maanantai 16. lokakuuta 2017

Sarah J. Maas: Lasipalatsi (Throne of Glass 1)


Sarah J. Maasin Lasipalatsi (engl. Throne of Glass) on saanut paljon positiivista huomiota ainakin BookTuben puolella. Kirja herätti kiinnostukseni jo vuosia sitten, kun sitä kehuttiin siellä sun täällä. Viime keväänä sain kuulla, että Gummerus on ottanut kirjan suomennosohjelmaansa, mikä ilahdutti minua suuresti. Pääsisin lukemaan kiinnostavalta vaikuttavan kirjan kielellä, jolla luen kaikista mieluiten.

Lasipalatsi julkaistiin alkusyksystä. Laitoin sen heti varaukseen ja luin aika nopeaan tahtiin. Oli virkistävää lukea pitkästä aikaa fantasiapainotteista nuortenkirjallisuutta. Nykyään kun yhdysvaltalainen nuortenkirjallisuus tuntuu olevan kovin dystopiaan painottunutta. Ihan täydellinen kirja Lasipalatsi ei kuitenkaan ollut.

Kirja kertoo 18-vuotiaasta Celeanasta, joka on ammatiltaan salamurhaaja. Hän on ollut vuoden orjatöissä kaivoksissa, rangaistuksena eräästä keikasta, josta hän jäi kiinni. Hänen rangaistuksensa päättyy, kun valtakunnan prinssi Dorian tulee noutamaan hänet luokseen. Kuningas tarvitsee uutta Kuninkaan Miekkaa (kyllä, suomennoksessa molemmat sanat kirjoitetaan isolla alkukirjaimella) ja hän on päättänyt järjestää kilpailun siitä, kuka Miekaksi valitaan. Eri tahot voivat asettaa oman ehdokkaansa, ja prinssi on päättänyt asettaa ehdoksi kuuluisan salamurhaan Celeana Sardothien. Celeana kuskataan pääkaupunkiin ja asutetaan lasipalatsiin, jossa kuningas pitää hoviaan. 

Suurin osa kirjasta kuluu melko yksitoikkoiseen kilpailun etenemisen kuvailuun. Kilpailuun osallistuu kaksikymmentäneljä osaanottajaa, jotka karsiutuvat pikku hiljaa pois. Kaikkia kilpailijoita ei ole vaivauduttu nimeämään. Celeana enimmäkseen treenaa ja tutustuu ympäristöön. Jännittäväksi kirja käy vasta siinä vaiheessa, kun kilpailija toisensa jälkeen alkaa kuolla kummallisissa oloissa. Koska kyseessä on seitsemänosaisen kirjasarjan aloitus, en ollut erityisen huolissani Celeanan hengestä, mutta kiinnostun hitusen siitä, miksi ja kenen toimesta muut kilpailijat alkoivat kupsahdella.

Lasipalatsi pitää otteessaan, jos on kiinnostunut hyvin perusfantasiasta, mutta kovin kriitiselle lukijalle kirja ei kyllä sovi. Kirja on nuortenkirja, ja valitettavasti nuortenkirjamaisuus näkyy  siinä, että lukijan ikään kuin odotetaan olevan välittämättä sellaisissa seikoissa, jotka olisi ollut aika vaivatonta korjata. Tarinan maailma ei nimittäin vaikuta erityisen keksiliäältä. Se on kliseistä fantasiaa, johon kuuluu oma kartta ja oma historiansa, mutta siellä ei oikein tapahdu mitään kiinnostavaa. Maailmassa on hieman taikuutta, mutta se on joko kiellettyä, kadonnutta tai todella epämääräistä. Maailmassa on paljon nimiä, jotka tulevat meidän maailmastamme, esimerkiksi Dorian. Muutenkin nimet ovat jotenkin noloja. Niissä ei tunnu olevan logiikkaa - sivuilla vilisee sellaisia nimiä kuin Sven, Renault ja Cain. Mihin nämä nimet pohjaavat, jos maailmassa ei tunneta esimerkiksi Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, germaanisia ja romaanisia kieliä tai juutalais-kristillistä perinnettä? Sattuman kaupallako nämä nimet ovat Lasipalatsin maailman syntyneet?

Kaksi näistä erikoisesti nimetyistä hahmoista ovat prinssi Dorian Havilliard sekä sotilas Chaol Westfall. Celeana on Dorianin kilpailija ja Chaol on Celeanan vartija. Kirjan aikana Celeana kehittää molempiin lämpimän suhteen. Erikoista kuitenkin on, että kyseessä ei ole perinteinen kolmiodraama. Pikemminkin kaikki hahmot tyytyvät hieman huokailevaan yksinään. Suuria mustasukkaisuuden tunteita ei synny, mutta toisaalta suuria tunteita ei tunnu välittyvän nyt muutenkaan. Celeana päätyy kirjan aikana toisen poikaystäväkandidaatin kanssa hetkeksi yhteen, mutta en ollut erityisen yllättynyt, kun he kirjan lopussa erosivat. Ei heillä vain tuntunut olevan kemiaa. Tuli melkein olo, että kirjailijalla ei ollut innostusta jatkaa hahmojen suhdetta seuraavaan osaan.

Sarah J. Maas on aloittanut kirjasarjan kirjoittamisen 16-vuotiaana. Tämä valitettavasti näkyy kirjassa muuallakin kuin laiskoissa nimivalinnoissa. Kirjan juoni on poukkoileva kyhäelmä, jossa tärkeät tapahtumat tapahtuvat huomaamatta, samalla kun jotain muuta ja vähemmän merkittävää tapahtuu. Kirjassa on pitkiä suvantokohtia, jotka olisi voinut karsia pois. Monesti tärkeän juonikohdan jälkeen seuraa parikymmentä sivua jotain ihan turhaa, jossa Celeana taas kävelee pitkin linnan käytäviä tai lukee kirjoja huoneessaan. Lisäksi kirjan maailmassa elävät ihmiset ovat käytökseltään häiritsevän moderneja ja länsimaalaisia. Heidän ajatuksiaan lukiessa ei tule sellainen olo, että kurkistaisi johonkin vieraaseen, mielenkiintoiseen fantasiamaailmaan.

Sitten on vielä itse Celeana. Ollakseen maailmankuulu häijy salamurhaaja, hän ei käytöksellään sitä osoita. Voidaan olettaa, että vuosi kaivostöissä on ehkä kuluttanut suurimmat särmät hänestä pois, mutta odotin hieman erilaista päähenkilöä. Salamurhaajan odottaisi olevan laskelmoiva, suunnitelmallinen henkilö, joka ei jää passiivisesti muiden ihmisten armoille. Celeana tuntuu heittäytyvän prinssi Dorianin armoille hyvin helposti eikä hän tunnu tekevän oikein mitään suunnitelmia tulevaisuutensa varalle. Hänellä taitaa olla liian kiire nauttia linnan tarjoamista mukavuuksista, kuten kylvyistä ja upeita iltapuvuista.

Kertoakseen salamurhaajasta, tässä kirjassa ei juurikaan salamurhailla. Ei ainakaan Celeanan toimesta. Tarina kuitenkin vihjailee paljon tulevaan ja menneeseen. Kyseessä on selvä sarjan aloittava osa, joka ei oikein toimi itsenäisenä kirjana. Liian paljon jää auki. Suunnitelmissani on lukea kirjan seuraava osa, kunhan se ensi vuoden puolella julkaistaan, sillä minua kiinnostaa tietää, miten tämä sarja jatkuu. Aika harvoin nykyään kuitenkaan kirjoitetaan seitsenosaista eeppistä fantasiaa (jos tätä nyt eeppiseksi voi sanoa), joka päädytään suomentamaan, ja vielä harvemmin fantasiaa, jonka on kirjoittanut nainen ja jonka päähenkilö on nainen. Teoriassa haluan tukea tätä sarjaa, mutta saa nähdä, kuinka kauan jaksan roikkua mukana käytännössä.


ALKUPERÄINEN NIMI: Throne of Glass
SIVUJA: 433 (+ liitteet)
KUSTANTANUT: Gummerus
JULKAISTU: 2012 (suom. 2017) 
SUOMENTANUT: Sarianna Silvonen 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Turun kirjamessut 2017, kaikin puolin erityinen kokemus

Ja yhtäkkiä olikin Turun Kirjamessujen aika.

Tänä vuonna Kirjamessut tuli yllättäen. Toki tiesin sen olemassaolosta, sillä olen mukana seuratoiminnassa, joka organisoi messuille scifi- ja fantasiakirjallisuus Turussa -osaston. Kokouksissa oli puhuttu messujärjestelyistä. Olin jopa tuonut kirppishyllyymme kirjoja myyntiin. Silti messut yllättivät.

Tavallisesti olen valmistautunut messuihin esimerkiksi bloggaamalla tai edes käymällä messuohjelman huolellisesti läpi etukäteen. Laatinut aikataulut, hankkinut kunnon eväät ja suunnitellut kivat asukokonaisuudelle jokaiselle kolmelle päivälle.

Syyskuun alusta olen kuitenkin opiskellut sen verran intensiivisesti, ettei suurelle ajattelulle ole jäänyt aikaa. Niinpä en ehtinyt valmistautua messuihin juuri lainkaan. Mainitsin tästä tuttavalleni kirjailija O. E. Lönnbergille, kun juttelin hänen kanssaan messuilla. Sanoin, että on suuri ihme, että olen edes fyysisesti paikalle. Siihen hän kommentoi viisaasti, että jokaisella on lusikoita tietty määrä ja ne riittävät siihen, mihin ne kulloinkin riittävät. Tänä vuonna minulla oli lusikoita vain siihen, että saavuin fyysisesti paikalle. Loppu tapahtui vahingossa.


Lähes täydellisestä valmistautumattomuudesta huolimatta messut olivat oikein mukava kokemus. Rohkenen jopa sanoa, että messuilla oli viihtyisää juuri tästä syystä. Minun ei tarvinnut vilkuilla kelloa ja juosta pää kolmantena jalkana. Vietin aikaa messuosastollamme, jonne tuli paljon tuttuja, sekä kiertelin hiukan. Kuulin tutuilta kiinnostavista ohjelmista ja osallistuin sitten niihin.

Perjantaina kävin kuuntelemassa Jaana Kapari-Jatan ohjelmaa. Hän kertoi siitä, miltä tuntuu olla kuuluisa kääntäjä. Hän myös kertoili joitain tarinoita ajoilta, jolloin Pottereista vasta alkoi tulla ilmiö. Aluksi pelkäsin, että haastattelu pyörisi minulle jo tuttujen yksityiskohtien ympärillä, mutta onneksi pelkoni oli väärä.

Perjantaina myös päädyin kirjabloggaajien messutapaamiseen ravintola Tiirikkalaan. Tilasin vegeburgerin (kuvassa yllä), jonka pihvi oli tehty nyhtöherneestä. Minulla on nimittäin menossa jälleen lihaton lokakuu. Olisin toisaalta voinut tilata vegeburgerin ilman mitään lihattomuuslupauksiakin. Itse miitti oli leppoisa, rento kokoontuminen, jossa jaettiin messukokemuksia. Itse ehdin olla messuilla perjantaina vain kaksi tuntia, joten oli mukavaa kuulla, mitä kaikkea oli päivän aikana tapahtunut.


Perjantai-illan loppu sujui kotona rentoutuen. Oli tiedossa kirjanjulkistustilaisuus, mutta en lopulta jaksanut mennä sinne. Olin jo matkalla sinne, kun päätin kääntyä takaisin ja mennä kotiin. Myöhemmin harmitti nähdä kuvia tapahtumasta, sillä luonnollisesti kaikilla oli ollut siellä tosi hauskaa. Yritin vakuuttaa itselleni, että oli parempi, että vietin illan lukien Lumberjanes-sarjan neljättä albumia, jonka olin juuri hakenut kirjastosta, korealainen naamio kasvoillani (kuva yllä). Myöhemmin illalla innoistuin vielä piirtämään (kuva alla). En muistakaan, milloin viimeksi olisin uppotunut kuvaan, samalla kuunnellen elokuvamusiikkia. Olin unohtanut, kuinka rentouttavaa se on.


Launtaina minulla oli päivystysvuoroja osastollamme, mutta tänä vuonna päivystys tuntui olevan häilyvä käsite. Kunhan joku oli aina pöydän takana. 

Päivän ainoaksi seuratuksi ohjelmaksi jäi Mauri Kunnaksen haastattelu. Sinnekin päädyin oikeastaan äitini seurauksena. Hän halusi Kunnaksen uuden kirjan nimmaroituna, mutta ohjelmassa ei lukenut erikseen mitään nimmarointitilaisuutta. Päättelin, että esiintymisen jälkeen olisi luonnollisinta mennä pyytämään nimikirjoitus, joten menin seuramaan haastattelua, ja kuinkas ollakaan, Kunnas jakoi sen jälkeen nimikirjoituksia Kansallisen kirjakaupan osastolla. Jonottamisessa meni yllättävän kauan, sillä Kunnas piirsi jokaiselle pienen öttimönkijäisen.

Loppupäivän hengasin ja kiertelin. Tarvitsin selvästi aikaa, jolloin ei tarvitse katsoa kelloa tai olla velvollinen tekemään mitään. Ruokamessuilta sai hyviä maistiaisia, divaripuolelta löytyi löytöjä. Hyvä tekniikkani, käteisen puuttuminen, esti minua tekemästä suuria heräteostoksia.

Lauantain ehdoton kohokohta tapahtui messualueen ulkopuolella. Sain tuttuni kautta kuulla kirjallisuudenopiskelijoiden järjestämistä kirjamessubileistä. No, varsinaisista bileistä ei voi tässä yhteydessä ehkä puhua, sillä kyseessä oli pikemmkin väsynyt hengausilta kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestötiloissa pienin tarjoiluin. Enimmäkseen istuimme ringissä ja juttelimme, mutta ilta tuntui silti erityiseltä. Ilta tuntui kestävän iäisyyden, sanan positiivisessa merkityksessä. Oli vain se hetki eikä tarvinnut stressata seuraavaa päivää. Kaikki eivät tunteneet toisiaan, mutta silti kaikki tulivat toistensa kanssa juttuun. Sellaisia iltoja tarvitsee elämäänsä.

Sunnuntaina heräsin väsyneenä mutta hyvällä tuulella. Jatkoin Lumberjanesien lukemista ja valmistauduin päivään. Sain viestin, että osastomme kauramaito oli lopussa, joten tarjouduin ostamaan sitä matkalla messukeskukseen. Yritin kolmeen kauppaan, joista ensimmäisessä ei ollut kauramaitoa, toinen oli kiinni (aukaisevat ovensa sunnuntaisin vasta klo 11!) ja vasta kolmannessa sitä, mitä halusin.

Selviydyin päivän aikana katsomaan jopa neljää ohjelmaa. Ensimmäisenä vuoro oli raapaleiden taistelu, jossa kirjailijat Magdalena Hai, Artemis Kelosaari, O. E. Lönnberg ja Shimo Suntila ottivat toisistaan mittaa kirjallisin keinoin. Juontajana toimi Mari Saario. Ohjelmanumero oli loistavasti vedetty ja viihdyttävästi suunniteltu. 

Seuraava ohjelma oli kotimaisden kirjallisuuden opiskelijoiden järjestämä haastattelu suomikummasta. Haastateltavina olivat kirjailijat Johanna Sinisalo, Christine Thorel ja Anne Leinonen sekä tutkija Hanna Samola. Koen, että olen ollut kuuntelemassa paljon keskustelutilaisuuksia suomikummasta, mutta ilokseni koin, että sain paljon uusia näkökulmia aiheeseen. Muun muassa Thorel kertoi, että suomalainen spekulatiivinen fiktio on monien yhdysvaltalaisen mielestä helpommin lähestyttävää kirjallisuutta kuin suomalainen realistinen kirjallisuus.

Päivän kaksi viimeistä ohjelmaa menivät osittain päällekäin. Ensiksi kuuntelin Jenna Kostetin ja Siiri Enorannan haastattelun. Messuperinteekseni on jo muodostunut Jenna Kostetin haastattelun kuuntelu, joten eihän tätä voinut jättää välistä. Siiri Enoranta kiinnosti siinä mielessä, että hän on hiljaittain mennyt julkaisemaan uuden teoksen, jonka sirkusmiljöö on erittäin kiehtovan kuuloinen.

Haastattelusta ryntäsin seuraamaan cosplay-kilpailun palkintojenjakoa. En ehtinyt nähdä kilpailijoiden esittelyä, mutta onneksi olin päivän aikana jo nähnyt monta asua. Minun henkilökohtainen suosikkini oli kyllä kaverini oma hahmo, eräs haltia, joka erottui joukosta valkoisella peruukillaan. Tai ehkä olen hieman puolueellinen. ;)

Ohjelmanumeroiden jälkeen oli viimein aika tehdä ostokset. Launtaina olin kierrellyt ympäriinsä ilman rahaa, mutta nyt päätin osaa ne kirjat, joita olin jo ehtinyt harkita.


- Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia. Ostettu jo lauantaina, samalla kun ostin yhden äidilleni.
- Ildefonco Falcones: Paljasjalkainen kuningatar. Tämä kirja jaettiin messuilla kävijälahjana kaikille. Sivumennen sanoen, tänä vuonna oli erittäin hyvät lahjakirjat. Ensimmäistä kertaa kirja vaihtui päivittäin: perjantaina oli John Greenin Arvoitus nimeltään Margo, lauantaina Paljasjalkainen kuningatar ja sunnuntaina Anne Ricen Veren vangit. 
- Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta ja Kevääntuojat. Päätin viimein täydentää trilogian, jonka ensimmäisen osan ostin jo Jyväskylän Finnconissa 2014.
- Lucilla Lin: Vihreä maailma. 
- Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä.

Niin siinä vain kävi, että vaikken yhtään kirjaa aikonut ostaa, mukaan lähti kuusi. Jos sitä loppuvuoden yrittäisi pitää ostolakkoa.

***

Kaikin puolin Turun Kirjamessut oli jälleen kerran onnistunut tapatuma. Messuja oli järjestämässä uusi tekijäjoukko, johon kuului Tommi Kinnunen ja Salla Simukka. Apuna on ollut muun muassa Siri Kolu. Uusi tekijäjoukko näkyi uudenlaisessa ohjelmassa sekä muun muassa cosplay-kilpailussa.

Kirjamessut olivat samalla samat, tutut messut. Siellä oli kaikki, mitä siellä on tottunut näkemään, vuosittain vaihtuvalla variaatiolla luonnollisesti.

Oma vähäinen panostukseni messuihin ei johtunut lainkaan uusista tekijöistä. Pikemminkin koin, että uudet järjestäjät olivat enemmän minun ihmisiäni kuin edellisten vuosien järjestäjä Jenni Haukio. Kinnunen tuntuu melkein tutulta twitterkeskustelujen kautta ja Simukka kirjoittaa paljon minulle läheisen genren kirjoja. Oikeastaan harmittaa, että juuri tänä vuonna minulla ei riittänyt lusikoita kokonaisvaltaiseen messuiluun. 

Silti koen, että sain messuista paljon irti. Aina ei tarvitse olla kaikkialla, kokea kaikkea. Löysin muutaman hyvän jutun ja nautin niistä. Ympäristö oli jo tuttu, joten kaikkea ei tarvinnutkaan kiertää huolellisesti. Viikonloppu sujui hyvin ja olo on nyt väsynyt, mutta tyytyväinen.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...