sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2018

Kaikki Blogistania-palkintojen logot: Marja-Leena Liipo
Kirjabloggaajat äänestävät joka vuosi omia suosikkikirjojaan. Äänestys tapahtuu jokaisen bloggaajan blogissa sovittuna päivämääränä kello 10.00. Kilpailussa jaetaan neljän palkintoa: Finlandia, Globalia, Junior ja Tieto. Lisätietoa voi lukea tästä linkistä.

 Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Johanna Sinisalo: Iron Sky - Renaten tarina
2 pistettä: Tommi Kinnunen: Pintti

Luin kuluneen vuoden aikana vain kaksi kotimaista kaunokirjaa, jotka ovat ilmestyneet vuonna 2018. Kirjat ovat myös hyvin erilaisia. Johanna Sinisalon Iron Sky - Renaten tarina on kertomus utopiasta, joka muuttuu dystopiaksi, ja samalla romaani on rinnakkaisteos Iron Sky -elokuvan kanssa. Tommi Kinnusen Pintti taas sijoittuu 1950-luvun Suomeen ja keskittyy työläisperheen ihmiskohtaloita. Molemmat teokset herättivät tunteita ja ne oli taidokkaasti kirjoitettu, mutta Sinisalon romaani kohosi mielessäni teokseksi, jolle haluan antaa ensimmäisen sijan.

Blogistanian Globalia

3 pistettä: Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
2 pistettä: Jessica Fellowes: Mitfordin murhat
1 piste: Fiona Barton: Leski

Matt Haigin kertomus kuolemattomasta miehestä oli erittäin vetävä romaani, jolta sai täydellisen viihdepläjäyksen, eli juuri sen, jota silloin tarvitsi. Se nousi ensimmäiselle sijalle kuitenkin enimmäkseen muiden vaihtoehtojen seurauksena. 

Jessica Fellowesin Mitfordin murhat ei mielestäni ollut erityisen taidokkaasti rakennettu rikosromaani, vaikka se saikin minut kiinnostunut todellisista Mitfordin sisaruksista ja lukemaan heidän elämäkertansa. (Bloggaus toivon mukaan tulossa lähiaikoina.) Fiona Bartonin Leski taas mielestäni oli aika heikko jännäri, mutta päätin nostaa sen listalle, sillä se oli yksi niistä kolmesta vuonna 2018 ilmestyneistä käännösromaaneista, jotka satuin lukemaan. Jo se, että tulen lukeneeksi jonkun kirjan, kertoo jo jotain. Luin sen sentään loppuun. 

Näihin kahtaan ehdokkaaseen suhteutettuna Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään oli oikein mainio teos ja suosittelen sen lukemista lämpimästi, jos kaipaat nopealukuista kirjaa, joka palauttaa uskon siihen, että lukeminen on oikeasti kivaa.
Blogistanian Kuopus

3 pistettä: Laura Lähteenmäki: Yksi kevät
2 pistettä: Essi Ihonen: Ainoa taivas
1 piste: Anniina Mikana: Taikuri ja taskuvaras

Kuten aina, lasten- ja nuortenkirjojen kohdalla valinnanvaikeus on suuri. Luin vuoden 2018 aikana lukuisia hyvä nuortenkirjoja, jotka olisin kaikki halunnut nostaa pistesijoille. Laura Lähteenmäen Yksi kevät oli heti selkeä ykkönen, sillä muistan sen uskomattoman tunteen, minkä koin kirjan lukemisen jälkeen. Arvotin myös korkealle sitä, etten ole pitkään aikaan lukenut vastaavanlaista kotimaista nuortenkirjallisuutta. 

Samalla ansiolla toiselle sijalle nousi Essi Ihosen Ainoa taivas, jossa on aineksia tulla tärkeä kirja monelle nuorelle, joka pohtii elämäänsä hengellisessä ympäristössä. Kirja on ansioikas myös siinä mielessä, että toisin kuin samaa aihetta käsittelevä elokuva Kielletty hedelmä (2009), kirja ei anna kahdeksi vaihtoehdoksi uskoa ja hurjaa biletystä, vaan sen, että usko on mahdollista kyseenalaistaa ja siinä on mahdollista myös pysyä, mutta sen ei välttämättä tarvitse olla ainoa vaihtoehto. 

Erityisesti kolmas sija (1 piste) tuotti vaikeuksia. Olen lukenut monia kirjoja, joita olen pitänyt, mutta päätin nostaa kolmanneksi Anniina Mikaman Taikurin ja taskuvarkaan, sillä kirja onnistui yllättämään käänteillään ja luomaan kauniin mielikuvan 1800-luvun lopun Helsingistä, jossa Dickens kohtaa steampunkin. Mielestäni romaani olisi kaivannut vielä täsmennystä siitä, mihin se haluaa keskittyä, ja monet hahmot tuntuivat epäuskottavilta, mutta kokonaiskuvasta jäi hyvä mieli ja odotan, että jatko-osissa esikoisteoksen kömpelyydet lutviutuvat.

Blogistanian Tieto

3 pistettä: Antti Aro, Antti Tuisku ja Anton Vanha-Majamaa: Antti Tapani

Antti Tuiskun elämäkerta jäi ainoaksi vuonna 2018 ilmestyneeksi tietokirjaksi, jonka luin kuluneen vuoden aikana. Vaikka kirja ei mielestäni ole kielellisesti laadukas, se kirvoitti minut pohtimaan omaa suhdettani Antti Tuskun fanitukseen sekä siihen, minkälaista musiikkibisnes Suomessa on. Kirja on palannut mieleeni useasti sen lukemisen jälkeen.

lauantai 23. helmikuuta 2019

Johanna Sinisalo: Iron Sky - Renaten tarina


Johanna Sinisalon romaani Renaten tarina kertoo Iron Sky -elokuvan tapahtumat Renaten näkökulmasta, aloittaen kuitenkin jo paljon ennen elokuvan tapahtumia ja päättäen tarinan kauas sen jälkeen. Nimensä mukaan romaani kertoo Renaten elämän lapsuudesta vanhuuteen, mutta suurin painopiste sijoittuu aikoihin, jolloni kuunatsit lähtevät Maahan ja vaikuttavat samalla tapahtumiin, jotka johtavat koko maapallon kattavaan ydinsotaan, jonka seurauksena Maa muuttuu asuinkelvottomaksi. 

Johanna Sinisalo on Iron Sky -elokuvan alkuperäisen idean kehittäjä, mutta tarina muuttui tuottajien ja muiden käsikirjoittajien käsittelyssä niin paljon, että lopulta Sinisalo ei halunnut tulla tituleeratuksi elokuvan käsikirjoittajana. Elokuvasta jätettiin pois paljon materiaalia ja taustatyötä, jota Sinisalo oli tehnyt. Ne on nyt hyödynnetty tässä romaanissa. 

Tarinan premissi kuulostaa päätömältä. Natseja, kuussa! Toisen maailmansodan päättyessä natsit, jotka ovat salaa kehittäneet avaruusteknologiansa pidemmälle kuin ovat antaneet ulkopuolisten ymmärtää, pakenevat kuun pimeälle puolelle asumaan ihanneyhteiskunnassa, jossa he samalla rakentavat uutta tappavaa asetta, jolla he viimein voivat valloittaa maan ja saattaa sen kansallisosialismin alle. Romaani keskittyy yhteen nuoreen naiseen, joka elää suljetussa yhteisössä ja omaksuu sen kaikki tavat normaaleina, mutta joutuu kyseenalaistamaan ne, kun saa haltuunsa lisää tietoa natsien todellisesta historiasta.

Johanna Sinisalo lähtee käsittelemään tätä lähtökohtaa täysin tosissaan. Kuunatsien elinympäristö on mietitty alusta alkaen. Miten elämä ulkoavaruudessa on mahdollista omavaraisesti, vieläpä sellaisella tekniikalla, joka olisi voinut olla mahdollista kehittää 1940-luvulla? 

Jari Olavi Hiltunen on julkaissut Kiiltomadossa erinomaisen artikkelin Renaten tarinasta. Siinä Hiltunen pureutuu erittäin syvälle romaanin yksityiskohtiin. Jaan omia ajatuksiani kirjasta tässä bloggauksessa, mutta suosittelen lämpimästi artikkelin lukemista. Varoitan myös, että se spoilaa kirjaa monin paikoin.

Mielestäni Renaten tarina on erinomaisesti kirjoitettu romaani, joka on taattua Sinisalo-laatua maneereidensa ja aiheen puolesta. Maailmaa avataan lehtileikkeiden ja päiväkirjamerkintöjen avulla, ja kaikkea kommentoi jälkiviisas vanhentunut Renate. Romaani kuvaa tarkasti, miltä tuntuu kasvaa totalitaarisessa yhteisössä, jossa ei ole mahdollisuutta vaihtoehtoiseen tietoon.

Renate kiinnostuu hyvin nuorena Maasta ja hänestä tuleekin Maan asiantuntija, historiantutkija sekä opettaja. Hän uskoo, että Maan asukkaat ovat kapitalismin laiskistamia ja tulevat vain ilahtumaan, kun natsit viimein onnistuvat toteuttamaan suunnitelmansa ja valtaamaan Maan takaisin. Maa kiinnostaa Renatea niin paljon, että kun sinne matkustamiseen tarjoutuu mahdollisuus, hän päättää toteuttaa haaveensa.

Renaten usko totalitarismiin on horjunut jo ennen Maahan matkustamista, sillä hänet on kihlattu vastoin tahtoaan Klaus Adlerille, korkea-arvoisalle upseerille, josta povataan uutta yhteisön johtajaa. Kuunatsien pariutuminen ja lisääntyminen on tarkoin vartioitua, sillä pienessä yhteisössä liian läheiset sukulaiset eivät saa lisääntyä. Geenien lisäksi vertaillaan myös luonteiden sopivuutta sekä kysytään pariskunnan mielipidettä. Renate itse kokee miehet vastenmielisinä, erityisesti Adlerin, ja hän yrittää ilmaista sen mahdollisimman hyvin testeissä, mutta lopputuloksen mukaan he ovat 97% yhteensopivia. 

Ulkoisesti Renate esittää kuuliaista natsia ja ottaa paikkansa naisena, joka alistuu kohtaloonsa. Hän toimii aktiivisesti kuitenkin silloin, kun Maahan päätetään tehdä retki. Kuunatsit ovat nimittäin saaneet tietoonsa, että Maassa on supertietokoneita (älykännyköitä), ja he tarvitset sellaisen kehittääkseen teknologiaansa. Renate piiloutuu avaruusalukseen ja matkustaa Maahan, jossa paljastuu, että Adlerin suunnitelmissa on paljon muutakin kuin yhden supertietokoneen nouto.

Maa on Renatelle shokki. Kaikkea on paljon: happea, vettä, ruokaa, kasvillisuutta, muovia... Yksi romaanin vaikuttavimmista hetkistä onkin runsas kuvaus siitä, miten Renate kokee kaiken uuden. Samalla kohtaus on raaka. Se osoittaa, kuinka paljoa me pidämme itsestäänselvyytenä. Renate kauhistelee sitä, kuinka vettä voi juoksuttaa hanasta niin paljon kuin tahtoo ja kuinka kaikkeen, jopa makeaan ruokaan, on lisätty sokeria. Myös kertakäyttökulttuuri ja ihmisten vaikeat sosiaaliset suhteet saavat osakseen ihmetystä. 

Sinisalolla on kyky osoittaa nyky-yhteiskunnan epäkohdat niin räikeästi, että jokaisen hänen romaaninsa lukemisen jälkeen kokee muuttuneensa ihmisenä. Toistuvia teemoja ovat ympäristö- ja tasa-arvokysymykset, jotka vavahduttavat jopa sellaisen lukijan, joka kuvittelee olevansa niistä perillä.

Renaten tarina onnistuu yllättämään monellakin tasolla. Sitä lähtee lukemaan epäileväisenä, sillä nykyään useimpien mielestä natsius ei ole kannatettavaa eikä heidän tekojaan tule hyväksyä. Samalla romaani kuvaa utopiaa, jossa natsiusaate on onnistunut, sillä kaikilla yhteisön asukkailla on kaikki tarvittava. Utopia on onnistunut, koska kaikki pahat asiat on häivytetty pois. Kuussa tosin on oma hierarkiansa: alikeiksi kutsutut ihmiset työskentelevät jossain syvemmällä kuuperässä eivätkä muut kiinnitä heihin huomiota. Onko siis täydellistä yhteiskuntaa edes mahdollista luoda? Maakaan ei ole ihanteellinen, sillä erityisesti Yhdysvaltojen kulutushysteria ja kapitalismi saavat paljon kritiikkiä osakseen. 

Renaten tarina oli Turun Science Fiction Seuran lukupiirin helmikuun kirja. Yleinen mielipide kirjasta oli positiivinen. Paikalla oli jopa yksi, joka ei ollut aikoinut lukea kirjaa, mutta joka oli siskonsa suosituksesta lopulta tarttunut siihen ja lukenut sen päivässä kannesta kanteen. Suurin osa lukupiiristä meni kirjan ja elokuvan vertailuun, mutta paikalla oli myös muutamia, jotka eivät olleet nähneet elokuvaa. Heidän mielestään kirja oli toiminut oikein hyvin yksinäänkin. Suurimmat yllätyksen elokuvan nähneile olivat Renaten vastahakoisuus avioliittoon Adlerin kanssa ja kysymykset Renaten seksuaalisuudesta, sillä näihin ei ollut viitattu juuri lainkaan elokuvassa. Kirja myös pohjustaa paljon paremmin Renaten matkan siihen, kuinka hän lopulta hylkää natsismin. Monien mielestä kirja antaa paljon lisää Iron Sky -maailmaan. Minä en erityisemmin pitänyt elokuvasta, mutta Renaten tarinan lukemisen jälkeen voisin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden.

SIVUJA: 358
KUSTANTANUT: Johnny Kniga
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

torstai 21. helmikuuta 2019

Tapaus Antti Tapani

Muutaman vuoden aikana useat eri kustantamot ovat julkaisseet nykyjulkkisten elämäkertoja tiuhaan tahtiin. Niin Kimi Räikkönen, Kiira Korpi kuin Cheekin ovat saaneet elämäntarinansa kuuluviin kirjan sivuilla. Elämäkerrat kiinnostavat suurta yleisöä ja ne myyvät hyvin. Kustantamoilla onkin tapana julkaista myyntihiteiksi povattuja kirjoja, joilla voidaan rahoittaa muita, taiteellisesti kunnianhimoisia mutta taloudellisesti vähemmän tuottavia julkaisuja. Esimerkiksi Siltala ilmoitti kääntävänsä suomeksi David Foster Wallacen romaanin Infinite Jest, ja siitä voi olla kiittämisen Kari Hotakaisen Tuntematon Kimi -romaania.

Yli kymmenvuotisen pop-musiikkouran tehneestä Antti Tuiskusta julkaisiin elämäkerta syksyllä 2018, ja sekin on ollut menestys, ainakin kirjastojen varauslistoilla. Laitoin kirjan varaukseen heti sen ilmestyttyä ja sain sen käsiini vasta helmikuun alussa. 

Antti Tuisku kiinnostaa minua artistina, sillä olen seurannut hänen uraansa aivan alusta asti ja olen ollut ilahtunut hänen nousustaan yhdeksi Suomen menestyneimmistä muusikoista. Kun Tuisku nousi julkisuuteen vuonna 2003 Idolsin kautta, olin itse 11-vuotias ja erittäin kiinnostunut kykykilpailuista. Aiemmin Suomessa pyörinyt Popstars oli kolahtanut ja fanitin varhaisteini-ikäisen innostuksella sen ensimmäisestä suomalaisesta kaudesta noussutta Gimmel-bändiä. Nyt minua kiinnosti nähdä, miten toimii kilpailu, josta nousee bändin sijasta laulaja.

Ensimmäinen suomalainen Idols on jäänyt voimakkaasti mieleen, sillä samanlaista kilpailua ei ollut Suomessa ennen järjestetty. Yleisö sai äänestää suosikkejaan ja Idols-finalisteista tuli nopeasti kuuluisuuksia. Muistan lähteneeni Antti Tuisku -innostukseen mukaan, mutta muistan myös, kuinka minua hiukan vanhemmat ihmiset vähättelivät Tuiskua ja minua hänen fanittamisestaan. Imin tämän asenteen nopeasti ja hylkäsin pikaisesti Tuiskun kannattamisen. Muistan kuitenkin, kuinka kaverini Idols-levyltä Tuiskun kappaleet tuli kuunneltua useammin kuin muiden.

Antti Tuisku tuli kilpailussa kolmanneksi, mutta hän aloitti nopeasti menestyneen muusikon uran. Tuiskusta tuli minulle pian se artisti, jota pikkusiskoni kuunteli, en minä. Itse siirryin raskaamman musiikin pariin ja Tuiskusta tuli artisti, jota kuulin joskus radiosta.

Vaikken seurannut vuosiin Tuiskun uraa aktiivisesti, huomasin kuitenkin, ettei hänellä 2010-luvun alussa mennyt hyvin. Olin vähän sitä mieltä, että Tuiskusta on tullut tasapaksu poppari. Siksi olinkin yllättynyt keväällä 2015 Tuiskun uudesta musiikista. Muistan olleeni silloin töissä ja kuuntelin siellä radiota. Radiokanava esitteli viikon levyä soittamalla siitä aina yhden kappaleen per päivä. Antti Tuiskun En kommentoi -levy oli sen viikon levy ja päivän kappale oli Hei ho paita pois. Olin positiivisesti yllättynyt kappaleen leikittelevyydestä. Se oli jotain aivan muuta, mitä olin Antti Tuiskulta tottunut kuulemaan.

Pian Tuisku nousikin huimaan suosioon, joka johti kiireiseen festarikesään ja suuriin keikkoihin. Tuiskun biisit alkoivat soida kaikkialla. Aluksi kappaleiden tietty hiomattomuus sai minut vieroksumaan niitä, mutta pian aloin lämmetä. Minulle tuli olo, että Antti on nyt jonkun oikean jäljillä. Antti Tuisku oli onnistunut sanoittamaan hyvin 2010-luvun nuoren aikuisen maailmankuvan, jossa taas mennään rahan takii ja on tosi kiva lähtee töihin kun ulukona on niin pimmeetä. Kappaleet ovat samaistuttavia ja yhteishenkeä nostattavia varsinkin tanssilattialla. Kukapa ei olisi joskus ajatellut, että on painanut aivan liian pitkää päivää.

Niin, Tuiskun suosio ampaisi taivaisiin ja nyt hänestä on kirjoitettu kirja, jossa hän kertoo, mitä kaikkea hänen uraansa on mahtunut. Kirja on tehty yhteistyössä Antti Tuiskun, Antti Aron ja Anton Vanha-Majamaan kanssa. Kirja on kuin pitkä haastattelu, sillä teksti on rakennettu vuoropuhelusta haastattelijan ja Tuiskun kesken. Välillä haastatellaan Tuiskun lähipiiriä. Haastattelumuoto tekee kirjasta erittäin nopealukuisen, mutta samalla myös hiukan epäselvän - kumpi edes Tuiskua haastattelee? Vai kenties molemmat?

Haastattelumuoto antaa myös mahdollisuuksia, joita perinteisessä elämäkerrallisessa kirjassa on vaikea toteuttaa. Antti Tuisku ei nimittäin halua kertoa kaikkea ja sen hän tekee heti kirjan alussa selväksi. Vaikka haastattelija pyrkiikin saamaan Tuiskun kertomaan jotain, Tuisku tietää, mistä haluaa ja mistä ei halua puhua: hän voi puhua asioista, mutta yksityiselämänsä ihmisistä hän ei halua puhua. Niinpä kirja jättää vastaamatta moniin kysymyksiin, joista media on spekuloinut vuosikausia. Asioita kuitenkin nousee esiin: kuinka Tuisku on elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa, kuinka hänellä on ollut selkeä visio musiikistaan alusta alkaen, kuinka hänestä meinasi tulla isä hyvin nuorena, kuinka hän poltti itsensä melkein loppuun kiertueiden aikana. Tuisku myös kertaa rehellisesti uransa virheet ja pohtii jälkiviisaana, mitä milloinkin olisi kannattanut tehdä. 

Antti Tapania on markkinoitu kirjana, jossa Antti Tuisku viimein kertoo, kuka on julkisen persoonan takana. Mainoslauseet ovatkin olleet oikeassa. Kirjan kautta pääsee kurkistamaan Antti Tapanin yksityiselämään, mutta vain sen verran, kuin hän itse haluaa. Kirjan jälkeen on olo, että tuntee hiukan paremmin ihmisen artistipersoonan takana. 

Kirja avaa kiinnostavasti suomalaista viihdemaailmaa ja auttaa myös hahmottamaan sitä, mitä on itse poiminut 2000-luvun aikana median uutisoinnista. Suomen piirit ovat pieniet ja yhden artistin nousu voi olla toiselta pois. Antti Tuisku käykin läpi sekä ylpeyden että kateuden tunteita, joita suomalaisessa musiikkimaailmassa joutuu kokemaan. Faneille tämä kirja on taatusti kiinnostava, mutta vaikka ei olisikaan erityisesti Antti Tuskun fani, voin silti suositella tämän kirjan lukemista. Siihen ei todennäköisesti edes mene paljon aikaa.


ANTTI TUISKU, ANTTI ARO JA ANTON VANHA-MAJAMAA: ANTTI TAPANI
SIVUJA: 351
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Teksti etenee haastattelijan ja Antti Tuiskun vuoropuheluna. Kuvitusta on runsaasti.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

SIVUJA: 81
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia julkaistiin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna. Olin itsekin Turun kirjamessuilla kuuntelemassa hänen haastatteluaan ja päätin ostaa kirjan itselleni. Kirjan lukeminen venähti, sillä lyhyiden tarinoiden takia pidin pitkiäkin taukoja ennen kun tartuin kirjaan uudestaan. Hidas lukutahti ei tarkoittanut tylsää kirjaa - kirjan tarinat pikemminkin saivat enemmän huomiota, kun niitä luki vain muutaman kerrallaan.

Koiramäki-kirjat kuuluvat voimakkaasti lapsuuteeni ja onkin Kunnasta kiittämisen, että kiinnostuin hyvin nuorena historiasta. Pärjäsin pitkään koulussa historiantunneilla, sillä perusasiat olivat hallussa. Vaikka Kunnaksen kirjat on suunnattu lapsille, niitä varten on tehty huolellinen taustatyö, joten kirjan sivuilla oleviin faktoihin voi luottaa.

Tämän seurauksena Koiramäen Suomen historiaa voi pitää lähes kulttuuritekoa Suomelle. Lukuisat lapset ovat kirjan seurauksena taatusti aiempaa paremmin perillä Suomen historiasta. Ei se ihan turhaan juhlavuotena ilmestynyt. Kunnas käy kirjassa läpi Suomen historiaa keskiajalta aivan autonomian aikaan asti. Kytkös Koiramäkiin on löyhä, mutta ihan paikallaan, varsinkin jos kirjaa on tarkoitus lukea lapsille, jotka tuntevat Koiramäen väen entuudestaan. Koiramäen esivanhempia löytyy monista historian merkkitapahtumista, ja pääsevät he tarinoiden päähenkilöiksikin välillä, jos tarina ei varsinaisesti vaadi jonkun oikean historiallisen henkilön läsnäoloa. Voin kuvitella, kuinka tätä kirjaa lukiessa monet lapset (ja vanhemmatkin) oppivat paljon uutta Suomen historiasta.

Minullekin kirjan lukeminen oli hyödyllistä, sillä satuin lukemaan kirjaa sellaisten kurssien kanssa, joissa tarvitsi historiantietoisuutta. Kirja palautti mukavasti mieleen monia asioita, jotka olivat päässeet karkaamaan mielestä.

Suosittelen tätä kirjaa erittäin lämpimästi lahjaksi lapsiperheille tai vaikka opettajan omaan kirjastoon, jos opetettava aine sattuu olemaan historia tai äidinkieli. Historia lienee ilmiselvää, mutta näen tässä kirjassa myös potentiaalia äidinkielen opetukseen: jollekin seiskaluokkalaiselle tämä voi olla se kirja, joka innostaa lukemaan. Kerronta on helppoa ja kuvitus on täynnä hauskoja yksityiskohtia.

Kunnaksen mukaelma Albert Edelfeltin maalauksesta
Kaarle-Herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista.
Kirjan sisällys:

maanantai 4. helmikuuta 2019

Elina Rouhiainen: Astienvartija (Väki 2)

Aistienvartija jatkaa Elina Rouhiaisen Väki-trilogiaa. Edellisen osan päähenkilö Kiuru on muuttanut Pohjois-Irlantiin opiskelemaan sisäoppilaitokseen. Kätevää sisaoppilaitoksen tiukoissa säännöissä on se, ettei Väki, joka jahtaa Kiurua ja hänen piiriään, pääse turvatoimien läpi Kiuruun käsiksi. Kiuru on ainoa, joka muistaa oman piirinsä kesken koetut edelliskesän tapahtumat, sillä muilta hän on poistanut muistot kesään liittyen. Näin on kaikista turvallisinta.

Tämä sarjan toinen osa keskittyy enimmäkseen Kiurun ystävään Bollywoodiin, jonka tarina alkaa Latviasta, jossa hän saa merkillisen kirjeen. Kirjeessä on lentolippu Pohjois-Irlantiin ja kehoitus etsiä Kiuru-niminen tyttö. Bollywoodilla ei ole mitään hajua, kenestä on kyse, mutta koska hänen elämänsä ei tunnu etenevän Latviassa, hän menee lentokentälle. Pohjois-Irlannissa hän saa kuulla, että hänen erikoiset ominaisuutensa ovat osa kykyjoukkoa, jotka yhdessä muodostavat piirin. Kokonainen piiri koostuu aina viidestä eri kyvyn taitavasta ihmisestä, ja yhdessä he ovat voimakkaita. Väki taas on joukko, joka yrittää väkivalloin kerätä itselleen kokonaisia piirejä. Tästä päästäänkin siihen, miksi Bollywood ei muista mitään. Jos kukaan heistä ei tiedä kuuluvansa piiriin, Väki ei voi ottaa heitä kiinni.

Aistienvartija käyttää paljon aikaa siihen, että piiri kootaan jälleen kasaan ja muistot palautetaan. Hetkellisellä muistamattomuudella Kiuru, Bollywood, Dai ja Nelu ovat onnistuneet harhauttamaan Väkeä, mutta pian se on taas heidän kintereillään. Piirillä on myös ongelma: heiltä puuttuu viides jäsen, joka vahvistaisi heidän voimaan. He tietävät, että alkuperäinen viides jäsen menehtyi lapsena ja lapsen kyvyn on varastanut Kiurun lapsuudenaikainen ystävä Samuel, mutta kukaan ei halua tehdä yhteistyötä Samuelin kanssa. Onneksi Nelu on löytänyt päiväkirjan, jossa on paljon tietoa piiristä, voimista ja Väestä, ja sieltä löytyykin apua siihen, miten piiri saadaan täydennettyä.

Väki-sarja alkoi vahvasti ja pidin erityisesti Muistojenlukijan lopussa, jossa Kiuru joutuu poistamaan uusien ystäviensä muistot. Aistienvartija taas tuntuu hakevan itseään. Se ei tarkoita, etteikö kirjan lukeminen olisi ollut miellyttävää: pidin erityisesti Kiurun ja Bollywoodin kouluseikkailuista ja koko Euroopan kattavasta roadtripistä. Kirjan lopussa olin kuitenkin kummastuksen vallassa: mitä hahmot oikein oppivat tässä romaanissa? Kirja alkaa siitä, kun Väki jahtaa heitä, ja loppuu siihen, kun Väki jahtaa heitä edelleen. Sarjan päätösosaan ladataan paljon, ja minulla on olo, ettei kaikkea saada siinä selvitetyksi.

Spekulatiivisen fiktion lukijana olen myös pettynyt siihen, kuinka vähän hahmojen voimia kirjassa hyödynnetään. Mukana on muistojen ja ajatusten lukua, aistien vääristämistä sekä tunteiden ja unien hallintaa. Hahmot ovat suurimman osan ajasta niin stressaantuneita, etteivät he halua käyttää voimiaan. Onhan tämä realistista... mutta kirja tuntuu hukkaavan potentiaaliaan jättämällä yliluonnolliset kyvyt sivuun. 

Ennen kirjan lukemista olin kiinnostunut siitä, että Aistienvartija on tiettävästi ensimmäinen lukemani romaani, jonka päähenkilö on muunsukupuolinen. (Lukuunottamatta David Levithanin Every Dayta, mutta siinä päähenkilön sukupuoli on määrittelemätön spefisistä syistä, kun taas Bollywoodin sukupuoli-identiteetti on todellista totta ja meidän arkielämässämme mahdollista.) Olen ilahtunut, kuinka normaalisti Bollywoodin muunsukupuolisuutta siinä käsitellään. Hän on, eikä siitä tehdä kovin suurta numeroa, mutta samalla tekstissä on hiukan infoa niille lukijoille, jotka eivät ole muunsukupuolisuuteen aiemmin törmänneet. 

Aistienvartija loppuu kuin veitsellä leikaten, ja olenkin kiinnostunut tietämään, miten trilogia saa päätöksensä. Mielestäni siihen liittyy riskejä - seuraavan osan nimi, Unienpunoja, viittaa siihen, että Dai olisi pääosassa. Aistinevartija ei kuitenkaan onnistunut nostamaan Dain pisteitä silmissäni. Mitähän tästä jurottavasti, mustasukkaisuuteen taipuvasta pojasta paljastuukaan?

ELINA ROUHIAINEN: AISTIENVARTIJA
SIVUJA: 411
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

lauantai 2. helmikuuta 2019

Aino Kallas: Sudenmorsian


Osana Suomen kirjallisuuden opintokokonaisuutta oli kahden opintopisteen essee. Alun perin tarkoitukseni oli tehdä Timo K. Mukan romaanista Maa on syntinen laulu, mutta aivan viime hetkillä päätin vaihtaa romaania. Tajusin, että kirjalistassa on Aino Kallaksen Sudenmorsian, jonka olin jo aiemmin lukenut. Päätin lukea romaanin uudestaan uusin, opinnoissa pidemmälle edennein silmin.

Romaani kertoo Aalosta, Priidik metsävahdin vaimosta, joka eräänä päivänä susijahtia seuratessaan saa sudelta kutsun tulla suolle. Kutsu on voimakas, ja vaikka Aalo aluksi yrittää sitä vastustaa, juhannusyönä hän ottaa kutsun vastaan ja saa ylleen sudenturkin, jonka turvin pääsee kokemaan aivan uudenlaista hekumaa. Ihmissudet ovat kuitenkin nousseet riesaksi Hiidenmaalla, eikä Aalokaan ole turvassa yhteisöstä, joka pitää kaikkea vierasta vaarallisena.

Käsittelin esseessäni romaania 1900-luvun alun modernismin ja uuden naiskuvan näkökulmasta. Vaikka suomalainen modernismi liitetään usein 1950-luvulle, jo vuosisadan alussa, varsinkin 1920-luvulla, oli nähtävissä modernismin merkkejä: romaanit käsittelivät nykyaikaa, uusia keksintöjä ja kaupunkielämää. Tässä suhteessa Sudenmorsian on poikkeus, sillä se sijoittuu 1600-luvun talonpoikaismiljööseen, mutta maalaismiljööstään huolimatta Aalo on luettavissa osaksi 1900-luvun uutta naiskuvaa. 

Aalo ei suostu asettumaan yhteiskunnan muottiin yksipuolisena kilttinä vaimona, vaan hänessä on kaksi puolta, yön villi peto ja päivän kuuliainen puoliso. Hän itse kokee elämänsä hyvänä eikä hänellä ole vaikeuksia sovittaa kahta puoltaan elämäänsä, mutta kyläyhteisö ei pysty hyväksymään Aaloa. Näin Aalo kuvastaa 1900-luvun alun naista, jossa on monta puolta ja joka ei koe puolien olevan toisiaan poissulkevia, mutta joita muiden on vaikea sulattaa. 1900-luvun alussa todelliset naiset kamppailivat esimerkiksi perheen ja ammatin yhdistämisessä - muun muassa Aino Kallas.

Nykylukijasta Aaloa voi olla vaikea pitää erityisen feministisenä hahmona, sillä hänen puolestaan tehdään paljon päätöksiä, ja romaanin lopussa Aalon aviomies vielä päättää, mitä Aalon susimuodolle tapahtuu. Aaloa voi olla vaikea nähdä suoraan uuden naisenkaan näkökulmasta, sillä hän ei tunnu tekevän romaanin aikana yhtään päätöstä itse. Hänet on jo syntymästään saakka merkitty paholaisen merkeillä eli punaisilla hiuksilla ja luomella vasemman rinnan alla, ja suden kutsu suolle kuvataan enemmänkin pakkomielteenä kuin aktiivisena päätöksenä ryhtyä ihmissudeksi. Aalolle ei anneta vaihtoehtoja, vaan hänet on merkitty lankeavaksi ilman hänen omaa päätöstään. Tarkastelinkin tätä esseessäni huolellisesti ja tulin lopulta lopputulokseen, että vaikka Aalo ei itsenäisesti teekään kaikkia elämänsä ratkaisuja, romaani silti kuvastaa sitä, kuinka uusi nainen yrittää saada itselleen vapautta. Aalossa on syntymästään saakka monta puolta ja kun hän päästää kaikki puolet vapaaksi, hän kokee itse olevansa täysi. Romaanin julkaisuajankohta vain on voinut vaikuttaa siihen, kuinka Aalon tarina on kerrottu. Maailma ei kenties ollut silloin valmis lukemaan täydellisen aktiivisesta naishahmosta, vaan Aalon kamppailu piti kertoa toisin.

Sudenmorsian on mielestäni edelleen erittäin mielenkiintoinen teos, enkä päässyt kahdeksan sivun esseessäni edes lähellekään sitä syvyyttä, mistä olisin halunnut romaania tarkastella. Se sisältää lukuisia viittauksia Raamattuun, paikalliseen historiaan ja ihmissusimyyttiin. Teksti vilisee latinankielisiä lainauksia ja jopa sen vanhahtava suomen kieli tarjoaisi mielenkiintoisia tutkimusmahdollisuuksia. En lainkaan ihmettele, että Sudenmorsiamesta on kirjoitettu lukuisia artikkeleita ja väitöskirjoja. Se toimii sekä yhdellä istumalla luettavana kauniskielisenä romaanina, josta voi nauttia hetken ja laittaa sen jälkeen sivuun, mutta kun siihen alkaa paneutua, tekstistä on löydettävissä lukuisia tasoja. 


AINO KALLAS: SUDENMORSIAN. HIIDENMAALAINEN TARINA
SIVUJA: 141
KUSTANTANUT: Otava (minun painokseni)
JULKAISTU: 1928 (minun painokseni 2003)
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Edellinen bloggaukseni Sudenmorsiamesta.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...