maanantai 24. kesäkuuta 2019

Pepi Reinikainen odotti 50 vuotta ennen kuin kirjoitti nuoruudestaan Nunnalan sisäoppilaitoksessa

Porvoon naisopisto ja tyttölukio, tuttavallisemmin Nunnala, oli sisäoppilaitos, joka toimi vuosina 1912–1972. Koulun tunnetuin oppilas on Miss Universun Armi Kuusela. Kuusela kävi koulun aikana, jolloin se vielä oli arvostettu opinanjo, joka valmisti nuoria naisia hyvään elämään. 1960-luvulla tilanne kuitenkin oli toinen. Koulu oli jämähtänyt menneisyyteen. Kohti 1970-luvun poliittista liikehdintää vyöryvä maailma tuntui kaukaiselta koulun vankilamaisten seinien sisällä. Näistä kokemuksista Pepi Reinikainen kirjoitti kirjan.

Pepi Reinikainen (s.1949) opiskeli Nunnalassa vuosina 1965–69. Hän päätyi kouluun vastoin omaa tahtoaan, sukulaisten mukaan ainoana vaihtoehtona saada ylioppilastutkinto. Neljän vuoden ajan Reinikainen opiskeli ympäristössä, jonka tiukat säännöt ja vanhentuneet käsitykset naisten yhteiskunnallisista tehtävistä tuntuivat ahdistavilta. Päästyään ylioppilaaksi Reinikainen yritti kaikin keinoin unohtaa Nunnala-vuotensa. Myöhemmällä iällään hän on kehittänyt elämäkaarikirjoittamisen metodin, jonka tarkoituksena on päästä sinuiksi menneisyytensä kanssa. Hän hyödyntää metodia muistelmateoksessaan Nuoruuteni Nunnala. Sisäoppilaitoksen salatut vuodet.

Löysin tämän kirjan sattumalta kirjastosta esiin nostettujen kirjojen joukosta viime joulukuussa. Sana "sisäoppilaitos" kiinnitti heti huomioni. Suomessa ei ole paljon sisäoppilaitoksia, joten olin kiinnostunut lukemaan, minkälaista elämä on ollut sellaisessa. Aloitin kirjan lukemisen jo joululomalla ja sainkin sen luettua melkein puoleen väliin. Jumituin kohtaan, jossa Reinikaisen teiniagsti on huipussaan. Uusin kirjaston lainaa monta kertaa, kunnes muutama viikko sitten olin jälleen kerran kirjaston tiskillä uusimassa sitä. Päätin, että nyt tai ei koskaan on aika lukea tämä kirja loppuun.

Nuoruuteni Nunnala on subjektiivinen muistelo nuoruusajoista. Kirja koostuu pitkälti Reinikaisen omista päiväkirjamerkinnöistä, jotka ovat hänen mukaansa lähes alkuperäisessä asussa. Suurin osa nimistä on muutettu. Päiväkirjamerkintöjen lisäksi Reinikainen hyppää täyttämään kohtia, joista ei ole olemassa merkintöjä. Toinen toistaan seuraavat päiväkirjakirjoitukset ovat paikoin raskasta luettavaa. Merkinnöissä vilisee nimiä, tapahtumiin viitataan ohimennen ja samat aiheet toistuvat useasti. Autenttinen päiväkirja tuntuu usein vaikeaselkoiselta ulkopuolisen näkökulmasta.

Reinikainen itse kertoo, että palaaminen vanhoihin päiväkirjoihin oli pelottavaa. Siksi Nunnalasta kirjoittaminen saikin odottaa 50 vuotta. Kirjoitukset muistuttivat nuoruuden pahasta olosta, mutta yllätyksekseen hän löysi kirjoituksista paljon huumoria ja näppärää sanankäyttöä. 

Teini-ikä on aina vaikeaa aikaa, olipa vuosi 1965 tai 2015. Silloin mietitään ystävyys- ja rakkaussuhteita, kapinoidaan opettajia vastaan ja ahdistutaan tulevaisuudesta. Nuoruuteni Nunnala onnistuu tavoittamaan hyvin tämän universaalin tuskan, mutta tuomaan samalla esiin 1960-luvun erityispiirteitä ajasta, jolloin esimerkiksi ehkäisypillerit ja abortti olivat vasta huhuja ja joiden puute vaikutti voimakkaasti nuorten naisten elämään. Moni oppilas keskeytti Nunnalan "gynegologisen kasvaisen" takia. 

Nuoruuteni Nunnala tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman porvoolaiseen sisäoppilaitokseen, josta ei ole paljon kokemustietoa saatavilla. Koulu rapistui loppua kohti ja lakkautettiin vuonna 1972. Moni Porvoon naisopiston ja tyttölukion käyneistä oppilaista ei enää ole elossa kertoakseen, minkälaista koulussa oli heidän aikoinaan. Pepi Reinikainen kertoo ajasta, jolloin rapistuminen oli jo alkanut. 

Kaipasin lukijana tekstiin tarkempaa otetta ja syvempää reflektiota. Pystyin näkemään kirjan sivuilla lukuisia mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta ne olisi pitänyt kaivaa selvemmin esiin ja niitä olisi pitänyt taustoittaa huolellisemmin. Tällaisenaan Nuoruuteni Nunnala kannattaa lukea päiväkirjamuistelmana ja elämänkaarikirjoittamisen kautta luotuna terapiatekstinä.

Olen aidosti iloinen, että Reinikainen on saanut käsitellä vaikeita nuoruusvuosiaan kirjoittamisen kautta. Olen myös tyytyväinen, että tulin lukeneeksi tämän kirjan loppuun, vaikka lukeminen hyytyikin puoleksi vuodeksi. Muutamien puutteiden takia en kuitenkaan pysty täysin varauksetta suosittelemaan tätä kirjaa luettavaksi. Nuoruuteni Nunnala tarjoaa mielenkiintoista hetkiä, mutta myös paikoittaista punaisen langan puutetta.

PEPI REINIKAINEN: NUORUUTENI NUNNALA. SISÄOPPILAITOKSEN SALATUT VUODET
SIVUJA: 332
KUSTANTANUT: Docendo
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Mitfordin tytöt: sodassa ja rakkaudessa - Mary S. Lovellin kirjoittama elämäkerta 1900-luvun kenties kuuluisimmista sisaruksista

Mitfordin kuusi tytärtä syntyivät 1900-luvun alussa englantilaiseen aristokraattiperheeseen. Tyttärien ja yhden pojan isä David Freeman-Mitford peri yllättäen Redesdalen 2. paronin tittelin. Tittelin mukana ei kuitenkaan tullut valtavaa määrään omaisuutta. Siitä huolimatta Mitfordin tytöt elivät yläluokkaisen lapsuuden, johon kuului palvelijoita, lomia mantereella sekä hienoja juhlia. Aikuisiässä he ajautuivat skandaalista toiseen.

Mitfordin kuusi sisarta ovat tunnettuja kuka mistäkin. Heistä vanhin, Nancy, niitti mainetta kirjailijana, kun taas Diana tuli tunnetuksi pikaisesta avierostaan, jotta pääsisi naimisiin tunnetun fasistijohtajan Sir Osward Mosleyn kanssa. Jessica muutti jo nuorena Yhdysvaltoihin ja toimi siellä kommunistiaktivistina. Unity taas matkusti Saksaan ja lyöttäytyi ennen toista maailmansotaa Adolf Hitlerin lähipiiriin ja oli sen seurauksena useasti otsikoissa. Kun Britannia julisti sodan Saksaa vastaan, Unity yritti itsemurhaa. Sisarrussarjasta Pamela ja Deborah elivät rauhallisempaa elämää; Pamela vietti reipasta ulkoilmaelämää ja Deborah nai herttuan ja kunnosti aviomiehensä sukukartanon. Nancyn lisäksi useat muutkin sisarukset ansioituivat kirjallisuuden saralla.

Kiinnostuin Mitfordin sisaruksista, kun luin Jessica Fellowesin fiktiivisen teoksen Mitfordin murhat viime joulukuussa. Bloggauksessa kirjoitan, että Fellowesin rikossarjan aloittava osa nojautuu pitkälti Mitfordien viehätykseen. Luettuani Mary S. Lovellin tietokirjan minun on oltava toista mieltä. Mitfordin murhat houkuttelee kuuluisalla nimellä lukijan tarttumaan kirjaan, mutta Mitfordien viehätystä ei hyödynnetä romaanissa juuri lainkaan. Kaikki, mitä romaanissa tapahtuu, on laimeaa verrattuna heidän todellisiin vaiheisiinsa.

Onneksi päätin lukea Mitfordin tytöt. Mary S. Lovell kirjoittaa heistä vetovoimaisesti ja yksityiskohtaisesti. Kirja kertoo kaikkien sisarusten elämän aina syntymästä kuolemaan saakka. Parhaimmillaan Mitfordin tytöt on huima läpileikkaus 1900-luvun poliittisesta ilmapiiristä. Kirja käy yksityiskohtaisesti läpi sen, minkälainen ilmapiiri Britanniassa vallitsi hiukan ennen toisen maailmansodan syttymistä ja minkälaista elämä oli sen jälkeen. Mitforin sisarussarjaan mahtui monta erilaista poliittista mielipidettä, minkä seurauksena perhe oli ilmiriidoissa lukuisia kertoja. Yläluokkainen asema takasi sen, että lähes kaikki heidän perheenjäsenensä olivat lehdessä ainakin kerran.

Tämä kirja onnistuu pitämään otteessaan. Vaikka en missään nimessä ole kaikkien sisarusten kanssa samaa mieltä erinäisistä poliittisista mielipiteistä, olin erittäin kiinnostunut lukemaan siitä, miten he ajattelivat ja miksi he ovat toimineet milläkin tavalla. Mitfordin sisarukset ovat olleet kiivasluontoisia ja kovatahtoisia, minkä seurauksena sukua on sekä vihattu että puolustettu kynsin ja hampain.

Mitfordin tytöt tuntui kuin lukion historian oppimäärän kertaukselta. Ymmärtääkseen tätä teosta, on hallussa oltava jonkinlainen perusymmärrys 1900-luvun sotahistoriasta, mutta myös Brittiläisestä kulttuurihistoriasta ja yläluokan vaikutusvallan hiipumisesta. Mary S. Lovell onnistuu kuitenkin pitämään lukijan matkassa kaiken aikaa. Mitfordin tytöt on erinomainen tietokirja kaikille heille, joita kiinnostaa, minkälaista 1900-luvun yläluokkaisten naisten elämä on voinut ollut.

MARY S. LOVELL: MITFORDIN TYTÖR: SODASSA JA RAKKAUDESSA
ALKUPERÄINEN NIMI: The Mitford Girls: The Biography of an Extraordinary Family
SIVUJA: 477
KUSTANTANUT: Schildts
JULKAISTU: 2001 (suom. 2010) 
SUOMENTANUT: Titia Schuurman
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Maresin voima päättää Maresin tarinan



Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita -sarjan kolmas osa Maresin voima jatkaa sarjan aloittaneen Maresin tarinaa. Ensimmäinen osa kertoo siitä, kuinka Menoksen saaren nunnat ja noviisin suojelivat saarta valloitukselta ja kuinka Maresi löysi kutsumuksensa. Toinen osa Naondel taas kertoo naisista, jotka alun perin matkustivat Menoksen saarelle ja perustivat sinne luostarin.

Maresi on nyt 17-vuotias nuori nainen. Nuorena tyttönä hän päättti, että hänen elämäntehtävänsä on oppia luostarissa mahdollisimman paljon tietoa maailmasta ja matkustaa sitten takaisin kotiseudulleen Rovasiin ja jakaa tietojaan siellä. Koulutus luostarissa on nyt päättynyt. On aika matkustaa kotikylään ja perustaa sinne koulu. Luostarista on kuitenkin tullut Maresille koti, ja niinpä hän kirjoittaa sinne kirjeitä koko sen ajan, kun hän kamppailee kotikylässään kohtaamiensa vaikeuksien kanssa. Romaanin ruotsinkielinen nimi Breven från Maresi kertookin selvemmin, että kyseessä on kirjeromaani.

Kirjeromaanin haasteet

Kirjeromaani on mielipiteitä jakava kerrontamuoto. Se sai alkaunsa 1700-luvulla ja se vaikuttanut merkittävästi yksikön ensimmäisen persoonan käyttöön kirjallisuuden kerrontamuotona. Yksi tunnetuimmista kirjeromaaneista on Samuel Richardsonin Pamela (1740–41), jossa nuori Pamela-niminen nainen kirjoittaa kirjeitä kotiinsa ja kertoo siinä elämästään. Romaani oli aikanaan suuri ilmiö, joka vaikutti modernin romaanin syntyyn. Samalla kirjeromaanin muodon haasteet nostettiin nopeasti esiin esimerkiksi Henry Fieldingin romaanissa Shamela (1741), joka parodioi kirjeiden preesenmuodon käyttöä.

Kirjeromaaneilla on ollut huomattava vaikutus naisten kirjoittamaan kirjallisuuteen. Aikana, jolloin naisten kirjallisia tavoitteita ei otettu vakavasti, kirjeromaaneja pidettiin hyväksyttävänä kiroittamisen muotona. Naiset muutenkin olivat suurimmaksi osaksi vastuussa suvun kirjeenvaihdosta, joten kirjeiden kirjoittaminen oli naisille luonnollista. Siinä sivussa syntyi monesti myös mielikuvituksellisia kirjeitä, joiden avulla kerrottiin fiktiivistä tarinaa.

Kirjeromaani on haastava muoto, sillä lukija vaatii siltä enemmän uskottavuutta kuin muunlaisilta kerrontaratkaisuilta. Sen lisäksi, että romaanin tapahtumien täytyy romaanin sisäisessä maailmassa tuntua tarpeeksi uskottavilta, myös tekstin täytyy olla uskottavaa. Kirjeiden kirjoittajalla on oltava konkreettista aikaa, jolloin hän kirjoittaa kirjeitä ja kirjeiden on oltava tarpeeksi lyhyitä, jotta olisi uskottavaa, että kirjoittaja on ehtinyt kirjoittaa ne. Myös kirjeiden muoto täytyy ottaa huomioon – kirjeen alussa hahmo ei esimerkiksi voi väittää olevansa tietämätön jostain, minkä hän saa selville kirjeen lopussa.

Joiltain osin Maresin voima ontuu kirjeromaanin uskottavuudessa. Kirjeet ovat hyvin pitkiä ja Maresi kirjoittaa niitä joskus jopa keskellä talvea ulkoilmassa. Hän myös valittaa jatkuvasti paperin puutetta, vaikka tekstiä syntyy sen jälkeen sivukaupalla.

Samalla Maresin laveasanainen kirjeenvaihto on helppo ymmärtää. Hän on päätynyt maailmaan, jossa kukaan ei ymmärrä, mitä hän on kokenut luostarissa. Hän haluaa kokea yhteyttä luostariin ja siksi pitää ikään kuin päiväkirjaa vanhoille ystävilleen. Kaiken lisäksi kirjeiden kirjoittaminen on yksi harvoista huveista, mitä hänellä kotikylässään on, joten ei ihme, että hän ottaa siitä kaiken irti. 

Yllättävän pieni tarina

Takakannen mahtisanoista huolimatta  "Maresin voima saa lukijan polvilleen"  romaanin tarina on yllättävän pieni. Maresi toki vaikuttaa suuresti kotiseutunsa hyvinvointiin, mutta toisin kuin kirja alussa antaa ymmärtää. 

Maresi on lähtenyt kotikyläänsä perustamaan koulun, mutta koulun perustaminen tapahtuu hitaasti. Koulurakennus valmistuu käyttöön vasta noin romaanin puolivälin paikkeilla. Romaanin alkupuoli keskittyykin enemmän kylän arjen kuvaamiseen ja Maresin sopeutumiseen. Luostarissa hän on oppinut monia taitoja, joita vähätellään kotikonnuilla. Maresi ei halua naimisiin eikä letitä hiuksiaan kuten muut kylän nuoret naiset. 

Rauhallisesta alusta huolimatta romaanin loppu taas tuntuu hätiköidyltä. Romaani keskittyy koulutuksen tärkeyteen yllättävän vähän. Suuremman roolin saavat erilaiset sosioekonomiset ongelmat, jotka paisuvat lopulta niin suuriksi, että koko kylä ryhtyy kapinaan ulkomaalaista hallitsijaa  ja hänen sotilaitaan vastaan. Viimeiset sata sivua juoni etenee kuin pikakelauksella. Maresin voimassa olisi ollut aineksia ainakin viidensadan sivun mittaiseen romaaniin, jolloin Maresin mahtavat voimat olisivat voineet päästä selvemmin valloilleen. Maresi nimittäin tekee vaikka mitä hienoa romaanin lopussa, mutta niille ei anneta tarpeeksi tilaa. Verrattuna toiseen Turtschaninoffin kirjoittamaan mahtavaan hahmoon, Anachéen, Maresi ei tehnyt niin suurta vaikutusta. Anachén jälkeen tuntui siltä, kuin olisin lukenut elämää suuremman myytin, mutta Maresin voiman jälkeen tuntui, että vaikka Maresin hieno tarina on päätöksessä, se jää melko pieneksi.

Tästä huolimatta nautin Maresin voimasta suuresti. Olin kiinnostunut Maresin kotikylän yksityiskohdista, hänen vaikeasta suhteesta äitiinsä sekä hänen sopeutusvaikeuksistaan pitkän poissaolon jälkeen. Pidin Maresin luonteesta sekä siitä, minkälaisen kumppanin hän valitsee itselleen. Turtschaninoff osaa kirjoittaa erinomaisia oivalluksia ihmissuhteista. Lisäksi pidin hienovaraisesta taikuudesta, jota Maresi harjoitti kotikylässään.

Maresin voima päättää Maresin tarinan onnistuneesti, vaikka jäinkin kaipaamaan vielä jotain suurempaa. Toivon kuulevani tästä fantasiamaailmasta vielä lisää. Turtschaninoff on luonut rikkaan maailman, jossa on monenlaisia kansoja. Vaikka jokainen kirja on oma itsenäinen teoksensa, niistä on hauskaa tunnistaa viittauksia toisiin kirjoihin. Erimerkiksi Maresin voimassa luetaan Arran tarinaa.

MARIA TURTSCHANINOFF: MARESIN VOIMA
NIMI: Breven från Maresi. Krönikor från det Röda klostret
SIVUJA: 383
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2018 (suom. 2018) 
SUOMENTANUT: Marja Kyrö
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Lähteitä:
Leskelä-Kärki, Maarit; Lahtinen, Anu; Vainio-Korhonen, Kirsi: Kirjeet ja historiantutkimus.
Keskiajasta itsenäisyyden aikaan -luentokurssi, Turun yliopisto.
Populaarikirjallisuuden historiaa -luentokurssi, Turun yliopisto.
Tieteen termipankki: Kirjeromaani

lauantai 15. kesäkuuta 2019

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi

Kutsu minua nimelläsi johdattaa lukijan vuoden 1987 Italiaan, jossa 17-vuotiaan Elion elämä mullistuu, kun hänen kotiinsa tulee asumaan kesäksi amerikkalainen 24-vuotias jatko-opiskelija Oliver.

Elion vanhemmat ovat jo vuosia majoittaneet kesäksi jatko-opiskelijoita, jotka haluavat tulla Italian upeisiin maisemiin työstämään tutkielmiaan. Elio on tottunut vieraisiin, jotka valtaavat hänen huoneensa, ajavat hänet toiseen huoneeseen kesän ajaksi ja poistuvat syksyyn mennessä. Oliver kuitenkin kiinnittää Elion huomion aivan uudella tavalla. Oliver on itsevarma ja kaikkien suosikki. Pian Elio huomaa olevansa hyvin mustasukkainen kaikille, jotka pääsevät viettämään aikaa Oliverin kanssa.

Kutsu minua nimelläsi kertoo tarinan huumaavasta ensirakkaudesta, joka vie kaiken huomion. Vaikka Elio on ennen seurustellut, hän ei ole koskaan tuntenut mitään sen kaltaista, mitä tuntee nyt Oliverin seurassa. Kun romanssi alkaa kehittyä, alkaa samalla kilpajuoksi ajan kanssa. Oliver on Italiassa vain kuusi viikkoa.

Tätä romaania on kehuttu järisyttävänä rakkaustarinana. Siitä tehty elokuva Call Me By Your Name ilmestyi vuonna 2017. Elokuvan on jopa kehuttu olevan kirjaa parempi. Minä en ole nähnyt elokuvaa, mutta tietoisena elokuvasta huomasin monta kertaa miettiväni, miltähän mikäkin kohtaus olisi näyttänyt valkokankaalla.

Kustu minua nimeälläsi ei mielestäni ole lukijaystävällinen teos, ja lukijaystävällisyys on mielestäni yksi suurimmista hyveistä, joita kirjoilla voi olla. Se ei tarkoita, että kirjan pitäisi olla "yksinkertainen", vaan se tarkoittaa sitä, että kirjailija ymmärtää, miten lukemisprosessi yleensä etenee ja auttaa ratkaisuillaan lukijaa pysymään romaanissa mahdollisimman hyvin mukana. Tällaisia apukeinoja ovat muun muassa lukujen tahditus niin, että lukija ei ehdi väsähtää tai kappalaiden sopiva mitta niin, että lukijan silmä jaksa seurata tekstimassaa helpommin. Kutsu minua nimelläsi on jaettu neljään osaan, eikä romaanissa muuten ole lukuja. Tämän lisäksi kappaleet voivat olla sivunkin mittaisia. Jäsentelemätön tekstimassa ei houkuttele lukemaan.

Acimanin valitsema tyyli saa aikaan painostavan tunnelman. Lukija ei tiedä, milloin kannattaa pitää taukoa. Piinava tunnelmaa sopii Elion kokemaan ensirakkauden tuskaan, jolta ei saa hetkeksikään taukoa. Käytönnässä lukijan on kuitenkin jossain vaiheessa pidettävä tauko, sillä harva lukee 300-sivuisen romaanin päivässä.

Kustu minua nimelläsi ei ollut minun romaanini, mutta uskon, että siitä tehty elokuvasovitus on hyvä. Romaani onnistuu kuvaamaan Elion tuntemuksia hyvin, mutta mielestäni se ei riitä koko romaanin tarpeiksi. Romaanin alku ja, yllättävää kyllä, aikahypyn jälkeinen loppu ovat kaikista kiinnostavimmat kohdat, mutta keskivaihe, joissa Elion ja Oliverin romanssi todellisuudessa tapahtuu, on kerrottu niin poukkoilevasti ja sekavasti, ettei siinä meinaa jaksaa pysyä mukana. Erityisesti lopun Rooma-osuus oli pettymys. 

Kutsu minua nimelläsi sopii hyvin kesälukemiseksi. Tähän kirjaan kannattaa tarttua silloin, kun Suomessa on helleaalto, sillä romaanin kuvauksen Italian helteestä pystyy silloin tuntemaan konkreettisesti.

ANDRÉ ACIMAN: KUTSU MINUA NIMELLÄSI
ALKUPERÄINEN NIMI: Call Me By Your Name
SIVUJA: 317
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2007 (suom 2019)
SUOMENTANUT: Antero Tiittula
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Sarjakuvapalsta - maalis-toukokuu

Päätin maaliskuussa koota lukemani sarjakuvat yhden bloggauksen alle. Kaikista sarjakuvista ei nimittäin aina löydy sanottavaa kokonaisen bloggauksen verran, mutta silti niistä haluaa sanoa jotain. Näistä sarjakuvista muodostui pikku hiljaa "sarjakuvapalsta", joka kokoaa yhteen sarjakuvia, joita luin maalis-toukokuussa. 

Bloggaus sisältää seuraavat sarjakuvat:

Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija
Rainbow Rowell & Kris Anka: Runaways Vol 2: Best Friends Forever
Brian K. Vaughan & Adrian Alphona: Runaways Vol 2: Teenage Wasteland
Brian K. Vaughan, Cliff Chiang, Matt Wilson & Jared K. Fletcher: Paper Girls Vol 4
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Vol 8
Nagata Kabi: My Lesbian Experience with Loneliness
Nagata Kabi: My Solo Exchange Diary


JANNE KUKKONEN: VORO 2 - TULIKIVEN ARMEIJA
SIVUJA: 339
KIELI: Suomi
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2019
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta


Janne Kukkosen Voro - kolmen kuninkaan aarre (2016) putkahti yleisön luettavaksi kuin puskasta, mutta sen jälkeen yleisö jäi nälkäiseksi. Kukkonen esitteli ensimmäisessä sarjakuvaromaanissaan ihastuttavan keskiaikaisen fantasiamaailman, jossa rosvot ovar organisoituneet killaksi ja jossa pikkuinen Lilja-voro sotkeutuu isoihin kuvioihin, joihin liittyy kuolleita sotureita ja muuta hurjaa. Tarina saa nyt jatkoa.


Voro 2 - Tulikiven armeija, jatkaa melkein suoraan siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Luin edellisen osan yli kaksi vuotta sitten, eikä jatko-osa käytä paljon aikaa vanhan kertaamiseen. Tämän takia tarina lähti nahkeasti liikkeelle. Kunhan aiemmat tapahtumat on onnistuttu lopulta palauttamaan mieleen, tarina vetää mukaansa.

Lilja ja hänen mentorinsa Seamus saavat toimeksiannon varastaa vanha kirja. Vanha kirja ei vaikuta järin rahakkaalta keikalta, mutta paljastuukin, että kirja on todellisuudessa aivan jotain muuta. Lilja ja Seamus ajautuvat jälleen itseään suurempiin kuvioihin, ja edellisen osan pahikset näyttävät jälleen naamojaan. Juoni kärsii jonkin verran toisteisuudesta, kun ryöväyskeikat seuraavaat toisiaan, mutta onneksi Liljan sekoilu virkistää kohtauksia.

Voro 2 - Tulikiven armeija on samaa taattua fantasiaseikkailua, johon lukijat ihastuivat jo ensimmäisessä osassa. Aiemmassa osassa kritisoin mustavalkovärityksen tummuutta. Nyt ruudut tuntuvat kirkastuneen. Sen sijaan huomasin kaipaavani lisää naishahmoja. Liljaa lukuunottamatta kaikki sarjan toimijat ovat miehiä. Tämän havainnoin tehtyäni en enää voinut olla huomioimatta sitä joka kerta, kun taas yksi uusi mieshahmo esiteltiin lukijalle.

RUNAWAYS VOL 2: BEST FRIENDS FOREVER
KIRJOITTANUT: Rainbow Rowell
PIIRTÄNYT: Kris Anka
SIVUJA: 136
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Marvel
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Runaways kertoo lapsi- ja teinijoukosta, joka on saanut tietää, että heidän vanhempansa ovat superpahiksia ja että he ovat perineet vanhemmiltaan yliluonnollisia kykyjä. Sarjasta ilmestyi vuonna 2003-2007 seitsemän osaa, joiden aikana teinijoukko yhdisti voimansa ja koki seikkailuja yhdessä.

Kymmenen vuotta sarjan päättymisen jälkeen se aloitettiin uudestaan. Aikaa on kulunut sarjan sisäisessä maailmassa kaksi vuotta, mutta paljon on muuttunut. Tämän huomaa varsinkin Gert, joka pelastetaan aikakoneen avulla kuolemalta ja tuodaan joukkoon takaisin, nyt kaksi vuotta nuorempana kuin muu porukka.

Ensimmäinen albumi kokosi vanhan jengin kasaan. Nyt olisi aika aloittaa elämä uudestaan. Best Friends Forever ei kuitenkaan onnistu päättämään, mihin suuntaan uuden elämän pitäisi lähteä. Samalla kun hahmot pohtivat, mitä tehdä nyt, kun vanha porukka asuu taas saman katon olla, minulle tuli olo, että samaa pohtivat myös sarjakuvan tekijät. Koko albumin ajan jäin odottamaan, milloin suurempi juonikuvio nostaa päätään.

Nico on uskollinen goottityylilleen.
Tästä huolimatta pidin albumista. Rainbow Rowellin dialogi on virkeää ja nokkelaa ja Kris Ankan kynänjälki viimeisteltyä. Pidän erityisesti siitä, kuinka hahmoilla on selvästi omat pukeutumistyylinsä, jotka ovat myös 2010-luvun muodin mukaisia. Tarina on sopivasti sidottu nykypäivään. Esimerkiksi vitsit suosittujen TV-sarjojen juonenkäänteistä naurattivat. Albumisssa käydään läpi monta lyhyttä juonta, joiden aikana hahmojen ihmissuhteet kehittyvät. Ehditään yhdessä vaiheessa taistella pahistakin vastaan. 

Siinä missä ensimmäinen albumi piti lukijan hyvin mukana, toinen albumi viittaili vanhaan sinä määrin, että välillä oli vaikea pysyä mukana. Muutama ihmissuhde eteni mielestäni liian nopeasti eikä albumin päättävä kohtaus onnistunut yllättämään, sillä siinä esiintyvä hahmo ei ollut minulle ennalta tuttu. Niinpä varasin sarjan vanhempia albumeita kirjastosta.


RUNAWAYS VOL 2: TEENAGE WASTELAND
KIRJOITTANUT: Brian K. Vaughan
PIIRTÄNYT: Adrian Alphona
SIVUJA: 144
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Marvel
JULKAISTU: 2006
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Huomasin ilokseni, että Vaskikirjastoissa on saatavilla Runaways-sarjan ensimmäinen tarinakokonaisuus. Tein varauksen ensimmäiseen ja toiseen albumiin, mutta varausteknisistä syistä toinen albumi saapui noudettavaksieni ennen ensimmäistä. Päätin  lukea sen, sillä ensimmäisen albumin jonotuslista oli vielä pitkä. Olinhan minä sitä paitsi lukenut jo uutta sarjaa.

Teenage Wasteland sijoittuu aikaan, jolloin karkulaisjoukko on juuri saanut selville vanhempiensa todellisen luonteen. He ovat majoittautuneet luolastoon, jossa on hienot mutta ränsistyneet puitteet. Karkulaisten on päätettävä, mitä he tekisivät uudella vapaudellaan: pitäisikö heidän jatkaa matkaansa jonnekin muualle, vai pitäisikö heidän alkaa taistella vihollisia vastaan salanimien ja supersankariasujen kanssa? Tarvikehankintaretkellä karkulaisjoukko rekrytoi joukkoihinsa uuden teinin, pojan, joka kertoo vanhempiensa pakottaneen hänet tekemään rikoksia. Vanhempien pakoilu on karkulaisille tuttua puuhaa, joten he ottavan uuden pojan joukkoihinsa. Pian uusi poika sekoittaa pakkaa tukikohdassa: tapahtuu niin ihastumisia ja vihastumisia joukossa, joka ei itsekään vielä ole onnistunut muotoutumaan jänteväksi ryhmäksi.

Kuten Best Friends Forever, myös Teenage Wasteland kärsii toisen osan ongelmasta. Ensimmäisen albumin seikkailut on seikkailtu, mutta vielä ei ole aika isommalle kamppailulle. Hahmojen on syvennettävä keskinäisiä suhteitaan ja opittiva lisää itsestään ja vastalöydetyistä supervoimistaan. Vasta sen jälkeen on aika kohdata superpahisvanhemmat, jotka aloittivat koko sotkun.

Ensimmäistä Runaways-sarjaa julkaistiin 2000-luvun alussa. Vuosituhannen vaihde näkyy tässä albumissa sekä suloisella että rasittavalla tavalla. Hahmojen vaatteet olivat kuin minun teinivuosiltani, niin hyvässä kuin pahassakin. Eniten minua kuitenkin häiritsi sarjakuvan visuaalinen ilme: ruutujako oli jäykkää, minkä vuoksi tarina ei edennyt yhtä notkeasti kuin Kris Ankan piirtämässä 2010-luvun versiossa. Lisäksi minusta tuntui, että Teenage Wastelandin värittäjä oli innostunut liikaa tietokoneväritystekniikasta: erilaiset vaaleat korostukset alkoivat käydä jossain vaiheessa koomisiksi.

PAPER GIRLS VOL 4
KIRJOITTANUT: Brian K. Vaughan
PIIRTÄNYT: Cliff Chiang
VÄRITTÄNYT: Matt Wilson
TEKSTAUS: Jared K. Fletcher
SIVUJA: 128
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Image Comics
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Paper Girls on edennyt neljässä albumissa hyvin pitkälle siitä, mistä se lähti liikkeelle. Ensimmäisessä albumissa neljä sanomalehdenjakajatyttöä Erin, MacKenzie, Tiffany ja KJ sotkeutuivat outoihin tapahtumiin, joissa ei avaruusolennoista ole puutetta. Pian kuitenkin selviää, että avaruusolennot ovatkin ihmisiä kaukaa tulevaisuudesta. 1980-luvun tytöt tulevat imaistuksi seikkailuun, jossa he vierailevat useilla vuosikymmenillä ja kohtaavat muun muassa vanhempia versioita omista itseistään.

Neljännessä albumissa tytöt ovat päätyneet uuden vuoden aattoon vuodelle 1999. Ihmiskunta on huolissaan siitä, että tietokoneet menevät vuosituhannen vaihtumisen vuoksi sekaisin. Se on kuitenkin pienin huoli universumissa, sillä sarjakuvan isommat kuviot alkavat hahmottua: meneillään on jonkinlainen suuri sota, jossa aikamatkaajat taistelevat ja yrittävät yhtä aikaa peitellä jälkiään "paikallisilta" eli aikalaisilta.

Erin, MacKenzie, Tiffany ja KJ kohtaavat tällä kertaa Tiffanyn vanhemman version. Tiffanyn vanhempi versio on ajatunut vaihtoehtoisen muodin ja vaihtoehtoisen poikakaverin pariin, mutta hänestä on hyötyä, sillä hän kykenee näkemään asioita, joita muut eivät näe.

Paper Girls on alusta asti saanut minulta varautuneen vastaanoton. Pidän sen estetiikasta, mutta juoni tuntuu liian laajalta näin pieneen tilaan. Sarjaa tulee enää vain kahden albumin verran, joten minua huolettaa hiukan, miten tämä kaikki saadaan millään lailla tyydyttävään päätökseen.


SAGA VOL 8
KIRJOITTANUT: Brian K. Vaughan
PIIRTÄNYT: Fiona Staples
SIVUJA: 146
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Image Comics
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Saga on saavuttanut pisteen, jossa hahmojen ja juonenkäänteiden määrä ei ole hyväksi julkaisutahdille. Luin seitsemännen albumin vuoden 2018 huhtikuussa, enkä kiireitteni vuoksi ehtinyt bloggaamaan siitä. Näin ollen minulla ei ollut vanhaa bloggausta, josta verestää muistia viimeaikaisista juonenkäänteistä. Internetkään ei erityisemmin auttanut - vastaan tuli ennemminkin spoilereita yhdeksännestä albumista, jonka jälkeen sarjakuva on jäänyt tauolle

Sarjakuvan tekeminen on hidasta, varsinkin jos tyyliksi on valittu Sagan kaltainen realisuutta lähentelevä, yksinkertainen tyyli, jossa väritys on kohdillaan. Fiona Staplesin kynänjälki miellyttää silmää, mutta lukijaa ei palvele se, että tarinan seuraava käänne ilmestyy vasta monen kuukauden päästä.

No, sain viimein kirjaston pitkästä jonosta albumin käsiini, ja onnekseni muutaman sivun jälkeen muistin taas, missä mennään. Nopeasti kerrattuna Saga kertoo Alanasta ja Markosta, jotka ovat lainsuojattomia, sillä he ovat saaneet laittoman lapsen. Alana on kotoisin Landfallista, jonka kansa osaa lentää, mutta lentotaito on tabu, kun taas Marko on kotoisin Wreathista, Landfallin kuusta, jonka kansa osaa takoa. Landfall ja Wreath ovat olleet sodassa pitkään. Taistelutantereella Marko ja Alana rakastuvat ja päättävät karata.

Kahdeksannessa osassa Alana ja Marko ovat edelleen lainsuojattomia, yhdessä lukuisien muiden mukaan lähteneiden ystäviensä kanssa, mikä on ongelmallista nyt, sillä Alana tarvitsisi lääketieteellistä apua. Edellisen albumin lopputaistelussa toista lastaan odottava Alana loukkaantui, minkä seurauksena syntymätön lapsi kuoli kohtuun. Kahdeksas albumi alkaa siitä, kun tapahtumista on kulunut  jo jonkin aikaa. Alkaa olla kiire, sillä kuollut lapsi on edelleen Ananan kohdussa ja hän alkaa voida huonosti. Ratkaisuna on planeetta Pervious, jossa tehdään abortteja pimeästi.

Tässä albumissa Saga astuu villiin länteen. Sagalla on tapana yhdistää mutkattomasti erilaisia genrejä ja käsitellä niiden avulla uusia puolia eeppisen scifi-fantasiasarjakuvan valtavasta maailmasta. Länkkärimiljöö tarjoaa ainakin junanryöstökohtauksen sekä ratsastelua erilaisilla ratsuilla.

Pääjuoni albumissa kuitenkin keskittyy Alanan, Markon ja heidän tyttärensä Hazelin surutyöhön menetetyn lapsen takia. Samalla kun he juoksevat kilpaa ajan kanssa - kuinka kauan Alanan keho kestää - he joutuvat hyväksymään sen, etteivät he saakaan toivomaansa lasta. Asia on käsitelty mielestäni kauniisti.

Seuraava, yhdeksäs albumi saavuttaa sarjan tekijöiden mukaan juonen puolivälin. Luvassa on siis vielä hvyin paljon tarinaa. Sarjan tekijät ovat mös ilmoittaneet, että pitävät vuoden tauon ja jatkavat sitten tarinan loppuun. Vuoden tauko ei välttämättä näy mitenkään minun lukemisessani, sillä se tahti, jolla saan uusia albumeita kirjastosta, vastaa joskus jopa vuoden taukoa.

NAGATA KABI: MY LESBIAN EXPERIENCE WITH LONELINESS
JAPANINKIELINEN NIMI:
さびしすぎてレズ風俗に行きましたレポ
SIVUJA: 143
KIELI: Englanti
KÄÄNTÄNYT: Jocelyne Allen
KUSTANTANUT: Seven Seas
JULKAISTU: 2017 (japaninkielinen alkuteos 2016)
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Nagata Kabin autobiograafinen sarjakuva kertoo Nagatan aikuistumisesta ja siitä, kuinka hän käsittelee mielenterveysvaikeuksiaan. Nagata on aina halunnut kuulua johonkin, esimerkiksi kouluun, ja mennä sinne joka päivä. Lukion päätytyttä hän suuntaa yliopistoon, mutta kuuden kuukauden kuluttua hän päättää, ettei se ole häntä varten. Hän hankkii itselleen töitä kaupasta, mutta huomaa pian, ettei saakaan sieltä samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin yhdestäkään oppilaitoksesta. Hän alkaa voida huonosti ja ensimmäistä kertaa elämässään hän joutuu kohtaamaan sen, ettei hänen elämänsä ole oikeastaan koskaan ollut erityisen upeaa. Tästä alkaa vuosien mittainen itsetutkiskelun prosessi, joka johtaa lopulta siihen, että Nagata päätyy hankkimaan itselleen maksullista seuraa hoitaakseen alta pois neitsyyden. 

Tarina on rakentenut bordellihetken ympärille. Mikä siihen johti ja mitä sen jälkeen tapahtui? Suurin huomio kohdistuu Nagatan itsetunto-ongelmiin eikä esimerkiksi hänen seksuaalisuutensa löytämiseen. Nagata toteaakin sarjakuvassaan, ettei uskaltanut edes ajatella seksuaalisuuttaan kaikkien muiden ongelmien keskellä. Ensisijaisesti My Lesbian Experience With Loneliness kertoo sosiaalisesta ahdistuksesta, vaikeasta lapsi-vanhempisuhteesta sekä itsensä hyväksymisestä.  

Sarjakuva on voittanut muun muassa Harvey Awardin parhaasta mangasta vuonna 2018, ja sarjakuvan englanninkielinen käännös oli myyntimenestys ilmestyessään.

NAGATA KABI: MY SOLO EXCHANGE DIARY
JAPANINKIELINEN NIMI: 一人交換日記
SIVUJA: 167
KIELI: Englanti
KÄÄNTÄNYT: Jocelyne Allen
KUSTANTANUT: Seven Seas
JULKAISTU: 2018 (japaninkielinen alkuteos 2016)
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

My Solo Exchange Diary jatkaa siitä, mihin My Lesbian Experience With Loneliness jäi. Jatko-osa on eräänlainen kommentaari kaikesta siitä, mitä Nagatan esikoissarjakuva-albumin julkaisun ympärillä tapahtuu. Vaikka Nagatan sarjakuva menestyy internetissä, hänen on edelleen vaikea hyväksyä itseään. Hän myös ymmärtää, että hakee hyväksyntää läheisiltään, koska ei osaa itse hyväksyä itseään. Hän hakee hyväksyntää ihmisiltä, joiden hän odottaa rakastavansa häntä ehdoitta - hänen vanhemmiltaan. Kun My Lesbian Experience With Loneliness julkaistaan paperisena, hänen vanhempansa kiinnostuvat ensimmäisen kerran siitä, mitä heidän tyttärensä oikein tekeekään elääkseen. Nagatan on kuitenkin erittäin vaikea kertoa sitä vanhemmilleen. Kun se kuitenkin tulee ilmi, Nagatan järkytykseksi hänen vanhempansa häpeävätkin häntä, eivät lesbouden, vaan liiallisen avoimuuden takia. Nagata tajuaa, että hänen elämänsä suurin saavutus on hänen vanhempiensa mielestä epäkunniallista.

My Solo Exchange Diary ei yllä kerronnallinen yhtä loistavalle tasolle kuin My Lesbian Experience With Loneliness, mutta albumi menee entistä syvemmälle itsetutkisteluun ja on paikoin siten myös hyvin raskasta luettavaa. Nagatan omaelämäkerrallista pohdiskelua on helppo heijastaa omaan elämään, vaikkei kaikki menisikään yksi yhteen.

Kahden Nagata Kabin sarjakuva-albumin perusteella toivon hartaasti, että kirjailijanimimerkin takaa löytyvä oikea ihminen onnistuu löytämään elämäänsä rauhan, jota hän selvästi albumien perusteella kaipaa. Nuorena kirjoitetut omaelämäkerrat eivät koskaan voi olla täysin tyhjentäviä, sillä kirjoittajan elämä on edelleen kesken. My Solo Exchange Diary loppuu narratiivisesti sopivaan kohtaan, mutta koskaan ei voi tietää, miten Nagatan elämän siitä jatkuu.

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Ajatuksia The Handmaid's Tale -TV-sarjan ensimmäisestä kaudesta


Margaret Atwoodin romaani The Handmaid's Tale (1985), suomeksi Orjattaresi (1986), kertoo totalitaarisesta Gileadista, joka on syntynyt Yhdysvaltojen toisen sisällissodan jälkeen. Vallassa on joukko teonimisia kristittyjä miehiä. Syntyvyys on laskenut, ja ratkaistakseen tämän ongelman kaikki hedelmälliset naiset on alistettu orjattariksi, joiden tehtävä on synnyttää Gileadiin uusia lapsia. Romaani seuraa yhden orjattaren, Frediläisen, vaiheita komentaja Fred Waterfordin talossa aina pakoon asti. 

Kirjaan perustuvaa TV-sarjaa alettiin näyttää vuodesta 2017 alkaen. The Handmaid's Tale on alunperin Hulun julkaisema TV-sarja, mutta se on nyt saatavilla muun muassa HBO Nordicilla.  Pääosaa siinä näyttelee Elisabeth Moss. Selkeyden vuoksi käytän tässä bloggauksessa nimeä Orjattaresi puhuessani kirjasta ja nimeä The Handmaid's Tale puhuessani TV-sarjasta. Olin jo pitkään halunnut tutustua sarjaan, mutta maksullisen suoratoistopalvelun takia en päässyt siihen käsiksi. Päätin kuitenkin hankkia HBO Nordicin Game of Thronesin takia, joten kun kausi loppui, minulle jäi vielä tilausaikaa tutustua palvelun muihin sarjoihin.

Maksumuurin lisäksi olin viivytellyt The Handmaid's Taleen tutustumista, koska ajattelin sen olevan erittäin raskas. Kuka nyt haluaa katsoa viihteenä sarjaa, joka kertoo tarinan äärimmäisestä naisten alistamisesta? Päätin, että annan sarjalle mahdollisuuden sellaisessa vaiheessa, kun minulla itselläni on hyvä olo, jolloin sarjan vaikutuksen mielialaan ovat toivon mukaan mahdollisimman vähäiset.

Luin Atwoodin alkuperäisteoksen kesällä 2016.
Vaikka The Handmaid's Tale on raskas sarja, minua auttoi se, että olin jo lukenut kirjan. Kirja etäännyttää kauheat yksityiskohdat päähenkilön suljetun näkökulman avulla, joten osasin valmistautua pahimpiin kohtauksiin etukäteen. TV-sarjakin onnistuu etäännyttämään raskaimmat kohtaukset. Päällimäisin tunne ensimmäisen kauden jälkeen ei ole ahdistus, vaan toivo. Sarjan hahmot tavoittelevat aktiivisesti itsenäisyyttä ja vapautta. Vaikka heidän tilanteensa ovat vaikeita, he eivät luovuta.

Margaret Atwood on sanonut, ettei hän kirjoittanut Orjattareesi mitään, mitä ei ole jo tapahtunut. Tieteiskirjallisuudeksi luokiteltu romaani ei olekaan niin spekulatiivinen. Orjatteresi sijoittaa länsimaihin tapahtumat, jotka ovat nykypäivää Lähi-Idässä. Muutoksen menneisyydestä nykypäivään näkee selvästi esimerkiksi googlaamalla kuvia Afganistanista 1970-luvulla.

The Handmaid's Tale muuttaa romaanin muotoon, joka tavoittaa vielä kirjaakin suuremmat yleisöt. Nyt länsimaiset katsojat ovat voineet katsoa, miltä tämä kaikki näyttäisi Yhdysvalloissa. Pidin erityisesti ensimmäisen kauden seitsemännestä jaksosta, joka näytti yksityiskohtaisesti, minkälaista pakolaisen elämä voi olla.

TV-sarjan ensimmäinen kausi kertoo romaanin tapahtumat alusta loppuun, jossa päähenkilö todennäköisesti onnistuu pakenemaan. Sarja loppuu päähenkilön ajatuksiin samalla tavalla kuin kirjakin: "En voi mistään tietää onko tämä loppuni vai uusi alku: olen antanut itseni vieraiden käsiin, koska en voi sille mitään." (s. 378)

Orjattaresi on aiemminkin filmatisoitu. Vuonna 1990 julkaistiin Natasha Richardsonin tähdittämä elokuva The Handmaid's Tale, joka on melko uskollinen adaptaatio Atwoodin romaanista, mutta joka jää vain tarinan uudelleenkerronnaksi audiovisuaalisessa muodossa. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että päähenkilön ystävää Moiraa näyttelee Elizabeth McGovern, joka tunnetaan nykyään paremmin Downton Abbeyn lady Grathamina.

TV-sarja on jatkunut jo kolmannelle kaudelle. Sen ensi-ilta on kesäkuun 5. päivä. Sarja on siis vienyt tarinan alkuperäismateriaalia pidemmälle. Margaret Atwood kyllä ilmoitti pian TV-sarjan ilmestymisen jälkeen, että aikoo kirjoittaa Orjattarellesi jatkoa, ja romaani The Testaments julkaistaan syyskuussa 2019. Tähän mennessä kolmaskin kausi on ehtinyt jo ilmestyä. Todennäköisesti The Testaments keskittyy eri ihmiskohtaloihin eikä yritäkään olla suoraa jatkoa Frediläisen narratiiviin.

Margaret Atwoodin jatko-osa Orjattarellesi,
The Testaments, ilmestyy syyskuussa 2019.
Orjattaresi päättyy mielestäni sopivaan kohtaan. Romaanin lukemisen jälkeen minulla oli olo, että olen saanut täyden tarinan. Toki kertomus jää hiukan kesken, sillä lukija ei koskaan saa varmuutta siitä, pelastuuko Frediläinen, mutta avoimet loput eivät ole harvinaisia eikä lukija siksi todennäköisesti jää sitä harmittelemaan.

The Handmaid's Talen kohdalla tilanne on täysin toinen. Ensimmäisen kauden päätteeksi oli ilmiselvää, ettei tarina vielä ole valmis. TV-formaatti on antanut enemmän tilaa, mitä on käytetty sivuhahmojen syventämiseen. Nyt katsoja toivoo lisää tietoa heidän vaiheistaan. Ensimmäisessä kaudessa vasta istutettiin kapinan siemen. TV-sarjan narratiivi ei ole vielä valmis.

Toivon, että tulevien kausien laatu pysyy tasaisena. Toivon myös, että sarja ymmärretään lopettaa ajoissa, jotta tarina ei veny ja lässähdä loppua kohden. 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...