lauantai 30. marraskuuta 2019

Kolme pientä tietokirjaa: Yksityistilaisuus, Miehiä ja naisihmisiä & 50 Queers Who Changed the World

TARJA HAUTANEN: YKSITYISTILAISUUS –TURKULAISTEN HOMOJEN JA LESBOJEN KULTTUURIHISTORIAA
SIVUJA: 81
KUSTANTANUT: Seta
JULKAISTU: 2005
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Tarja Hautasen opinnäytetyöhön perustuva julkaisu käy läpi turkulaisten homojen ja lesbojen elämää 1900-luvun aikana. Tutkimusta varten on haastateltu iäkkäistä LGBTQ-ihmisiä. Teos antaa mielenkiintoisten ikkunan siihen, minkälaista homojen ja lesbojen elämä on ennen ollut Suomessa.

1900-luvun alussa seksuaalivähemmmistöjen edustajat joutuivat elämään piilossa. Monet homomiehet tapasivat toisiaan puistoisa, erityisesti puistojen julkisissa käymälöissä. Pitkiä suhteita muodostettiin harvoin, vaan kohtaamiset olivat luonteeltaan pikaisia. Jos onnistui tutustumaan oikeisiin ihmisiin, heidän luokseen saattoi päästä yksityisiin juhliin, joissa omaa identiteettiään saattoi ilmaista turvallisessa seurassa. Tyypillistä oli, että homomiehet etsivät nopeaa seuraa yön pikkutunneilla, kun taas lesbonaiset muodostivat verkostoja ja elivät esimerkiksi kämppiksinä toistensa kanssa.

1900-luvun edetessä pidemmälle, varsinkin kun homoseksuaalisten tekojen kriminalisoiti poistettiin rikoslaista vuonna 1971, seksuaalivähemmistöjen järjestäytynyt toiminta alkaa kukoistaa. Hautasen kirjassa kerrotaan, millä lailla turkulaiset seksuaalivähemmistöjen edustajat muistavat toimintansa alun. Toiminta oli aluksi pientä ja melko suloistakin: esimerkiksi tanssiaisten jälkeen haluttiin siivota erityisen hyvin, jotta järjestävät saavat hyvän maineen tilavuokralaisena. 

Kirja kertoo siitä, kuinka suurimmalla osalla ihmisistä on vain halua elää omaa elämäänsä rauhassa. Suurin osa informanteista muistelee sitä, kuinka he olivat iloisia, kun pääsivät juhliin, joissa saattoivat tanssia haluamansa ihmisen kanssa. Kiinnostavan historiakatsauksen lisäksi kirjan lähdeluettelo on erinomainen vinkkilista laajempaan perehtymiseen, jos siihen kokee tarvetta.

MILA ENGELBERG: MIEHIÄ JA NAISIHMISIÄ – SUOMEN KIELEN SEKSISMI JA SEN PURKAMINEN
SIVUJA: 150
KUSTANTANUT: Tasa-arvoasiain neuvottelukunta TANE
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Oma kirja

Suomen kieltä pidetään tasa-arvoisena, koska siinä on sukupuolineutraali hän-pronomini. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, todistaa Mila Engelberg Tasa-arvoasiain neuvottelukunta TANE:n julkaisussa Miehiä ja naisihmisiä. Neuvottelukunta toimii sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä.

Engelberg käy kirjassaan läpi erilaisia ilmiöitä siitä, miten sukupuoli näkyy suomen kielessä. Esimerkiksi piilosukupuoli tarkoittaa sitä, että sukupuoli oletetaan, vaikkei sitä sanota. Hän-pronominin piilosukupuoli on löydetty tekemällä käännöskokeita: koehenkilöitä on pyydetty kääntämään suomenkielisiä lauseita kielille, joissa on sukupuolittunut pronomini tai muita suvullisia sanoja. Lauseet käännettiin lähes aina viittaamaan miehiin, ellei lauseessa selvästi ollut jotain naissukupuoleen viittaavaa. (Esim. "Hän on hyvä äiti.")

Kirjassa käydään läpi myös esimerkkejä siitä, kuinka sukupuoli tuodaan esiin väkisin, kuten käyttämällä mies- tai nainen-sanoja tarpeettomasti pronominin sijaisena. Sukupuoli tulee esiin myös sanoissa, joissa on erilaisia sukupuoleen viittaavia päätteitä, kuten sisäkkö, opettajatar tai ruustinna.

Kielen tason seksimin osoittamisen lisäksi Engelberg tarjoaa ratkaisuja sen purkamiseen. Yksinkertainen ilmiön tietoisuuden lisääminen on hyvä ensiaskel, mutta sen jälkeen voi tehdä myös muita toimia. Muun muassa erilaiset ammattinimikkeet olisi hyvä nimetä uudestaan sukupuolineutraalisti. Sukupuolittuneet ammattinimikkeet voivat ohjata ihmisiä erilaisille urille oman sukupuolensa mukaan. Engelbergin mukaan "henkilö" ei ole ainoa sana, jolla mies-sanan voi korvata, vaan suomen kieli tarjoaa monenlasia sanajohdoksia sekä muita sanoja, jotka kuvaavat ammattia paremmin. (Esim. palomies = palopelastaja) 

Mielestäni tämä kirja on hyvä teos jokaiselle, joka on kiinnostunut parantamaan omaa viestintäänsä. Kirja käyttää jonkin verran kielitieteellistä termistöä, mutta teksti on kirjoitettu selkeästi ja mielenkiintoisesti.


DAN JONES & MICHELE ROSENTHAL: 50 QUEERS WHO CHANGED THE WORLD – A CELEBRATION OF LGBTQ+ ICONS
SIVUJA: 112
KUSTANTANUT: Hardie Grant
JULKAISTU: 2017
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Kirja kertoo nimensä mukaisesti viidestäkymmenestä LGBTQ-ihmisestä, jotka muuttivat maailmaa. Jokaiselle ihmiselle on varattu aukeama, josta toisella sivulla on esittelyteksti ja toisella sivulla muotokuva.

Piirretyt muotokuvat ovat visuaalisesti tosi kivoja, mutta ne eivät ole kauhean informatiivisia. Oikea valokuva olisi antanut paremman mielikuvan siitä, miltä ihminen on näyttänyt. Mielestäni muotokuvat eivät aina olleet näköisiä. Esimerkiksi Ellen DeGeneres ei olisi ollut tunnistettavissa, ellen olisi lukenut hänen nimeään viereiseltä sivulta. Päädyinkin kirjaa lukiessani googlaamaan heidän valokuviaan.

Kirja painottuu voimakkaasti HIV-aktivisteihin. Heitä toki on ollut paljon ja heidän työnsä on ollut erittäin arvokasta. Lisäksi kirja on voimakkaasti 1900-lukupainotteinen. Ainoa 1800-luvulla elänyt henkilö, joka on päässyt kirjaan mukaan, on Oscar Wilde. Toisaalta historia ei tunne kovin monta menneisyyden LGBTQ-ihmistä, varsinkaan kun menneisyyden ihmiset ovat eläneet täysin erilaisissa kokemusmaailmoissa, joissa ei ole ollut käytössä nykymaailman sanastoa, jolla kuvailla omaa identiteettiään.

Muistin tätä kirjaa lukiessani, ettei tämänkaltainen luettelomainen kirja sovi minulle. Tarvitsen pidemmän tarinan, jotta henkilö jää minulle mieleen. Kirja toimikin paremmin nopeana esittelykirjana, josta poimin vinkkejä syvempää perehtymistä varten. Löysinkin muutaman kirjailijan, joiden teoksiin haluan tutustua tarkemmin.

torstai 28. marraskuuta 2019

Becky Chambersin romaani A Closed and Common Orbit pohtii, missä menee ihmisen ja koneen raja

A Closed and Common Orbit jatkaa Becky Chambersin Wayfarers-sarjaa, jonka ensimmäinen osa on nimeltään The Long Way to a Small, Angry Planet.  Toinen osa kertoo Pepperin ja Lovelacen vaiheista sarjan ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Romaani pohtii sitä, missä menee ihmisen ja tekoälyn raja ja onko rajan vetämisellä edes merkitystä.
"Oh, no, this isn't trouble. – – The Galaxy is trouble. You're not." (s. 10)
The Long Way to A Small, Angry Planet päättyy siihen, että Wayfarer-aluksen tekoäly Lovelace vaurioituu pahasti. Tekoäly yritetään korjata, mutta uudelleenkäynnistyksen aikana se ei onnistu palauttamaan kansioitaan. Käytännössä Lovelace herää tehdasasetuksilla, ilman muistojaan. Miehistö päättää hankkia alukselleen uuden tekoälyn. Lovelace on ahdistunut. Mitä hänelle tapahtuu? 

Pepperillä, joka sattuu sillä hetkellä oleilemaan aluksella, on suunnitelma: hän ehdottaa Lovelacelle, että tämä asennettaisiin keinotekoiseen ihmiskehoon. Tekoälyn asentaminen keinokehoon on Galactic Commonsin lakien mukaan laitonta, mutta Pepper hallitsee kaikki niksit, joilla lakia on mahdollista kiertää. Lovelace asennetaan kehoon ja hän muuttaa asumaan Pepperin ja hänen kumppaninsa Bluen luokse Port Coriol -kuun pimeälle puolelle. 

Lovelace kokee ihmiskehon rajoittavaksi. Hänellä on ennen ollut rajaton pääsy verkkoon, mutta nyt hänen on odotettava koko päivä, ennen kun hän pääsee illalla kytkemään itsensä takaisin verkkoon. Ihmiskeho näkee vain yhteen suuntaan ja reagoi ärsykkeisiin odottamattomin tavoin. Häneen on myös asennettu protokollia, jotka ovat käteviä pitkän matkan aluksen tekoälynä, mutta eivät silloin, kun yrittää sulautua elollisten olentojen joukkoon. 

Samalla ihmiskeho tekee elämästä myös kiinnostavan: Lovelace pääsee tutustumaan maailmaan aivan eri tavoin kuin aluksen tekoälynä. Hän alkaa käyttää itsestään nimeä Sidra, koska Lovelace-nimi on liian tunnettu tekoälyn merkkinä.

Rinnakkain Sidran tarinan kanssa A Closed and Common Orbit kertoo Pepperin lapsuudesta. Pepper oli lapsena nimeltään Jane 23. Hän oli yksi geneettisesti muunnelluista ja kloonatuista lapsiorjista, jotka oli luotu vaaralliseen kaatopaikkaympäristöön lajittelemaan jätteitä. Jane 23 kasvoi tietämättä mitään ulkomaailmasta. 10-vuotiaana erään onnettomuuden seurauksena hän päätyy pakenemaan kodistaan. Hän löytää kaatopaikalta avaruusaluksen, jonka tekoäly Owl on edelleen toiminnassa. Owlin avulla Janen maailmankuva avartuu, ja yhdessä he suunnittelevat, miten he voisivat korjata aluksen ja paeta roskien täyttämältä planeetalta.

A Closed and Common Orbit yhdistää Sidran/Lovelacen ja Pepperin/Janen tarinat onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Sekä Sidra että Jane haluavat löytää paikan maailmasta, johon joku on luonut heidät ainoastaan palvelemaan muita. Sidra etsii mahdollisuuksia toimia maailmassa, jossa tekoälyillä ei ole oikeuksia. Jane taas oppii ymmärtämään ja hyväksymään syntyperänsä. Sen jälkeen hän rakentaa itselleen haluamansa elämän.

Tässä romaanissa on kaksi hahmoa, jotka ovat tekoälyjä. Lukijan näkökulmasta sekä Sidra että Owl ovat oikeita henkilöhahmoja. Lukija ei kyseenalaista heidän tuntemuksiaan ja havaintojaan, vaikka ne onkin ohjelmoitu heihin. Sidra ja Own ovat aivan yhtä fiktiivisiä hahmoja kuin romaanin kaikki muutkin hahmot. Eroavatko he loppujen lopuksi lainkaan muista hahmoista? Voiko kirjailija, joka on ihminen, astua ulos omasta ihmisyyden kokemuksestaan ja kirjoittaa tekoälyn näkökulmasta ilman, että hahmo vaikuttaa ihmismäiseltä? 

Toisaalta, miksei tekoäly voisi vaikuttaa hyvin ihmismäiseltä? Ovathan ne ihmisten luomia. Esimerkiksi algoritmien valinnoista on huomattu, että niissä esiintyy samanlaista syrjintää kuin ihmisillä, sillä ne käyttävät ihmisten keräämään dataa. Miksei siis tekoäly voi olla toiminnaltaan hyvin ihmismäinen?

Samalla mieleeni muistuu kirjailija ja neurotieteilija Benjamin C. Kinneyn luento Dublinin Worldconissa. Hänen mukaansa koneiden on mahdotonta imitoida ihmisaivoja, sillä ihmisaivot ovat kehittyneet suodattamaan tietoa tehokkaasti. Aivot eivät toimi kuten kone (input>process>output), vaan ne ovat kehittyneet havaitsemaan ja tuottamaan reagtioita vain ärsykkeisiin, joilla on selviytymisen kannalta merkitystä. Aivot luovat illuusion, että ne havaitsevat kaiken, vaikka todellisuudessa ne jättävät huomiotta paljon. (Kuten tämä video osoittaa.) Kinneyn mielestä nykyisen neurotietämyksen mukaan on mahdotonta luoda ihmismäisiä tekoälyjä, mutta se ei hänen mukaansa estä käsittelemästä aihetta kiehtovasti fiktiossa.

Sidra ja Owl ovat osa pitkää tieteisfiktiolle tyypillistä tekoälyhahmojen jatkumoa. Ne tuntuvat viehättävän lukijoita pakotetulla rehellisyydellään ja loogisella toiminnallaan. A Closed and Common Orbit ei jätä tällä saralla kylmäksi, vaan antaa lukijan viihtyä kohtauksissa, joissa Sidra esimerkiksi joutuu toimimaan rehellisyysprotokolan mukaan epäsopivissa tilanteista. Samalla esitellään Sidran synkempi todellisuus: hänen kovalevynsä ei tallenna tietoa samalla tavalla kuin plastiset aivot, ja tila käy ärsykkeiden maailmassa nopeasti vähäiseksi.

Tekoäly on harvoin päähenkilö. A Closed and Common Orbit antaa Sidralle mahdollisuuden kertoa oman tarinansa eikä vain toimia ihmishahmoa tukevana luotettavana kumppanina. A Closed and Common Orbit kertoo myös Pepperistä ja hänen kasvustaan äitihahmona toimivan Owlin seurassa, mutta lava on ensisijaisesti Sidrann. Jo romaanin alussa Pepper sanoo Sidralle, ettei hänessä ole mitään vikaa, mutta heitä ympäröivässä maailmassa on paljon vikaa. Romaani kertoo siitä, kuinka Sidra onnistuu löytämään paikkansa maailmassa, joka ei ole hänelle vielä valmis.

BECKY CHAMBERS: A CLOSED AND COMMON ORBIT
SIVUJA: 365
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Hodder & Stoughton
JULKAISTU: 2016
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

tiistai 26. marraskuuta 2019

Vähän erilainen messubloggaus – Helsingin Kirjamessut

Sunnuntain messuvieraita pressitilan ikkunasta kurkittuna.
Osallistuin Helsingin Kirjamessuille sunnuntaina 27.10.2019. Olin saanut Kirjamessuilta bloggaajapassin, jonka avulla pääsin messuille sisälle. Kirjamessut ovat jokasyksyinen kirjabloggaajan tapahtuma, jossa käydään haistelemassa uusia kirjatuulia. Tänä vuonna ei kuitenkaan ollut mikään itsestäänselvyys, että pääsisin osallistumaan messuille.

Syynä tähän oli sairastuminen. Sairastuin syyskuun alussa flunssan jälkitautina sydänpussitulehdukseen. Viittasin siihen hiukan jo bloggauksessani Margaret Atwodin Herran tarhureista. Yritin lukea kyseistä kirjaa sairaalassa. 

Tiedättehän, kaikki aina varoittelevat, ettei flunssassa kannata urheilla, koska se voi johtaa tähän. En ollut kuitenkaan urheillut mitenkään erityisen paljon, mutta olin juossut bussin pari kertaa kiinni. Olin myös käynyt sitkeästi töissä, koska minulla ei ollut kuumetta. Flunssa alkoi jo helpottaa, mutta uusia oireita alkoi ilmetä: rintaani puristi omituisesti ja henkeäni ahdisti. Ajattelin, että olen henkisesti stressaantunut töistäni, joten jatkoi normaalia elämää. Eräänä iltana minulle kuitenkin nousi kuume, jolloin hälytyskellot alkoivat soida. Juttelin asiasta muutaman läheisen ihmisen kanssa ja lähdin vielä samana iltana päivystykseen.

Aluksi lääkäri sanoi, että minulla on vain normaali flunssa ja saisin pari päivää sairauslomaa. Painotin kuitenkin, ettei minulla ennen ole ollut vastaavanlaisia oireita. Hän määräsi minulle pari koetta, jotka viittasivat sydänlihastulehdukseen. Sain lähetteen sairaalaan, jossa minun sydäntäni sitten seurattiin kolmen vuorokauden ajan. Lopullisena diagnoosina oli sydänpussitulehdus, hoitona kahden viikon sairausloma, kuukauden liikuntakielto ja kahden viikon tulehduskipulääkekuuri. 

Koko tapahtumaketju tuntui erikoiselta, sillä kaikki tapahtui minulle vieraassa ympäristössä. Olin vain väliaikaisesti helsinkiläinen, sillä olin alkusyksyn Helsingissä työharjoittelussa. Asumistilanteeni aiheutti sairaalan henkilökunnallekin päänvaivaa, kun he yrittivät pohtia, kenen vastuulla minun hoitoni edes oli.

Sydänpussitulehdus on siitä jännä sairaus, että se imaisee voimat pois huomaamatta. Liikuntakielto vielä pahentaa sitä. Kun palasin kahden viikon jälkeen työelämään, lihaskuntoni oli huomattavasti heikentynyt. Tämän seurauksena en jaksanut lähteä Turun Kirjamessuille, jotka järjestettiin lokakuun alussa. Olisin joutunut matkustamaan paikallispussilla linja-automasemalle tai rautatieasemalle, sieltä Turkuun ja Turussa vielä paikallisbussilla Turun Messukeskukseen. Matka kuulosti rankalta. Messuilta pois jääminen harmitti minua kovasti, sillä olen osallistunut messuille joka vuosi vuodesta 2014 lähtien.

Bloggaajapassi.
Lokakuun lopussa voimani olivat kuitenkin palanneet sen verran hyvin, että uskalsin jo suunnitella meneväni Helsingin Kirjamessuille. Messupäiväksi valikoitui sunnuntai, sillä lauantaina olin menossa sukuloimaan. Seuraukseni ilmoittautui pitkäaikainen ystäväni Nalle. En ollut käynyt hänen kanssaan koskaan yhdessä messuille, joten odotin asiaa kovasti. 

Helsingin Kirjamessut oli minulle iso henkilökohtainen saavutus. Messut olivat ensimmäinen tapahtuma sitten sairastumisen, jossa kävin itsenäisesti. Kävelin messujen aikana peräti 8 000 askelta, mikä oli huimaa, sillä sairausloman lopussa 3 000 askelta oli tuntunut rankalta. Terveenä harvoin ajattelee esteettömyyttä, mutta nyt kun oma jaksamiseni oli ajettu alas, silmäni avautuivat tarkkailemaan messutilaa aivan eri tavalla.
  • Etäisyydet. Messukeskus on ISO. Jo se, että käveli sisäänkäynniltä messuhalliin, on yllättävän pitkä matka, jos jaksaminen on heikentynyt.
  • Istuimien puute. Erityisesti sellaiset ohjelmalavat, joiden edessä oli tuolien sijasta säkkituoleja tai istumalavereita, aiheuttivat ongelmia, sillä istuimia oli määrällisesti vähän. Vaati hiukan kanttia istua ihan ventovieraan viereen erikoiselle laveriratkaisulle, vaikka kirjoittamattomien sosiaalisten sääntöjen mukaan laverille mahtuu vain yksi henkilö, tai korkeintaan henkilön kaverit.
  • Jatkuva selittely. Tiedostin, etten näyttänyt henkilöltä, joka voisi kokea ympäristön esteellisenä. Olin laittanut hiukset ja meikannut ja minulla oli nätit vaatteet päällä. Lisäksi kuljin omilla jaloillani. Kaverini onneksi tiesi, että olen ollut sairas, joten hän ymmärsi, miksi kävelimme hitaasti. Silti minulle tuli syyllinen olo, kun istuin ainoalle ohjelmasalin edessä olevalle penkille odottamaan ohjelman alkua.

Teki kuitenkin hyvää olla ihmisten ilmoilla. Ehdin kuunnella neljä kiinnostavaa ohjelmanumeroa. Tajusin messuilla, että vaikka yliopisto-opintoni ovat lopussa, kiinnostavaa kirjallisuuskeskustelua on mahdollista löytää muualta. Keskellä opintokiireitä se voi joskus unohtua.

Onko tämä totta? Kallion lukiolaiset haastattelivat Saara Turusta, Tuomas Kokkoa,
Anssi Hemmilää ja Päivi Koivistoa autofiktiosta.
Yksi erityisen mielenkiinoinen ohjelmanumero oli Kallion lukiolaiset autofiktiohaastattelu. Lukiolaiset haastattelivat neljää kirjoittajaa, Saara Turusta, Tuomas Kokkoa, Anssi Hemmilää ja Päivi Koivistoa autofiktiosta. Autofiktiossa kirjailija esiintyy tekstinsä päähenkilönä. Teksti ei kuitenkaan ole omaelämäkerta vaan romaani. Kirjan tapahtumat voivat perustua kirjailijan oman elämän tapahtumiin ja siinä voi muutenkin olla paljon paikkaansapitäviä yksityiskohtia.

Autofiktio elää nousukauttaan, mutta itse en ole siihen varsinaisesti perehtynyt. Voisikin olla kiinnostava haaste lukea joku autofiktiivinen teos. Ihmisset tykkäävät kirjoittaa itsestään, mutta sitä on silti pidetty hiukan paheksuttavana ominaisuutena kirjallisuudessa. Siksi onkin mielenkiintoista, että autofiktio on nyt muodikasta. 

Kävin myös kuuntelemassa ohjelman saamelaisuudesta ja S&S:n uutuusteoksesta Vastatuuleen. Saamen kansan pakkosuomalaistaisesta. Teos on kattava paketti saamelaisuudesta ja se perustuu saamelaisten kokemushistoriaan. Teoksen kirjoittajat Kukka Ranta ja Jaana Kanninen ovat tehneet vahvasti yhteistyötä saamelaisten kanssa kirjan kirjoitusprosessin aikana.

Paneelissa paikalla oli myös Suomen saamelaisnuorten yhdistyksen puheenjohtaja Petra Laiti tuomassa oman saamelaisnäkökulmansa mukaan. Paneelissa pohdittiin paljon sitä, kuka saa kertoa saamelaisuudesta ja mistä näkökulmasta. Vastatuuleen-kirjaa on kehuttu, koska se antaa äänen saamelaisille ja korjaa monia väärinkäsityksiä, joita suomalaisilla saamelaisista on.

Erityisesti mieleeni jäivät Laitin sanat siitä, kuinka hän pettyi aikuisiin kasvettuaan itse isoksi. Hän kertoi olleensa lapsena koulussa aina se, joka esitteli luokkakavereilleen saamelaisuutta. Se ei haitannut häntä, koska hän ajatteli, että täytyyhän luokkakavereiden saada tietää! Hän ajatteli, että aikuisena sitten kaikki tietävät kaiken saamelaisuudesta eikä hänen tarvitse enää opettaa ketään. Kasvettuaan aikuiseksi hän huomasi, että suurin osa aikuisusta ei ole lainkaan perillä saamelaisuuden historiasta tai nykytilasta, eikä kaikkia aikuisia kiinnostakaan tietää. Laiti kertoi, että hänestä tuli saamelaisaktivisti tavallaan vahingossa. Hän ymmärsi, että jos hän ei kerro aikuisille saamelaisuudesta, voi olla, ettei kukaan muukaan kerro. Hänen mukaansa saamelaisnuoret kasvavat aikuisiksi nopeasti, sillä he usein ottavat kansansa historian harteilleen ja kokevat vastuukseen kansanperinteidensä säilyttämisen ja suojelemisen.

Vastatuuleen näytti myyvän tosi hyvin messuilla. Itsekin laitoin kirjan nimen ylös tulevaisuutta varten. Varsinaisia kirjaostoksia en messuilla kuitenkaan tehnyt, sillä olen viime aikoina muuttanut kirjaostoperiaatteitani. Nykyään ostan kirjan jos
  • se edustaa jotakin, mitä kerään, esim. jonkun kirjasarjan osaa, jota minulla ei vielä ole
  • kirja vaikuttaa sellaiselta, että sitä on vaikea ostaa mistään tulevaisuudessa
  • tarjous on oikeasti tosi hyvä ja olen ajatellut kirjan hankkimista/lukemista aiemminkin
  • aion oikeasti aloittaa kirjan lukemisen heti kun pääsen kotiin
Ainoa kirjaostokseni. 
Olen joutunut tiukentamaan ostoperiaatteitani, koska olen huomannut, että liian monet messuostokseni jäävät lukematta. En enää haluaisi ostaa kirjoja hyllyäni lämmittämään. Jos ostan kirjan, haluan pystyä lukemaan sen heti. Helsingin Kirjamessuilla minulla ei ollut sellaista tilannetta.

Kiersin kuitenkin varmuuden vuoksi divaripuolen läpi. Löysin paljon kaikkea kiinnostavaa, ja etsin jopa kivaa painosta Väinö Linnan romaanista Täällä Pohjantähden alla, mutta sellaista ei osunut silmääni. 

Ainoa kirja, jonka ostin, oli viiden vuoden päiväkirja. Olen harkinnut jo pitkään elvyttäväni päiväkirjaharrastukseni, mutta olen aina lykännyt sitä parempaan hetkeen. En ole halunnut aloittaa päiväkirjan kirjoittamista, koska "juuri nyt ei tapahdu mitään kiinnostavaa", tai "juuri nyt tapahtuu niin paljon, että vaatisi hirveää taustoittamista, että pystyn kertomaan kaiken". Viiden vuoden päiväkirjassa on tilaa vain muutama rivi per päivä, joten se pakottaa kertomaan suppeasti. 

Olen messujen jälkeen kirjoittanut päiväkirjaa joka päivä. Muutamana iltana olen ajatellut, että en väsymyksen takia jaksisi kirjoittaa mitään, mutta olen kuitenkin kirjoittanut jotain. Muutamassa rivissä ei mene juuri yhtään aikaan, joten en voi luistaa kirjoittamisesta oikein millään tekosyyllä!

On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka joka päivästä löytää jotain erityistä, vaikka tuntuisi, etten ole tehnyt mitään jännää. Merkinnän arvoisiksi asioiksi ovat päätyneet esimerkiksi se, minkä elokuvan olen katsonut tai kuinka monta askelta olen kävellyt päivän aikana. Myös isoja juttuja on tapahtunut: olen muuttanut takaisin Turkuun ja aloittanut graduni teon. 

Turun Science Fiction Seuran Atorox-novellipalkinnon
vastuuhenkilönä silmä osui asianmukaiseen kirjallisuuteen.
Päiväkirjasta tulee erityisen mielenkiintoinen sitten, kun ensimmäinen vuosi on kulunut. Siitä eteenpäin pääsen näkemään, mitä tein tasan vuosi sitten tai kaksi, kolme tai neljä vuotta sitten. 


*

Mitä kirjamessusuorittamiseen tulee, en koe suorittaneeni messuja mitenkään mallikkaasti. En tavannut muita kirjabloggaajia enkä ollut kuuntelemassa kaikkein kuumimpia ohjelmanumeroita. Yhden päivä kirjamessuvierailu sopi minulle kuitenkin vallan mainiosti. Kaikista suurin saavutukseni oli, että ylipäätänsä pääsin paikalle. Siinä vaiheessa, kun on joutunut kyseenalaistamaan oman jaksamisensa täysin, tällaisilla asioilla on merkitystä. Kiitoksia Helsingin Kirjamessuille bloggaajapassista!

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Scifiä ihmislähtöisellä otteella: Becky Chambersin To Be Taught, If Fortunate

Ariadne on yksi neljästä astronautista, jotka miehittävät Lawki 6 -avaruusmatkaa. Sen tarkoituksena on tutkia elinkelposia eksoplaneettoja. Planeetat sijaitsevat kaukana toisistaan, joten matka niiden välillä taitetaan syväunessa. Jokaisella planeetalla miehistö herää kohdeplaneetalle suotuisilla ominaisuuksilla varusteltuina. Terraformaaminen on vanhentunut ajatus, se on korvattu somaformaamisella, mikä tarkoittaa ihmisten omien ominaisuuksien muokkaamista niin, että ne sopivat paremmin kohdeplaneetan ympäristöön.

Tutkimustyö on hurjan mielenkiintoista. Ariadne, Jack, Elena ja Chikondi matkustavat planeetoille, joissa yksikään ihminen ei ole koskaan käynyt. He pääsevät todistamaan ennennäkemättömiä elämänmuotoja, jotka eivät noudata lainkaan Maasta tuttua evolutiivista kehitystä. Työ planeetoilla tulee kestämään heidän näkökulmastaan yli kymmenen vuotta. Maassa aikaa heidän työnsä aikana kuluu kahdeksankymmentä vuotta.

To Be Taught, If Fortunate on Wayfarers-sarjasta tunnetun Becky Chambersin ensimmäinen teos sarjan ulkopuolelta. Samalla se on merkittävästi kovempaa scifiä kuin hänen aiemmat teoksensa. Wayfarers-sarja muistuttaa tieteellisyydessään Doctor Whota tai Babylon 5:ttä, kun taas To Be Taught, If Fortunate, pyrkii mahdollisuuksien mukaan tieteelliseen uskottavuuteen. Chamber sanoo pienoinsromaaninsa jälkisanoinsa käyttävänsä todellista tiedettä niin pitkälle kuin pystyy. Hän myös huomauttaa, ettei ole ammatiltaan tähtitieteilijä, joten teoksessa on taatusti joitain virheitä.

Becky Chambers lukee uutta pienoisromaaniaan
Dublinin Worldconissa elokuussa 2019.
Kovaa scifiä usein moititaan sen tieteellisestä kylmyydestä, mutta Chambers onnistuu välttämään tämän sudenkuopan helposti. Hänen romaaneilleen ovat tyypillisiä sydämelliset hahmot, eikä To Be Taught, If Fortune ole tässä poikkeus. Chambers kertoi Dublinin Worldconissa elokuussa 2019 saavansa inspiraatiota avaruusohjelmien todellisista astronauttivalinnoista. Avaruuteen lähetetään ihmisiä, jotka läpäisevät seulan, jossa tutkitaan hakijan fyysiset ja henkiset valmiudet tarkasti. Sen lisäksi, että astronautit ovat fyysisesti terveitä, he ovat usein myös sosiaalisesti erittäin älykkäitä – ilman hyviä kommunikaatiotaitoja elämä ahtaassa avaruusasemassa voisi nopeasti käydä tukalaksi.

Tämän romaanin vahvuus onkin siinä, miten kova tiede ja sydämelliset hahmot toimivat hyvin yhdessä. Kaikki romaanin henkilöhahmot rakastavat tiedettä. He ovat omistaneet elämänsä luonnon eettiseen tutkimiseen, eivät sen valtaamiseen. Romaanin suurimmat konfliktit muodostuvatkin siitä, kun miehistö joutuu vastoin tahtoaan vahingoittamaan tutkimiskohteidensa elämänmuotoja.

Toinen romaanin jännite rakentuu ajasta. Miten hahmot sopeutuvat siihen, että heidän kaikki läheisensä ovat kuolleet, kun he palaavat takaisin Maahan?

Becky Chambers on osoittanut, että tieteiskirjallisuutta on mahdollista kirjoittaa ihmislähtöisesti. Hänen romaaninsa ovat lämpimiä ja tarkkasilmäisiä. Romaanien konfliktit rakentuvat pienistä yksityiskohdista, joilla on kuitenkin suuri merkitys hahmoille. Chambersia ei turhaan kutsuta scifin nousevaksi tähdeksi. Suosittelen häntä sellaisille lukijoille, jotka eivät ole ennen lukeneet scifiä. Erityisesti To Be Taught, If Fortunate on kaunis kertomus, jossa scifi antaa mahdollisuudet tarkastella elämän suuria kysymyksiä sellaisista näkökulmista, joita arkirealismin kautta on vaikea kertoa. Tämä romaani on lyhyt, mutta siinä on mielestäni juuri tarpeeksi.


BECKY CHAMBERS: TO BE TAUGHT, IF FORTUNATE
SIVUJA: 138
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Hodder & Stoughton
JULKAISTU: 2019
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

perjantai 22. marraskuuta 2019

Herran tarhurit on kätevä kirjapari Oryxille ja Crakelle

Margaret Atwoodin romaani Herran tarhurit jatkaa MadAddam-sarjan romaania Oryx ja Crake. Luin Oryxin ja Craken keväällä 2019 ja kirjoitin siitä kirjallisuuden proseminaarityön, joten olen perehtynyt kirjaan melko laajasti. Oryx ja Crake kertoo tulevaisuuden Yhdysvalloista, jossa vakava pandemia on pyyhkinyt lähes koko ihmiskunnan pois elävien kirjoista. Romaani seuraa Jimmyä, joka yrittää selviytyä ystävänsa Craken luoman uuden ihmislajin kanssa. Jimmy ja Crake ovat eläneet varakkaassa Piirissä, jossa he ovat nauttineet etuoikeutettujen mukavuuksista.

Herran tarhurit on Oryxin ja Craken vastapari. Romaanien tapahtumat kulkevat rinnakkain. Herran tarhureissa seurataan kahta naista, Tobya ja Reitä, jotka elävät uskonnollisen lahkon Herran tarhureiden parissa. Tarhurit uskovat vedettömään tulvaan, joka tulee pyyhkimään suurimman osan ihmiskunnasta maan tasalta. Tarhurit valmistautuvat elämään ilman nyky-yhteiskunnan tukia, kuten ravinnontuotantoa, tuotteiden liikkumisen logistisia ketjuja ja infrastruktuuria. 

Toby on jo aikuinen, kun hänet värvätään tarhurin joukkoon. Hän ajautuu huonojen sattumien kautta työskentelemään paperittomana SalaBurger-pikaruokaketjuun. Palkka on huono ja pomo ahdistava. Eräänä työpäivänä hän kohtaa tarhureita ja lähtee heidän mukaansa. Hän ei alusta alkaen usko tarhureiden oppeihin, mutta tarhurit tarjoavat hänelle turvan ja paremman elämän. Pikku hiljaa hän alkaa rakentaa tarhurien joukossa asemaa. Hän onnistuu kohoamaan Eevaksi, minkä seurauksena hän pääsee osallisiksi tarhurien johdon kokouksiin. 

Rei taas päätyy tarhurien joukkoon äitinsä mukana. Hän on vielä nuori tyttö, kun hänen äitinsä rakastuu tarhurien riveissä toimivaan Zebiin. Äiti hylkää idyllisen elämänsä Piirissä ja karkaa tarhurien matkaan. Rei oppii elämään karuissa oloissa, joissa moderneja laitteita ei saa käyttää, sillä niiden uskotaan sisältävän yhteiskunnan vakoilumekanismeja. Rein lähestyessä teini-ikää hänen äitinsä kuitenkin päättää, etteivät tarhurit olekaan heille. Hän pakottaa Rein mukaansa takaisin Piiriin. Rein on yritettävä sopeutua jälleen uuteen ympäristöön, joka on täynnä rikkaita lapsia, jotka eivät tunnu hänen mielestään tietävät todellisesta maailmasta mitään.

Herran tarhurit kertoo siitä, mistä Oryx ja Crake ei ehtinyt kertomaan. Juonat risteilevät, Rei esimerkiksi on Jimmyn koulukaveri ja Crake vierailee muutamaan otteeseen tarhurien luona. Herran tarhurit ei kuitenkaan onnistu seisomaan omilla jaloillaan. Ellei lukija ole tietoinen edellisen osan tapahtumista, Herran tarhurien juoni voi jäädä epäselväksi. Muutamia juonen kannalta tärkeitä tapahtumia ohitetaan nopeasti, olettaen että lukija tuntee jo ne. Tällainen kerronta toki on tavanomaista kirjasarjoissa, mutta haluan silti huomattaa siitä. MadAddam-sarjaa kehutaan usein sarjana, jonka kaikki osat pystyy lukemaan myös itsenäisinä teoksina, mutta olen itse hiukan toista mieltä.

Mielestäni Herran tarhurit on juoneltaan epätasainen. Siinä on tosi mielenkiintoisa ja vetäviä kohtia, mutta yhtä lailla se on paikoin laahaava. Tämä kirja sattui olemaan minulla laukussani mukana kun päädyin sairaalahoitoon flunssan jälkitaudin seurauksena. Romaanin laahaavat kohdat eivät oikein sopineet sairaalaympäristön hektiseen tunnelmaan. Tälle kirjalle kannattaakin varata rauhallinen lukuympäristö, jotta se pääsee oikeuksiinsa.

Yleismielikuvani tästä kirjasta on positiivinen. Se tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman siihen, miten tiukka uskonnollinen lahko voi vaikuttaa yksilöihin ja minkälaisia elämänvalintoja tällaiset ihmiset tekevät myöhemmin elämässään. Kirja myös antaa näkökulmaa siihen, mitä tapahtuu niissä piireissä, joihin Jimmylla ei ollut pääsyä.

Tietyllä tavalla Herran tarhurit romuttaa Oryxin ja Craken tunnelman. Tämä häiritsi varsinkin romaanin loppupuolella. Oryxin ja Craken yksi parhaista puolista on sen välittämä yksinäisyyden tunnelma. Jimmy luulee olevansa maailman viimeinen elossa oleva ihminen. Hän suree ihmiskunnan suuria älyllisiä saavutuksia, jotka ovat pyyhkiytyneet pandemian seurauksena pois. Herran tarhurit taas paljastaa, minkälainen kuhina kävi jatkuvasti Jimmyn ympärillä. Jimmy vaan ei huomannut! 

MARGARET ATWOOD: HERRAN TARHURIT
ALKUPERÄINEN NIMI: The Year of the Flood
SIVUJA: 523
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2009 (suom. 2010) 
SUOMENTANUT: Kristiina Drew
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Kolmen vampyyriäidin ainoana tyttärenä on rankkaa. Isadella – Sydän kylmänä

Isadella on murrosikäinen tyttö, joka on koko ikänsä muuttanut kaupungista toiseen kolmen vampyyriäitinsä kanssa. Isadella on itse ihminen, mutta odottaa hetkeä, jolloin hänestäkin tulee vampyyri. Koska hetki ei näytä heti olevan nurkan takana, hänen on selviydyttävä tavanomaisista teinien huolista. Sydän kylmänä käsittelee seksuaalisuutta, polyamorisuutta ja erilaisia perheitä rennosti osana melko tavanomaista juonta, mikä on erittäin tervetullut ote nuortenkirjallisuuteen.

Isadellalla on rankkaa. Hänen vanhempansa ovat ärsyttävän ylihuolehtivaisia, mikä vaikeuttaa esimerkiksi Isadellan lintsausyrityksiä. Hän on muuttanut elämänsä aikana monta kertaa, aina kun hänen äitiensä vartiointifirman toiminta alkaa herätää liian paljon uteliaita katseita. Koulut tulevat ja menevät eikä Isadella enää jaksaisi panostaa opiskeluun. Mitä järkeä siinä edes on, jos hän kuitenkin muuttuu jossain vaiheessa vampyyriksi ja jättää ihmiselämän taakseen?

Koulussa on kuitenkin ihan söpö Faizur, joka saa matematiikkapalkintoja ja tuntuu olevan oudon ystävällinen Isadellalle. Lisäksi kuvistunnin Minna saa perhoset lepattamaan Isadellan vatsassa. Isadella on hämmentynyt. Kaikkein vähiten elämässä hän haluaisi tuntea tunteita, vieläpä kahta eri ihmistä kohtaan!

Juonen edetessä Isadella joutuu pohtimaan omia reaktioitaan sekä Faizuriin että Minnaan, mutta myös puolustamaan äitejään, kun tieto hänen perhemuodostaan leviää koulussa. Kirja kuvaa muutamalla tarkoin valitulla kohtauksella nykypäivän koulumaailmasta paljon. Maailma on muuttunut niin, että monimuotoiset perheet pääsevät helpommin edustetuiksi kirjallisuudessa, mutta tosielämässä erilaisten perheiden jäsenet voivat joutua kohtaamaan syrjintää.

Sari Luhtanen on kirjoittanut nuortenkirjan murrosiän vaikeuksista epätavallisissa oloissa. Kirjassa vastapareina toimivat herisyttävän hauskat ja muutamat synkät kohtaukset. Kirjan tarina etenee reippaasti ja se on kirjoitettu helppolukuisesti, minkä vuoksi kirja voi olla erinomainen sellaiselle nuorelle, jolle lukeminen ei maistu, mutta jonka pitää valita äidinkielen tunnille joku kirja. Sivumääräkin jää alle kahdensadan. 

Minä aikuisena lukijana nautin suuresti murrosiän tarkastelusta sopivan etäisyydestä päästä. Hihitin Isadellan reaktioille, vaikka hyvin muistin, miltä vastaavanlaiset tilanteet aikoinaan tuntuivat. Kirjaa oli kuitenkin luettava nuortenkirjalinssien läpi, jotta se tulisi oikealla tavalla arvostetuksi. Jotkut kirjat ovat suunnattu myös aikuisille lukijoille, mutta tämä kirja toimii parhaiten oikean kohdeyleisön käsissä. Onkin hienoa, että Luhtanen on aloittanut sarjan, jolle on taatusti tilausta koulujen kirjastoissa!

SARI LUHTANEN: ISADELLA. SYDÄN KYLMÄNÄ
SIVUJA: 187
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2019
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

maanantai 18. marraskuuta 2019

Historiallinen nuortenromaani: Raili Mikkasen Hopearenkaan taika

Raili Mikkasen Hopearenkaan taika on neliosaisen Sisaret-sarjan päätösosa. Tarina kertoo siitä, kuinka aiemmista romaaneista tutut sisaret Margareeta ja Anna matkustavat isotätinsä Katharinan kanssa tädin nuoruudenkaupunkiin Starlsundiin Saksaan. Romaani sijoittuu 1600-luvulle.

Sarjan ensimmäinen osa, Kahdentoista vala, esittelee sisaret Kirstin, Margareetan ja Annan, joiden äiti elättää heitä parantajan töillä. Äitiä kuitenkin syytetään noituudesta, ja pelastaakseen äitinsä siskot joutuvat etsimään yksitoista ihmistä, jotka vannovat heidän äitinsä syyttömyyden puolesta. Seuraavassa osassa, Myrkkypuun marjoissa, Kirsti on naimisissa, mutta häntä syytetään appensa myrkytysyrityksestä. Parantajan taitoja opiskeleva Margareeta matkustaa siskonsa luo ja alkaa selvittää tapausta. Kolmannessa osassa, Pähkinäpuisessa lippaassa, Anna löytää lippaan, joka vie hänet Vaasaan vanhan rikkaan naisen Katharina Kalmin luo. Kirjan aikana selviää, että köyhissä oloissa eläneet sisaret ovat oikeasti varakkaan kauppiaan lapsenlapsia ja Katharina Kalm heidän isoisänsä sisko. 

Luin sarjan kolme aiempaa osaa teini-ikäisenä. Kolmas osa loppui jännittävään tilanteeseen: Katharina suunnitteli paluuta kotikaupunkiinsa Saksaan Margareeta ja Anna seuranaan. Löysin Raili Mikkasen sähköpostiosoitteen netistä ja kirjoitin hänelle fanipostia. Ilokseni hän kertoi, että sarjaan on suunnitteilla ainakin neljäs osa. Unohdin kuitenkin seurata, milloin neljäs osa ilmestyy ja havahduin asiaan vasta noin kymmenen vuotta myöhemmin, eli tänä syksynä. Päätin korjata unohduksen saman tien ja lainasin kirjan kirjastosta.

Hopearenkaan taika on erittäin suloinen päätös kirjasarjalle. Se on kirjoitettu herttaiseen tyttökirjallisuustyyliin, jossa elämän ilot ja surut otetaan vastaan tunteella. Romaani keskittyy siihen, kuinka Margareeta ja Anna etsivät omia elämänpolkujaan. Margareeta on kiinnostunut parantamistaidoista ja oppimisesta, mutta 1600-luvun maailma ei ole suotuisa itsenäisesti toimivalle naiselle. Annakin on kiinnostunut lukemisesta, mutta hän on epävarma, saisiko tehdä niin. Katharina Kalmin saksalaiset sukulaiset ovat pnneksi hyvin avuliaita ja avarakatseisia ja tarjoavat kirjastonsa Margareetan ja Annan käyttöön. 

Molemmat nuoret naiset joutuvat romaanin aikana miettimään, mitä valintoja heidän tulisi tehdä avioliittorintamalla. Molemmat ovat jättäneet Suomeen kosijat. Toisen tunteet vahvistuvat ulkomailla, mutta toisen taas hiipuvat. Lisäksi Margareeta huomaa saaneensa saksalaisen ihailijan. Hänen on tehtävä päätös, haluaako hän jättää kotimaansa rakkauden tähden. 

Tätä kirjaa oli ilahduttava lukea, sillä se palautti minut yläasteaikoihin ja niihin lukuisiin historiallisiin romaaneihin, joita luin silloin. Kolusin yläasteella lähikirjastoni historiallisten nuortenkirjojen hyllyn läpikotaisin. Sieltä taisin tämänkin kirjasarjan löytää.

Ilahduksen alta kurkisti kuitenkin huoli: julkaistaanko tällä hetkellä historiallista nuortenkirjallisuutta? Mutu-tuntumalta sanoisin, että ei julkaista. 2010-luvulla dystopia on ollut suosittua,  kuin myös urbaani fantasia, ja niistä on siirrytty pikku hiljaa realismin puolelle. On sääli, jos historiallinen nuortenkirjallisuus on jäänyt marginaaliin, sillä historiasta kiinnostuneet nuoret eivät taatusti ole kadonneet minnekään. Historialliset romaanit ovat oiva keino eläytyä menneisyyteen ja syventää oppimaansa. Nuoret ovat vaativa yleisö, joka huomaa heti, jos heille tarjottu kirjallisuus tuntuu vanhentuneelta. Siksi olisikin hienoa, jos nuorille edelleen kirjoitettaisiin historiallisia romaaneja.

RAILI MIKKANEN: HOPEARENKAAN TAIKA
SIVUJA: 252
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2010
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...