maanantai 11. syyskuuta 2017

Tarinoita Worldconista 3/5

Worldcon on The World Science Fiction Societyn järjestämä tapahtuma, joka on järjestetty vuosittain aina vuodesta 1939 asti. Nyt Helsingissä 9.-13.8. pidetty Worldcon oli järjestyksessään 75. ja samalla ensimmäinen laatuaan niin Suomessa kuin Pohjoismaissa.

Perinteisen con-postauksen sijasta päätin kirjoittaa tarinoita Worldconista. Hyvin nopeasti conin aikana nimittäin tajusin, että kronologinen kuvaus päivien tapahtumista voisi olla sekä puuduttavaa luettavaa että uskomattoman työlästä saattaa tekstimuotoon. Niinpä päätin valita uuden formaatin. Jokainen bloggaus kertoo muutaman merkittävän välähdyksen Worldconin viiden päivän varrelta.

Tässä osassa:
René! - Origami + zine
Kuuluisuudet ja heidän normalisoitumisensa
Pettymysten tuottaja

René! - Origami + zine

Noin vuosi sitten Turun Science Fiction Seura sai omituisen kirjeen. Kuoressa ei ollut mitään saatesanoja, ainoastaan muutama kappela Origami + zine -nimisiä pieniä lehtisiä, jotka nimensä mukaan olivat origamiksi taiteltuja zinejä. Kun zinet aukaisi, siellä oli artikkeli aina jostain tieteiskirjallisuuden aiheesta.

En ollut silloin vielä virallisesti aloittanut Turun Science Fiction Seuran hallituksessa, mutta olin loppusyksyn kokouksissa mukana tarkkailemassa, mitä siellä tapahtuu. Kun zinejä saapui seuraavan kerran, uteliaisuuteni heräsi. Googlaamalla ei löytynyt mitään. Ainoa keino selvittää, kuka on päättänyt tehdä meistä origami + zinen tilaajia, oli postiosoite, joka oli kirjoitettu kirjekuoreen. Päätin lähettää osoitteeseen kortin, jossa kiitin kohteliaasti zineistä. Hieman ennen joulua kortti lähti Kanadaan.

Aikaa ehti kulua monta kuukautta, kunnes keväällä erään kokouksen yhdessä totesimme, että seura oli jällen saanut postia Kanadasta. Tällä kertaa mukana oli zinejen lisäksi kirje, joka oli kirjoitettu kaunolla vaaleanpunaiselle paperille. Kirje oli mysteerinen ja vähäsanainen, mutta sen saimme tietää, että postia meille lähettävä henkilö oli nimeltään René ja että hän oli ilahtunut, että pidimme hänen zineistään. Hän myös kertoi olevansa tulossa Worldconiin elokuussa.

Luonnollisesti ehdin unohtaa koko asian elokuuhun mennessä. Oli Worldconin toinen tai kolmas päivä ja saavuin päivystämään seurapöytämme taakse. Hetken pöydän ääressä istuttani joku kysäisi minulta, että arvaas kuka kävi pöydän takana. Hän osoitti pöydälle ilmestyneitä origameja, ja minulla leikkasi. Kuulemma René oli yhyttänyt pöytämme muutama tunti sitten, juuri kun minä en ollut siellä. Hän oli jakanut kaikille halukkaile ribboneita, joissa luki usealla eri kielellä "ole maito".

Saman illan iltabileissä kaverini yhtäkkiä käski minua katsomaan taakseni ja kiinnitämään huomiota sinipaitaiseen mieheen, jolla on hattu päässään. Siinähän René oli. Koska minä olin postikortin lähettäjä, koin osittain velvollisuudekseni mennä tervehtimään häntä. Menin hänen luokseen kaverini kanssa. Kaverini huusi iloisesti kovaan ääneen: "René!" (viittaus Maanalainen armeija iskee jälleen -sarjaan). Esittelin itselleni Renélle.

Selvisi, että René oli halunnut lähettää zineään maailmanlaajuisesti erilaisille spefiseuroille, mutta ainoaan muutaman seuran nettisivuilta oli löytynyt selkä postiosoite. Meidän seuramme oli ensimmäinen, jolta oli tullut minkäänlainen vastaus. Hieman meidän jälkeemme tosin eräs toinenkin seura oli ottanut yhteyttä.

Kiitokseksi keskustelusta René antoi minullekin Ole maito -ribbonin.

Myöhemmin googlesin henkilön. Paljastui, että kyseinen René oli René Walling, joka on ollut vuoden 2009 kadalaisen Anticipation-nimisen Worldconin yksi puheenjohtajista.

Ole maito -ribbon on asianmukaisesti valkoinen.

Kuuluisuudet ja heidän normalisoitumisensa

Ennen Worldconia olin aika täpinöissäni, sillä tapahtumaan oli tulossa monta kirjailijaa, jotka tiesin. Eniten odotin Robin Hobbia ja George R. R. Martinia. Conia odotellessa aloin kuulla huhuja, että George R. R. Martin toivoi, ettei häneltä pyydettäisi nimikirjoituksia muulloin kuin nimikirjoitustilaisuuksissa. Ymmärrettävää, onhan hän erittäin suosittu. Kun sitten näin hänet ensimmäistä kertaa con-alueella, totesin vain, että kappas, siinähän hän on, mutta jatkoin coniani tavalliseen tapaan.

Tämä asenne tarttui minuun myös kaikkien muiden kuuluisuuksien tasolla. Koin, ettei minulla ollut oikeuta alkaa häiritsemään ketään. Asiaa auttoi toki se, etten todellakaan tiennyt kaikkia paikalla olevia kuuluisuuksia, joten en vahingossakaan tullut häirinneeksi heitä.

Asiaa auttoi myös conin yleinen ilmapiiri. Kuten jo ensimmäisessä postauksessa kerroin, suuresta väkimäärästä huolimatta tapahtumassa ei tuntunut ahdistavalta. Kaikki tuntuivat pikemminkin suhtautuvan toisiinsa kohteliaasti ja kunnioittavasti. En kokenut, että tapahtumassa olisi ollut suuria eroja oikein kenenkään välillä - kävijöitä ei luokiteltu jollain tavalla arvokkaammiksi sen perusteella, olivatko he esimerkiksi julkaisseet jotain. Minulle oikeastaan selvisi paljon conin jälkeen, että muutamat ihmiset, joiden kanssa olin conin aikana jutellut, olivat oikeastaan useita palkintoja voittaneita kirjailijoita. Tai vaikkapa edellisten Worldconien puheenjohtajia, kuten René Wallingin tapauksessa.

Ehkä tämä oli yksi suosikkiosuuteni Worldconissa. Ei turhia rajoja, ei turhia luokituksia. Toki joissain määrin luokitukset ovat tarpeen, jotta esimerkiksi vänkäreiden tilaan ei mene ylimääräisiä henkilöitä tai että pressihuoneessa on vain asianmukaiset henkilöt, mutta pääsääntöisesti peruskävijän näkökulmasta tapahtumassa tuli sellainen olo, että oli ihan tavallisenakin tyyppinä täysvaltainen osa jotain suurempaa.
Martin vetämässä nimmaria minun Valtaistuinpeliini.
Pettymysten tuottaja

Kaiken hienon keskellä tuntui siltä, että conia varjosti jatkuvasti riittämättömyyden tunne. Kyse ei ollut conin riittämättömyydestä, vaan oman itsensä kyvyttömyydestä suoriutua kaikesta kunnialla. Haluan siis osana con-hehkutusta pohtia hieman jotain harmillisempaa puolta.

Olen viime aikoina huomannut, että pärjään oikeastaan kaikessa parhaiten, jos saan tehdä kaiken yksin. Pyrin pitämään aikatauluni ominani, niin että esimerkiksi siirryn paikkoihin tai ruokailen omaa tahtiani. Tämä johtuu osittain siitä, että olen huomannut olevani näissä hitaampi kuin suurin osa kavereistani. En halua, että minua joudutaan odottamaan, joten toimin parhaiten yksin. Minua myös stressaa, jos minun pitää toimia nopeammin kuin mitä olisi minulle luonnollista.

Lähdin coniin sillä asenteella, että olen siellä liikkeellä yksilönä enkä halua kiirehtiä minnekään. Olin kyllä ryhmämajoituksessa ja tapahtumassa oli paljon tuttujani, mutta en halunnut sopia liian paljon aikatauluja muiden menojen mukaan. Pääsääntöisesti vaikutti siltä, että suurimmalla osalla tutuistani oli samanlaiset ajatukset, joten suuria ongelmia ei tullut.

Huomasin kuitenkin, että koska kyseessä oli tapahtuma, jossa oli tosi paljon tuttuja, minuun kohdistui odotuksia, esimerkiksi siitä, miten vietän aikani. Conissa meni paljon aikaa siihen, että yritin sumplia, mitä teen milloinkin ja kenen kanssa. En ehtinyt osallistua kunnolla Welcome to Finland -bileiden järjestelyyn enkä ehtinyt kunnolla moikata kaikkia tuttuja, vaikka tiesin heidän olevan tapahtumassa. Väliin jäi myös kaverini pitämä ohjelma, vaikka olin vannonut olevani paikalla, sillä katsoin ohjelmaa väärin ja luulin, ettei se mene päälle erään toisen ohjelman kanssa.

Sinänsä ongelmani oli täysin päinvastainen kuin muutama vuosi sitten. Silloin kävin coneissa yksin enkä saattanut päivän aikana puhua kenellekään, vaan kuljin vain ohjelmasta toiseen. Nykyään, kun olen vähän alkanut tuntea ihmisiä, aikaa menee muuhunkin kuin ohjelmaan. Ehkä elän nyt välivaihetta, jonka aikana minun pitäisi opetella uusi tyyli käydä coneissa.

Erakkoconittaja
Seuraavassa osassa:
Itse ohjelma

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...