sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Fiona Barton: Leski

Tämän tekstin lopussa on löyhä juonipaljastus kirjan loppupuolelta, joten jos et halua tietää sitä, älä lue tekstiä toisen tähden jälkeen.

*

Toimittajana työskennellyt Fiona Barton kertoo romaaninsa Lesken ennakkokappaleen saatesanoissa, että sai ideansa romaaniin kaikista niistä vaimoista, jotka seisoivat ääneti miestensä rinnalla, kun miehet olivat syytettyinä kamalista rikoksista. Mitä nämä naiset ajattelevat? Kuinka paljon he miestensä rikoksista tietävät?

Fiona on luonut romaaniaan varten Jean Taylorin, hyvin tavallisen vaimon, joka on mennyt nuorena naimisiin hurmaavan, hyvin tienaavan miehen Glenin kanssa. Lapsia perheeseen ei ole syntynyt, mikä pariskunta on kokenut raskaana, mutta muuten heillä menee hyvin. Tai ainakin melko hyvin. Aina kun Jean alkaa epäillä Glenin äksyä käytöstä, Glen sanoo heidän olevansa yleisesti ottaen erittäin onnekkaita, onhan heillä toisensa. Ja Jean uskoo. 

Romaani alkaa, kun Glen on vastikään menehtynyt jäätyään bussin alle. Toimittajat piirittävän Jeania, joka istuu linnoittautuneena kotiinsa. Yksi toimittaja, Kate, onnistuu pääsemään sisälle ja saa suostuteltua Jeanin haastatteluun. Mediaa kiinnostaa kuulla, uskaltaako leski viimein puhua. Mitä sanottavaa on naisella, joka on viimeiset pari vuotta seissyt hiljaa seksuaalirikoksesta ja mahdollisesta murhasta syytetyn miehen rinnalla?

Leski etenee useassa aikalinhassa. Välillä seurataan nykyhetkeä, jossa Kate haastattelee Jeania ja välillä palataan aivan alkuun, eli hetkeen, jolloin 2-vuotias tyttö Bella ilmoitetaan kadonneeksi. Romaani seuraa juonta sekä lesken, toimittajan, poliisin että Bellan äidin näkökulmasta. Se, mitä on tapahtunut, paljastuu pikku hiljaa, kuten rikoskirjallisuudessa nyt yleensä onkin tapana.

En erityisemmin pitänyt Leskestä. Suurimpana ongelmana koin päähenkilöiden tylsyyden. Kirjaa kehutaan etukannessa muun muassa Gillian Flynin Kiltin tytön veroiseksi karmivaksi tarinaksi, mikä taatusti nosti odotuksia liikaa. En tosin pitänyt Kiltistä tytöstäkään hirmuisesti, mutta oli se mielenkiintoisempi kuin tämä. Leski nojautuu suuresti Jeaniin, mutta Jeanista on päätetty kirjoittaa mahdottoman puiseva hahmo. Hänellä ei tunnu olevan lainkaan omia ajatuksia. Jeanin ihmistyypin tunnistaa oikeasta elämästä: hieman alistetun naisen, joka ei ole päässyt elämässään kehittymään täyteen potentiaaliinsa. Matalasti kouluttautunut, aviomiehensä hienovaraisesti manipuloima ja vailla sosiaalisia suhteita. Melkein säälitti toimittajia, jotka yrittivät saada hänestä mielenkiintoisen haastattelun, sillä juuri mitään mielenkiintoista ei ollut alun alkujaankaan. 

Muutkin hahmot tuntuivat pitkästyttäviltä. Katen luonne oli sitä, että hän oli mielestään hyvä toimittaja (ja jopa oikeasti käyttäytyi niin), ja poliisi Bob Sparkesin luonne oli se, että hän oli poliisi. Mielenkiintoisin hahmo oli ehdottomasti Glen, mutta hänkin jää hyvin pintapuoliseksi tuttavuudeksi.

Hahmojen lisäksi juoni kummaksutti. Yleensä rikoskertomuksissa on vetävä juoni, joka saa sivut kääntymään, mutta Leski ei missään vaiheessa kunnolla imaissut mukaansa, sillä kirjassa kuvattava rikos ei ollut erityisen mielenkiintoinen. Oikeassa elämässä seksuaalirikokset ovat aina kauhea asia, mutta rikoskirjallisuudessa aivan ylikäytetty aihe, josta ei enää haluaisi lukea lainkaan. Jos en olisi lukenut kirjaa pitkän junamatkan aikana, en ehkä olisi saanut luettua sitä loppuun.

*

Toisaalta samaan aikaan olin kyllä hieman kiinnostunut siitä, miten tarina loppuu. Lesken juoni on rakennettu siinä mielessä erikoisella tavalla, että missään vaiheessa ei ole kunnolla selvää, mitä on tapahtunut. Glen, joka tietäisi kaiken, on kuollut, eikä Jeanin ajatukset paljasta mitään. Lukijalle käy aika varhain ilmi, että Gleniä epäillään Belan kidnappaamisesta, mutta kirja panttaa hyvin pitkään tietoa siitä, onko Glen oikeasti tehnyt sen. Glen vakuuttaa syyttömyyttään niin tehokkaasti, että jopa minä aloin uskoa sitä. Aloin jopa pohtia, olisiko kiinnostavaa, jos lopussa paljastuisikin, että Glen on syytön. 

Olisiko se ollut mielenkiintoinen, rohkea lopetus, vai olisiko se vain turhauttanut? Eikö rikoskirjallisuuden tarkoitus ole saada lopussa selville, kuka todella on syyllinen? Leski olisi ollut aivan toisenlainen tarina, jos niin olisi käynyt. Nyt Leski on hajanainen tarina, josta on vaikea sanoa, mistä se loppujen lopuksi edes kertoo. Jos Glen olisikin ollut syytön, se olisi ollut tarina siitä, kuinka media, poliisi ja lähipiiri pilaavat ensiksi hänen maineensa ja sitten jopa välillisesti aiheuttavan hänen kuolemansa.

ALKUPERÄINEN NIMI:  The Widow
SIVUJA: 366
KUSTANTANUT: Bazar
JULKAISTU: 2016 (suom. 2018) 
SUOMENTANUT: Pirkko Biström
MISTÄ MINULLE: Ennakkokappale

2 kommenttia:

  1. Tämä oli ensimmäinen postaus, jonka luin tästä kirjasta. Olin itsekin odottanut tältä kirjalta paljon enemmän kuin miltä se nyt kuulostaa. Harmi jos se oli noin tylsä! En siis ole lukenut sitä. Kaiken varalta en lukenut juonipaljastustasi... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävin viemässä oman kirjani erään kirjaston poistohyllyyn, ehkä sieltä löydät sen. ;)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...