maanantai 24. kesäkuuta 2019

Pepi Reinikainen odotti 50 vuotta ennen kuin kirjoitti nuoruudestaan Nunnalan sisäoppilaitoksessa

Porvoon naisopisto ja tyttölukio, tuttavallisemmin Nunnala, oli sisäoppilaitos, joka toimi vuosina 1912–1972. Koulun tunnetuin oppilas on Miss Universun Armi Kuusela. Kuusela kävi koulun aikana, jolloin se vielä oli arvostettu opinanjo, joka valmisti nuoria naisia hyvään elämään. 1960-luvulla tilanne kuitenkin oli toinen. Koulu oli jämähtänyt menneisyyteen. Kohti 1970-luvun poliittista liikehdintää vyöryvä maailma tuntui kaukaiselta koulun vankilamaisten seinien sisällä. Näistä kokemuksista Pepi Reinikainen kirjoitti kirjan.

Pepi Reinikainen (s.1949) opiskeli Nunnalassa vuosina 1965–69. Hän päätyi kouluun vastoin omaa tahtoaan, sukulaisten mukaan ainoana vaihtoehtona saada ylioppilastutkinto. Neljän vuoden ajan Reinikainen opiskeli ympäristössä, jonka tiukat säännöt ja vanhentuneet käsitykset naisten yhteiskunnallisista tehtävistä tuntuivat ahdistavilta. Päästyään ylioppilaaksi Reinikainen yritti kaikin keinoin unohtaa Nunnala-vuotensa. Myöhemmällä iällään hän on kehittänyt elämäkaarikirjoittamisen metodin, jonka tarkoituksena on päästä sinuiksi menneisyytensä kanssa. Hän hyödyntää metodia muistelmateoksessaan Nuoruuteni Nunnala. Sisäoppilaitoksen salatut vuodet.

Löysin tämän kirjan sattumalta kirjastosta esiin nostettujen kirjojen joukosta viime joulukuussa. Sana "sisäoppilaitos" kiinnitti heti huomioni. Suomessa ei ole paljon sisäoppilaitoksia, joten olin kiinnostunut lukemaan, minkälaista elämä on ollut sellaisessa. Aloitin kirjan lukemisen jo joululomalla ja sainkin sen luettua melkein puoleen väliin. Jumituin kohtaan, jossa Reinikaisen teiniagsti on huipussaan. Uusin kirjaston lainaa monta kertaa, kunnes muutama viikko sitten olin jälleen kerran kirjaston tiskillä uusimassa sitä. Päätin, että nyt tai ei koskaan on aika lukea tämä kirja loppuun.

Nuoruuteni Nunnala on subjektiivinen muistelo nuoruusajoista. Kirja koostuu pitkälti Reinikaisen omista päiväkirjamerkinnöistä, jotka ovat hänen mukaansa lähes alkuperäisessä asussa. Suurin osa nimistä on muutettu. Päiväkirjamerkintöjen lisäksi Reinikainen hyppää täyttämään kohtia, joista ei ole olemassa merkintöjä. Toinen toistaan seuraavat päiväkirjakirjoitukset ovat paikoin raskasta luettavaa. Merkinnöissä vilisee nimiä, tapahtumiin viitataan ohimennen ja samat aiheet toistuvat useasti. Autenttinen päiväkirja tuntuu usein vaikeaselkoiselta ulkopuolisen näkökulmasta.

Reinikainen itse kertoo, että palaaminen vanhoihin päiväkirjoihin oli pelottavaa. Siksi Nunnalasta kirjoittaminen saikin odottaa 50 vuotta. Kirjoitukset muistuttivat nuoruuden pahasta olosta, mutta yllätyksekseen hän löysi kirjoituksista paljon huumoria ja näppärää sanankäyttöä. 

Teini-ikä on aina vaikeaa aikaa, olipa vuosi 1965 tai 2015. Silloin mietitään ystävyys- ja rakkaussuhteita, kapinoidaan opettajia vastaan ja ahdistutaan tulevaisuudesta. Nuoruuteni Nunnala onnistuu tavoittamaan hyvin tämän universaalin tuskan, mutta tuomaan samalla esiin 1960-luvun erityispiirteitä ajasta, jolloin esimerkiksi ehkäisypillerit ja abortti olivat vasta huhuja ja joiden puute vaikutti voimakkaasti nuorten naisten elämään. Moni oppilas keskeytti Nunnalan "gynegologisen kasvaisen" takia. 

Nuoruuteni Nunnala tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman porvoolaiseen sisäoppilaitokseen, josta ei ole paljon kokemustietoa saatavilla. Koulu rapistui loppua kohti ja lakkautettiin vuonna 1972. Moni Porvoon naisopiston ja tyttölukion käyneistä oppilaista ei enää ole elossa kertoakseen, minkälaista koulussa oli heidän aikoinaan. Pepi Reinikainen kertoo ajasta, jolloin rapistuminen oli jo alkanut. 

Kaipasin lukijana tekstiin tarkempaa otetta ja syvempää reflektiota. Pystyin näkemään kirjan sivuilla lukuisia mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta ne olisi pitänyt kaivaa selvemmin esiin ja niitä olisi pitänyt taustoittaa huolellisemmin. Tällaisenaan Nuoruuteni Nunnala kannattaa lukea päiväkirjamuistelmana ja elämänkaarikirjoittamisen kautta luotuna terapiatekstinä.

Olen aidosti iloinen, että Reinikainen on saanut käsitellä vaikeita nuoruusvuosiaan kirjoittamisen kautta. Olen myös tyytyväinen, että tulin lukeneeksi tämän kirjan loppuun, vaikka lukeminen hyytyikin puoleksi vuodeksi. Muutamien puutteiden takia en kuitenkaan pysty täysin varauksetta suosittelemaan tätä kirjaa luettavaksi. Nuoruuteni Nunnala tarjoaa mielenkiintoista hetkiä, mutta myös paikoittaista punaisen langan puutetta.

PEPI REINIKAINEN: NUORUUTENI NUNNALA. SISÄOPPILAITOKSEN SALATUT VUODET
SIVUJA: 332
KUSTANTANUT: Docendo
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

7 kommenttia:

  1. Tämä kirja kiinnostaisi ihan aiheensa takia.Sisäoppilaitoselämäkuvauksena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvaista sisäoppilaitoksen arjesta kirjassa on valitettavan vähän. Kirja keskittyy enemmän koulun aiheuttamiseen henkisiin puoliin.

      Poista
  2. Sisäoppilaitos on aiheena mielenkiintoinen. Tiedän monia, jotka ovat käyneet opistoa, jossa he ovat asuneet, mutta se ei varmaankaan ole sama asia. Tiedätkö muita kirjoja sisäoppilaitoksista?

    VastaaPoista
  3. Löysin pikaisella haulla seuraavia: Helvetinsaari: Kim Vatasen seitsemän vuotta sisäoppilaitoksessa, kertoo suomalaisesta brittiläisessä sisäoppilaitoksessa ja Kaukana kotoa: Swakopmundin suomalaisen koulukodin vaiheita, tämäkin ulkomaalainen koulu. Lisäksi löysin seuraavia tietokirjoja: Kansanopistokodin 120 vuotta: kansanopiston opettajien ja opiskelijoiden sisäoppilaitoselämää 1800-luvun lopulta 2010-luvulle, yleinen tietokirja, Asuuko henki lammessa? Oriveden opisto 1909-2009.

    Vaikuttaa, ettei suomalaisista sisäoppilaitoksista ole paljon kirjallisuutta. Toisaalta sisäoppilaitoksia on Suomessa vähän. Tällä hetkellä ainoa perusasteen sisäoppilaitos on Anna Tapion koulu.

    Vaikuttaa myös siltä, että sisäoppilaitosten kokemukset eivät ole yhtä kivoja kuin Harry Potterissa. (Pottereissakin on paljon simputusta ja muuta epäoikeudenmukaisuutta, mutta yleisfiilis Tylypahkassa on kiva.)

    Sisäoppilaitosten vähäisyteen vaikuttaa taatusti Suomen kouluhistoria. Suomi oli pitkään vähän koulutettu maa, mutta kun oppivelvollisuus tehtiin pakolliseksi 1920-luvulla, pidettiin huoli siitä, että kaikilla lapsilla on kohtuullinen matka kouluun. Kouluja perustettiin paikkoihin, jonne kaikilla oppilailla oli suunnilleen sama matka. Suomessa muutenkin mennääm lähes aina lähimpään kouluun. Vanhemmat luottavat, että jokaisessa koulussa lapsi saa hyvää opetusta. Suomessa ei ole ollut tarvetta lähettää lasta jonnekin kauas, jossa lapsi myös tarvitsisi ylöspidon (johon sisäoppimalli tarjoaa ratkaisun). Briteissä esim. taas on pitkä historia yläluokkaisten lasten kouluttamisessa arvostetuissa kouluissa, jotka usein sijaitsivat kaukana aristokraattien kotimailta. Tarve sisäoppilaitoksiin on ollut eri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista. En ole tullut tätä kaikkea ajatelleeksi.

      Poista
  4. Mielenkiintoista kuulla, että Reinikainen on julkaissut tästä kirjan, koska muistelisin, että hän olisi puhunut joskus Inhimillisessä tekijässä tai jossain vastaavassa ajankohtaisohjelmassa koulukokemuksistaan. Ihmettelin ensin, miksi tämä aihe tuntuu tutulta, kun aloin lukea bloggaustasi, ja muistin vasta hetken päästä, että olenkin tainnut kuulla näistä kokemuksista varmaankin televisiosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin löysin tätä bloggausta kirjoittaessani internetistä haulla joitain artikkeleita Reinikaisesta ja Porvoon naisopistosta ja muistan lukeneeni niitä joskus aiemmin. Itse kirjan lainasin täysin sattumanvaraisesti kirjastosta ja vasta artikkeleihin törmätessä osasin yhdistää ne kaksi toisiinsa.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...