maanantai 15. kesäkuuta 2020

Hiljaiseloa – blogi päivittyy toistaiseksi harvemmin

Muutaman viime kuukauden blogini on viettänyt hiljaiseloa. Valitettavasti en osaa sanoa, milloin se päättyy. 

En aio lopettaa bloggaamista, mutta olen joutunut priorisoimaan muita asioita elämässäni. Keväällä tein gradua ja vietin sen päälle aika paljon aikaa ahdistuen koronatilanteesta. Nyt kesän alettua olen aloittanut uudessa työssä, mikä vie aikaani kokopäivätyön verran. Kun tähän päälle lisää muutaman vastuutehtävän ja gradun jatkotyöstämisen, aikaa bloggaamiselle jää hyvin vähän.

Bloggaaminen on minulle edelleen rakas harrastus, mutta välillä elämäntilanne muuttuu sellaiseksi, ettei sitä ole mahdollista tehdä. Bloggaaminen kun on muutakin kuin pelkkiä kirja-arvioiden kirjoittamista: en halua tuutata bloggausta ulos ja sen jälkeen kadota blogimaailmasta, kunnes jälleen kerran ilmestyn julkaisemaan uuden bloggauksen. Bloggaamiseen kuuluu, ainakin minulle, vahvasti blogiyhteisö. Tykkään lukea muiden blogeja, kommentoida niihin ja pysyä perässä siitä, mistä kirjamaailmassa puhutaan. Tällä hetkellä aikani ei riitä siihen. Haluan blogata silloin, kun pystyn panostamaan siihen.

Toivottavasti pääsen pian palaamaan bloggaamisen pariin! Voi olla, että julkaisen kesän aikana bloggauksen silloin tällöin, jos satun sille tuulelle.

Voitte seurata lukemisiani Goodreadsin puolella ja kuulumisiani Twitterin puolella. Instagramiin taas teen vähintään kerran kuussa koosteen siitä, mitä olen lukenut viime aikoina.

Nähdään taas!
Kuva: cybersoybean

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Scifi-lukuhaaste: yhteenveto


Yöpöydän kirjat -blogin scifilukuhaaste on tullut päätökseen. Tämä haaste oli ensimmäinen, johon osallistuin pitkän tauon jälkeen, sillä luen scifikirjoja muutenkin aika paljon. Päätin ottaa haasteen rennosti: luen mitä luen ja merkitsen ne osaksi haastetta, jos ne täyttävät kriteerit. On aika katsoa, kuinka paljon scifiä sain vuoden aikana luettua.

Lopulta vuoden aikana sain luettua yhteensä yksitoista scifiteosta. Tulkitsen scifiä hyvin laajasti, eli olen laskenut mukaan niin luonnontieteellisen kuin sosiologisen scifin sekä kaikki muut vivahteet, jotka mielestäni ovat jollain lailla scifiä.

Vuoden aikana luin seuraavat teokset:
  1. Becky Chambers: The Long Way to a Small, Angry Planet (avaruusscifi)
  2. Anniina Mikama: Huijarin oppipoika (steampunk, aikamatkustus)
  3. Margaret Atwood: Herran tarhurit (dystopia, ekokritiikki)
  4. Becky Chambers: A Closed and Common Orbit (avaruusscifi, tekoäly)
  5. Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (kova scifi)
  6. Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille (vaihtoehtohistoria, vaihtoehtotulevaisuus)
  7. Margaret Atwood: Testamentit (dystopia)
  8. Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (dystopia, aikamatkustus) (bloggaus tulossa)
  9. J. Pekka Mäkelä: Alas (avaruusscifi, vieras planeetta)
  10. Marilyn Kaye: Amy, numero seitsemän (kevyt scifi, kloonit, nuorten scifi) (bloggaus tulossa)
  11. Marilyn Kaye: Amyn takaa-ajo (kevyt scifi, kloonit, nuorten scifi) (bloggaus tulossa)

Becky Chambers: The Long Way to a Small, Angry Planet 

(avaruusscifi)

Kerroin juuri yllä, etten ottanut haasteesta stressiä enkä erityisemmin valikoinut kirjoja vain haaste mielessäni, mutta tein heti alkuun poikkeuksen. Olin toki jo kiinnostunut Chambersin kirjasta, mutta scifihaaste antoi motivaatiota tarttua siihen. En ollut ennen lukenut scifiä englanniksi, joten kielitaitoni arvelutti, varsinkin kun luvassa oli avaruusscifiä aluksilla, vierailla planeetoilla ja avaruusolentohahmoilla. Scifihaaste antoi potkua kirjan lukemiseen, ja onneksi tein sen. Becky Chambers on yksi ilahduttavimmista viime aikojen kirjailijalöydöistäni. Tämän kirjan juonta on vaikea kuvailla – se on kuin hiukan sekalainen Babylon 5 -sarjan ensimmäinen kausi – mutta kirjan tunnelma ja hahmot yltävän kaiken yli.

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika 

(steampunk, aikamatkustus)

Mikaman trilogian toinen osa Huijarin oppipoika kolahti minuun jopa enemmän kuin ensimmäinen osa. Tässä osassa päästään näkemään, minkälaisia seikkailuja nuori Wiktor ja Tom-androidi pääsivät kokemaan 1800-luvun alun Krakovassa. Mikama on täynnä ideoita eikä pelkää käyttää niitä. Osa hänen ideoistaan on hiukan sillä rajalla, että voiko näin edes kirjoittaa! Mutta Mikama ei hidastele. Tällaisten kirjojen lukeminen on virkistävää. Kaikki kirjallisuuden rajat ovat vain ihmisten tekemiä, joten miksei niitä voisi rikkoa. Osaksi kyseessä on vain tottumiskysymys. Soisin jatkossakin nuortenkirjallisuuden olevan yhtä rikasta, ja rikkaus saisi laajeta aikuistenkirjallisuuteenkin.

Margaret Atwood: Herran tarhurit 

(dystopia, ekokritiikki)

Herran tarhurit jatkaa Atwoodin MaddAddam-sarjaa, jonka ensimmäisen osan luin osana kirjallisuudenopintojani keväällä 2019 ja jonka viimeisen osan luin jo vuonna 2015 osana Turun Science Fiction Seuran lukupiiriä. Herran tarhurit muodostaa vastaparin Oryxille ja Crakelle, eli se kertoo saman ajan tapahtumat mutta eri näkökulmasta. Vaikka pidin Herran tarhureista kirjana, olisin ehkä pärjännyt ilman sitä. Atwood luo huiman dystorian jo Oryxissa ja Crakessa, joten Herran tarhurit tuntui vain yliselittävän sitä. Toisaalta kuvaus uskovaisista tarhureista on mielenkiintoinen.

Becky Chambers: A Closed and Common Orbit 

(avaruusscifi, tekoäly)

Samaan Wayfarers-sarjaan The Long Way To A Small, Angry Planetin kanssa sijoittuva romaani on mielestäni paljon yhtenäisempi teos kuin sarjan aloittanut kirja. A Closed and Common Orbit kertoo selkeän tarinan Pepperistä ja hänen lapsuudestaan klooniorjana sekä Lovelacesta, joka joutuu asentamaan tietoisuutensa tekokehoon ja piileskelemään Sidra-nimisenä nuorena naisena Pepperin kanssa. Kirjan tunnelma on tuttua chambermaista ihmislähtöistä scifiä. Suosittelen hänen kirjojaan erityisesti niille, jotka eivät ole aiemmin scifiin tarttuneet.

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate 

(kova scifi)

Innostuin todella Chambersista, joten luin häneltä kolmannenkin teoksen vuoden aikana. Hänen uusin kirjansa, pienoisromaani To Be Taught, If Fortunate, kertoo joukosta tutkijoita, jotka on lähetetty tutkimaan kaukaisia eksoplaneettoja, joilla mahdollisesti on elämää. Tutkijoiden mieltä varjostaa tieto siitä, etteivät he tule koskaan näkemään sukulaisiaan elossa, sillä kun he palaavat Maahan, Maan aika on edennyt paljon nopeammin kuin heidän subjektiivisesti kokema aikansa. Tämä kirja on avaruusscifiä niille, jotka pelkäävät liian teknisiä termejä, mutta ovat samalla kiinnostuneita astrobiologiasta. Chambers ei itsekään ole luonnontieteilijä, joten kaikki on avattu niin, että mukana on helppo pysyä. Pienoisromaani on kaunis ja koskettava. Ehdotonta scifin parhaimmistoa vuonna 2019.

Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille 

(vaihtoehtohistoria, vaihtoehtotulevaisuus)

Olisin toivonut tietäväni kirjaa lukiessani, että Briitta Hepo-Ojan Suomea lohikäärmeille aloittaa sarjan. Ilman tätä tietoa lukukokemukseni oli lattea. Harmittelin koko ajan sitä, kuinka kirjassa on mahtava idea, mutta kuinka se hyödyntää sitä tosi vähän. Ajatus Suomesta, joka onkin kuningaskunta, jossa luonnonuskonto on Suomen valtauskonto ja jossa lohikäärmeitä on olemassa, kutkutti mieltäni, mutta kirja keskittyy eniten pariskuntaan, jolla mielestäni ei ole kemiaa lainkaan. Vasta kirjan lukemisen jälkeen sain tietää, että kyseessä oli sarjan aloitus. Saa nähdä, minne sarja lähtee tulevaisuudessa.

Margaret Atwood: Testamentit 

(dystopia)

Olen lukenut vuoden sisällä paljon Atwoodia. Hänen uusin kirjansa Testamentit on kerännyt paljon palkintoja, Blogistanian Globalia ja Tähtivaeltaja-palkinto nyt mainitakseni. Mielestäni Gileadin totalitaarista valtiota avaava romaani oli vetävä ja hyvin kirjoitettu, mutta koin paikoin, ettei se tuonut enää hirveästi uutta Orjattaresi-romaanin rinnalle. Toki romaani avaa tosia monia yksityiskohtia, mutta toisaalta monet näistä yksityiskohdista olivat tulkittavissa jo Orjattarestasi. Atwoodin helmasynti tuntuu olevan yliselittäminen. 

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli 

(dystopia, aikamatkustus)

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia voittanut Auringon pimeä puoli on ansainnut voittonsa. Romaani on huikea aikamatkustustarina ja kertomus siitä, kuinka joitain asioita on mahdotonta muuttaa. Lisäksi romaani on kiinnostava dystopia, jonka reunoilla päähenkilö on kasvanut koko ikänsä. Tässä kirjassa aikamatkusta selitetään aika pitkälle suhteellisuusteorian avulla, mikä tekee matkustamisesta uskottavampaa kuin jos se esitettäisiin jonkinlaisena hokkuspokkus-temppuna. Onnistuneiden scifielementtien lisäksi romaani on tosi vetävästi kirjoitettu.

(bloggaus tulossa)

J. Pekka Mäkelä: Alas 

(avaruusscifi, vieras planeetta)

Luin tämän kirjan osana Turun Science Fiction etälukupiiriä. Alas on scifihaasteen yksi scifeimmistä teoksista Chambersin kirjojen rinnalla. Romaani sijoittuu vieraalle planeetalle, jonka ihmiset ovat asuttaneet. Planeetan avaruushissi sortuu. Romaani keskittyy seuraamaan sortumista viiden eri henkilön kautta. J. Pekka Mäkelän maanläheinen ote yhdistyy teknisiin yksityiskohtiin. Kokonaisuutena on helposti seurattava ja mielikuvitusta kutkuttava romaani planeetasta, jonka ihmisillä on ihan erilainen historia kun Maan ihmisillä. 

Marilyn Kaye: Amy, numero seitsemän & Amyn takaa-ajo

(kevyt scifi, kloonit, nuorten scifi)

Aivan haasteen loppumetreillä innostuin lukemaan nostalgisesti Replica-sarjaa. Rakastin tätä sarjaa nuorena teininä ja luin sen loppuunkin, mutta internetin amyvihamieliset mielipiteet saivat minut vähättelemään sarjaa ja lopettamaan sen fanituksen. Nyt olen onneksi kasvanut aikuiseksi ja päässyt yli siitä, että joku internetissä on kanssani eri mieltä. Nautin suunnattomasti vanhan lapsuudensuosikkini lukemisesta. Sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa ovat todella nopeatempoisia nuortenkirjoja, joissa yhdistyy scifi, teini-ikä ja seikkailu. Koin olevani jälleen 12-vuotias ja lukemisharrastukseni alun kynnyksellä. <3

(bloggaus tulossa)

Mitä hyviä scifikirjoja sinä olet lukenut viime aikoina? Osaisitko suositella minulle jotain?

lauantai 2. toukokuuta 2020

Keskikesän taikaa ja nuoruutta säemuodossa: J.S. Meresmaan Dodo

Jos löytää jotain
ja antaa sille nimen, 
tarkoittaako se
ettei se ollut olemassa
ennen löytämistä ja nimeämistä?
Dodo, s. 94.

Säeromaani. Sehän näyttää ihan runolta! Näin ajattelin, kun törmäsin säeromaaniin ensimmäisen kerran kirjastossa. Jätin kirjan hyllyyn, koska säikähdin. Minä ja runot emme tule toimeen. Pohdin sitä tarkemmin noin vuosi sitten bloggauksessa, jossa käsittelin Lyyra Virtasen runoteosta Epätodellisuus. Myönnän, ettei Dodo runouden tavoin herättänyt ensiksi suurta kiinnostusta, vaikka olen pitänyt J.S. Meresmaan tuotannosta noin yleisesti ottaen. Mutta kuten Epätodellisuuden kohdalla, myös Dodo jäi mieleen. Julkaisun jälkeen kirjasta alkoi tippua kehuja. Kiinnostuin. Päätin pyytää kirjasta arvostelukappaleen.

Säeromaani on ilmavasti aseteltu genre, joka lainaa paljon runolta, mutta joka kertoo yhtenäisen tarinan. Se on asettelultaan selkokirjamainen ja kieleltään lyyrinen. Englanniksi säeromaani tunnetaan nimellä verse novel tai novel in verse. Ulkomailta on käännetty jonkin verran säeromaaneja suomeksi, kuten Elizabeth Acevedon Runoilija X, ja ensimmäisiä suomalaisia säeromaaneja on kirjoittanut Kirsi Kuronen.

Mielestäni ei ole yllättävää, että ensimmäisen spefisäeromaanin julkaisi juuri J.S. Meresmaa. Hän on kirjallisuuden moniosaaja: hän on julkaissut monessa mitassa, eeppisen Mifonki-sarjan kuudessa niteessä, kolme Ursiini-sarjan pienoisromaania, novelleja ja raapaleita. Hän kokeilee erilaisia mittoja ja onnistuu jokaisessa.

Dodo kertoo Iinasta, jonka elämään on sujahtanut lukuisia ongelmia. Hän kantaa koko maapallon tulevaisuutta harteillaan ilmaistohuolen muodossa. Hänen poikaystävänsä Tuukka on masentunut, eikä Iinalla siksi riitä aikaa suorittaa ysiluokkaa kunnolla loppuun. Lisäksi hän on löytänyt luolasta harvinaisen eläimen, jonka hän nimesi Dodoksi. Dodo se ei kuitenkaan ole, vaan jotain muuta. Mutta asioille on annettava nimi.

Iinan äiti lähettää Iinan isänsä luokse maaseudulle, jotta hän saa mahdollisuuden keskittyä korottamaan arvosanojaan. Etäisyys kaikesta saa asiat voimistumaan, ja kesästä tuleekin nopeasti Iinalla kesä, joka muuttaa kaiken.

Mielestäni Dodo tekee aika rohkean tempun viemällä Iinan pois kaikkien tapahtumien keskeltä. Juuri, kun Iinan tilanne on selitetty lukijalle auki, hänen on lähdettävä pois. Hän matkustaa isänsä luo ja lukijalle esitellään taas uusi ympäristö uusine ongelmineen. Dodo onnistuu kuitenkin tuomaan lopussa kaiken yhteen. On ihmeellistä, kuinka noin 150 sivuun mahtuu niin paljon tapahtumia. Vieläpä säemuodossa!

Säemuoto tuntui aluksi pelottavalta. Melkein livistin ensimmäisen sivun kohdalla. Tämähän näyttää runoudelta! Jokaisella "runolla" on jopa oma nimensä, niin kuin monissa runoteoksissa. Karistin epäluulon kuitenkin harteiltani ja hyppäsin kirjan matkaan. Tyyliin tottui nopeasti. 

Meresmaa kirjoittaa todella hauskaa kieltä. Mukana vilisee nuorten puhetta, emojeja ja kirosanoja. Muutama sana riittää kertomaan paljon. Kieli on myös hauskaa. Raskaista aiheista huolimatta Dodo on täynnä nuoruuden asennetta. Vaikka elämä heittää lokaa niskaan, kaikkeen voi suhtautua huumorilla.  

Se katsoo muhun
ja hymyilee
ja mä vajoan ja kohoan samaan aikaan

system error

system error
Dodo, s. 76.

Ilmavasta asettelusta ja lyhyestä sivumäärästä huolimatta minulla menin Dodon lukemiseen muutama päivä. Ehkä olen vain sellainen lukija. Tarvitsen taukoja tekstin aikana, jotta voin sulatella lukemistani. En halua saada lukuähkyä. Se ei synny tekstin määrästä, vaan tarinan määrästä. Dodon jokaiseen sanaan on ladattu paljon, joten se ei välttämättä ole niin kevyt kuin miltä vaikuttaa. 

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita tutustumaan säeromaaneihin. Kirja taatusti uppoaa moniin nuoriin lukijoihin, mutta en näe syytä, miksei vanhempikin lukija voisi tästä kirjasta nauttia. Dodo muistuttaa lukijaa siitä, minkälaista on olla teini-ikäinen keskellä kesää, keskellä luontoa, saunassa, ja tuntea, että mitä vain voi tapahtua. Ehkä se on sitä suomalaista keskikesän taikaa.

Muissa blogeissa

Bibbido Bobbidi Book -blogin Lauran mukaan pieneen opukseen on saatu mahdutettua uskomattoman suuria teemoja ilman ahtamisen tai hätiköimisen tunnetta.
Kirjapöllön huhuiluja -blogin Heidi P:n mukaan Dodo on järisyttävän hieno ja kaunis säeromaani rakkaudesta, ystävyydestä, oman identiteetin löytämisestä, irti päästämisestä, valinnoista ja vastakohdista.
Kirjojen keskellä -blogin Kaijan mielestä Dodon kerronta on kivutonta, vaikka Iinan elämä ei sellaista olekaan. 
Lukupino-blogin Simo Sahlman löysi kirjan sivuilta nostalgiaa nuoruuden kesiin, vaikka itsessään tarina on tuoreen oloinen ja kertoo vahvasti nykypäivästä.
Siniset helmet -blogin Sini Helminen sanoo, että Dodo sopii kunnon YA-romaanin tavoin vanhemmillekin lukijoille, mutta erityisesti Iinan pohdinta seksuaali-identiteetistään ja ihmissuhteistaan koskettaa tietään etsiviä nuoria. 
Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. huomauttaa, että Dodo on ensimmäinen hänen lukemansa säeromaani, jossa on mukana spefielementti.

J.S. MERESMAA: DODO
SIVUJA: 157
KUSTANTANUT: Myllylahti
JULKAISTU: 2020
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale

PS: Spoiler: Tämä on varmaan ensimmäinen lukemani kirja, jossa kolmiodraama ratkaistaan polyamorisella suhteella! Viimein jollakin oli kanttia tehdä niin! En ole lainkaan yllättynyt, että tällaiseen ratkaisuun on päätynyt suomalainen kirjailija. Suomalainen nuortenkirjallisuus tuntuu olevan hyvin perillä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioista ja nyt viimein myös monisuhteista. Toki monisuhteita on esiintynyt suomalaisessa spefissä aiemminkin, mutta Dodo on ensimmäinen lukemani kirja, jossa kenenkään ei pidä valita kahden väliltä, vaan kaikki päätyvät yhdessä yhteen.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Etälukupiirikirja: J. Pekka Mäkelän Alas

Alshain-planeetta on ollut yksi ihmiskunnan kodeista jo satoja vuosia. Sinne on ehtinyt muodostua oma historiansa ja kulttuurinsa. Planeetan omaa elämää löytyy vain merestä, joten ihmiset ovat ainoita kuivan maan olentoja Alshaihin muutamilla karuilla saarilla. Planeetta käy kauppaa raaka-aineista, jotka ovat käyneet Maasta vähiin ajat sitten. Polttoainetta säästääkseen kaikki rahti kuljetetaan maan kamaralle kolmen kiertoratahissin kautta. Alas kertoo siitä, kuinka yksi näistä avaruushissitorneista romahtaa.
"Ihminen ei arvosta sitä, minkä eteen hän ei ole nähnyt vaivaa. Tehnyt työtä. Maapallon tuhosivat ihmiset, jotka ostivat siihen oikeuden rahalla, jota he eivät olleet itse ansainneet. Perijät, sijoittajat, osakkaat, keinottelijat, huijarit. Heidän rahansa oli peräisin muilta, ei itse ansaittua, ja he tuhosivat maata, joka ei ollut heidän muuten kuin juridisessa mielessä. Rahalla ostettua, ei omaa." s. 163.
Tutustuin Alas-romaaniin ensimmäisen kerran todennnäköisesti vuoden 2013 aikana, eli heti kirjan ilmestymisen aikoihin. Muistan lukeneeni siitä eräästä blogista, mutta en nyt googlauksen jälkeen enää löytänyt bloggausta. (Sen sijaan löysin Kujerruksia-blogin bloggauksen, joka taitaa olla yksi ainoista netistä löytyvistä bloggauksista tästä romaanista.) Kiinnostuin kirjasta todella paljon, sillä olin juuri heräilemässä siihen, että scifi voisi olla ihan tutustumisen arvoinen genre. (Vuonna 2013 J. Pekka Mäkelä oli muuten elämäni ensimmäisen Finnconin kunniavieraana.)

Luulin ostavani kirjan Sammakon kirjakaupasta ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana vuonna 2013. Virhe on hyvin ymmärrettävä, sillä Alas on toinen osa viisiosaista sarjaa, jotka kaikki sijoittuvat samalla planeetalle, ja sarjan kaksi toistaiseksi ilmestynyttä osaa ovat hyvin samannäköisiä. Vasta kotona huomasin, että olinkin ostanut kirjan nimeltään Alshain. Luin sen kuitenkin.


Alas on romaani, joka on kerrottu viiden ihmisen näkökulmasta. Sen tapahtumat pyörivät avaruushissitornin sortumisessa. Ensimmäisenä ääneen pääsee Mafalda, joka on töissä avaruushissitornissa matkaoppaana. Hän on juuri esittelemässä Alshaihin upeaa auringonnousua turisteille kahdenkymmen kilometrin korkeudessa, kun torni alkaa heilua tavanomaista enemmän.

Seuraavaksi pääsevät ääneen Osiem ja Aami. He ovat viettämässä vuosipäiväänsä (Alshainin vuosi kestää 3,2 Maan vuotta) tornin huipulla olevassa painottamassa hotellihuoneessa. Heidän parisuhteensa ei ole niin vakaa kuin he toivoisivat, ja suuri katastrofi saa heidät sen tajuamaan.

Ääneen pääsevät myös tornin omistaja Ursana Néng, joka tietää jotain, mutta ei tiedä, miten se liittyy mihinkään, ja nuori Wolfam, joka on lapsesta saakka kasvanut erikoisissa oloissa ja on jotain, minkä ei toivota enää olevan elossa.

Rakastan tarinoita, joissa sama asia kerrotaan usean ihmisen näkökulmasta. Pidän siitä, kuinka tarinat sekoittuvat toisiinsa ja samat yksityiskohdat on mahdollista bongata jokaisen hahmon näkökulmasta. Näkökulmat muodostavat kiinnostavan kuvan siitä, mitä avaruushissin sortumisen hetkellä tapahtuu. 

Kaikki näkökulmat paljastavat hiukan lisää tornin sortumisen ympärillä pyörivästä mysteeristä, joten odotus viimeistä näkökulmaa kohtaan oli korkealla. Se ei kuitenkaan ihan onnistunut lunastamaan lupauksiaan: viimeinein osa on hyvin ajatusvirtamainen ja läpijuokseva, minkä seurauksena muuten niin mainio lukukokemus hiukan lässähti.

Usean eri näkökulman vaihtelussa on usein se vaara, että näkökulmat paisuvat. Uuden hahmon päästessä kertojan rattiin kaikkiin aiemmin mainitut tapahtumat täytyy noreetata ja sen päälle tuoda vielä jotain uutta. Mäkelä onnistuu kuitenkin pitämään jokaisen hahmon osuuden kohtuullisessa mitassa. Näkökulmat vihjaavat toisiinsa, mutta yliselittämiseen se ei sorru. Tämä kirja on napakka kolmensadan sivun mittainen scifiromaani, jossa ei ole mitään ekstraa. Se on virkeä tuulahdus tiiliskiviscifin joukossa. 

Uskon, että tämä kirja sopii sellaisellekin lukijalle, joka ei ole aiemmin lukenut scifiä. Sen pääpaino on ihmiskohtaloissa. Avaruushissin sortuminen on oikeastaan vain väline, jolla voi kertoa muita tarinoita. Romaanin tiede on avattu tarpeeksi selkokielisesti, ja nykypäivänä voi myös hiukan etsiä tietoa netistä, jos kaikki ei pelkästään kirjan avulla aukea.

*

Luin kirjan Turun Science Fiction koronakevään ensimmäiseen etälukupiiriin. Piiriin piti lukea joku omassa hyllyssä pitkään jumittanut scifikirja ja esitellä se muille piiriläisille. Jokainen oli lukenut eri kirjan, mutta piiri toimi hyvänä kirjavinkkaustapahtumana sekä yleisen scifikeskustelun pohjana. Keskustelimme kirjoista eri teemojen kautta, kuten siitä, minkälaisia scifielementtejä kirjoissa oli, kuinka kauas tulevaisuuteen tai menneisyyteen ne sijoittuivat ja kuinka pitkään jokaisen kirja oli odottanut hyllyssä lukemista.

J. PEKKA MÄKELÄ: ALAS
SIVUJA: 314
KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2013
MISTÄ MINULLE: Itse ostettu

PS. Ostin tämän kirjan Tampereen Finnconista kesällä 2016. Esittelin ostostani Turun Science Fiction Seuran pöydän ääressä kaverilleni, kun itse kirjailija Mäkelä käveli ohitse. Hän tuli kommentoimaan, ettei tiennyt kirjan olevan enää missään myynnissä. Olin itse iloinen edullisesta löydöstäni.


maanantai 20. huhtikuuta 2020

Inna Airola: Kaaren kertomus. Ensimmäinen osa


Kaaren kertomus on Inna Airolan kolmiosainen indieromaani. Tarina alkaa, kun Kaare todistaa sattumalta seppäkisällin murhaa. Kaarea syytetään murhasta, ja välttääkseen vankilan Kaare pakenee kotikylästään. Hän lähtee päämäärättömälle matkalle, jonka aikana hän kohtaa monenlaisia vastaantulijoita. Kaaren kertomus on rautakautista matkafantasiaa matkan vuoksi, eivätkä sen hahmot välillä itsekään tiedä, minne he ovat matkalla.

Kaaren kertomuksen ensimmäinen osa herätti mielenkiintoni sen näkyvän markkinointikampanjan seurauksena. Päätin pyytää kirjasta arvostelukappaleen, kun sitä mainostettiin Twitterissä. Luin kirjaa ensimmäisen kerran Tampereen rautatieasemalla keväällä 2018. Vaihtoni Tampereella oli kaksi tuntia myöhässä läheisen rautatiesillan tulipalon vuoksi. Kun pääsin kotiin, kirja ehti lepäillä yöpöydälläni liki tarkalleen kaksi vuotta, kunnes lopulta päätin lukea sen loppuun.

Mietin pitkään, bloggaanko tästä kirjasta lainkaan. Olen lukenut vuosien varrella jonkin verran omakustanteita, joista en ole kuitenkaan päätynyt bloggaamaan. Tiedostan, että omakustanteiden lukijakunta on pientä ja yhdelläkin blogiarviolla voi olla suuri merkitys kirjan kannalta. Olen kuitenkin ostanut aiemmat omakustanteet omalla rahallani. Kaaren kertomuksesta pyysin arvostelukappaleen ja koen vastuukseni pitää lupaukseni. Niinpä luvassa on arvostelu.

Omakustanteena Kaaren kertomus on ulkoisilta ominaisuuksiltaan hyvin tuotettu kokonaisuus. Sarjan osat ovat yhtenäisen näköisiä, kannet hienot ja siistit, taitto onnistunut ja kieli sujuvaa. Airola käyttää vivahteikasta suomea, jonka sanavalintoja oli mukava makustella. En bongannut lukiessani yhtäkään typoa tai taittoteknistä mokaa. Kirja näyttää hyvältä ja luo siten hyvän ensivaikutelman tarinasta, mikä ei aina omakustanteiden kohdalla ole itsestäänselvää.

Kaaren kertomuksen päähenkilö on uskalias valinta. Kaare on hiljainen, jurottava poika, jota pidetään yksinkertaisena ja saamattomana. Hän ei ole edes sympaattinen, mikä antaisi monia luonteenpiirteitä anteeksi. Mietin lukiessa useasti, miksi minun on välitettävä Kaaresta, koska hänkään ei tunnu välittävän mistään. Myös kirjan hahmot päivittelevät usein Kaaren kiittämättömyyttä ja ihmettelevät, miksi auttavat Kaarea.

Romaanin alussa Kaare sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja todistaa isänsä seppäkisällin Herjan murhaa. Lukijan kannalta tämä käänne on valitettava, koska Herja on romaanin alussa ehdottomasti kiinnostavin hahmo – hän on naissotilas, joka vaikenee menneisyydestään ja jonka tuvan seinällä komeilee upea miekka. Kyläläiset epälevät Kaaren valehtelevan ja syyttävät häntä Herjan murhasta. Kaare ei näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin paeta kotikylästään ja etsiä käsiinsä Herjan poika, joka toivon mukaan tietää jotain Herjan salaperäisesti murhaajasta. Hänen seuraukseen lähtevät siskopuoli Ana ja tämän ystävä Raude.

Poika Dastos löytyy nopeasti lähikylästä, mutta hän ei tiedä murhasta mitään. Dastos kuitenkin toteaa, että elämä hanttihommien tekijänä saa nyt riittää ja lyöttäytyy Kaaren seurueen matkaan. Matkan päämäärä on epäselvä, mutta koska Kaare ei halua palata kotikyläänsä, he keksivät  matkustaa Uuranlinnan sotilaskouluun, jossa Herjakin on aikoinaan kouluttautunut.

Matkan aikana hahmot kohtaavat monenlaisia kiinnostavia vastaantulijoita, joista harva jää pidempiaikaiseksi tuttavuudeksi. Hahmot kinastelevat jatkuvasti matkansa tarkoitusperästä, ja välillä se on lukijalle yhtä suuri mysteeri kuin kirjan hahmoillekin. Uuranlinna siintää jossain, mutta hahmot miettivät monta kertaa, kannattaako sinne edes mennä.  

Hahmot matkaavan matkan vuoksi. Matkafantasia on todella tyypillinen fantasian genre, mutta ainakaan minulle ei silkka matka ja vastaantulevien ihmisten ja paikkojen kuvaus riitä nykyään pitämään mielenkiintoa yllä. Tarvitsen jotain, joka koukuttaa minut lukemaan lisää.

Romaanissa olisi monia kiinnostavia juonikoukkuja, mutta se ei käytä niitä. Kaare esimerkiksi saa Herjalta hänen kuolinhetkellään kirveen muotoisen käädyn. Se on selvästi Herjalle merkittävä, koska kokee kuoleman kielissä tarpeelliseksi kertoa sen olemassaolosta Kaarelle. Teksti myös antaa ymmärtää, että kääty on tavara, jonka vuoksi Herja todennäköisesti on murhattu. Kääty ei kuitenkaan liikuta juonta ainakaan ensimmäisessä osassa juuri lainkaan eteenpäin. Kaare paljastaa sen olemassaolon vain muutamalle hahmolle kirjan aikana, mutta kertaakaan paljastus ei tee tarinalle mitään. 

Toinen hukkaan heitetty juonikoukku on hopeakruunu, jonka yksi jalokivistä on Dastoksen hallussa. Dastos kertoo tarinan mahtavasta kruunusta, joka on hajotettu palasiksi, jotta sen voimaa ei voida enää käyttää. Odotin tässä vaiheessa, että nyt hahmojen määränpää on selvä – jalokivi ja Herjan kääty liittyvät jotenkin toisiinsa ja seurue päättää etsiä muutkin kruunun osat ja sitä kautta selvittää samalla Herjan murhan syyn. Tästä olisi muotoutunut aika perinteikäs fantasiajuoni, mutta olisin ottanut sen mieluummin kuin päämäärättömän vaeltelun.

Kaaren kertomuksen ensimmäinen osa on vasta yksi kolmannes tarinasta, joka kokonaissivumäärä kattaa noin 1200 sivua. Se on kolmessa osassa vain painoteknisistä syistä. Kirjailija Inna Airola on neuvonut lukemaan koko tarinan loppuun, jotta kokonaisuus hahmottuu täydellisesti. En kuitenkaan usko, että luen tarinaa loppuun. Kyllä tarinan ensimmäisten 300 sivun pitäisi jo imaista mukaansa. Tällä kertaa niin ei käynyt.

Tälle tarinalle voisi tehdä hyvää, jos koko 1200-sivuinen tarina tiivistettäisiin maksimissaan 500 sivun mittaiseksi historialliseksi fantasiatarinaksi. Romaanin ensimmäisestä osasta voisi poistaa reilusti matkustamista ja keskittyä enemmän mukana kulkeviin tavaroihin eli timanttiin ja koruun. Kaaren olisi kannattanut kohdata nopeammin tarinan kannalta tärkeän Ásevaine Argerintytär. Hänen mukanaolo joudutti tarinaa välittömästi! Kaare ja Dastos olisivat voineet ehtiä Auterelan tilalle rengeiksi jopa sivuun 150 mennessä, minkä jälkeen olisi vielä ollut reilusti tilaa käsitellä Kaaren kertomuksen keskimmäisen ja viimeisen osan juoni. Jos tulevissa osissa tapahtuu paljon enemmän kun ensimmäisessä, on eriskummallista, että tarina on päätetty aloittaa näin verkkaisesti. 

Monien kirjoittajien helmasynti on, että itse asiaan pääsemisessä kestää kauan. Tekstillä lämmitellään maailmaa, mutta samalla lukija ehtii menettää mielenkiintonsa. Yksi luovan kirjoittamisen kurssien nyrkkisääntö onkin, että kill your darlings ja poista löysä alku, jotta päästään siihen, mistä oikeasti halutaan kertoa. Nyt minusta tuntuu, että Kaaren kertomuksen ensimmäinen osa on ylipitkä prologi, joka lupaa, että seuraavassa osassa itse tarina alkaa. Airola hallitsee selvästi kauniin kielen salat, joten olisi mahtavaa nähdä hänen kielensä käytössä tarinassa, joka imaisee mukaansa heti ensimmäisistä sivuista.

INNA AIROLA: KAAREN KERTOMUS. ENSIMMÄINEN OSA
SIVUJA: 323
KUSTANTANUT: Books on Demand / omakustanne
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale, itse pyydetty

torstai 16. huhtikuuta 2020

Sarjakuvapalsta – Alkuvuosi 2020

Sarjakuvapalsta tekee paluunsa näiden kolmen sarjakuvan muodossa. Ostin alkuvuonna kaksi lupaavan oloista sarjakuvaa ja sen päälle sain syntymäpäivänäni yhden lahjaksi. Luvassa on vuoden 2004 ajankuvaa, bingoa ja paljon kehräämistä.

KISS NUMBER 8
KIRJOITTANUT: Colleen A. F. Venable
PIIRTÄNYT: Ellen T. Crenshaw
EDITOINUT: Calista Brill & Aimee Fleck
SIVUJA: 305
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: First Second
JULKAISTU: 2019
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

On vuosi 2004. Amanda on omasta mielestään tavallinen teinityttö, jonka elämään kuuluu tavallisia asioita, kuten kirkossa käyntiä, kavereiden kanssa hengailua ja penkkiurheilua isänsä kanssa – hänen isänsä on hänen paras ystävänsä. Toisin kuin muut hänen ikätoverinsa, Amanda ei ole vielä ymmärtänyt, mitä niin ihmeellistä pussailussa oikein on. Ystävät painostavat häntä treffeille, mutta Amandaa kiinnostaa enemmän viettää aikaa ystävänsä Catin kanssa.

Amandan elämä muuttuu, kun hänen isänsä alkaa käyttäytyä omituisesti. Hän valehtelee ja puhuu salamyhkäisiä puheluita. Lisäksi Amanda löytää roskiksesta kirjeen, joka on osoitettu hänelle. Amanda pääsee jyvälle perhesalaisuudesta, josta on yritetty vaieta vuosikymmeniä.

Samalla kun Amanda selvittää perheensa salaisuutta, hänen ympärillään alkaa kierrellä huhuja. Miksei Amanda koskaan seurustele kenenkään kanssa? Miksi hän vaikuttaa olevan paljon kiinnostuneempi viettämään aikaa Catin kanssa kuin kenenkään pojan? Amanda alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, ettei hän ole kiinnostunut pussailusta, ellei pussailun kohde ole Cat.

Odotin nimen ja kuvauksen perusteella hauskaa pussailukirjaa, mutta Kiss Number 8 on pikemminkn rankka perhedraama ja tarkkasilmäinen aikalaiskuvaus vuodesta 2004 ja ennakkoluuloista. Se sisältää hahmoja, jotka reagoivat tarinan tapahtumiin homo- ja transfoobisesti, joten sitä ei voi sisältövaroituksitta suositella kenellekään. Mielestäni kirja itsessään ei ole homo- tai transfoobinen, mutta on hyvä tiedostaa, että kirja käsittelee molempia aiheita ja voi siksi olla ahdistava lukukokemus.

Vaikka kirja paljastuikin rankemmaksi kuin odotin, pidin siitä silti. Se on erittäin huolellisesti tehty. Colleen A. F. Venable on kirjoittanut monipolvisen, runsaan tarinan, joka etenee jatkuvasti kohti loppupistettä, mutta joka ei pelkää piipahtaa sivupoluilla tuon tuostakin. Lopputuloksena on kokonainen, pitkälle mietitty ympäristö, jonka hahmot tuntuvat aidoilta luonteenpiirteineen ja -vikoineen.

Ellen T. Crenshaw'n piirustusjälki on yksityiskohtaista ja notkeaa. Joka sivulla tapahtuu paljon, joten lukeminen etenee sarjakuvalle yllättävän hitaasti. Sivut eivät kuitenkaan tunnu raskailta. Crenshaw on aiemmin tehnyt kuvituksia muun muassa lastenkirjoihin ja mainoksiin. Hänen ammattimaisuutensa näkyy. 

Kiss Number 8 on koskettava kertomus perheestä, joka kohtaa vaikeuksia samalla, kun perheen tytär alkaa ymmärtää omaa seksuaalisuuttaan. Joku kirjallisuusasiantuntia on joskus sanonut, että hahmot saa laittaa käymään läpi vaikka kuinka kauheita tapahtumia, kunhan heidän tarinansa päättyy jokseenkin onnellisesti. Tämä kirja on sellainen. Vaikka lukukokemus oli paikoin raskas, loppufiilis jää positiiviseksi. 

BINGO LOVE – JACKPOT EDITION
KIRJOITTANUT: Tee Franklin
PIIRTÄNYT: Jenn St-Onge
EDITOINUT: Lauren McCubbin
SIVUJA: 160
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Image Comics
JULKAISTU: 2018
Lisäksi tässä editiossa mukana: Joy San, Cardinal Rae, Katie Cook, Shawn Pryor, Marguerite Bennett, Alyssa Cole, Amanda Deibert, Gail Simone, Genevieve FT, Carla "Speed" McNeil, Rori!, Alex Robinson, Paulina Ganucheau, Shae Beagle, Megan Hutchinson, Bev Johnson, Cat Staggs, Ariela Kristantina, Angael Davis, Margaux Saltel & Christopher The Wolffe

Bingo Love on Kiss Number 8:iin verrattuna todellista siirappia. Luin Bingo Loven ensimmäisen kerran kesällä 2019. Hehkutin sitä niin paljon, että eräs tarkkakorvainen henkilö keksi hankkia minulle samasta sarjakuvasta Jackpot Editionin. Kyseinen albumi sisältää sekä alkuperäisen tarinan että yli 60 sivua lisämateriaalia. 

Alkuperäinen tarina kertoo kahden naisen rakkaustarinan 1960-luvulta 2030-luvulle. Hazel ja Mari tapaavat nuorina bingossa ja ystävystyvät nopeasti. Vuosien ystävyyden jälkeen molemmat tunnustavat toisilleen, että tuntevat jotain muutakin kuin ystävyyttä toisiaan kohtaan. Kupliva rakkaus ja onni päättyvät kuitenkin lyhyeen, kun Marin isoäiti näkee tytöt suutelemassa ja kauhistuu siitä. Mari lähetetään sukulaisten luo toiseen osavaltioon. Tytöt eivät näe toisiaan vuosikausiin, kunnes kohtaavat uudestaan aikuisina, tälläkin kertaa bingossa. Molemmat ovat tahoillaan onnettomasti naimissa. Maailma on viimein muuttunut suvaitsevaisemmaksi heitä kohtaan, joten molemmat päättävät, että nyt on heidän aikansa onneen.

Luen nykyään harvoin mitään uudestaan, joten oli kiinnostavaa uppoutua uudelleen tämän sarjakuvan maailmaan. Ilokseni huomasin, että Bingo Loven herttaisuus tehosi minuun edelleen. Tarina oli juuri niin imelä kuin muistin. Olin yllättynyt siitä, kuinka nopeasti tarina tuntui etenevän – toisaalta onhan se vain noin 85 sivua pitkä.

Bingo Love on menestyneen Kickstarter-kampanjan tulosta. Käsikirjoittaja Tee Franklin ällistyi tarinan herättämästä suosiosta. Kiitokseksi tuesta hän päätti kerätä kasaan muiden tekijöiden sarjakuvia, joissa Hazel, Mari ja heidän perheenjäsenensä pääsevät täyttämään alkuperäisen tarinan aukkoja. Lisätarinoissa lukija pääsee kurkistamaan, minkälainen on Hazelin ja Marin häämatka ja mitä Hazelin entinen aviomies on salaillut Hazelilta vuosia.

Mielestäni lisätarinat eivät tuo paljon uutta Bingo Loven maailmaan. Hazelin ja Marin tarina on kerrottu onnistuneesti alusta loppuun alkuperäisessä sarjakuvassa. Monet lisätarinat ovat mielestäni turhan selittäviä ja episodimaisia. Ymmärrän kuitenkin niiden arvon kollektiivisina sarjakuvina, joiden avulla erityisesti QTPOC (Queer and Trans People of Color) -yhteisön jäsenet pääsevät ilmaisemaan heille merkityksellisiä tarinoita.

Albumin päättää maistiainen tulevasta: Tee Franklinin käsikirjoittama Bingo Love Vol 2: Dear Diary näyttää keskittyvän siihen, mitä Marille tapahtui niiden vuosien aikana, joista alkuperäinen sarjakuva ei kerro. Jään mielenkiinnolla odottamaan, onnistuuko Franklin kirjoittamaan uuden, itsenäisen tarinan, joka samalla tukee ensimmäistä osaa onnistuneesti.

THE DEEP & DARK BLUE
KIRJOITTANUT & PIIRTÄNYT: Niki Smith
EDITOINUT: Rex Ogle
SIVUJA: 256
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Little, Brown
JULKAISTU: 2020
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Hawke ja Grayson ovat Sunderlayn aatelissuvun nuoret kaksoset. Heidän serkkuna Reyden on kruununperillinen. Hawken ja Graysonin elämä mullistuu yhdessä päivässä, kun kaupungissa tapahtuu vallankaappaus. Reyden surmataan ja Sunderlayn sukukangas poltetaan. Sitä kautta katoaa tieto siitä, kuka on uusi perijä. Sijaishallitsijaksi aiotaan nostaa Hawken ja Graysonin sukulainen Mirelle. Hawke ja Grayson ovat kuitenkin todistaneet Mirellen juonikkuutta. He joutuvat pakenemaan henkensä edestä läheiseen luostariin, jonne he piiloutuvat naamioituneita noviiseiksi. He ottavat käyttöön salanimet Hanna ja Grayce – kukapa osaisi etsiä kaksospoikia luostarista, joka hyväksyy noviiseikseen ainoastaan tyttöjä?

Luostarin voima piilee kehräämisessä. Nunnat ovat jo vuosisatojen ajan muokanneet todellisuutta kehräämällä elämän lankoja pyhissä riiteissään. Hawke ei meinaa sopeutua luostariin vaan suunnittelee jatkuvasti kostoa, kun taas Grayce tuntee olonsa kotoisaksi noviisityttönä. Hän menestyy opinnoissaan, ihailee kehräämistä ja nauttii abbedissan suosiosta. Kaksoset saavat kuitenkin nauttia rauhasta vain hetken. Luostari ei ole niin suojassa ulkomaailmasta kuin vaikuttaa, ja pian Mirellen valta alkaa näkyä sielläkin. 

The Deep & Dark Blue on erittäin herttainen ja mukaansatempaiseva seikkailu, joka sopii hyvin yläkouluikäisille lukijoille, mutta kolahtaa myös vanhempiinkin lukijoihin. Siinä on samaa henkeä kuin Jen Wangin The Prince and the Dressmakerissa: se on kuin parhainta 90-luvun Disneytä mutta LGBTQ-hahmoilla höystettynä. Ja siinä missä Kiss Number 8 kertoo traagisesti transhahmosta, The Deep & Dark Blue tarjoaa pehmeää lohtua. Grayce hyväksytään tarinan aikana omana itsenään ja hän löytää elämälleen kauan kaivatun kutsumuksen. 

Niki Smith hallitsee tarinankerronnan peruselementit hyvin. Tämän sarjakuvan lopussa on täydellisen tyytyväinen olo. Hän yhdistelee näppärästi muinaista Kiinaa ja länsimaista historiaa ja luo niistä kiinnostavan fantasiamaailman, josta haluaisin kuulla lisää. Hänen kynänjälkensä on nopeaa ja vihjailevaa, mutta kaikki olennainen tulee sanottua. Sarjakuvan värimaailma on myös herkullinen. Violetti, hohtavan pinkki ja kauniin sininen välkkyvät sulassa sovussa. 

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Ennakkoluulottoman genrekokeilun onneton loppu – Camilla Stenin Kadonnut kylä ei kolahtanut



Saan toisinaan arvostelukappaleita, joita en ole pyytänyt itse. Joskus luen ne, joskus en – kiinnostuksen mukaan. Camilla Stenin Kadonnut kylä saapui kotiini koronan kynnyksellä. En lue paljon kauhua, mutta kun sellasta edustava kirja ojennettiin suoraan käteeni, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Vanhoja genre-ennakkoluuloja kannattaa joskus ravistella. Tällä kertaa ennakkoluuloton genrekokeiluni ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin. Kadonnut kylä toistaa väsyneesti mielenterveysongelmien stigmatisointia ja on muutenkin varsin ikävystyttävästi toteutettu romaani.

Romaani alkaa kiehtovasta mysteeristä: Vuonna 1959 kaikki noin yhdeksänsataa pienen kaivoskylän asukasta katoaa kuin ilmaan. Asunnot ovat silti täynnä elämän merkkejä: ruokaa on jäänyt pöydille, ikkunoita on auki, pyykkejä on naruilla kuivumassa. Ainoastaan yhdestä talosta löytyy muutaman päivän ikäinen vauva. Vauva sijoitetaan perheeseen, mutta kyläläisten kohtalo jää mysteeriksi.

Vuonna 2019 dokumenttiohjaaja Alice Lindstedt kerää joukkorahoituskampaansa rahaa. Hän aikoo kuvata dokumenttisarjan Silvertjärnin kadonneesta kylästä. Häntä myös yhdistää kylään perhelinkki, sillä hänen isoäitinsä asui lapsena kylässä. Isoäiti ehti muuttaa kylästä pois, mutta menetti vuonna 1959 vanhempansa ja siskonsa.

Alice on saanut tarpeeksi rahaa projektin seuraavaan vaiheeseen ja lähtee kuvausryhmän kanssa kylälle kartoittamaan ympäristöä. Edessä on viiden päivän reissu, jonka tarkoituksena on etsiä hyviä kuvauspaikkoja varsinaisia kuvauksia varten. Salaa Alice toivoo, että hän onnistuisi löytämään jotain, mikä on jäänyt sekä 50-luvun poliiseilta että 90-luvun kaivosyhtiön selvityksessä huomaamatta. Hän elättelee toiveita, että mullistava löytö tekisi hänen dokumentistaan sensaation.

Silvertjärn sijaitsee kaukana kaikesta. Aikoinaan siellä pysähtyi juna kaksi kertaa viikossa, mutta nyt sinne vie vain yksi umpeen kasvanut tie. Matkapuhelimet eivät toimi siellä – kaivosyhtiön mukaan se johtuu alueen malmeista, jotka sijaitsevat tosi lähellä maanpintaa. Kun Alive kuvausryhmineen saapuu kylään, he ovat eristyksissä muusta maailmasta. Kylä vaikuttaa aavemaiselta. Pian kuvausryhmän ympärillä alkaa tapahtua outoja. Sateessa näkyy vieraita hahmoja, tavarat vaihtavat paikkaa ja radiopuhelimista kuuluu vieraita ääniä. 

Romaanin lupaava lähtökohta ei lunasta itseään takaisin. Olin alussa tosi kiinnostunut kylän kohtalosta. Kun Alice tiimeineen pääsee kylään, minulle kuitenkin selvisi nopeasti, ettei Alicella ole kunnon toimintasuunnitelmaa. Hänellä on vain vähän aikaa ja rahaa käytettävissä dokumentin ensimmäiseen vaiheeseen, mutta silti hän ei ole tehnyt suunnitelmaa siitä, miten ottaa kaikki irti viiden päivän reissusta. Hän kiukuttelee, välttelee joitain tiimin jäseniä ja käyttäytyy muutenkin lapsellisellisesti. 

Huomasin hyvin nopeasti, ettei Alice ole sellainen päähenkilö, jonka valinnoista haluan olla kiinnostunut. Kun romaanissa ilmenee, että Alicella on ollut ongelmia dokumenttiprojektinsa rahoittamisessa, en pitänyt sitä lainkaan yllättävänä. Alice ei ole hahmo, jonka pitäisi olla vastuussa dokumenttiprojektista. Hän on enemmänkin obsessoitunut selvittämään, mitä kylässä on tapahtunut, ja käyttää dokumenttiprojektia vaikeana ja kalliina tekosyynä päästä tutkimaan kylää. Eikä hän tietenkään ole tehnyt suunnitelmaa tutkimuksenkaan etenemisestä. Aloin turhautua lukijana. 

Kuvausryhmä lähtee tutkimaan kylää ilman kunnon päämäärää. Tutkimusten aikana tapahtuu pieniä kummallisia asioita ja onnettomuuksia. Samalla hahmoista selviää yksityiskohtia, kuten minkälainen menneisyys Alicella on heidän kanssaan. Hahmot eivät tosin herätä paljon mielenkiintoa. Minä olin päässyt romaanissa yllättävän pitkälle ennen kun tajusin, että tiimiin kuuluu kaksi miestä, Max ja Robert.

Tämän kirjat hahmot ovat pitkästyttäviä ja paperinohuita. En kiinnostunut heistä yhdestäkään enkä välittänyt siitä, selviävätkö he kylästä elossa ulos. He suuttuvat ja mököttävät kuin kehnossa saippuaoopperassa konsanaan ja raivohäipyvät hetkinä, jolloin kauhujuonen mukaan ei missään nimessä pitäisi päästää porukkaa eroamaan.

Kesties suurimpana ongelmana kuitenkin koin kirjassa sen törkeän mielenterveysongelmien stigmatisoinnin. Eräs hahmoista on saanut pari vuotta sitten psykoosin. Hän on sen jälkeen ollut oireeton toimivan lääkityksen seurauksena. Kun muut saavat tietää hänen sairaushistoriastaan, he pitävät häntä vaarallisena ja syyttävät häntä kaikesta, mitä kylässä tapahtuu. Hänen hahmonsa ei saa edes tyydyttävää loppua tai anteeksipyyntöä muilta hahmoilta, joten romaanin valitsema käsittelytapa jää kaivertamaan mieltä. 

Mielestäni romaanin parasta antia ovat menneisyyteen sijoittuvat kohtaukset. Ne kertovat Silvertjärnistä hiukan ennen kaikkien katomista. Lukija saa seurata Alicen isoäidin äitiä Elsaa sekä lukea Alicen isoäidin Margarethan ja hänen siskonsa Ainan kirjeenvaihtoa. Pienistä muruista selviää pikkuhiljaa, mitä Silvertjärnin viimeisinä kuukausina tapahtui. Lopullinen syy, miksi kyläläiset katosivat, on yllättävän luonnollinen ja uskottava, mutta romaanin kehyskertomuksen tylsyys vesittää ihan toimivan idean täysin.

*

Olen aina kokenut kauhun vaikeana genrenä. Ei varsinaisesti vihaa sitä. Pikemminkin odotan siltä niin paljon, ettei juuri mikään kirja onnistu täyttämään odotuksiani. Kokemuksen kautta olen oppinut, että suurin osa kauhusta on mielestäni joko liian ällöttävää tai liian epäuskottavaa. Ensimmäinen vaihtoehto tökkii, koska en halua tuntea ällötystä silloin, kun luen kaunokirjallisuutta. Toinen vaihtoehto tökkii, koska epäuskottavuus romuttaa luottamukseni kirjailijan kykyyn kannattaa minua mukana tarinan loppuun asti. Kadonnut kylä kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Pidän romaaneista, joissa luotan kirjailijaan. Odotan, että kirjailija tietää minua enemmän ja on jopa minua älykkäämpi. Kadonneessa kylässä valitettavasti koin, että kirjailija pitää minua hiukan tyhmänä. Kirja tuntuu olettavan, että perinteisten kauhuelementtien hyödyntäminen riittää. Ei riittäänyt ainakaan minulle. En pystynyt kokemaan kauhukohtauksia pelottavina, koska ne oli niin tylsästi kirjoitettu. Lisäksi monet kohtaukset olivat epäuskottavia, jopa sen jälkeen, kun selviää, mikä kaiken takana on. Juonipaljastus, maalaa esiin: Miten esimerkiksi noin 80-vuotias Aina onnistui lymyilemään palaneen auton sisällä ja kiipeämään sieltä kenenkään huomaamatta pois? Miten Aina pystyi kiipeämään kenenkään huomaamatta talon toisesta kerroksesta tikkaita pitkin alan Emmyn surmaamisen jälkeen? Entä kenen lapsen naurua niistä radiopuhelimista oikein kuului? Juonipaljastus päättyy.

Kauhu on vaikea genre. Sillä on nimensä mukaan yksi tehtävä, kauhistuttaa lukijaa. Jos se epäonnistuu siinä, se on epäonnistunut genressään. Mielestäni kauhun kirjoittaminen on hirveän vaativaa! Ainakaan minuun eivät tehoa laiskat kikat, kuten tavaroiden selittämätön siirtyily tai tummat hahmot metsän siimeksessä. Kauhukirjallisuuden täytyy todella nähdä vaivaa, jotta se onnistuu pelottamaan minua. Olenkin kokenut parhaimpia kauhunväreitä kirjoissa, joita ei markkinoida kauhuna lainkaan. Ne onnistuvat usein imaisemaan mukaansa, saamaan välittämään hahmoista ja lopulta tuomaan mukaan jotain todella karmivaa. Kadonnut kylä ei onnistunut tässä.

Kadonnut kylä ilmestyy 5.5.2020.

CAMILLA STEN: KADONNUT KYLÄ
ALKUPERÄINEN NIMI: Staden
SIVUJA: 444
KUSTANTANUT: Bazar
JULKAISTU: 2019 (suom. 2020) 
SUOMENTANUT: Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale

keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Vuosineljänneksen katsaus lukutavoitteisiin


Vuotta 2020 on kulunut jo neljäsosa. Sinä aikana on ehtinyt tapahtua varsin eriskummallisia asioita. Koko maailma on ajautunut poikkeustilaan, jonka seurauksena lähes kaikki kököttävät kodeissaan melkein karanteenia vastaavissa oloissa. Poikkeustilaan siirtyminen vaikutti minuun niin, etten saanut maaliskuun aikana luettua todellakaan niin paljon kuin olisin halunnut. Keskittymiskyky oli heikolla, kun uutiset muistuttivat apokalyptista romaania. Nyt on kuitenkin aika katsoa, miten olen pysynyt alkuvuonna annetuissa lupauksissani.

Lupaukseni olivat

Alkuvuoden lupaukseni perusteluineen pääset lukemaan tästä linkistä.



Lue keskeneräiset kirjat

Tammikuun alussa listasin keskeneräisiin kirjoihin seuraavat teokset:
Olen saanut luettua näistä teoksista kolme, ja olenkin linkannut niiden bloggaukset ylle. Tällä hetkellä taas kesken ovat Kaaren kertomus ja Valkoinen kuolema. Ne ovat olleet kesken jo hyvin pitkään. Kannaattko niitä enää roikottaa mukana? Elättelen kyllä edelleen toiveita, että tarttuisin jossain vaiheessa Kaaren kertomukseen.

Oloni on kyllä hiukan rentoutunut, kun ikuisuuspinossa on enää kaksi kirjaa. Viime vuonna jossain vaiheessa tässä pinossa oli noin kymmenen kirjaa, mikä alkoi jo ahdistaa.

Sanoisin siis, että tämä tavoite on edennyt hyvin.


Lue kirjaston lainat

Tämä tavoite on edennyt erittäin huonosti. Olen lukenut vain yhden kirjan niistä kirjoista, jotka ilmoitin vuoden alussa kirjaston lainoiksi, eli Patricia Highsmithin Carolin

Kaiken lisäksi olen lainannut kirjastosta uuden kirjan, Deborah Spungenin Nancyn, jota ystäväni suositteli minulle. Niinpä tämänhetkinen lainaustilanteeni on seuraavanlainen:
  • Evelyn Waugh: Mennyt maailma. Kapteeni Charles Ryderin hengelliset ja maalliset muistelmat
  • Radclyffe Hall: Yksinäisyyden kaivo
  • V. E. Schwab: Tummenevat varjot
  • Ritva Hapuli: Naisia rakastavat naiset. Lesbolaisuuden ja siihen liittyneenä homoseksuaalisuuden määrittäminen Euroopassa vuosien 1880-1930 välisenä aikana
  • Deborah Spungen: Nancy
  • Yasmina Khadra: Kabulin pääskyset (Oikeastaan BookCrossing-kirja, mutta niputan sen tähän, sillä se on "lainakirja".)
Mietityttää kovasti, olenko oikeasti kiinnostunut näistä kirjoista enää lainkaan. En kuitenkaan pääse nyt palauttamaankaan niitä, joten ne saavat toistaiseksi olla. Viime aikoina minulla on ollut vähän haluja aloitella Evelyn Waughin Mennyttä maailmaa. Sen lukeminen olisi yleissivistävää, sillä rakastan brittiläisiä kartanoromaaneja, ja todella monet niistä jatkavat juuri Menneen maailman perinnettä.

Lue oman kirjahyllyn kirjoja

Maaliskuussa yksi vuoden 2020 isoimmista tavoitteistani, lukea oman kirjahyllyni kirjoja, konkretisoitui täysin odottamattomalla tavalla, kun kirjastot suljettiin koronapandemian leviämisen estämiseksi.

Olenkin lukenut aika hyvin omia kirjoja. Olen tosin laskenut varsinaisiksi kirjahyllyn aarteiksi vain sellaiset kirjat, jotka ovat oikeasti olleet hyllyssäni pitkään. Muut omat kirjat listaan myöhemmin, kirjaostosten yhteydessä.
Neljä kirjaa ei ensisilmäyksellä vaikuta huimalta, mutta jos jatkan samaan tahtiin koko vuoden, saan vuoden 2020 aikana luettua kaksitoista kirjaa, mikä on jo todella hyvin.

Kun ostat uuden kirjan, lue se heti

Tämä tavoite on toteutunut osittain, osittain taas ei. 

Haltuuni on vuoden 2020 aikana päätynyt yllättävän monta kirjaa. Suurin osa niistä kuitenkin noudattaa ostosääntöjäni. Alla lista:
  • Robin Hobb: Narrin matka (Lordi Kultainen 1)
  • Robin Hobb: Narrin palvelija (Lordi Kultainen 2)
  • Robin Hobb: Narri kohtalo (Lordi Kultainen 3)
    • Haluan tukea suomennettua fantasiaa, varsinkin Robin Hobbin julkaisua suomeksi, sillä Hobbilla on paljon faneja Suomessa. Nämä kirjat vielä puuttuivat minulta, joten ostin ne itselleni pokkareina.
  • Maijaliisa Dieckmann: Ram löytää synnyinsijansa
  • Silvana de Mari: Viimeinen lohikäärme
  • Patricia C. Wrede: Lohikäärmeen prinsessa (Lumotun metsän kronikat 1)
    • Lapsuuden suosikkeja, joita ei todennäköisesti saa mistään, ellei kovasti etsi. Nämä kirjat tulivat vastaan kirjaston poistomyynnistä ja päätin kerätä talteen kuljeksimasta.
  • Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja 2)
    • Löysin tämän ilmaishyllystä. Otin talteen, sillä minulla on hyllyssäni myös ensimmäinen osa. Olen myös ymmärtänyt, ettei Susirajasta oteta enää uusia painoksia, joten kirjan saatavuus on kysymysmerkki.
  • Cecelia Ahern: Viallinen
  • Cecelia Ahern: Täydellinen
    • Voitin arpajaisissa. 
  • Marilyn Kayes: Amy, numero seitsemän
    • Voitin arpajaisissa. Lisäksi kyseessä on ensimmäinen osa lapsuuden yhtä lempisarjaani, joten minua ei haittaa omistaa se.
  • Niki Smith: The Deep & Dark Blue
  • Colleen A. F. Venable & Ellen T. Crenshaw: Kiss Number 8
    • Ostin tämä sarjakuvaromaanit silkasta impulssista. Olin stressaantunut, ja nämä tulivat vastaan Twitterissä. Kiinnostuin niistä, ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo tehnyt tilauksen Bookdepositoryyn. Olen kuitenkin lukenut jo molemmat! (Bloggaus tulossa.)
  • Kate Morton: Talo järven rannalla
    • Tämän kirjan osto on ehkä kaikista heikoiten perusteltu. Perustelen sitä kuitenkin sillä, että kirjan pokkariversio löytyi kolmella eurolla kirpputorilta ja omistan kaksi muutakin Mortonin kirjaa juuri pokkareina, joten se sopii nätistä sarjaan.
  • Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
    • Tilasin arvostelukappaleen Spiniä varten. Olen jo aloittanut lukemisen, joten eiköhän tämä tule pian luettua.
  • Camilla Sten: Kadonnut kylä
    • Sain tämän arvostelukappaleen pyytämättä Bazarilta. Päätin lukea sen ja olenkin nyt saanut sen loppuun.
  • Tee Franklin, Jen St-Onge & Joy San: Bingo Love Jackpot Edition
    • Sain tämän sarjakuvan syntymäpäivälahjaksi. Kyseessä on erittäin suloisen sarjakuvan erikoispainos, jossa on mukana lisämateriaaleja! En ole vielä lukenut tätä, mutta todennäköisesti luen pian!
Vaikka kuinka perustelen kirjojen päätymistä omistukseeni miten tahansa, on 16 kirjaa kolmessa kuukaudessa aika paljon, varsinkin kun olen ehtinyt lukea vasta 12 kirjaa! Pitääpä skarpata loppuvuodesta!

Sanoisin, että tältä osin vuoden 2020 lukutavoitteet ovat jokseenkin epäonnistuneet.

Kuvakaappaus Goodreadista.


Lue 50 kirjaa vuonna 2020

Maaliskuun loppuun mennessä minun olisi pitänyt lukea 12,5 kirjaa, jotta olisin tavoitteessani. Olin kuitenkin päässyt vasta 11 kirjaan. Olin kuitenkin vielä alkumaaliskuussa hyvässä vaihdissa ja ellei korona olisi hidastanut lukutahtiani, olisin päässyt tavoitteeseeni. Nyt olen onneksi löytänyt taas keskittymistä lukemiseen, joten enköhän kiri tahdin pian kiinni. (Kuvakaappauksessa näkyy 12 kirjaa, sillä luin huhtikuun alussa 12. kirjan loppuun.)


Viisi viiden tähden ennustusta

  • Madgalena Hai: Kolmas sisar (Royaumen aikakirjat 1)
  • Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
  • Kazuo Ishiguro: Me orvot
  • Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni
  • Margaret Atwood: Testamentit
Olen lukenut näistä kirjoista kaksi: Neljäntienristeyksen ja Testamentit.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys sai 4/5 tähteä, sillä koin kirjan aiheuttaman henkisen tuskan poistavan yhden tähden muuten hyvin ansioikkaasta romaanista.

Margaret Atwoodin Testamentit sai 4/5 tähteä, sillä vaikka tarina oli mukaansatempaisena ja helppolukuinen, en saanut hahmoista tunnetasolla kiinni.

Nyt mietin, olisi pikemminkin pitänyt tehdä neljä neljän tähden ennustusta? :D No, vaikka tuo kirjat eivät saaneet viittä tähteä, kirjat olivat kuitenkin erittäin lukemisen arvoisia. Tämä ennutushaaste motivoi minua lukemaan kirjoja, joiden odotan olevan hyviä, joten aion jatkaa haasteen loppuun asti.

*

Sanoisin, että kaiken kaikkiaan alkuvuonna asettamani tavoitteita ovat auttaneet kohdistamaan lukemistani oikeaan suuntaan. Aion jatkaa samoilla tavoitteille, sillä vielä on monta kohtaa, jotka kaipaavan parempaa toteutusta!

Teitkö sinä alkuvuonna lukutavoitteita? Miten on tähän mennessä sujunut?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...