään, joten pitihän se ostaa pois kuljeksimasta Peltolan antikvariaatista. Magdalena Hain Haiseva käsi -novellikokoelma taas on ollut minulla usein lainassa kirjastosta, mutta olen aina palauttanut sen kun joko laina-aika on tullut umpeen tai kirjaan on ollut varaus. Ehkä se nyt tulee luetuksi. Haiseva käsi löytyi Omituisista opuksista.
Peltolan antikvariaatti.

PS. Ostin minä Mimmin kirppikseltäni jotain, mutta en kirjoja. Etsin kirpputoreilta enimmäkseen erikoisia vaatteita, joita ei ihan perus vaatekaupoista saa. Tällä kertaa mukaan lähtenyt kultainen taiteellinen liivisysteemi sai kaveriltani kommentin: "Näyttää joltain, mitä Dorian Gray voisi käyttää.

torstai 14. syyskuuta 2017

Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls (Vol 1)

lle hetkelle on tyypillistä kuvata uusia fiktion tuotteita muilla jo tunnetuilla teoksilla.  Esimerkiksi: "Se on kuin Nälkäpeli, mutta keskiajan Ranskassa." Lähden itsekin liikkeelle siitä. Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girls on kuin Stranger Things, mutta poikaporukan sijasta siinä vain seikkailee tyttöporukka.

Paper Girls sijoittuu 80-luvulle, tarkemmin sanottuna vuoteen 1988. Keskiössä on neljä 12-vuotiasta tyttöä, joita yhdistää sama työ: he kaikki jakavat aamun sanomalehtiä. Tarina alkaa siitä, kun eräänä aamuyönä Erin herää ja lähtee töihin. Aamun aikana hänen kimppuunsa hyökkää joukko teini-ikäisiä. Tilanteen pelastaa kolme muuta sanomalehdenjakajaa, KJ, MacKenzie ja Tiffany, jotka ovat jo pitkään jakaneet lehtiä samassa tiimissä turvallisuussyistä. Heillä on radiopuhelimet, joilla he ovat yhteydessä toisiinsa. He pyytävät Eriniä mukaan ryhmään, ja ollessaan nyt kahdella jaoillinen porukka, he jakautuvat ryhmiin jakamaan sanomalehtiä. Jako ei kuitenkaan suju, sillä yksi radiopuhelimista varastetaan. Tytöt lähtevät varkaan perään ja päätyvät samalla hyvin erikoisten tapahtumien todistajiksi. Taivaalla alkaa näkyä outoja valoilmiöitä, vastaan tulee kummallisen näköisiä kulkijoita ja ihmisiä katoaa kuin savuna ilmaan. Kaiken lisäksi hylätystä kellarista löytyy outo masiina, joka saattaa olla aikamatkustuskone.

Ensimmäinen albumi sisältää vasta viisi ensimmäistä lukua. (Yhteensä viisitoista lukua on ehtinyt ilmestyä tähän mennessä.) Näissä viidessä luvussa ehtii tapahtua jo todella paljon. Tämä onkin suurin kritiikkini tätä sarjakuvaa kohtaan. Teoriassa Paper Girlsissä on kaikkea, mistä pidän, mutta liian kova vauhti pilaa tunnelman. Paper Girlsin maailma on kiehtova. Siinä on 80-luvun nostalgiaa, johon pystyy tarttumaan, vaikkei 80-luvulla ole elänykään. Se on myös väritetty erittäin kiinnostavasti: murretut pastelliset sävyt antavat vaikutelman aamuyöstä, jossa aika on pysähtynyt. On helppoa kuvitella, että aamuhämärässä voi tapahtua kummallisia asioita. Onkin siis harmi, ettei tunnelmalla ole jääty mässäilemään, vaan juonta paukutetaan menemään lujempaa kuin mitä tytöt pääsevät polkemaan polkupyörillään.

Tässä sarjakuvassa on tunnistettavissa Vaughanin maneerit. En ollut aiemmin noteerannut niitä, sillä ennen Paper Girlisä olin lukenut Vaughanilta ainoastaan Sagaa. Nyt kuitenkin kiinnitin huomiota siihen, miten Vaughan esimerkiksi aloittaa tai lopettaa luvut. Yleensä luvut loppuvat jotenkin erittäin yllättävästi, mikä on kyllä hyvä tapa pitää koukuttumista yllä, mutta pidemmän päälle vähän turhauttavaa. Aina ei tarvitsisi tulla uutta suurta käännettä, vaan joskus myös toivoisi, että vanhoja käsiteltäisiin hieman enemmän. 

Los Angeles Timesin tekemän haastattelun mukaan Vaughan tietää, miten Paper Girls loppuu, mikä antaa toivoa juonen tämänhetkisen haipakan keskellä. Kenties Vaughanilla on kova kiire esitellä kaikki tarinan oleelliset elementit heti alussa, jotta niihin ehditään myös syventyä. Paper Girlsin on tarkoitus olla lyhyehkö sarjakuva, joka kertoo yhden tarinan, mutta Vaughanin mukaan tyttöjen seikkailuja ästään kuitenkin seuraavaan vielä parin vuoden ajan. Odotettavissa on siis ehkä kuudesta kymmeneen albumia.

Mitä yhtäläisyydet Stranger Thingsiin tulee, ne loppuvan suunnilleen vuosikymmeneen, päähenkilöiden ikiin sekä siihen, että tarinassa ylipäätänsä on yliluonnollisia tapahtumia. Mutta uskon kyllä, että jos pidit yhdestä, pidät aika varmasti toisestakin. 

KIRJOITTANUT: Brian K. Vaughan
PIIRTÄNYT: Cliff Chiang
VÄRITTÄNYT: Matt Wilson
TEKSTANNUT: 
Jared K. Fletcher

SIVUJA: 144
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Image Comics
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus

Jotkut kirjat ilmestyvät salakavalasti eikä niistä tunnu syntyvän juuri mitään keskustelua. Tästä huolimatta tällainen kirja saattaa päätyä lukulistalle, ja pian huomaa olevansa ällistynyt siitä, ettei kirjasta ollut kuullut aiemmin juuri mitään - ei arvosteluja, bloggauksia, edes mainoksia. Yksi tällainen kirja on Katharine McGeen Tuhan kerrosta - Pudotus. Se julkaistiin suomeksi loppuvuonna 2016, mutta julkaisu meni minulta täysin ohi. Kirjan luettua on pakko hämmästellä, että miksi näin on käynyt, sillä Pudotus ei missään nimessä ole huono kirja.

Sain kuulla kirjan olemassaolosta kesällä, kun valitsimme Turun Science Fiction Seuran lukupiirin syksyn kirjoja. Suuresta joukosta nuortenkirjoja Pudotus erottui edukseen, sillä muut olivat joko sellaisia, joista olin jo kuullut, mutta joista en ollut kiinnostunut, tai sitten ne olivat jatkoa jollekin kirjasarjalle. Pudotus tuntui tuoreelta ja juoneltaankin ihan lupaavalta. Tiukan karsintaprosessin jälkeen se valikoitui lukupiirin heinäkuun kirjaksi.

Romaani on käytännössä melodraamaa, joka on naamioitu kevyiden tieteiselementtien alle. Romaani sijoittuu vuoteen 2118 ja se tapahtuu jättipilvenpiirtäjässä, jossa on romaanin nimen mukaisesi tuhat kerrosta. Jättipilvenpiirtäjiä on noussut ympäri maailmaa, mutta romaanin tapahtumien keskiössä oleva, New Yorkissa sijaitseva pilvenpiirtäjä, on ollut niistä ensimmäinen. Pilvenpiirtäjä on konkreettinen mallinnus luokkayhteiskunnasta, sillä ylimmissä kerroksissa asuu varakkaita perheitä tilavissa oloissa, kun taas alimmissa kerroksissa asustavat työläiset joutuvat kamppailemaan elannostaan ahtaissa ja epämukavissa tiloissa. Pilvenpiirtäjä antaa näyttämön tarinalle, joka tarkastelee ihmisten epätasa-arvoa.

Päähenkilöt elävät pilvenpiirtäjässä pääsääntöisesti yläluokkaista elämää, johon kuuluu high school huippukoulussa, upeat bileet, huumausaineet, ihmissuhdekuviot sekä salaisuudet. Eniten esille nousevat sisaruksen Avery ja Atlas, joista Avery on vanhempiensa geeneistä täydelliseksi muokattu kaunotar, kun taas Atlas on adoptoitu perheeseen nuorena poikana. Heidän perheensä on rikas ja asuu pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa. Avery ei kuitenkaan pysty olemaan onnellinen, sillä on hän rakastunut Atlakseen. Sisarusten välinen suhde olisi skandaali, vaikkeivät he geneettisesti sukua olekaan. Atlas taas on omituisen etäinen ja on juuri palannut mystiseltä retkeltään, jonne hän katosi useita kuukausia sitten.

Averylla on ystäviä, joista Leda kärsii huumeriippuvuudesta, jonka takia hän on juuri ollut vieroitushoidossa. Toinen ystävistä, Eris, ajautuu taas kriisiin, kun hänen vanhempansa eroavat yllättäen ja Eris ja hänen äitinsä joutuvat muuttamaan alhaisimpiin kerroksiin. Eris yrittää salailla tätä pitkään.

Mukana tarinassa ovat myös Rylin ja Watt, jotka eivät elä pintapuolisesti yhtä hohdokasta elämää. Rylin asuu 32. kerroksessa ja joutuu kamppailemaan taloudellisesti maksaakseen siskonsa koulunkäynnin. He ovat jääneet orvoiksi muutama vuosi sitten. Saadakseen lisätienistejä Rylin ottaa vastaan yläkerrosten siivouskeikkoja. Watt taas on ajautunut laittomuuksiin, sillä hän on onnistunut rakentamaan kvanttitietokoneen, joiden hallussapito on kiellettyä. Watt ei kuitenkaan voi vastustaa kaikkea sitä hyötyä, mitä jatkuvasti aivoihin kytketty tietokone mahdollistaaa hänen elämässään.

Kirja voisi olla tasapaksua, tylsähkö perusmenoa, mutta kirjailija onnistuu pitämään tarinan niin hyvin kasassa, että sen lukeminen on kaikin puolin miellyttävää. Kirjassa on viisi näkökulmahenkilöä, mutta hahmoissa pysyy perässä jopa minunlaiseni sekoilija, joka joutuu tosi usein piirtämään hahmokaavioita pysyäkseen menossa mukana. Tämä kirja ei sellaista vaatinut, sillä hahmot kulkevat mukana luontevasti. Myös draama etenee jouhevasti, niin että vaikka näkökulmat vaihtelevat, punainen lanka säilyy keskiössä.

Erityiskiitosta kirja saa käännöksestään. Vaikka kirja on suomennettu nopeasti alkukielisen teoksen ilmestymisen jälkeen, tekstistä tuli harvoin sellainen olo, että englanti paistaisi läpi. Mieleen muistuu ainoastaan yksi suurta hämmennystä aiheuttava kohta, jossa juoma-automaatti (engl. water fountain tai drinking fountain), oli käännetty suihkulähteeksi. Se aiheutti outoja mielikuvia kohtauksen tapahtumien kannalta. Pääsääntöisesti teksi etenee sujuvasti. Erityiskiitosta tulee hauskoista suomennoksista: kääntäjä on kehittänyt uusia sanoja, kuten leiju, joka tarkoittaa muutaman sentin ilmassa leijuvaa kulkuneuvoa.

Suurin harmistus tämän kirjan kohdalla on se, kuinka vähän tieteiselementtejä kirja loppujen lopuksi hyöndyntää. Erilaiset tekniset vempaimet ovat esillä, mutta ne esitetään ainoastaan osana maailmaa, tukemassa itse pääjuonta. On oikeastaan mukava lukea tekstiä, jossa ei jatkuvasti pysähdytä kuvailemaan jokaista laitetta. Suurimpia tieteiskirjallisuushetkiä tulee silloin, kun Watt käyttelee kvanttietokonettaan. Lukupiirissä nimesimmekin Pudotuksen niin sanotuksi soft-scifiksi. Suurille tieteiskirjallisuuden faneille tämä kirja on taatusti liian pehmeää höttöä, mutta muille kirja voi toimia niin sanottuna porttina scifin maailmaan. Erilaisen innovaatiot ovat hauskoja yksityiskohtia, joiden mainitsemisesta tulee lähes harrypottermainen olo. Kaikkea ei tarvitse selittää juurta jaksain.

Tuhat kerrosta: Pudotus on siinä mielessä virkistävä nuortenkirja, että viime vuosien dystopiavillityksen keskellä Pudotus keskittyy kuvailemaan sitä, mitä hyviä juttuja tulevaisuudessa voi olla. Toki kirjassa on mukana selvää yhteiskuntakritiikkiä, mutta samalla se esittää tulevaisuuden myös ihan kivana asiana. Lääketiede on kehittynyt, elämä on siedettävää, bensan käytöstä on päästy eroon... Oikeastaan ihmiselämän ongelmat esitetään hyvin samankaltaisina kuin mitä ne nykyään ovat. Ihmisten tarpeet ovat universaaleja ja ajasta riippumattomia. Toisaalta romaanin tapahtumien tuttuus voi johtua myös siitä, että kirjailija sattuu itse elämää 2010-luvun maailmassa.

Jos suinkin kaipaa ihan hyvää draamaa, suosittelen tähän kirjaan tarttumista. Se tarjoaa koskettavia ihmiskohtaloita ja on kaiken lisäksi ihan nopealukuinen. Minua edelleen ihmetyttää, että miksi tästä kirjasta ei puhuta. Onko kaikki keskustelu mennyt minulta ihan ohi? Vai eikö perusdraama anna materiaalia keskusteluun?

ALKUPERÄINEN NIMI: The Thousandth Floor
SIVUJA: 446
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2016 (suom. 2016) 
SUOMENTANUT: Annika Eräpuro 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...