torstai 30. toukokuuta 2019

Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa - Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa

Kirsi Vainio-Korhosen tuorein kirja Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa kertoo turkulaisista seksityöntekijöistä 1800-luvun alussa. Kirja pohjautuu Turun poliisikamarin veneeristen tautien tarkastuskirjaan. Veneerinen tarkoittaa sukupuolisuuteen liittyvää. Lokakuun 18. päivänä vuonna 1838 Turussa tehtiin maan siihenastisen historian laajin kuppatarkastus, jossa yhden päivän aikana kymmeniä naisia tarkastettiin sukupuolitautien varalta ja heidän tietonsa kirjattiin poliisin valvontakirjaan. Seuraavan kymmenen vuoden aikana tietoja tarkastuksista kertyi 164 kappaletta.

Tarkastuskirjaan kirjattuja naisia kutsuttiin tarkastusnaisiksi. Vaikka tarkastuskirjassa ei suoraan mainita naisten elättäneen itseään seksityöllä, sukupuolitautien tartuntojen lukumäärästä on mahdollista päätellä, että naiset ovat todennäköisesti niin tehneet. Viranomaisilla on myös täytynyt olla joku syy epäillä näiden naisten levittävän sukupuolitauteja, mikä sekin puhuu seksityön mahdollisuuden puolesta.

Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa kertoo näiden tarkastusnaisten elämästä. Se pureutuu seksityötä syvemmälle, sillä harva naisista elätti itsensä pelkällä seksityöllä. Kirja käsittelee vähävaraisten, yhteiskunnasta syrjäytyneiden ihmisten arkea. Vainio-Korhonen käy läpi lukuisia elämänkohtaloita, joissa seksityö on vain osa kokonaisuutta. Yleensä seksityötä tehtiin muutama vuosi, osana kirjavia keinoja elättää itsensä, ja usein seksityö päättyi joko avioliittoon tai muuten laillisen suojelun hankkimiseen. Vielä 1800-luvulla työttömyys oli periaatteessa laitonta, eli jokaisella kaupungin asukkaalla piti olla työpaikka tai muu hyväksytty laillinen suojelu, ja jos tällainen puuttui, ihminen kirjattiin irtolaiseksi.

Kirja paneutuu aiheeseen, jota on tutkittu Suomessa vain vähän. Suomalaiset seksityöntekijät ovat kaukana kertomusten pariisilaisista prostituoiduista, jotka pukeutivat kauniisiin vaatteisiin ja viettivät seuraelämää rikkaiden miesten kanssa. Suomalaisen seksityöntekijät pukeutuivat arkisesti ja usein hankkivat asiakkaansakin työmiesten joukosta. 1800-luvun alussa seksityö ei edes ollut laitonta, vaan viranomaisia kiinnosti enemmän irtolaisuus ja se, ettei sukupuolitaudit, erityisesti pelätty kuppa, pääse leviämään.

Mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa on paikoin puuduttavaa lukemista. Vainio-Korhonen perustelee kirjan alussa, että haluaa käyttää aineistonsa naisista heidän oikeita nimiään tehdäkseen heistä mahdollisimman inhimillisiä, mutta tämän seurauksena sivut vilisevät nimiä niin, että mukana on välillä vaikeaa pysyä. Teksti tuntuu usein luettelolta, josta puuttuu aineiston reflektointi. Huomasin, että olisin kaivannut lukemisen kylkeen visuaaliseksi avuksi taulukoita, joista tilostoja selvästi lueteltiin. 

Osittain tähän taatusti vaikuttaa aineiston laatu: lähes kaikki kirjassa esitellyt naiset olivat luku- ja kirjoitustaidottomia tai heillä ei muuten ollut mahdollisuutta pitää omia henkilökohtaisia päiväkirjoja, minkä vuoksi heidän omat äänensä ja ajatuksensa eivät pääse kuuluviin. Tämän lisäksi lähes kaikki henkilökohtainen omaisuus on kadonnut, sillä köyhissä oloissa kaikki käytettiin loppuun saakka. Lähes kaikki tiedot on päätelty tarkastuskirjasta, kirkonkirjoista, oikeuspöytäkirjoista tai muista virallisista asiakirjoista, joita on lain puitteissa ollut pakko pitää.

Kirjan ansio on mielestäni vaietun historian kirjoittaminen. Vaikka 1800-lukua kuvataan usein perhekeskeiseksi vuosisadaksi, tämä oli totta pikemminkin porvaristossa ja sitä korkeammissa luokissa. Tavallinen kansa eli omien tapojensa mukaan, eikä siihen aina kuulunut tiukka sukupuolimoraali. Monet morsiamet olivat ehtineet jo synnyttää lukuisia aviottomia lapsia, eikä sitä pidetty esteenä avioliitolle, ja monille köyhille naisille seksityö oli vain yksi keino muiden joukossa saada ruokaa pöytään.

Vainio-Korhonenkin sanoo kirjan viimeisessä luvussa, että salattujen, vähäteltyjen ja vaiettujen asioiden tutkiminen on kuin salapoliisityötä, jossa menneisyyttä täytyy tulkita pienten tiedonmurujen avulla. Usein on tärkeämpää kysyä, mitä aineisto ei sano, kuin mitä se sanoo. Historia on pitkään ollut menestyjien historiaa, mutta 2000-luvulla vaiettujen historia on alkanut herättää mielenkiintoa. Kirsi Vainio-Korhonen on kirjoittanut lukuisia kirjoja aiheista, joita ei ole aiemmin tutkittu syvällisesti. Jään kiinnostuneena odottamaan, mitä hän päättää tutkia seuraavaksi.

KIRSI VAINIO-KORHONEN: MUSTA-MAIJA JA KIRPPU-KAISA. SEKSITYÖLÄISET 1800-LUVUN ALUN SUOMESSA
SIVUJA: 283 (Ilmen liitteitä 245 sivua)
KUSTANTANUT: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Kirsi Vainio-Korhonen on tietokirjailija, historioitsija ja Suomen historian professori Turun yliopistossa. Hän on aiemmin kirjoittanut teoksia suomalaisen rakkauden historiasta, kätilöiden historiasta sekä 1700- ja 1800-luvun suomalaisen aatelisten elämästä.

tiistai 21. toukokuuta 2019

Sekaannuksia hämmentää kahta näytelmää, mutta ei sekoita katsojaa

Sekaannuksia on Teatteri Maneerin näytelmä, joka on osa Kokeelinen kevät -sarjaa. Näytelmässä yhdistetään kaksi vanhaa näytelmää ja muodostotetaan niistä uusi kokonaisuus, joka taatusti saa yleisön nauramaan.

Kuva: Teatteri Maneeri / Ikaros Ainasoja
Jo kolmatta kertaa järjestettävä Kokeellinen kevät on Turun yhden vanhimman harrastajateatterin Teatteri Maneerin konsepti, jossa teatterin oma jäsenistö pääsee käsikirjoittamaan ja ohjaamaan omia näytelmiään. Konsepti poikkeaa perinteisestä teatterista, jossa käsikirjoitukset hankitaan valmiina ja sitä ohjaamaan valitaan ammattiohjaaja.

Kokeellinen kevät on ollut yleisömenestys. Sen näytelmien esitysajat ovat lyhyitä ja budjetit pieniä, mikä kannustaa työryhmää tekemään mielikuvityksellisia ratkaisuja puvustuksessa ja muissa tuotantovaiheissa.

Teatteri Maneeri kutsui minut katsomaan näytelmänsä Sekaannuksia. Sen on ohjannut Petra Lähde ja käsikirjoitus on Willian Shakespearen, T. Maccius Plautuksen ja Petra Lähteen käsialaa. Lähde on yhdistänyt Shakerpearen näytelmän Erehdysten komedia ja Plautuksen näytelmästä Kaksi Menaechmusta. Shakespeare inspiroitui aikoinaan Plautuksen näytelmästä, minkä seurauksena näytelmissä on paljon samankaltaisuuksia. Sekaannuksia yhdistää nämä kaksi näytelmää muodostaen niistä samalla uuden kokonaisuuden, joka lainaa sekä juonta että hahmoja molemmista näytelmistä.

Ohjaaja Petra Lähde kirjoittaa näytelmän ohjelmalehdessä näin: "[J]uonen kierrättäminen ja sovittaminen mielensä mukaiseksi kuuluu osaltaan teatterin historiaan: varhaisina vuosisatoina käännökset olivat tulkintoja, ja toisaalta myöhemmin juonia kirjoitettiin siekailematta itselle sopivammiksi. Niinpä, kun en osannut tehdä valintaa (...) päätin ottaa molemmat ja valmistaa niiden tarjoamasta materiaalista oman keitokseni."

Kokonaisuus on kerrassaan ilahduttava. Antiikin näytelmille tyypillisesti katsojalle kerrotaan jo alusta alkean, mitä on homman juju, minkä jälkeen katsoja jää jännittämään, miten tarinan henkilöhahmot saavat ratkaistua ongelmansa. Olin aluksi huolissani, pysynkö näytelmässä mukana, sillä Shakespearen ja Plautuksen näytelmät eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Ilokseni sain huomata, näytelmä pitää katsojasta hyvää huolta.

Sekaannuksia käyttää klassista kaksoisolento-trooppia, joka aiheuttaa jos jonkinlaista hämminkiä kaupungissa, jossa synti kukoistaa. Näytelmä nojaa pitkälti komediaan, ja sen huumori onnistuu olemaan hauskaa loukkaamatta ketään – pidän huumorista, joka perustuu hahmojen tietämättömyyteen tai omaan tyhmyyteen. Tässä näytelmässä jokainen hahmo on hiukan tollo ja saa kärsiä myös sen seuraukset.

Näytelmä kestää reilun tunnin, mikä onkin sopiva mitta tälle huumoripläjäykselle. Suosittelen näytelmää, jos haluat saada maistiaisia siitä, minkälaista teatteri on ennen ollut. Sekaannuksia hyödyntää antiikin näytelmien tyyliä ja vetää nykynäkökulmasta överiksi, mutta se sopii sille. Näytelmä on virkistävä pala turkulaista teatteria.

Sekaannuksia Teatteri Maneerissa 29.5.2019 asti. Kesto: 1h 15 min, ei väliaikaa.

Kuva: Teatteri Maneeri / Ikaros Ainasoja

lauantai 11. toukokuuta 2019

Esittelyssä Daphne du Maurierin romaani Rebekka

Kun Daphne du Maurierin Rebekka julkaistiin vuonna 1938, se myi 20 000 kappaleen ensipainoksensa loppuun alle kuukaudessa. Siinä oli kaikkea, mitä yleisö halusi: jännitystä, romantiikkaa, salaperäisyyttä ja tunnelmaa. Rebekka on ilmestymisestään asti myynyt hyvin, ja vuosien kuluessa se on vaikuttanut voimakkaasti oman kirjallisuuden alagenrensä syntyyn. Tässä genressä nuoret naiset ajautuvat omituisten tapahtumien pariin keskellä kaunista englantilaista maalaiskartanomiljöötä. 

Tässä blogikirjoituksessa käsitellään Daphne du Maurierin romaania Rebekka ja sen juonekäänteitä, joten teksti spoilaa romaania joiltain osin.

Naisetkin lukevat!

Daphne du Maurierin (1907–1989) Rebekka (1938) on vaikuttanut merkittävästi naisille suunnatun kirjallisuuden muovautumiseen. Siinä missä Jane Austen vaikutti voimakkaasti itse romanttisen kirjallisuuden syntyyn ja jopa fanikulttuurin syntymiseen – voidaan jopa sanoa, että Austenin romaanit loivat koko romanttisen kirjallisuuden genren – Daphne du Maurierin Rebekka sai kustannusmaailman huomaamaan, että naiset lukevat paljon ja että heille kannattaisi alkaa myydä kirjallisuutta.

Ennen Daphne du Maurierin romaanien suosiota suurin osa genrejulkaisuista oli suunnattu miehille. Naisille ei erityisemmin kirjoitettu romaaneja, vaikka naiset toki lukivat hyvin paljon. Vaikka Rebekka oli suuri menestys jo ilmestyessään 1930-luvun lopussa, 1950-luvulla sen suorio sai kustannusmaailma havahtumaan, että naisille kannattaa markkinoida kirjallisuutta.

Rebekka inspiroi monia kirjailijoita kirjoittamaan romaaneja, joissa kauhun ja uhkan elementit sekoittuvat romanttisiin elementteihin. Tavanomaisesti romaanit kertoivat naishahmoista, jotka sotkeutuivat vaarallisiin asioihin. Tästä alkoi pikku hiljaa muotoutua goottilaisen romanssin genre ja sitä kautta romanssin genre muutenkin sai uusia muotoja. Kustannusmaailmassa alettiin puhua kategoriakirjallisuudesta. Lukeva yleisö ihastui yhteen kirjaa ja halusi lukea lisää samanlaisia kirjoja, joten tällaisia kirjoja piti alkaa kirjoittaa. Monet kirjailijat löivät rahoiksi kirjoittaessaan keskenään samankaltaisia kategoriakirjoja nälkäisille lukijoille.

Goottilaisen kirjallisuuden perillinen

Goottilainen romanssi ja populaarikirjallisuus muutenkin ovat paljon velkaa goottilaiselle kirjallisuudelle, joka syntyi Horace Walpolen (1717–1797) kynästä. Hän kirjoitti romaanin The Castle of Otranto (suom. Otranto linna), painatti sitä pienen määrän ja antoi sen lahjaksi joukolle ystäviäään jouluna 1764. The Castle of Otranto sijoittuu goottien aikaan, myöhäsikeskiaikaan, ja kertoo monivaiheiden tarinan, jossa seikkaillaan rapistuvassa, uhkaavassa linnassa. The Castle of Otranto sisälsi yliluonnollisia elementtejä, kuten aaveita, mutta myöhemmin goottilaisessa romaanissa alkoi yleistyä niin sanottu selitetty yliluonnollisuus, joka tarkoittaa sitä, että yliluonnolliselta vaikuttavat asiat selittyvät lopulta niin, etteivät ne olletkaan yliluonnollisia. (Esimerkiksi aave olikin apupoika, joka oli pudonnut jauhotynnyriin.)

Erityisesti Ann Radcliffen (1764–1823) vuonna 1794 ilmestynyt romaani The Mysteries of Udolpho (suom. Udolpho) hyödynsi selitettyn yliluonnollisuuden keinoa. The Mysteries of Udolpho on merkittävä teos myös siinä mielessä, että se nosti goottilaisen kirjallisuuden ilmiöksi ja vakiinnutti sen kaavan. Tyypillisesti goottilaisessa romaanissa esiintyy nuori ja viaton nainen, jonka vastustajana on vanhempi mies, joka uhkaa sekä tytön henkeä että siveyttä. Yleensä naisen apuna on hiukan tohelo mies, joka auttaa naista, vaikka nainen hoitaa itse suurimman osan seikkailuistaan. The Mysteries of Udolphon päähenkilöä Emilyä voidaan pitää jopa proto-feministisenä hahmona, sillä häntä edeltäneisiin naishahmoihin verrattuna hän oli varsin aktiivinen toimija.

Erityisesti The Mysteries of Udophon ilmestyminen aiheutti suuren moraalipaniikin, sillä goottilainen kirjallisuus oli suosittua nuorten naisten keskuudessa. Naisten lukeminen on lähes aina koettu ongemallisena – joko lukeminen ylipäätänsä on ollut ongelma, tai sitten he ovat lukeneet vääriä kirjoja. Tästä huolimatta naiset ovat merkittävästi muovanneet sitä, mistä on tullut suosittua. Onkin kiinnostavaa, että naisille markkinoiminen keksittiin verrattain myöhään.

Kohti rakkaustarinoita

Monipuoliset rakkausjuonet olivat goottilaisessa kirjallisuudessa yleisiä, vaikkei tässä vaiheessa niitä pidetty ensisijaisesti rakkauskirjallisuutena. Yleisö kuitekin kiinnitti huomiota niihin. Esimerkiksi The Castle of Otranton eriskummallista rakkaustarinaa, jossa nuori mies lopulta päätyy naimisiin edesmenneen morsiamensa siskon kanssa, pidettiin hyvin romanttisena.

Jane Austen (1775–1815), joka tunnetaan erityisesti realistisista rakkausromaaneistaan (joskin on olemassa mielipide-eroja siitä, edustavatko hänen kirjansa romantiikan vai realismin tyylisuuntaa), parodioi gotiikkaa. Hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa Northanger Abbey, joka julkaistiin postuumisti vuonna 1817, on vahvasti gotiikan perillinen, mutta romaani käsittelee enimmäkseen sitä, kuinka päähenkilö Catherine odottaa Northanger Abbey -kartanossa tapahtuvan kummallisuuksia, sillä hän on lukenut paljon goottilaista kirjallisuutta. Catherine tekee monenlaisia päätelmiä romaanin tapahtumista pohjautuen lukemiinsa romaaneihin, mutta päätelmät paljastuvat perättömiksi.

Austen karsi muista romaaneistaan pois goottilaiset elementit. Jäljelle jäi rakkausjuoni. Austenin romaanien painopiste oli naisten kokemuksissa ja molemminpuolisen rakkauden etsimisessä. Aiemmin rakkauskirjallisuus oli pääsääntöisesti kertonut miehistä, jotka ihastuvat kauniiseen, passiiviseen neitoon ja jotka suorittivat urotöitä päästäkseen neidon kanssa naimisiin. Austenin myötä rakkauskirjallisuus alkoi käsitellä yksilöiden tunteiden kehitystä ja sitä, kuinka pariskunta voittaa kaikki rakkautensa tiellä olevat ulkoiset ja sisäiset esteet.

Romanttisen juonen kaava

Rebekka on sekä goottilaisen kirjallisuuden että rakkauskirjallisuuden perillinen, mutta se ei edusta kumpaakaan tyyliä puhtaasti. Tämän vaikuttaa merkittävästi sen ilmestymisajankohta 1930-luku, jolloin erityisesti gotiikan kultakausi, 1790-luku, oli jo kauakana menneisyydessä, mutta myös rakkauskirjallisuus oli edennyt pitkälle Jane Austenin ajoista. Austenin myötä syntyi kuitenkin selkeä rakkauskirjallisuuden kaava, jota on mahdollista hyödyntää vielä nykyäänkin lähes mihin tahansa populaarikirjallisuuden genren edustajaan. Voisi jopa väittää, että lähes kaikki populaarikirjallisuus on nykään edes jollain tavalla romanttista.

Kaavan on tunnistanut ja nimennyt tutkija Pamela Regis. Hänen mukaansa rakkausjuonen voi jakaa kuuteen eri osaan, jotka ovat tapaaminen, este, rituaalinen kuolema, tunnistaminen, rakkaudentunnustus ja kihlaus.

Rebekka kertoo naisesta, joka menee naimisiin vastikään leskeytyneet Max de Winterin kanssa. Naisen etuniemä tai tyttönimeä ei paljasteta missään vaiheessa. Hänestä tulee uusi rouva de Winter, mutta muutettuaan aviomiehensä sukukartanoon Manderleyhin hän saa pian huomata, että edesmennyt rouva de Winter, Rebekka, on jättänyt jälkensä kaikkialle. Romaani kertoo siitä, kuinka uusi rouva de Winter kamppailee saadakseen tilaa ja arvostusta tilanteessa, jossa vastustaja on saavuttamattomissa. Kartanon palvelijoiden mielestä Rebekka oli ihana emäntä, ja pikku hiljaa alkaa näyttää siltä, että Maxim de Winterkin taitaa haikailla entisen vaimonsa perään.

Pariskunnan tapaaminen luo yleensä romaanin jännitteen. Rebekan tapauksessa jännitteitä on kaksi: Max de Winter on vasta leskeytynyt ja hän kosii päähenkilöä hyvin nopeasti. Miten edesmenneen vaimon varjo tulee vaikuttamaan päähenkilön elämään? Toinen jännite syntyy de Winterin ja päähenkilön ikäerosta ja sosiaalisen statuksen eroista. Max de Winter on nelikymppinen, kun taas päähenkilö on noin 21-vuotias. Max de Winter on myös hyvin rikas kartanonherra, kun taas päähenkilö on orpo ja vähävarainen nainen, joka ei ole käynyt kunnollisia kouluja.

Toinen juonen elementti on este. Rebekassa yksi selkeimmistä esteitä on itse Rebekka. Vaikka Max de Winter ja päähenkilö ovat juuri menneet naimisiin, päähenkilö silti epäilee aviomiehensä tunteita häntä kohtaan. Kartanon palvelusväki muistuttaa jatkuvasti häntä siitä, kuinka Rebekka oli ihana emäntä ja kuinka on kummallista, että herra de Winter on mennyt naimisiin niin hiljaisen, mitättömän ja merkittävästi nuoremman naisen kanssa.

Rituaalinen kuolema tarkoittaa juonenkäännettä, jossa joku romaanin henkilöistä joko käy lähellä kuolemaa tai kokee jonkinlaisen metaforisen kuoleman. Yleensä tämä tapahtuu noin romaanin keskikohdan ja lopun välissä. Tässä vaiheessa romaanin tapahtumat ovat sellaisessa pisteessä, josta on enää vaikea palata takaisin. Yleensä pariskunnan välissä oleva este kasvaa.

Rebekassa on oikeastaan monta rituaalisen kuoleman kohtaa, jotka kaikki tapahtuvat keskikohdan ja lopun välissä. Romaanin alkupuoliskossa käytetään paljon aikaa tunnelman luomiseen, eikä päähenkilö ehdi oikein tehdä mitään muuta kuin kuljeskella ympäri kartanoa oppien samalla irrallisia faktoja Rebekasta. Hiukan puolenvälin jälkeen de Winterit päättävät järjestää naamiaiset, joista Manderleyn kartano on aiemmin ollut kuuluisa. Naamiaiset laukaisevat tapahtumaketjun, johon kuuluu monia väärinkäsityksiä. Lopulta päähenkilö on niin suuressa ahdingossa, että hän meinaa hypätä kartanon ikkunasta taloudenhoitajan rouva Danversin houkuttelemana.

Toinen rituaalisen kuoleman hetki on se, kun Max de Winter joutuu poliisin tutkimuksiin. Romaanin loppupuolella merestä löydetään hylky, jossa on ruumis. Herää epäilys, ettei Rebekka olekaan hukkunut ja ajautunut useiden kilometrien päähän rantaan, josta hänet löydettiin vasta useamman kuukauden kuluttua katoamisestaan, vaan että veneen kabinetissa oleva ruumis on Rebekan. Poliisi alkaa epäillä, että Rebekan kuolemaan liittyy jotain muuta. Herra de Winter kutsutaan kuulusteluihin, joissa suurimpana uhkana on joutua vangituksi ja sitä kautta jopa hirtetyksi.

Rituaalisesta kuolemasta seuraa tavanomaisesti tunnistaminen. Lähellä käynyt kuoleman tai menetyksen pelko saa yleensä pariskunnan tajuamaan tunteensa. Rebekassa tanssiaisten tapahtumat ja ruumiin löytyminen saavat herra de Winterin viimein kertomaan päähenkilölle oman näkökulmasta edesmenneestä vaimostaan. Paljastuu, että herra de Winter todella rakastaa päähenkilöä, ja näin päähenkilökin pystyy hyväksymään oman rakkautensa aviomiestään kohtaan. Pariskunnan side syvenee ja he tekevän voimakkaasti yhteistyötä ratkaistakseen vielä ne ongelmat, jotka ovat romaanissa kesken. Tämä on osa myös rakkaudentunnustuksen vaihetta.

Kaikista kaavamaisimmassa rakkauskertomuksessa juoni päättyisi kihloihin. Kihlaus on mahdollista korvata myös naimisiinmenolla, tai modernimmissa tapauksissa esimerkiksi sillä, että lukijan annetana ymmärtää pariskunnan jollain tapaa jatkavansa yhteistä elämää hamaan loppuun saakka. Rebekassa pariskunta on jo mennyt naimisiin, mutta tarina silti päättyy eräänlaiseen symboliseen kihlaukseen. Avioliitostaan huolimatta he ovat olleet etäisiä toisilleen, mutta romaanin lopussa he viimein ymmärtävät toisiaan ja alkavat suunnitella yhteistä elämää.

Henkilökohtaisia mielipiteitä

Daphne du Maurierin Rebekan lukeminen herätti monia tunteita. Olen käsitellyt tässä bloggauksessa romaania enimmäkseen romanttisen kirjallisuuden näkökulmasta, mutta en itse kokenut tarinaa erityisen romanttisena. Päähenkilön ja herra de Winterin suhde ei ole tasapuolinen. Koin lukuisia ärsytyksen hetkiä romaanin aikana, sillä en pitänyt lainkaan siitä, minkälainen ihmissuhde heillä oli.

Romanttiselle kirjallisuudelle tuntuu olevan tyypillistä, että heteropariskunta on jollain tapaa epätasapainoinen, yleensä niin päin, että miehellä on enemmän valtaa. Pistää miettimään, onko tämä oikeasti asetelma, jonka valtaosa lukijoista kokee romanttisena? Valta-aseman lisäksi mies on yleensä jollain tapaa epäkohtelias naista kohtaan. Naisen syitä rakastua mieheen on hyvin vaikea ymmärtää.

Rebekassa päähenkilön suurin syy rakastua de Winteriin vaikutti olevan se, että de Winter edes sattui puhumaan hänelle. Max de Winter kohtaa päähenkilön sosiaalisesti ja emotionaalisesti haavoittuvassa tilassa ja sitoo hänet avioliitolla itseensä. Tämän jälkeen päähenkilö on sosiaalisesti, emotionaalisesti ja taloudellisesti riippuvainen aviomiehestään, joka kohtelee häntä huonosti. Päähenkilö jää vaille tukea uudessa elämäntilanteessaan ja aiheuttaa monia ongelmia, joista häntä myös syytetään, silkkaa tietämättömyyttään.

Kehnosta romanssista huolimatta Rebekan tunnelma on kerrassaan lumoava. Daphne du Maurier on onnistunut rakentemaan jännitteen, joka pitää otteessaan. Vaikka lopun paljastukset ovat sellaisia, että ne kenties olisi voinut aavistaa jo aiemmin, romaani antaa niistä niin epämääräisiä viittauksia, että arvaukset olisivat voineet mennä myös metsään.

Päähenkilö on yhtä aikaa sekä rasittava että herttainen. Hänet heitetään englantisen yläluokan maailmaan ilman minkäänlaista valmistautumista. Palvelusväki olettaa hänen hallitsevan suuren talon emännöinnin, mikä aiheuttaa konflikteja konfliktien perään. Päähenkilö on myös uskomattoman arka. Tämä on varmasti kirjailijan keino ylläpitää jännitettä – kun päähenkilö ei uskalla kysyä mitään, ei lukijakaan saa mitään uutta tietoa. Tiedonmuruja tippuu hitaasti, jättäen lukijan aina nälkäiseksi.

Kenties aikalaislukijatkin ihastuivat juurikin romaanin salaperäiseen tunnelmaan. Daphne du Maurier kuvailee kartanon miljöötä ja henkilöhahmojen yksityiskohtia niin kiinnostavasti, että romaaniin imeytyy helposti mukaan. Koin haikeutta silloin, kun tajusin, etten elänytkään romaanin maailmassa, vaikka siellä olikin omat epämiellyttävyytensä. Rebekka laukaisi minussa innon jatkaa aktiivisemmin niin sanotun kartanoromantiikan lukemista, sillä sellaisia kirjoja löytyy nykyään pilvin pimein. Siihen on Daphne du Maurierin Rebekan suosio vaikuttanut merkittävästi.

Rebekan avulla pääsin jälleen kerran siihen lapsuuden ikuisen kesän tunnelmaan, johon kuului paljon tyttökirjallisuuden lukemista. Rebekka tarjoaa mehukkaita hetkiä kaikille anglofiileille, mutta tarkempaa modernia feminististä tarkastelua kirja ei kestä. Kirjasta tuleekin nauttia oman aikansa tuotteena.

ALKUPERÄINEN NIMI: Rebecca
SIVUJA: 431
KUSTANTANUT: WSOY, Loisto-pokkarit
JULKAISTU: 1938 (suom. 1938, tämä painos 2008) 
SUOMENTANUT: Helvi Vasara
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Tämän bloggauksen lähteenä on käytetty Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen Populaarikulttuurin historiaa -kurssin luentomuistiinpanoja. Bloggauksen yksi tavoite on ollut kerrata kurssin sisältö tenttiä varten.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...