torstai 31. tammikuuta 2019

S. J. Watson: Kun suljen silmäni


Kaverini kehaisi S. J. Watsonin romaania Kun suljen silmäni, ja koska kaipasin jotain vetävää luettavaa joululoman ajaksi, varasin sen kirjastosta. Romaani kertoo Christinestä, jolla on anterogradinen amnesia. Hän on ollut nuorena onnettomuudessa, josta saadun aivovamman seurauksena hän ei kykene muodostamaan uusia muistoja. Joka aamu hän herää vieraasta sängystä vieraan miehen vierestä ja joutuu joka aamu kuulemaan, ettei ole enää 27-vuotias, vaan keski-ikäistynyt nainen, ja vieras mies on hänen pitkäaikainen aviomiehensä. Hän kykenee muistamaan kyseisen päivän tapahtumat, mutta pitkän, syvän unen jälkeen hänen muistonsa ovat taas kadonneet.

Christine saa kuulla, että hän pitää päiväkirjaa pysyäkseen perillä elämästään. Joka aamu hänen lääkärinsä soittaa hänelle ja muistuttaa päiväkirjan olemassaolosta. Pikku hiljaa päiväkirjan avulla alkaa paljastua, ettei kaikki olekaan niin kuin Christinen aviomies väittää.

S. J. Watson on ottanut romaaniinsa käyttöön idean, johon voi törmärä monessa muussakin paikassa. Mieleeni nousee esimerkiksi elokuva Memento (2000), jonka päähenkilö ylläpitää muistiaan muun muassa tatuointien ja valokuven avulla. Myös Christinen koti on täynnä valokuvia, joiden avulla hän kykenee tunnistamaan miehensä, muut läheisensä sekä muita yksityiskohtia elämästään.

Romaanin jännitys syntyy siitä, kun Christinelle alkaa paljastua, mitä päivien aikana todellisuudessa on tapahtunut. Mielestäni tämä on samalla romaanin heikkous, sillä Christinen päiväkirjamerkinnät ovat epäuskottavan pitkiä, vaikka Christine onkin ennen muistinmenetystään ollut romaanikirjailija ja siksi varmasti taipuvainen pitkään muotoon. En pidä uskottavana, että hän ehtisi päivän aikana kirjoittaa kymmeniä sivuja käsin ja vielä lukea joka päivä edelliset merkinnät, joiden määrä kasvaa joka päivä. Lisäksi Christinen muistuttamistekniikka on mielestäni heikko: jos minulla olisi muistinmenetys, pitäisin yllä jämptiä listaa tärkeästä informaatiosta ilman että tieto pitäisi joka kerta poimia pitkän proosatekstin joukosta. Päiväkirjamerkintöjen aikana selviää nimittäin monia suuria asioita, joista olisi hyödyllistä tietää aamulla aina ensimmäisenä eikä vasta sen jälkeen, kun on lukenut sata sivua päiväkirjaa.

Kuten monissa valtavirtaromaaneissa, tässäkin ongelmaksi lopulta muodostuu se, että romaani on rakennettu vain yhden mysteerin varaan, ja jos siitä ei anneta vihjeitä tarpeeksi usein, mielenkiinnon ylläpito voi olla vaikeaa. Christinen elämä on melko tylsää ja toisteista. Se on ymmärrettävää hänen elämäntilanteessaan, mutta romaanin lukeminen oli tämän vuoksi paikoin hyvin pitkästyttävää. Halusin tietää, mitä Christinelle oikeasti on tapahtunut, mutta välillä romaani unohti tämän asian tyystin useiksi kymmeniksi sivuiksi. Minua ei lukijana kiinnostanut Christinen arki, halusin selvittää arvoituksen. 

Toisaalta Kun suljen silmäni onnistuu kuvaamaan aika hyvin sen ahdistuksen, mikä muistinmenetyksessä voi olla. Christine kokee välillä suurta avuttomuutta, sillä hän ei kykene itse huolehtimaan itsestään, ja usein hän epäilee jopa omien päiväkirjamerkintöjensä todenperäisyyttä.

Tätä romaania on ylistetty takakansitekstissä ja internetissä. Minulle tuli olo, että tämä on kuitenkin yhden hetken ilmiö. Kirja on ilmestynyt vuonna 2011 ja suomennettu heti seuraavana vuonna, mutta en olisi millään törmännyt tähän, ellen olisi kuullut siitä kaverilta. Tällaisia kirjoja julkaistaan paljon: valtavia myyntimenestyksiä ja keskustelun herättäjiä ilmestysmiajankohtanaan, mutta nopeasti unohduksiin painuvia, kun seuraava uusi hittikirja nousee pinnalle. Ihan ok kirjahan Kun suljen silmäni on, mutta en usko, että tästä puhutaan paljon tulevaisuudessa.

S. J. WATSON: KUN SULJEN SILMÄNI
ALKUPERÄINEN NIMI:  Before I Go to Sleep
SIVUJA: 380
KUSTANTANUT: Bazar Kustannus
JULKAISTU: 2011 (suom. 2012) 
SUOMENTANUT: Laura Beck
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

tiistai 29. tammikuuta 2019

Kirjallisuuden opintojen aikana luettuja suomalaisia kirjoja

Suoritin syksyllä 2018 osana kirjallisuuden opintojani suomalaisen kirjallisuuden kurssin, joka käsitteli suomalaista kirjallisuutta keskiajasta itsenäistymiseen. Bloggaan nyt lyhyesti niistä kirjoista, jotka katson lukeneeni kurssin aikana edes suurimmaksi osaksi alusta loppuun.


MINNA CANTH: TYÖMIEHEN VAIMO
SIVUJA: 151
KUSTANTANUT: WSOY (lukemani painos)
JULKAISTU: 1885 (lukemani painos 2017)
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Työmiehen vaimo on viisiosainen näytelmä, joka kertoo työmiehen vaimosta Johannasta, joka kamppailee tuhlailevan, juopon aviomiehensä varjossa elättääkseen pienen lapsensa. Kaikki, mitä Johanna tienaa, Risto vaatii aviomiehen oikeudella itselleen. Lopulta Risto varastaa Johannan kovalla työllä tekemän käsityön, joka oli tarkoitus myydä, eikä Johanna kestä enää. Samalla näytelmä kertoo Homsantuuksi kutsutusta romaninaisesta, jolla on suhde Johannan aviomieheen. Risto käyttää taloudellisesti hyväkseen molempia naisia, eikä kummallekaan naiselle käy hyvin.

Työmiehen vaimoa pidetään oivana esimerkkinä realistisesta kirjallisuudesta ja se on samalla yksi Minna Canthin tunnetuimmissa teoksista. Näytelmällä on myös todellisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, sillä Johannan ahdinko herätti yleisön tajuamaan, että naisten oikeus omaan palkkaan ja omaisuuteen voisi parantaa monien elämänlaatua huimasti.

Mielestäni tämä näytelmä oli erittäin lukemisen arvoinen. Kirjoitin tästä myös kurssiesseen. Yleisesti ottaen kannustan aina lukemaan näytelmiä, varsinkin jos kärsii vakavasti klassikkopelosta. Näytelmät ovat usein varsin juoni- tai hahmovetoisia ja ne eivät juuri koskaan ole erityisen pitkiä, sillä näytelmän on oltava realistisen mittainen, jotta katsoja jaksaa katsoa sen kokonaisuudessaan. Varoitan kuitenkin, että tämä näytelmä voi aiheuttaa akuuttia feministiä raivoa. Vaikka näytelmä on julkaistu 1800-luvun lopussa, monet kohtaukset ovat liian tuttuja nykypäivästäkin.


JUHANI AHO: PAPIN ROUVA
SIVUJA: 449 (iso teksti) 
KUSTANTANUT: Perhekirjat Oy (lukemani painos)
JULKAISTU: 1893 (lukemani 2014)
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Papin rouva on jatkoa Papin tyttärelle (1885), mutta romaani on täysin ymmärrettävissä, vaikka ei aiempaa osaa olisikaan lukenut. Papin rouvassa Papin tyttären Elli on kasvanut aikuiseksi ja on onnettomasti naimisissa. Hänen elämänsä saa piristystä, kun hänen aviomiehensä ystävä Olavi Kalm tulee heidän luokseen viettämään kesää rauhallisen maalaistalon idylliin. Ellin aviomies ei tiedä, että Kalm on Ellin nuoruudenihastus. Yhtäkkiä Elli herää eloon - ja pian huomaa saavansa myös Olavi Kalmilta vastakaikua.

1800-luvulla aviorikosromaanit olivat erityisesti suosittuja, ja varsinkin nainen oli se, joka sortui aviorikokseen. Yleensä tämä johtui siitä, ettei miesten syrjähyppyjä pidetty aviorikoksena, vaan se oli osa miehen luontoa. 1800-luvun kirjallisuudelle oli ominaista kritisoida avioliittoinstituutiota ja sen kaksinaismoralismia. Papin rouva liittyy samaan joukkoon kuin Rouva Bovary ja Anna Karenina, mutta suomalaiseen tyyliin tapahtumat eivät ole aivan niin dramaattisia kuin ulkomaalaisissa klassikkosisarissaan. Papin rouva keskittyy kuvaamaan rakkauden henkistä puolta, eikä se täyty fyysisesti missään vaiheessa. Tässä mielessä Elli ei siis varsinaisesti edes tee aviorikosta, vaikka nykykäsityksen mukaan pettäminen usein lähtee jo siitä, että on tunteita jotakuta toista kohtaan. En nyt itse ota kantaa siihen, mikä on oikeaa pettämistä ja mikä ei.

Papin rouva onnistui yllättämään minut, sillä olen elänyt harhaluulossa, että suomalaisessa kirjallisuudessa käsitellään vain hyvin kesyjä aiheita. Vaikka Elli ei hurjastele miesseikkailusta toiseen, hän käy Olavi Kalmin kanssa lukuisia syvällisiä keskusteluja, joissa käsitellään muun muassa ranskalaisten naisten villiä luontoa. Juhani Ahon kirjoitustyyli on kaiken lisäksi hyvin lähellä nykypäivän tyyliä. Sen kerronta on mutkatonta, mutta samalla kaunista. Romaanin lukeminen on miellyttävää. Se muistuttaa hyvää kartanoromantiikkaa, joka yleensä sijoitetaan Brittien saarille. Tämä ensikosketus Ahon tekstiin kannustaa minua tutustumaan siihen tulevaisuudessa lisää.

Hauska yksityiskohta tämän kirjan lukemisessa on se, että satuin epähuomiossa varaamaan kirjastosta isotekstisen painoksen. (Ensiksi järkytyin kirjan paksuudesta!) Huomasin nopeasti, että isotekstisen kirjan lukeminen on erittäin rentoa, sillä kirjaa voi pitää sopivalla etäisyydellä eikä tarvitse tihrustaa. Lukeminen tuntui myös etenevän reippaasti, sillä sivuilla oli vain vähän tekstiä. Isotekstinen painos saa tosin miinusta täysin anakronistisesta kansikuvavalinnasta. Kannen nainen edustaa enemmänkin 1920-30-lukuja kuin 1800-luvun loppua.

MARIA JOTUNI: RAKKAUTTA
SIVUJA: n. 80, osana isompaa novellikokoelmakokonaisuutta
KUSTANTANUT: Otavan Delfiini-sarja (lukemani painos)
JULKAISTU: 1907 (lukemani painos 1961)
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Maria Jotuni oli lyhyen mitan mestari, ja hänen novellinsakin ovat yleensä vain muutaman sivun mittaisia. Hänen novellikokoelmansa Rakkautta keräsi paljon pahennusta ilmestymisen aikaan, sillä se kertoo enimmäkseen naisista, jotka ovat jollain tavalla pettyneitä rakkauteen. Tässä mielessä novellikokoelman nimi on ironinen. Yksikään kokoelman tarinoista ei ole romanttinen.

Jotunin novellit lyhyestä mitastaan huolimatta tarvitsevat paljon aikaa. Niitä pitää lukea kuin runoutta - monta kertaa, makustellen ja merkityksiä miettiä. Jotunin tyyli on kirjoittaa aukkoista tekstiä, jota lukijan pitää itse täyttää. Tämä antaakin mahdolliset monille tulkinnoilla. Yksi hänen tavaramerkkinsä on kirjoittaa keskustelusta vain toisen puhujan osuudet, minkä seurauksena lukijan pitää päätellä, mitä keskustelukumppani sanoo.

Henkilökohtaisesti Jotunin tekstit eivät innostaneet minua, sillä ne lähentelevät liian paljon runoutta, joka ei ole koskaan ollut lähellä sydäntäni. Teksteistä aukesi kuitenkin mielenkiintoisia näkökulmia, kun niitä kurssin pakottamana tarkasteli lähempää. Joku enemmän runouteen kallistuva lukija voikin saada Jotunin novelleista paljon iloa.


L. ONERVA: MIRDJA
SIVUJA: 292
KUSTANTANUT: Otava (lukemani painos)
JULKAISTU: 1908 (lukemani painos 1982)
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


1900-luvun alussa julkaistu Mirdja herätti paljon pahennusta sen uuden naiskuvan myötä. Mirdja on nainen, joka käyttäytyy kuin mies: hän kulkee vapaasti kaduilla, ei osaa asettua aloilleen, vaihtaa seurustelukumppania useasti ja kärsii eksistentiaalikriisistä. Hän on miesten suosiossa ja naisten kammoksuma. Kukaan ei tiedä, miten Mirdjaan tulisi suhtautua.

En pitänyt tästä kirjasta siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siinä ole kunnon juonta, jota seurata. Romaani on episodimainen, joista jokaisessa episodissa Mirdjassa oli uusi ongelma jota hän yrittää ratkoa jollain tavalla. Teksti on täynnä pitkiä keskusteluja ja monologeja, jotka käsittelevät taidetta ja filosofiaa, ja keskustelut eivät vie juonta oikein millään lailla eteenpäin. Romaanista kyllä näkyy, että L. Onerva on erittäin hyvin lukenut ja haluaa sen osoittaa.

Siitä huolimatta, etten pitänyt Mirdjasta, arvostan sitä kirjana. Se on kunnianhimoinen, erilainen ja rohkea, ja se antaa naishahmolle sellaista itsenäisyyttä, jota naisilla ei kirjan ilmestymisajankohtana todellisuudessa ollut. 1900-luvun kirjallisuudessa alkoikin nousta esiin uusi hahmo, uusi nainen, joka toimi itsenäisesti ja raivasi tietä naisten paremmalle yhteiskunnalliselle asemalle. Vaikka uusi nainen oli 1900-luvun alussa pikemminkin kirjallinen abstraktio kuin kadulla oikeasti käyskentelevä nainen, uudet naishahmot tekivät osansa sukupuolten välisten tasa-arvon parantumisessa.


ANNI SWAN: IRIS RUKKA
SIVUJA: 189
KUSTANTANUT: WSOY (lukemani painos)
JULKAISTU: 1918 (lukemani painos 1987)
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Kurssin viimeisenä kirjana tutustuttiin suomalaiseen tyttökirjallisuuteen Anni Swanin kautta. En ollut koskaan ennen lukenut Anni Swanin kirjoja ja olikin mukavaa tehdä korjausliike tähän selvään puutteeseen. Omiin lapsuuden lukemistoihin vaikuttaa hyvin paljon se, mitä kotona tai lähipiirissä oli, ja minun lapsuudenkotini kirjahyllyssä oli Viisikoita. Iris rukka on kuitenkin suomalainen klassikko, joka tuo tyttökirjallisuuden Suomen Helsinkiin.

Romaani kertoo Iriksestä, jonka äiti on kuollut ja isä seikkailee Amerikassa. Iris elää maalla sukulaisten luona ja hänen kasvatuksensa on retuperällä, ainakin Iriksen kaupungissa asuvien sukulaisten mielestä. Hänen setänsä kutsuu Iriksen Helsinkiin käymään koulua ja asumaan luokseen. Samalla Iris pääsee tutustumaan kaupunkilaisserkkuihinsa. Elämä kaupungissa ei ole helppoa, sillä Iriksen maalaisuus tulee esiin joka tilanteessa eikä hän onnistu juuri koskaan käyttäytymään toiveiden mukaisesti.

Lastenkirjoille ominaisesti tapahtumat etenevät vinhaa vauhtia. Tämä kirja sopiikin nuorille lukijoille, jotka kaipaavat roimasti toimintaa ja uusia käänteitä. Aikuinenkin lukija nautti tästä kirjasta tekstin helppouden takia, ja lisämausteen tuo sen runsas arjen kuvaus. Romaani on suloinen aikakapseli 1900-luvun alun Helsinkiin, jossa soitetaan naapurille telefoonilla, tilataan hevosvaunut ja ajellaan Fazerin kahvilaan syömään leivoksia. Samalla romaani aiheuttaa harmistusta Iriksen kohtelua kohtaan. Lasten asema on ollut tuolloin heikko, eikä kukaan aikuinen tunnu oikeasti ymmärtävän, minkälaisen kulttuurishokin vallassa Iris on. Häntä kutsutaan kiittämättömäksi lapseksi, koska ei menesty opinnoissaan, jotka joku hänelle silkkaa hyvää hyvyyttään maksaa, vaikka oikeasti Iriksen heikko koulumenestys johtuu täysin epäpätevästä opettajasta.

Iris rukka on hiukan aikansa elänyt romaani siinä mielesäs, etten ihan ensimmäisen suosittelisi tätä kaikille nuorille lukijoille, vaan tarjoaisin alakouluikäiselle jotain uudempaa luettavaa. Lukutoukalle tämä voi kyllä upota oikein hyvin, varsinkin jos lukija on kiinnostunut historiasta.

*

Kirjallisuuden opiskelu on sellaista, että vaikka kursseille pitäisi lukea tietty määrä kirjoja, tahti on niin kova, että harvoin kaikkea saa luettua loppuun. Osa kirjoista tulee selattua ja juoni täydennettyä internetistä ennen luentoja. Kirjojen sisällöt ja merkitys kirjallisuushistorialle käydään kuitenkin kurssien aikana sen verran tarkasti läpi, että vaikka en olisikaan niitä virallisesti lukenut kannesta kanteen, katson tuntevani teoksen niin hyvin, että pystyn jotain sanomaan siitä. Jos kirja tulee vastaa esimerkiksi omassa opetustilanteessa myöhemmin, siihen on mahdollista perehtyä silloin paremmalla ajalla.

maanantai 28. tammikuuta 2019

Bloggaajan reissu Helsinkiin - eli kuinka Facebook sekoitti kaiken

Lauantaina 26.1.2019 minulla oli asiaa Helsinkiin. Olin onnistunut haalimaan itselleni päivän ajaksi kolme ohjelmanumeroa: Katariina Heikkilän esikoisromaanin Punainen nyrkki (Aula & Co) julkistustilaisuuden, ystäväni tapaamisen sekä Tähtivaeltaja-päivät, jonne minun piti toimittaa neljä kappaletta Valitut-novelliantologiaa.

Katariina Heikkilä sijoittui Nova-kirjoituskilpailussa ensimmäiseksi vuonna 2017, ja Spinin päätoimittajana olin häneen yhteyksissä ja kävimme läpi voittajanovellia ennen sen julkaisua. Siksi olikin kiinnostunut, kun kuulin Heikkilän saaneen esikoisromaaninsa julkaisuun. Sain kutsun osallistua julkaisutilaisuuteen ja halusin osallistua. Klikkasin itseni osallistuvaksi Facebook-tapahtumassa.

Lauantaina siis astuin Onnibussin kyytiin ja löysin itseni Helsingin Kampista kello 13. Julkaisutilaisuuteen oli vielä tunti aikaa, joten päätin ravita itseäni burritolla. Lounaan jälkeen hain kahvin ja tarkistin Facebook-tapahtumasta julkkaripaikan osoitteen. Reittioppaan mukaan sinne pitäisi mennä kävellen viisi minuuttia. Loistavaa, ei edes mikään kiire vielä!

Suloinen puutalo, jonka ikkunassa kerrotaan, ketä siellä majailee.
Lähdin kävelemeen kohti määränpäätä sankassa lumisateessa ja harmittelin, että aamun laittautumiseni taisi mennä siinä hukkaan. Saavuin määränpäähän, Aula & Con ja Inton tukikohtaan klo 13.45, eli hiukan etuajassa, joten jäin kohteliaasti ulkopuolelle odottamaan, että kello olisi vähän lähempänä tasaa. Kustantamoiden toimitilat vaikuttivat myös pieniltä, joten aloin miettiä, kuinka intiimi tilaisuus on kyseessä. Jos siellä on paikalla vain muutama ihminen, mitä minä siellä teen? Vakuuttelin itselleni, että tapahtumassa luki "avoin pääsy". Jos joku on avoin, silloin sinne on oikeus mennä, eikö vain?
Odotellessa voi ottaa vaikka lumisia selfieitä.
Noin kymmentä vaille tasan alan tehdä havaintoja. Miksei missään näkynyt ketään? Lunta on satanut ainakin viimeisen tunnin, eikä sisäänkäynnille johda yhtiäkään jalanjälkiä. Ovatko kaikki saapuneet tosi ajoissa? Vai tulevatko kaikki erittäin täsmällisesti kello neljätoista paikalle? Kello alkaa olla jo viittä vaille, joten kerään rohkeuteni ja marssin pääovelle. Koputan siihen varovasti ja astun sitten reippaasti sisälle. Kiipeän vanhan puutalon porstuan portaat ylös ja kurkin ympärilleni. Missään ei näy ketään, mistään ei kuulu ääniä. Luulisi, että julkkarien alla olisi edes jotain hulinaa. Koputan vielä porstuan ja eteisen välistä ovea, rohkeammin. Ei vieläkään mitään.

Tässä vaiheessa epäilykseni alkoi herätä. Kaivoin kännykän esiin ja avasin Facebook-sovelluksen. Ehkä muistin kellonajan väärin. Tapahtumasta näen, että kyllä, sen pitäisi alkaa kahdelta ja sijaita juuri siellä, missä parhaillani seison. 

Kunnes huomasin, että tapahtuman kuvauksessa on maininta, että tapahtuma on Kallion kirjastossa. Facebook oli ottanut tapahtuman järjestäjän osoitteen ja mainostanut sitä sijaintia, joten olin vain sokeasti luottanut siihen, ehkä huomannut lukea tapahtumakuvausta huolellisesti. 

Kahden sekunnin sekasorron jälkeen orientoiduin tilanteeseen uudestaan, selvitin Kallion kirjaston osoitteen ja sen, miten sinne pääsee nopeiten. Näköjään Kampista M1-metrolla, joka lähtisi noin viiden minuutin kuluttua. Totesin, että ehtisin juuri ja juuri kiirustaa takaisin Kamppiin, joten tein pikakävelyn maailmanennätyksen ja ostin mobiililipun liukuportaissa metrotunneliin. Laiturilla huomasin, että sen sijaan, että metroissa lukisi ovatko ne M1 vai M2, niissä lukee kaikkea Vuosaarta ja Mellunmäkeä. Kumpi näistä nyt on M1? Yksi metro ehti vilahtaa ohitseni, kun googlasin vielä tätä asiaa, mutta onneksi seuraava tuli pian. Nousin maan pinnalle Hakaniemessä, orientoidun hetken ympäristööni ja ryntäsin Kallion kirjastoon klo 14.20.

Tässä vaiheessa kirjailijan haastattelu näytti olevan jo ohi, ja pikakävelyni seurauksena olin niin läkähtynyt, että jouduin rauhoittamaan sympaattista hermostoani noin kymmenen minuuttia, ennen kun olin tarpeeksi hyvässä hapessa puhumaan kenellekään. 


Sain lopulta esiteltyä itseni kirjailijalle ja kustantajalle ja haukattua pari makupalaa tarjoilusta, mutta muuten julkkarien anti jäi köyhäksi. Jatkossa pitää lukea kaikki tapahtumatiedotteet entistäkin huolellisemmin, sillä Facebook onnistuu vain huonontamaan itseään niin, että kaikki tieto on jotenkin oudosti piilossa, minkä seurauksena sivusto on nykyään lähes käyttökelvoton. 

Onneksi olin sopinut päivälle muutakin menoa, joten säätö muuttui harmituksen sijasta vain hauskaksi kertomukseksi. Onpahan tullut käytyä Aula & Con ja Inton tiloissa, joten osaan sinne nyt helposti, jos vaikka työhaastattelu irtoaisi tulevaisuudessa. ;) 

Julkkarien jälkeen meniin tapamaan ystävääni, tutustuimme Oodi-kirjastoon ja suuntasimme kahvittelun jälkeen yhdessä vielä Tähtivaeltaja-päiville. Kello oli tässä vaiheessa jo hiukan yli kuusi, joten emme ehtineet kuunnella kaikkea ohjelmaa, mutta ehdimme kuulla Johanna Sinisalon, Magdalena Hain ja J. Pekka Mäkelän mietteitä Finlandia-ehdokkuuksista spefi-kirjailijoina. 

Erityisesti keskustelussa nousi esiin se, kuinka Sinisalon voitto vuonna 2000 on raivannut spefille lisää tilaa valtavirtakirjallisuudessa niin, että nykypäivän Finlandia-ehdokaskirjojen sivuilla saattaa olla entistä enemmän kummallisuuksia ilman että niihin edes kiinnitetään suuresti huomiota. Madgalena Hai kertoi, että ehdokkuuden jälkeen hänellä ei ole ollut pulaa esiintymiskeikoista, ja J. Pekka Mäkelä kokee, että häen ehdokkuutensa viime syksynä nosti hänen tunnettuuttaan paljon verrattuna muihin ehdokkaisiin, jotka olivat jo valmiiksi varsin tunnettuja kirjailijoita. Paneelissa kerrottiin myös hauskoja anekdootteja siitä, mitä kaikkea on pitänyt tehdä, kun oma ehdokkuus ei vielä ole ollut julkista tietoa. J. Pekka Mäkelä joutui muun muassa juonimaan viikonlopun sukulointimatkan uusiksi, jotta pääse osallistumaan julkistustilaisuuteen. Sinisalo taas kertoi, että katkaisi raittiushaasteensa juodakseen hiukan kuohuvaa.

Kuvassa vas. Toni Jerrman (vetäjä), Johanna Sinisalo, Magdalena Hai ja J. Pekka Mäkelä.

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Mitfordin murhat aloittaa rikosromaanisarjan, joka kertoo kuuluisasta oikeasti eläneestä sisarrusarjasta, Mitfordin sisaruksista. Mitfordin sisarukset herättivät 1900-luvun alussa paljon keskustelua julkisuudessa, sillä heidän ympärillään pyöri lukuisia skandaaleja ja heidän poliittiset mielipiteet olivat usein ristiriidassa keskenään.

Tässä romaanissa Mitfordin sisarukset tavataan kuitenkin vielä hyvin nuorina. Vanhin, Nancy, on vasta aikuisuuden kynnyksellä. Romaanin päähenkilö on köyhä lontoolaistyttö Louisa, joka saa tuttavansa kautta kuulla lapsenlikkatyöstä Mitfordin kartanossa. Tapahtumarikkaan sattumussarjan seurauksena hän saa kuin saakin paikan, mutta samalla hän sotkeutuu selvittämään kummallista junamurhaa, jonka syyllistä poliisikaan ei osaa keksiä. Mukana selvitystyössä on rautatiellä työskentelevä Guy, joka haaveilee paremmasta urasta poliisina.

Junamurha perustuu todelliseen, selvittämättä jääneeseen murhaan, ja tässä romaanissa kirjailija kirjoittaa oman versionsa siitä, mitä tapahtui. Harmillisesti murhan selvitys meinaa jäädä sivujuoneksi, sillä enemmän sivutilaa saa muun muassa Louisan sopeutuminen kartanon elämään. Romaani tuntuu lupailevan, että tulevissa osissa on luvassa kaameita murhamysteerejä, mutta ensimmäinen osa tuntuu nojautuvan Mitfordin viehätykseen. Lisäksi tämä romaani avaa hauskasti sitä, minkälaista junakulttuuri oli vielä 1900-luvun alussa.

Jessica Fellowes on Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin veljentytär ja tunnettu muun muassa Downton Abbey -kirjoistaan. Kuinkahan paljon Fellowesin kirjoitustaidoilla on ollut merkitystä Mitfordin murhien kustannussopimuksen syntymisessä? Romaani ei nimittäin ole kirjallisesti kovin ihmeellinen. Kerronta on suoraa, melkeinpä toteavaa, ja hiukan käsikirjoitusmaista. Tuntuu, että Fellowes olisi oikeasti halunnut kirjoittaa 1920-luvulle sijoittuvan TV-sarjan. En päässyt hahmojen tunteisiin mukaan, vaikka romaanin aikana ehtii tapahtua vaikka mitä: murhan lisäksi muun muassa pakoillaan pahoinpitelevää setää, osallistutaan salaa tanssiaisiin ja rakastutaan. Kirjan ulkoasu on nätti, mutta sisältö ei jätä jälkeä lukijaan.

En todennäköisesti lue seuraavaa osaan. Sen sijaan kiinnostuin Mitfordin sisaruksista ja voisin harkita lukevani heistä kertovan tietokirjan. Mary S. Lovell on muun muassa kirjoittanut sellaisen.

JESSICA FELLOWES: MITFORDIN MURHAT
ALKUPERÄINEN NIMI:  Mitford Murders
SIVUJA: 398
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2017 (suom. 2018) 
SUOMENTANUT: Laura Beck
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

perjantai 25. tammikuuta 2019

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät


Yksi kevät kuuluu niihin kolmeen kirjaan, joista keskusteltiin Hel-YA-tapahtumassa viime syksyllä yhteisessä paneelissa. Kiinnostuin paneelin aikana kaikista kolmesta kirjasta ja päätin lukea ne. Aiemmat kirjat ovat olleet Anu Holopaisen Sydänhengitystä ja Essi Ihosen Ainoa taivas.

Yksi kevät on historiallinen romaani, joka sijoittuu vuoden 1918 Tampereelle. Se kertoo viidestä teini-ikäisestä tytöstä, johtajahahmosta Lindasta ja hänen siskostaan Katrista, seikkailunhaluisesta Jennystä, itsevarmasta Beasta ja Aadasta, joka haluaisi oikeastaan vain rauhallisen kotielämän eikä mitään sotaa. Romaani kerrotaan enimmäkseen Aadan näkökulmasta, ja Aadan viattomuus pehmentääkin monia raakoja kohtauksia, joita tarinan aikana kohdataan.

Tytöt ovat pestautuneet punakaartilaisten avuksi. Ensiksi he auttavat hoitamalla haavoittuneita, ilman kunnollista koulutusta, mutta kevään edetessä he itsekin päätyvät taistelurintamalle. Kaikesta on pula, ruoasta, vaatteista ja tiedosta. Uutiset kulkevat hitaasti, eikä kukaan uskalla tehdä suuria päätöksiä. Seikkailuna alkanut vapautuminen tehdatyöstä on muuttunut turhankin vakavaksi, varsnkin kun tuttuja alkaa haavoittua.

Tätä romaania on markkinoitu nuortenkirjana päähenkilöiden nuoren iän takia ja kenties sen vuoksi, että Laura Lähteenmäki on profiloitunut nuortenkirjailijana, mutta minun mielestäni romaani tarjoaa hyvin paljon myös aikuiselle lukijalle. Lähteenmäki onnistuu kuvaamaan sodan raadollisuuden hienosti ilman että menee yksityiskohtiin. Itse koin avuttomuuden tunteen ja sen, ettei kukaan oikeasti tiedä, mitä tapahtuu, paljon rankempana kuin veriset kohtaukset. Tätä kirjaa piti lukea hitaasti, sillä se ei ollut kevyt. Rankasta aiheesta huolimatta annoin kirjalle viisi tähteä Goodreadsissa.

Alle kahdensadan sivun mittaiseen romaaniin mahtuu hyvin paljon. Läpi käydään nuorten toiveita tulevaisuudesta, ihastumiset, vaikeat perhesuhteet ja luokkayhteiskunnan tuomat vaikeudet. Olin myös lukevinani rivien välistä seksuaalivähemmistöjen edustusta. Tämä kirja saa minulta vahvat suositukset. Koulussa luetuttaisin tämän yhdeksännellä luokalla oppilailla, jotka ovat harjaantuneita lukijoita. Juonen jännittävyys voi toki saada nuoremmatkin lukijat innostumaan. Niin, ja miksei tätä voisi luetuttaa lukiossakin? Jos romaani kolahtaa aikuiseenkin lukijaan, niin miksei myös lukiolaiseenkin?

Nämä kolme romaania, jotka Hel-YA minulle suositteli, ovat kaikki osoittautuneet erittäin hyviksi lukukokemuksiksi. Suomalainen nuortenkirjallisuus voi hyvin.

LAURA LÄHTEENMÄKI: YKSI KEVÄT
SIVUJA: 170
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppunanpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichien romaani Kotiinpalaajat teki minuun muutama vuosi sitten niin suuren vaikutuksen, että halusin tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Sattumanvaraisella kirjastokäynnillä mukaani tarttui Purppuranpunainen hibiskus, joka on Adichien esikoisromaani. Hibiskus on kukka, ja sen esiintyminen purppuranpunaisena on harvinaista.

Romaani kertoo 15-vuotiaasta Kambilista, jonka isä on vahvasti kristitty ja taloudellisesti menestynyt mies. Puitteet kotona ovat kunnossa: talo on hieno, ruoka on hyvää ja Kambili ja hänen veljensä Jaja ovat hyvissä kouluissa. Sisäisesti perheessä kuitenkin voidaan pahoin. Kambilin äiti on saanut lukuisia keskenmenoja, suljettujen ovien takana huudetaan ja talossa pitää liikkua jatkuvasti varpaillaan. Kaikki on syntiä, ja jos pienenkin rikkeen tekee, isältä saa syytteet kiittämättömyydestä. Kambili on arka ja käyttää lähes kaiken aikansa opiskeluun.

Kambilin täti, hänen isänsä sisko, on kuitenkin eri maata. Täti Ifeoma opettaa yliopistossa ja elää vilkkaassa kaupungissa. Täti näkee, etteivät Kambili ja Jaja voi hyvin, joten hän saa suostuteltua sisaruksen luokseen kylään loman ajaksi. Kambili pääsee näkemään, minkälaista on perheessä, jonka perheenjäsenet oikeasti välittävät toisistaan. Hän kokee olevansa paljon rennompi, vaikka asunto onkin pieni ja ruoka huonompaa. Uudessa ympäristössä Kambili saa rohkeutta olla oma itsensä.

Purppuranpunainen hibiskus on kaunis romaani, mutta tunnetasolle se jättää kylmäksi. Romaani käsittelee hyvin rankkoja aiheita perheväkivallasta ja köyhyydestä kolonisaatioon. Romaani sijoittuu Nigeriaan, jossa omat paikalliskielet ja kulttuurit kituvat, kun englanti on ottamassa valtaa. Englanti nähdään porttina parempaan elämään, ja monet Kambilin lähipiiristä tavoittelevatkin muuttoa Amerikkaan. Rankoista aiheista huolimatta Kambilin sulkeutuneisuus ja perhepiirin ahdistava ilmapiiri jättävät kaiken etäiseksi. Aivan kuin Kambili itse etäännyyttää tapahtumat jonnekin kauas, jolloin lukijakaan ei saa niistä kiinni.

Objektiivisesti katsoen Purppuranpunainen hibiskus on ansioikas romaani, ja on se minuunkin jättänyt jonkun jälkeen. Huomaan ajattelevani sen tapahtumia useasti, sillä Kambilin kasvu arasta, alistetusta tytöstä itsenäisemmin ajattelevaksi nuoreksi naiseksi on kuvattu siinä hienosti. Romaani ei ole niitä voimauttavia kertomuksia, joissa naishahmo nousee sorrosta voimakkaaksi hahmoksi, vaan Kambili pikemminkin saa tervettä itsevarmuutta, joka auttaa häntä tavoittelevaan tasapainoista elämää. Hänen kasvunsa tuntuu todelliselta. Näistä ansioista huolimatta romaani ei onnistunut tekemään niin suurta vaikutusta, kuin Kotiinpalaajat. Tuntui, että molemmissa romaaneissa käsiteltiin hiukan samoja aiheita, mutta siinä missä Purppuranpunainen hibiskus vasta aloitteli, Kotiinpalaajat lataa täysillä. Mielestäni Purppuranpunainen hibiskus oli ihan lukemisen arvoinen romaani, mutta ilmankin olisi pärjännyt. Jos etsit luettavaksi afrikkalaista kirjallisuutta, suosittelen tarttumaan muihin Adichien romaaneihin.


CHIMAMANDA NGOZI ADICHIE: PURPPURANPUNAINEN HIBISKUS
ALKUPERÄINEN NIMI:  Purple Hibiscus
SIVUJA: 328
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2003 (suom. 2010) 
SUOMENTANUT: Kristiina Savikurki
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

maanantai 21. tammikuuta 2019

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään


Romaanin päähenkilö Tom Hazard näyttää tavalliselta nelikymppiseltä mieheltä, mutta hän on todellisuudessa vuosisatoja vanha. Hänellä on harvinainen lääketieteellinen tila anageria, jonka vuoksi hän vanhenee noin viisitoista kertaa hitaammin kuin muut. Hän on vaihtanut identiteettiään useita kertoja ja ehtinyt olla mukana useissa historian merkittävissä tapahtumissa. Nyt hän haluaisi vain elää normaalia elämää. 

Tom kuuluu albatrossiseuraan, jonka jäseniä ovat kaikki, joilla on samanlainen tila kuin Tomilla. Seuran johtohenkilö Heinrich antaa jokaiselle jäsenelle uuden henkilöllisyyden seitsemän vuoden välein. Heinrichillä on paljon suhteita ja rahaa, minkä vuoksi elämä on mukavaa kaikilla seuran jäsenillä. Ainoa sääntö on, ettei minnekään saa asettua pitkäksi aikaa. Hiukan epävirallisempi sääntö on, ettei kannata rakastua.

Nyt Tom elää Lontoossa ja opettaa yläkoulussa historiaa. Hän kärsii pitkittyneestä päänsärystä ja muistoihin vajoamisesta, eikä hän saa mieleltään rauhaa, sillä hänen nuoruutensa rakkaus ja siitä syntynyt lapsi vaivaavat häntä. Ennen kun hänen rakastettuna kuoli, Tom sai kuulla, että heidän tyttärellään saattaa olla samanlainen tila kuin Tomilla. Jossain siis saattaa edelleen elää hänen tyttärensä, mutta Tom ei tiedä, mistä aloittaa etsimisen.

Kuinka aika pysäytetään on erittäin koukuttava kirja, sillä se on kirjoitettu juuri niin ovelasti, että se paljastaa sopivasti, mutta ei lataa kaikkea kerrallaan. Jokainen luku avaa tapahtumia hiukan, mutta houkuttelee samalla lukemaan lisää. Luinkin tämän kirjan paljon nopeammin kuin olin odottanut. Harvoin vastaan tulee näin ahmittava kirja.

Ahmittavuudessa piilee kuitenkin kirjan heikkous. Romaania tulee luettua sellaisella vauhdilla, ettei siihen ehdi keskittyä kunnolla. Mysteeri Tomin lapsen olinpaikasta ja tiedonjano Tomin värikkäästä menneisyydestä innostavat lukemaan nopeasti, ilman että yhteenkään kohtaan pysähtyy. Kirjan jälkeen tuntuu, kuin olisi nauttinut liian suuren annoksen jotain hiukan epäterveellistä ruokaa. Olihan se nautinnollista sillä hetkellä, mutta nyt on vähän huono olo.

Ideana Kuinka aika pysäytetään on herkullinen. Varsinkin olisin halunnut lukea lisää albatrossiseurasta ja sen muista jäsenistä. Tom vaikuttaa oikeastaan tylsimmältä mahdolliselta päähenkilöltä tällaisen tarinan kertojaksi. Toisaalta arvostin samalla sitä, että kirja kertoi ihan tavallisesta jampasta. Tom kaipaa vain yksinkertaista elämää, jonkun rinnalleen ja tiedon siitä, missä hänen tyttärensä on. Hän vain sattuu olemaan sen verran epäonnekas, että on saanut niskaansa ikääntymättömyyden kirouksen.

Tämä kirja käsiteltiin myös Turun Science Fiction Seuran lukupiirissä. Eräs piiriläinen nosti esille, että romaanin juoni muistuttaa erittäin paljon Highlander-elokuvaa (1986). Itse en ole elokuvaa nähnyt, joten en osannnut yhdistää näitä kahta teosta, mutta jos Highlander on tuttu, Kuinka aika pysäytetään ei välttämättä tee vaikutusta täysin uutena, upeana ideana.

Mutta tällaista se on, kun taiteesta puhutaan. Kaikki on tehty ainakin kerran aiemmin, joten täysin uusia ideoita on lähes mahdotonta keksiä. Jokaiselle jokin kokemus on aina ensimmäinen, ja ainakin kirjamaailman ylistysten perusteella Matt Haig on onnistunut tuomaan jotain uutta luettavaa ainakin niille, jotka eivät Highlanderia ole nähneet.

MATT HAIG: KUINKA AIKA PYSÄYTETÄÄN
ALKUPERÄINEN NIMI:  How to Stop Time
SIVUJA: 363
KUSTANTANUT: Aula & Co
JULKAISTU: 2017 (suom. 2018) 
SUOMENTANUT: Sarianna Silvonen
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

lauantai 5. tammikuuta 2019

Vuoden 2018 kirjat

Tuntuu hassulta alkaa listaamaan vuoden 2018 kirjoja. Kokonaisuudessa vuosi 2018 meni lukemisharrastuksen osalta heikosti. Luin minä yli neljäkymmentä kirjaa, mikä on monella mittapuulla paljon, mutta samaan aikaan minulla on olo, että luin huonolaatuisesti. Tuntuu, että olen toistanut tätä joka vuosi. Joka vuosi luen vähemmän. Jotain tälle pitäisi tehdä.

Asetin vuoden alussa tavoitteekseni lukea 55 kirjaa. Se vastasi suunnilleen sitä, mitä sain vuonna 2017 luettua, eli 52 kirjaa. Vuoden aikana laskin tavoitteen kuitenkin 50:een, sillä alkoi vahvasti vaikuttaa siltä, etten pääse muuten tavoitteeseeni. 

Vuoden aikana sain lopulta luettua vain noin 42 kirjaa. Sanon "noin", sillä laskentatapani on ollut hiukan epävarma. Olen lukenut joitain kirjoja, jotka ovat jääneet kesken, mutta jotka olen silti laskenut mukaan. Olen myös joutunut lukemaan joistain teoksista pätkiä sieltä täältä. Kokonaissaldoni on siis noin nelisenkymmentä kirjaa.

Mutta tarkastellaanpa sitä tarkemmin.

Vuonna 2018
  • Luin noin 42 kirjaa. Se tarkoittaa noin 0,8 kirjaa viikossa. Melkein yksi kirja viikossa on vielä aika hyvin!
  • 4 tietokirjaa, joista kaksi Youtuberin kirjoittamaa.
  • 10 sarjakuvaa.
  • 2 novellikokoelmaa.
  • Yksi näytelmä.
  • Yksi lastenkirja.
  • 22 romaania, eli yli puolet lukemistani kirjoista.
  • Ei yhtään uudelleenlukua. (Vaikka luinkin Seitsemää veljestä noin 100 sivua erästä kurssia varten.)
  • 9 englanninkielistä teosta, tosin vain yksi niistä oli romaani. (Vuonna 2017 luin 13 englanninkielistä teosta.) Muuten suomeksi.
  • 19 suomalaista teosta. (Vuonna 2017 luin 18 suomalaista teosta. Määrä on siis kasvanut viime vuodesta, ja prosentuaalinen määrä vielä enemmän. Vuoden 2018 tulokseen on vaikuttanut suomalaisen kirjallisuuden kurssi, jolla olin loppuvuonna.)
  • Aktiivisin kuukauteni lukemisen saralla oli marraskuu, jolloin luin kahdeksan kirjaa.
  • Hiljaista taas oli maalis-, heinä-, elo- ja syyskuissa; luin vain yhden kirjan kuussa.
  • Blogini saralla ahkerin kuukausi oli lokakuu, jolloin julkaisin 12 kirjoitusta.
  • Erityisen hiljaista taas oli syys- ja marraskuissa, jolloin en blogannut lainkaan.
  • Aloitin 6 uutta kirjasarjaa.
  • Luin 7 teosta, jotka kuuluivat johonkin sarjaan.
  • Sain yhden kirjasarjan päätökseen!
  • Luin lisäksi yhden kirjan, joka oli tavallaan sarjan toinen osa, mutta en ollut lukenut aiempaa osaa. (Juhani Ahon Papin rouva on jatkoa Papin tyttärelle, vaikka teokset toimivat itsenäisinäkin.)

Tämä listaus perustuu jokavuotiseen listaukseeni, joka elää vuodesta toiseen tarpeiden mukaan.

Nostoja kirjavuodesta

VUODEN VAIKUTTAVIN
Maria Turtschaninoff: Anaché
Olin lueskellut kirjan alkua rauhallisesti, mutta lopulta kirja imaisi mukaansa sellaisella vauhdilla, että hirvitti. Kirja teki niin suuren vaikutuksen, etten muista, milloin viimeksi olisin ollut romaanin loputtua niin voimakkaassa tunnetilassa. Luin romaanin loppuun Alankomaissa myöhään yöllä ja itkin, sillä tiesin, etten todennäköisesti pitkään aikaan törmää yhtä vaikuttavaan romaaniin. 

VUODEN KOUKUTTAVIN
Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Istuin lukemaan tätä kirjaa kovan kiireen keskellä. Kirja oli seuraava lukupiirikirja ja halusin osallistua lukupiiriin pitkän tauon jälkeen. Ajattelin, että yritän lukea kirjan edes puoleen väliin. Se olikin niin koukuttava, että olin kolmessa päivässä lukenut koko romaanin. Tarpeeksi lyhyet luvut ja cliffhangerit saivat sivut kääntymään, vaikka olisi ollut muutakin tekemistä.

VUODEN FEMINISTINEN RAIVO
Minna Canth: Työmiehen vaimo
Ei Canth turhaan ole suomalaisen feministin kantaäiti. Vaikka tämä oli tiedossani, kun aloin lukea Työmiehen vaimoa, onnistuin silti kehittämään itselleni kunnon raivon, jota purin sitten kanssaopiskelijoiden kanssa luennolla, kun keskustelimme romaanista. En ollut ainoa, joka oli raivostunut romaanin tapahtumista. Ei ihme, näytelmä herätti aikoinaan niin paljon keskustelua, että sen avulla lakia muutettiin niin, että naisilla oli oikeus omaan palkkatuloon.

VUODEN YLLÄTTÄVIN
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
Kertomus punaisista tytöistä vuonna 1918 päätyi lukulistalleni Hel-YA-tapahtuman kautta, mutta en odottanut romaanilta paljoa. Yllättäen romaani paljastui erittäin rankaksi, mutta erittäin palkitsevaksi ja ajatuksiaherättäväksi lukukokemukseksi.

VUODEN KESKUSTELLUIN
Tommi Kinnunen: Pintti
Väitän, että tämä oli keskustelluin kirja Suomessa, jonka vuoden aikana luin. Sitä arvostelujen määrää. Kirja oli minustakin oikein mukava lukaisu, mutta lukaisuksi se jäi. En päässyt kirjaan sisälle haluamallani tavalla.

VUODEN PETTYMYS
Fiona Barton: Leski
Arvostelukappaleena saatu dekkari oli sekava eikä lainkaan niin mielenkiintoa herättävä mitä ylistyssanat antoivat ymmärtää.

Vuoden 2019 tavoitteet

Toistan tämän melkein joka yhteydessä nykyään, mutta haluan ostaa vähemmän kirjoja. Tavoitteeni oikeastaan on, että en osta juuri yhtään kirjaa. Haluan saada luettua ne kirjat, jotka minulla jo on. Tein aktiivista valmistautumista tähän tavoitteeseen jo joulukuussa, kun tavanomaisen kirjakauppalahjakortin sijaan pyysin vanhemmiltani joululahjaksi lahjakorttia ruokakauppaan. Vuoden 2016 joululahjakortissa on vielä hiukan arvoa jäljellä, mutta kun se loppuu, en enää noin vain voi ostella kirjoja. Vuonna 2019 ostelen lahjakortilla ruokaa.

Olen myös miettinyt paljon suhtautumistani lukemiseeni. Olen jo vuosia pyrkinyt lukemaan paljon, jotta saan jonkun maagisen luvun täyteen. En enää halua tavoitella korkeita lukuja. Ymmärrän nyt sen, että ajat, jolloin luin 80 kirjaa vuodessa, ovat takanapäin. Silloin, kun luin niin paljon, elämäntilanteeni oli eri. Opiskelujen ja töiden lomassa sellaiset määrät eivät yksinkertaisesti enää ole realistisia minulle.

Säädin ensi vuoden tavoitteekseni 45 kirjaa. Se on enemmän, mitä tänä vuonna luin. Saa sitä aina vähän haaveilla. En kuitenkaan enää halua leveillä määrällä, vaan haluan lukea laatua. Ahmimisikä on takanapäin.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...