sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Blake Crouch: Pimeää ainetta

Blake Crouch on tunnettu Wayward Pines -kirjasarjastaan, joka käännettiin suomeksi reipasta tahtia. Nyt häneltä on käännetty kirja nimeltään Pimeää ainetta, itsenäinen tieteistrilleri, joka käsittelee elämän monia erilaisia mahdollisuuksia. 

Pimeää ainetta on taitavasti naamioitu valtavirtakirjallisuudeksi, jota kehtaa lukea julksilla paikoilla ilman että leimaantuu scifi-nörtiksi, mutta todellisuudessa sisältö on aika scifististä menoa. Kaikista kovimmille tieteiskirjallisuuden lukijoille tätä kirjaa en kuitenkaan suosittelisi, sillä siinä on paljon sellaisia käänteitä, jotka voivat tuntua todella kuluneilta.

Pimeää ainetta valikoitu Turun Science Fiction Seuran syyskuun lukupiirikirjaksi. Kyseinen kirja ei erityisemmin kiinnostanut minua, sillä juoni tuntui kertovan hyvin tavallisesta amerikkalaisesta miehestä, joka ajautuu kylmäveriseen seikkailuun jonkinlaista kasvotonta suurorganisaatiota vastaan. No, tavallaan kirja onkin juuri sellainen, mutta kansien välistä paljastui myös paljon yllättäviä puolia.

Tarina alkaa, kun Jason Dessen -niminen mies viettää rauhallista perheiltaa vaimonsa Danielan ja poikansa Charlien kanssa. Iltaa hiertää vain se, että Jasonin opiskelukaveri on saanut merkittävän tiedepalkinnon uraauurtavasta tutkimuksestaan, vaikka Jason tietää, että olisi itsekin voinut saada palkinnon. Jasonin ura ei ole edennyt hänen toivomallaan tavalla, sillä vaimo ja lapsi estivät hänen nuoruuden tutkimuksensa etenemisen. Danielaa ja Charlieta Jason ei kuitenkaan kadu, vaan hän rakastaa perhe-elämäänsä sekä on tyytyväinen työhönsä fysiikan yliopisto-opettajana. Jason päättää illan aikana lähteä baariin onnittelemaan opiskelutoveriaan, Danielan kannustamana. Kun hän lyö ulko-oven kiinni, hän ei vielä tajua kääntävänsä selkäänsä vanhalle elämälleen. Baarireissun aikana hän nimittäin joutuu kaapatuksi. Aseistettu mies pakottaa hänet ajamaan Chicagon laitamilla sijaitsevalle alueelle. Jason huumataan ja seuraavaksi hän herää pökkeryksissä täysin vieraasta tilasta, keskellä ventovieraita ihmisitä, jotka kyllä tuntuvat tuntevan Jasonin.

Pimeää ainetta lähtee hyvin hitaasti liikkeelle. Ensimmäiset 150 sivua menee siihen, kun Jason on vain suuren hämmennyksen vallassa ja ihmettelee muun muassa sitä, miksi hänen luullaan olevan fysiikan huippututkija ja miksi hänen talonsa on täynnä moderneja, vieraita kodinkoneista eikä mistään löydy mainintaa hänen ja Danielan avioliitosta tai Charlien olemassaolosta. Jasonilla menee ikuisuus tajuta, että hän on rinnakkaistodellisuudessa, jossa hänen elämänsä on mennyt toisin. Kun hän on viimein todisteiden ja päättelyn ketjun seurauksena järkeillyt tilanteen, tarina saa kunnolla vauhtia ja sivut alkavat kääntyillä vinhaa vauhtia.

Minulla tuli hiukan kiire tämän kirjan kanssa, sillä vaikka olin aloittanut hyvissä ajoin, jotenkin unohdin lukupiirin lähestymisen ja sitä kautta kirjan lukemisen. Loppujen lopuksi luin noin 60% koko kirjasta alle vuorokaudessa. Tämän mahdollisti osittain erittäin ilmava kirjoitustyyli. Crouch ei nimittäin sanoja viljele, vaan tyytyy erittäin niukkaan kerrontaan, joka tuo esiin vain kaikkein tärkeimmät yksityiskohdat. Kappaleet ovat lyhyitä, joskus jopa vain yhden sanan mittaisia. Ympäristöä ei erityisemmin kuvailla, ei ihmisiäkään. Crouch tuntuu luottavan siihen, että lukija tietää suunnilleen, miltä amerikkalainen suurkaupunki näyttää. Ja kyllähän nykyajan länsimaalainen ihminen tietääkin.

Yllättävää kirjan kannalta on se, että niukkasanaisuudella onnistutaan tavoittamaan erittäin suuria tunteita. Jos ei sanota paljon, se mitä sanotaan, muuttuu erittäin merkitykselliseksi. En muista milloin viimeksi olisin lukenut yhtä tunteisiin vetoavia kohtauksia siitä, kuinka mies kaipaa perhettään tai muistelee aikoja, jolloin alkoi seurustella vaimonsa kanssa. Niukka tyyli myös mahdollistaa nopeatemposen toiminnan, ja sitä kirjassa riittää.

Loppua kohti Pimeää ainetta alkaa mennä hieman farssin puolelle, sillä rinnakaistodellisuuskikkailu alkaa tuottaa eriskumallisia sivutuotoksia. Loppu on absurdi ja hieman koominen, enkä lukiessa voinut olla kuvittelemmatta, miltä se näyttäisi elokuvaveriona - elokuvaa kun kirjasta ollaan tekemässä. 

Lukupiirissä kirjasta tykättiin, pienin varauksin. Kirjaa pidettiin yllättävän onnistuneena, mutta paikoin erittäin kliseisenä ja tylsiin käänteisiin turvautuvana. Jason Desseniä pidettiin liian täydellisenä ihmisenä ja hänen vaimoaan pelkästään Jasonin pahvisena nättinä kannustimena. Vallitseva mielipide Pimeästä aineesta kuitenkin oli viihdyttävyys. Kyllähän tällaisen luki ja voisi jopa suositella tutuille.

ALKUPERÄINEN NIMI: Dark Matter
SIVUJA: 397
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2016 (suom. 2017) 
SUOMENTANUT: Ilkka Rekiaro 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

2 kommenttia:

  1. Johtuukohan että en oikein lue scifiä, kun ei minulle tämä tuntunut kliseiseltä, vaan hyvinkin yllättävältä :) Tämä oli ihan hyvää ajanvietettä, lukeminen tosiaan meni siivillä. Tykästyin aiempien teosten perusteella tän tyypin kirjoitustyyliin, ja seuraan jatkossakin mitä tämä kirjoittaa.

    Loppu oli kyllä vähän ahdistava ja alkoi jo toivomaan että kirja päättyisi, jotta tulisi tilanteseen joku ratkaisu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, ettei kirjaa olla suunnattu kokeneelle scifin lukijalle. Monet uraauurtavina ideoina pidetyt ideat ovat sellaisia juttuja, joita scifi on käsitellyt jo vuosikausia sitten. Vaihtoehtotodellisuudet tai erilaiset rinnakkaiset elämänlinjat ovat aika perustavaraa, joskin erittäin kiinnostavaa sellaista. Itsekin jaksan lukea aika monta kirjaa samasta aiheesta, sillä yksityiskohdat aina vaihtelevat.

      Ja totta, kirjan loppu oli aika ahdistava. Monta kertaa ehdin miettiä, että miten ihmeessä tästä nyt oikein selvitään.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...