sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Turun kirjamessut 2017, kaikin puolin erityinen kokemus

Ja yhtäkkiä olikin Turun Kirjamessujen aika.

Tänä vuonna Kirjamessut tuli yllättäen. Toki tiesin sen olemassaolosta, sillä olen mukana seuratoiminnassa, joka organisoi messuille scifi- ja fantasiakirjallisuus Turussa -osaston. Kokouksissa oli puhuttu messujärjestelyistä. Olin jopa tuonut kirppishyllyymme kirjoja myyntiin. Silti messut yllättivät.

Tavallisesti olen valmistautunut messuihin esimerkiksi bloggaamalla tai edes käymällä messuohjelman huolellisesti läpi etukäteen. Laatinut aikataulut, hankkinut kunnon eväät ja suunnitellut kivat asukokonaisuudelle jokaiselle kolmelle päivälle.

Syyskuun alusta olen kuitenkin opiskellut sen verran intensiivisesti, ettei suurelle ajattelulle ole jäänyt aikaa. Niinpä en ehtinyt valmistautua messuihin juuri lainkaan. Mainitsin tästä tuttavalleni kirjailija O. E. Lönnbergille, kun juttelin hänen kanssaan messuilla. Sanoin, että on suuri ihme, että olen edes fyysisesti paikalle. Siihen hän kommentoi viisaasti, että jokaisella on lusikoita tietty määrä ja ne riittävät siihen, mihin ne kulloinkin riittävät. Tänä vuonna minulla oli lusikoita vain siihen, että saavuin fyysisesti paikalle. Loppu tapahtui vahingossa.


Lähes täydellisestä valmistautumattomuudesta huolimatta messut olivat oikein mukava kokemus. Rohkenen jopa sanoa, että messuilla oli viihtyisää juuri tästä syystä. Minun ei tarvinnut vilkuilla kelloa ja juosta pää kolmantena jalkana. Vietin aikaa messuosastollamme, jonne tuli paljon tuttuja, sekä kiertelin hiukan. Kuulin tutuilta kiinnostavista ohjelmista ja osallistuin sitten niihin.

Perjantaina kävin kuuntelemassa Jaana Kapari-Jatan ohjelmaa. Hän kertoi siitä, miltä tuntuu olla kuuluisa kääntäjä. Hän myös kertoili joitain tarinoita ajoilta, jolloin Pottereista vasta alkoi tulla ilmiö. Aluksi pelkäsin, että haastattelu pyörisi minulle jo tuttujen yksityiskohtien ympärillä, mutta onneksi pelkoni oli väärä.

Perjantaina myös päädyin kirjabloggaajien messutapaamiseen ravintola Tiirikkalaan. Tilasin vegeburgerin (kuvassa yllä), jonka pihvi oli tehty nyhtöherneestä. Minulla on nimittäin menossa jälleen lihaton lokakuu. Olisin toisaalta voinut tilata vegeburgerin ilman mitään lihattomuuslupauksiakin. Itse miitti oli leppoisa, rento kokoontuminen, jossa jaettiin messukokemuksia. Itse ehdin olla messuilla perjantaina vain kaksi tuntia, joten oli mukavaa kuulla, mitä kaikkea oli päivän aikana tapahtunut.


Perjantai-illan loppu sujui kotona rentoutuen. Oli tiedossa kirjanjulkistustilaisuus, mutta en lopulta jaksanut mennä sinne. Olin jo matkalla sinne, kun päätin kääntyä takaisin ja mennä kotiin. Myöhemmin harmitti nähdä kuvia tapahtumasta, sillä luonnollisesti kaikilla oli ollut siellä tosi hauskaa. Yritin vakuuttaa itselleni, että oli parempi, että vietin illan lukien Lumberjanes-sarjan neljättä albumia, jonka olin juuri hakenut kirjastosta, korealainen naamio kasvoillani (kuva yllä). Myöhemmin illalla innoistuin vielä piirtämään (kuva alla). En muistakaan, milloin viimeksi olisin uppotunut kuvaan, samalla kuunnellen elokuvamusiikkia. Olin unohtanut, kuinka rentouttavaa se on.


Launtaina minulla oli päivystysvuoroja osastollamme, mutta tänä vuonna päivystys tuntui olevan häilyvä käsite. Kunhan joku oli aina pöydän takana. 

Päivän ainoaksi seuratuksi ohjelmaksi jäi Mauri Kunnaksen haastattelu. Sinnekin päädyin oikeastaan äitini seurauksena. Hän halusi Kunnaksen uuden kirjan nimmaroituna, mutta ohjelmassa ei lukenut erikseen mitään nimmarointitilaisuutta. Päättelin, että esiintymisen jälkeen olisi luonnollisinta mennä pyytämään nimikirjoitus, joten menin seuramaan haastattelua, ja kuinkas ollakaan, Kunnas jakoi sen jälkeen nimikirjoituksia Kansallisen kirjakaupan osastolla. Jonottamisessa meni yllättävän kauan, sillä Kunnas piirsi jokaiselle pienen öttimönkijäisen.

Loppupäivän hengasin ja kiertelin. Tarvitsin selvästi aikaa, jolloin ei tarvitse katsoa kelloa tai olla velvollinen tekemään mitään. Ruokamessuilta sai hyviä maistiaisia, divaripuolelta löytyi löytöjä. Hyvä tekniikkani, käteisen puuttuminen, esti minua tekemästä suuria heräteostoksia.

Lauantain ehdoton kohokohta tapahtui messualueen ulkopuolella. Sain tuttuni kautta kuulla kirjallisuudenopiskelijoiden järjestämistä kirjamessubileistä. No, varsinaisista bileistä ei voi tässä yhteydessä ehkä puhua, sillä kyseessä oli pikemmkin väsynyt hengausilta kirjallisuuden opiskelijoiden ainejärjestötiloissa pienin tarjoiluin. Enimmäkseen istuimme ringissä ja juttelimme, mutta ilta tuntui silti erityiseltä. Ilta tuntui kestävän iäisyyden, sanan positiivisessa merkityksessä. Oli vain se hetki eikä tarvinnut stressata seuraavaa päivää. Kaikki eivät tunteneet toisiaan, mutta silti kaikki tulivat toistensa kanssa juttuun. Sellaisia iltoja tarvitsee elämäänsä.

Sunnuntaina heräsin väsyneenä mutta hyvällä tuulella. Jatkoin Lumberjanesien lukemista ja valmistauduin päivään. Sain viestin, että osastomme kauramaito oli lopussa, joten tarjouduin ostamaan sitä matkalla messukeskukseen. Yritin kolmeen kauppaan, joista ensimmäisessä ei ollut kauramaitoa, toinen oli kiinni (aukaisevat ovensa sunnuntaisin vasta klo 11!) ja vasta kolmannessa sitä, mitä halusin.

Selviydyin päivän aikana katsomaan jopa neljää ohjelmaa. Ensimmäisenä vuoro oli raapaleiden taistelu, jossa kirjailijat Magdalena Hai, Artemis Kelosaari, O. E. Lönnberg ja Shimo Suntila ottivat toisistaan mittaa kirjallisin keinoin. Juontajana toimi Mari Saario. Ohjelmanumero oli loistavasti vedetty ja viihdyttävästi suunniteltu. 

Seuraava ohjelma oli kotimaisden kirjallisuuden opiskelijoiden järjestämä haastattelu suomikummasta. Haastateltavina olivat kirjailijat Johanna Sinisalo, Christine Thorel ja Anne Leinonen sekä tutkija Hanna Samola. Koen, että olen ollut kuuntelemassa paljon keskustelutilaisuuksia suomikummasta, mutta ilokseni koin, että sain paljon uusia näkökulmia aiheeseen. Muun muassa Thorel kertoi, että suomalainen spekulatiivinen fiktio on monien yhdysvaltalaisen mielestä helpommin lähestyttävää kirjallisuutta kuin suomalainen realistinen kirjallisuus.

Päivän kaksi viimeistä ohjelmaa menivät osittain päällekäin. Ensiksi kuuntelin Jenna Kostetin ja Siiri Enorannan haastattelun. Messuperinteekseni on jo muodostunut Jenna Kostetin haastattelun kuuntelu, joten eihän tätä voinut jättää välistä. Siiri Enoranta kiinnosti siinä mielessä, että hän on hiljaittain mennyt julkaisemaan uuden teoksen, jonka sirkusmiljöö on erittäin kiehtovan kuuloinen.

Haastattelusta ryntäsin seuraamaan cosplay-kilpailun palkintojenjakoa. En ehtinyt nähdä kilpailijoiden esittelyä, mutta onneksi olin päivän aikana jo nähnyt monta asua. Minun henkilökohtainen suosikkini oli kyllä kaverini oma hahmo, eräs haltia, joka erottui joukosta valkoisella peruukillaan. Tai ehkä olen hieman puolueellinen. ;)

Ohjelmanumeroiden jälkeen oli viimein aika tehdä ostokset. Launtaina olin kierrellyt ympäriinsä ilman rahaa, mutta nyt päätin osaa ne kirjat, joita olin jo ehtinyt harkita.


- Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia. Ostettu jo lauantaina, samalla kun ostin yhden äidilleni.
- Ildefonco Falcones: Paljasjalkainen kuningatar. Tämä kirja jaettiin messuilla kävijälahjana kaikille. Sivumennen sanoen, tänä vuonna oli erittäin hyvät lahjakirjat. Ensimmäistä kertaa kirja vaihtui päivittäin: perjantaina oli John Greenin Arvoitus nimeltään Margo, lauantaina Paljasjalkainen kuningatar ja sunnuntaina Anne Ricen Veren vangit. 
- Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta ja Kevääntuojat. Päätin viimein täydentää trilogian, jonka ensimmäisen osan ostin jo Jyväskylän Finnconissa 2014.
- Lucilla Lin: Vihreä maailma. 
- Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä.

Niin siinä vain kävi, että vaikken yhtään kirjaa aikonut ostaa, mukaan lähti kuusi. Jos sitä loppuvuoden yrittäisi pitää ostolakkoa.

***

Kaikin puolin Turun Kirjamessut oli jälleen kerran onnistunut tapatuma. Messuja oli järjestämässä uusi tekijäjoukko, johon kuului Tommi Kinnunen ja Salla Simukka. Apuna on ollut muun muassa Siri Kolu. Uusi tekijäjoukko näkyi uudenlaisessa ohjelmassa sekä muun muassa cosplay-kilpailussa.

Kirjamessut olivat samalla samat, tutut messut. Siellä oli kaikki, mitä siellä on tottunut näkemään, vuosittain vaihtuvalla variaatiolla luonnollisesti.

Oma vähäinen panostukseni messuihin ei johtunut lainkaan uusista tekijöistä. Pikemminkin koin, että uudet järjestäjät olivat enemmän minun ihmisiäni kuin edellisten vuosien järjestäjä Jenni Haukio. Kinnunen tuntuu melkein tutulta twitterkeskustelujen kautta ja Simukka kirjoittaa paljon minulle läheisen genren kirjoja. Oikeastaan harmittaa, että juuri tänä vuonna minulla ei riittänyt lusikoita kokonaisvaltaiseen messuiluun. 

Silti koen, että sain messuista paljon irti. Aina ei tarvitse olla kaikkialla, kokea kaikkea. Löysin muutaman hyvän jutun ja nautin niistä. Ympäristö oli jo tuttu, joten kaikkea ei tarvinnutkaan kiertää huolellisesti. Viikonloppu sujui hyvin ja olo on nyt väsynyt, mutta tyytyväinen.

4 kommenttia:

  1. Messuhaahuilussa on omat hyvät puolensa, yleensä olen harrastanut sitä enemmän kuin tällä kertaa :)
    Mukava oli nähdä vegeburgerien parissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli tosiaan mukava tavata uudestaan. Hieman harmittaa, että missasin lauantain spontaanin bloggaajatapaamisen itse messualueella, mutta ehkä Helsingin kirjamessuilla sitten.

      Poista
  2. Paljon ehdit nähdä ja kokea! Nuo lusikat loppuivat multa heti kesken, mutta laskutaitoni onkin aina ollut surkea. Säntäilin suorittamassa enemmän kuin rauhoittumassa. Mutta nautin silti, ja kiva oli tavata Tiirikkalassa - tosi hyvää ruokaa ja paljon, ja samanhenkistä väkeä, mikä sen parempaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oman energian arvioiminen on joskus vaikeaa. Taisin kuluttaa omat tapahtuaenergiani elokuussa Worldconissa. Vedin itseni siellä ihan piippuun, joten kirjamessuille ei jäänyt niin paljon energiaa. Mutta oli mukavaa ottaa rauhallisesti. :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...