perjantai 5. huhtikuuta 2019

Proosalukijan tutkimusmatka runouden äärelle. Lyyra Virtanen: Epätodellisuus

olen aika monta runoa jo kirjoittanut masennuksesta
ja tiedän etten ole ainoa
mutta onhan se nyt ihan saatanan väärin tuhlata koko
nuoruus sairaudelle
- Katkelma sivulta 63

Epätodellisuus on Lyyra Virtasen esikoisteos. Se on 72:n sivun mittainen runokokoelma, joka on Virtasen sanojen mukaan kirjoitettu kesällä 2018. Kiinnostuin runoteoksesta viime syksynä, kun tapasin Lyyran opiskelijatuutoroinnin yhteydessä. En ole ollut tuutoroinnin jälkeen häneen erityisen paljon yhteydessä, sillä 6. vuoden ja fuksin opintotiet kohtaavat melko vähän. Satuin kuitenkin törmäämään häneen Twitterissä, missä aloin häntä seuraamaan. Pian minulle selvisi, että hän on julkaissut runoteoksen. 

Matkalla teokseen

En ensiksi ollut kiinnostunut runoteoksesta, sillä minä ja runot emme tule toimeen. Olen joutunut opintojeni takia opiskelemaan aika paljon runouden teoriaa, mutta se on aina perustunut ulkoaopetteluun. Todellista ymmärrystä en ole onnistunut saavuttamaan. Olen aina kallistunut enemmän proosan ja jopa draaman puoleen. Muistan jo lapsuudesta, kuinka hyppäsin fantasiakirjallisuuden trubaduurikohtausten yli, sillä runous ei mielestäni vienyt juonta millään lailla eteenpäin.

Alkuvuodesta 2019 minun piti osallistua kirjallisuuspedagogiikan kurssille, johon kuului iltapäivän mittainen Runoutta oppimaan -seminaari, joka oli järjestetty yhteistyössä Turun yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen ja Koneen Säätiön projektin ”Miten luemme? Kaunokirjallisuuden lukemisen muodot kirjallisuudenopetuksessa” kanssa. Seminaarin aikana, ja erityisesti oppimispäiväkirjan äärellä, huomasin suhtautumiseni runouteen muuttuneen. Ensinnäkin, jos mielin äidinkielenopettajaksi, minun on pystyttävä opettamaan runoudesta edes jotain. Toiseksi, seminaarissa puhuttiin paljon ilmiöstä nimeltään runopelko. Ihmiset pelkäävät lukea runoja, koska he pelkäävät ymmärtävänsä ne jotenkin väärin. Seminaarissa nousikin esiin se, kuinka taiteen opetus koulumaailmassa on haastellista, sillä koulumaailma opettaa siihen, että on olemassa oikea ja väärä vastaus. Oppilaat ymmärtävät helposti, että opettajan mielipide runon tulkinnasta on oikea, tehden oppilaiden omasta tulkinnasta väärän. Tästä syntyy käsitys siitä, että he analysoivat "väärin". 

Olen itse kärsinyt tästä väärin analysoimisen pelosta. Taustalla vaikuttaa pitkä kirjallisuusanalyysin perinne, jonka mukaan erityisesti runoudesta täytyisi osata huomata ne vihjeet, joita kirjoittaja antaa "oikean" tulkinnan löytämiseksi. Asiaan on lisäksi vaikuttanut äidinkielen oppituntien kehnot arvosanat runoanalyyseistä, kun näitä vihjeitä ei ole onnistunut löytämään opettajaa miellyttävällä tavalla. Omalle tulkinnalle ei ole annettu tilaa, minkä seurauksena olen ajatellut, etten ymmärrä runoutta, sillä tulkitsen niitä väärin.

2000-luvulla kirjallisuuspiireissä on alkanut puhaltaa uudet tuulet. Esimerkiksi lukijakeskeinen tutkimus on nousussa. Akateemikkoja kiinnostaa, miltä lukeminen tuntuu ja miksi ihmiset edes lukevat. Samalla myös oma asenteeni on muuttunut. Minulla on lukijana oikeus ottaa teksti omakseni ja tulkita sitä haluamallani tavalla. Toki kirjallisuuden tunteminen vaikuttaa, sillä kirjailijat tuppaavat käyttämään tunnettuja kirjallisia keinoja, jotka tehostavat viestiä, jonka he haluavat teksteillään välittää. Kirjallisuuden opetuksen pitääkin keskittyä siihen, että oppilas ymmärtää, miten esimerkiksi yleisten retoristen keinojen avulla lukijaan pystytään vaikuttamaan. Analyysilla ei ole olemassa oikeaa tai väärää vastausta, mutta analyysi täytyy perustella tekstillä, joka on tarkastelun kohteena. 

Lukijalla on oikeus tulkita runoutta miten hän haluaa. On luonnollista, että tekstiä heijastaa omaan kokemusmaailmaansa, josta saa pohjaa tulkinnalle. Tätä vakuuttaa myös aivotutkimus, jonka mukaan ihmisellä on tapana huomata enimmäkseen asioita, joilla on hänelle jokin merkitys. Tämä on nähtävissä esimerkiksi kielen havaitsemisen tutkimuksissa: ihminen kykenee erottamaan hyvinkin pieniä äänteellisiä eroja omasta äidinkielestään, mutta jos äänne ei kuulu hänen äidinkieleensä, sitä voi olla vaikeaa erottaa muista samankaltaisista, omalle äidinkielelleen vieraista äänteistä. (Lähde: Vieraan kielen äänteiden oppimisen luentosarja Turun yliopistossa.)

Oman kokemusmaailma tarjoaa tulkintapohjaa, mutta yksi taiteen vaikuttamiskeinoista on muotoilla taide niin, että se on aseteltu jotenkin eri tavoin kuin miten arki toimii. Runous voikin olla erittäin mieluisa muoto monelle juuri sen takia, että uudella tavalla aseteltu teksti voi auttaa huomaamaan jotain sellaista, mihin ei aiemmin ole kiinnittänyt huomiota. 

Epätodellisuus

Lyyra Virtanen jakoi Twitter-tilillään kuvan runoteoksensa yhdestä sivusta. Kielen proosamaisuus kiinnitti huomioni. Teksti on aseteltu runomaisesti, mutta jos asettelun poistaisi ja tekstiin lisäisi välimerkkejä, voisivat runot olla kuin proosakatkelmia. Runouden vaikea muoto on työntänyt minua aiemmin kauemmas siitä, mutta selkeään luettavaan muotoon kirjoitettu runous sai aikaan minussa innostuksen haastaa itseni vannoutuneena proosalukijana. Varasin Epätodellisuuden kirjastosta.

Proosamaisuus ei tietenkään tee runoudesta proosaa. Teksti on kirjoitettu runoudeksi ja siksi se on runoutta. Virtanen käyttää teksteissään pikemminkin tyyliä, joka saa runot tuntumaan arkisilta ajatuksilta, jotka on puuskahdettu jossain vaiheessa paperille ja jätetty siihen elämään. Tämä toimii erinomaisesti varsinkin siitä syystä, että runot tuntuvat erittäin henkilökohtaisilta.

Epätodellisuus käsittelee mielenterveysongelmia, ihmissuhteita, identiteetin ymmärtäistä, taloushuolia sekä lukuisia muita aiheita, joita erityisesti nuoren aikuisen elämässä voi olla, kuten kasvua ja epäoikeudenmukaisuutta sekä sitä, kuinka ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. Virtanen on onnistunut välittämään kuvan siitä, miltä tuntuu, jos ei jaksa tai jos ei saa viestiään perille.

Vaikeuden aiheiden lisäksi runoissa on myös huumoria. Runot osoittavat, että vaikka elämä olisi hankalaa, sieltä löytyy myös hauskoja hetkiä. Sieltä voi löytyä myös ironiaa, sillä mielenterveysongelmat aiheuttavat välillä kummallisia tilanteita.

Virtasen runoja on helppo lukea. Samalla ne ovat hyvin raskaita, varsinkin kun Twitterin perusteella runoussa on mukana omaelämäkerrallisuutta. Runot saavat toivomaan, että jokin muuttuisi, kenties yhteiskunnallisella tasolla, jotta mahdollisimman monen ei tarvitsisi enää kokea runojen puhujan ajatuksia. 

Epätodellisuus on runoteos, johon proosalukijan on helppo tarttua. Suosittelen siis haastamaan itsesi. Minulle suurin haaste runoudessa on sen äärelle pysähtyminen. Olen tottunut paahtamaan romaaneja läpi nopealla tahdilla. 72:n sivun mittaisen runoteoksen olisi helposti lukenut yhdessä illassa, mutta mitä siitä olisi jäänyt käteen? Runous pakottaa joskus hidastamaan. Joskus se on erittäin tervetullutta. 

LYYRA VIRTANEN (ENT. MAISA VIRTANEN): EPÄTODELLISUUS
SIVUJA: 72
KUSTANTANUT: Mediapinta
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Lyyra Virtanen opiskelee Turussa suomen kieltä. Esikoisteoksensa hän ehti julkaista entisellä nimellään, joten kirjan kannessa lukee edelleen Maisa Virtanen ja kirja löytyy kirjastoista ja kirjakaupoista sillä nimellä. Lyyran Twitter-elämää voi seurata täältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...