tiistai 31. maaliskuuta 2020

Piano ja 2020-luvun järkyttynyt yleisö

Kuva: IMBD
Koronan aiheuttamat poikkeusolot ovat vaatineet kekseliäisyyttä sosiaaliseen toiminaan. Päädyimme kaveriporukalla perustamaan etäleffakatsomon. Valitsimme katsottavaksi elokuvaksi Yle Areenasta Pianon (1993). Me kaikki olimme hyvin kiinnostuneita elokuvasta – onhan se voittanut kolme Oscaria ja sen on sekä ohjannut että käsikirjoittanut nainen, Jane Campion. Vain yksi seurueestaamme oli nähnyt elokuvakuvan aiemmin teini-ikäisenä ja suositteli sitä muille. Aloimme katsoa elokuvaa suurella mielenkiinnolla.

Elokuva sijoittuu 1850-luvulle ja kertoo skotlantilaisesta Ada McGarthista, joka on ollut lapsesta saakka mykkä. Hänet naitetaan uusiseelantilaiselle miehelle Alistair Stewardille. Ada lähtee kauas kotoaan mukanaan avioton tytär ja piano, joka on hänelle elintärkeä: hän kokee, että pystyy puhumaan pianonsa välityksellä. Adan aviomies ei kuitenkaan jaksa kannatuttaa pianoa rannalta, jonne Ada lapsineen on jätetty merimatkan jälkeen, joten soitin jää sinne säiden armoille. Ada yrittää saada miehen ymmärtämään, että piano on hänelle hyvin tärkeä, mutta koska aviomies ei tätä ymmärrä, Ada pyytää naapurissa asuvaa Bainesia viemään hänet rannalle soittamaan pianoa.

Piano on minulle siinä mielessä erikoinen elokuva, että sen musiikki on minulle erittäin tuttua, vaikken ollut elokuvaa koskaan aiemmin nähnyt. Törmäsin elokuvasta tuttuun The Heart Ask Pleasure First -kappaleeseen lukion alussa vuonna 2008. Ihastuin elokuvan musiikkiin, lainasin CD:n kirjastosta ja kopion sen tietokoneelleni. Vuonna 2008 elokuvien katsominen laillisia reittejä oli vaikeaa, ellei se sattunut juuri näkymään televisiosta tai ellei kaverilla sattunut olemaan DVD:tä tai nauhoitetta. YouTube-klipitkin olivat hyvin lyhyitä. En siis koskaan päässyt katsomaan elokuvaa, vaan muodostin siitä omia mielikuvia kuvien ja musiikin avulla. 

Aloin siis katsoa elokuvaa suurella mielenkiinnolla. Noin puolen tunnin kohdalla totesin kuitenkin live-seuralaisellani, että onpas ahdistava elokuva! Miten muka katsojan pitäisi pystyä nauttimaan elokuvasta, jossa heikossa asemassa olevaa naista ajetaan jatkuvasti epämukaviin valintoihin, joista häntä vielä syytetään kaiken päälle. Adan heikkoa asemaa käytetään hyödyksi ja lopulta hän ajautuu loukkuun, josta ulos pääseminen tuntuu lähes mahdottomalta. Adan ajaa ahdinkoon kaksi miestä, joista molemmat haluavat Adaa. Ada itse haluaa voin saada pianonsa eli ainoan kommunikaatiovälineensä takaisin.

Elokuvan jälkeen kaikki sen etäleffailtaan osallistuneet osoittivat järkytystään Discord-kanavalla, josta elokuvasta oli tarkoitus keskustella. Miten tällainen elokuva on voinut saada niin paljon kehuja? Eräs oli jopa lopettanut katsomisen kesken. Elokuvan aiemmin nähnyt henkilö vannoi, ettei ollut muistanut elokuvan sisällöstä kaikkia niitä ahdistavia kohtauksia, joita olimme nyt joutuneet todistamaan. Kenties hän ei teini-ikäisenä ollut vielä ymmärtänyt niitä? 

Suomenkielinen Wikipedia-sivu antaa elokuvan juonesta jokseenkin paikkaanpitävän mutta erittäin naiivin selostuksen. Aivan kuin selostuksen kirjoittaja ei olisi lainkaan ymmärtänyt, mitä elokuvassa todella tapahtuu. Selotus antaa ymmärtää, että elokuva on jollain tavalla romanttinen, mitä se ei meidän leffakatsomomme perusteella ollut lainkaan. 

Mielestäni elokuva kertoo patriarkaalisesta maailmasta ja sen epäoikeudenmukaisuudesta. Adan ääni hylätään rannalle ja hän pyytää Bainesia viemään hänet sen äärelle edes hetkellisesti. Baines kuulee Adan äänen ja rakastuu siihen. Hän päättää ostaa pianon Adan aviomieheltä ja tuottaa sen omaan kotiinsa. Hän tekee Adan kanssa sopimuksen: Ada saa pianon itselleen, jos soittaa sitä Bainesille yhtä monta kertaa kuin mitä pianossa on koskettimia ja Baines saa soiton aikana tehdä mitä tahansa haluaa. Ei liene lainkaan yllätys, että kaikki mitä Baines haluaa tehdä, on jollain tavalla seksuaalista. Ensiksi hän vain katsoo, mutta lopulta hän alkaa vaatia Adaa riisumaan vaatteitaan ja lopulta harrastamaan seksiä hänen kanssaan. 

Kun Adan aviomies Steward saa kuulla tästä, hän suuttuu Adalle. Miten Ada voi pettää häntä? Stewardilta toki jää täysin ymmärtämättä, että hän on välillisesti itse aiheuttanut tilanteen jättämällä pianon rannalle. Steward yrittää estää Adan vierailut Bainesin luona. Hän haluaa Adan osoittavan läheisyyttä aviomiehelleen, mutta kun niin ei tapahdu, hän yrittää raiskata Adan, siinä onnistumatta.

Olisin vielä jollain tapaa voinut niellä elokuvan, jos se olisi päättynyt niin, että Ada pääsee vapaaksi molempien miesten tahdoista ja saa myös pianonsa takaisin. Tällaisia emansipatorisia elokuvia on kyllä nähty: nainen joutuu maksamaan kärsimyksen hinnan vapaudestaan, jonka pitäisi olla hänen jo alusta alkaen. Elokuva kuitenkin muuttuu loppua kohti entistä omituisemmaksi: se antaa ymmärtää, että Ada lopulta rakastuu Bainesiin.

Ada nimittäin kirjoittaa Bainesille rakkaudentunnustuksen, jonka hän polttaa yhteen kosmettimista, jonka hän irrottaa pianosta. Hänen aviomiehensä saa kuitenkin viestin käsiinsä ja suivaantuu tästä niin paljon, että hän leikkaa kirveellä yhden Adan sormista irti. Steward käskee Adan tyttären viedä kankaaseen käärityn sormen Bainesille ja kertoa, ettei Bainesin ja Adan suhde saa jatkua, tai muuten hän pilkkoo Adan palasiksi sormi kerrallaan. Tämän jälkeen tapahtuu myös jotain juonen kannalta käsittämätönsä: Steward päättää mitätöidä avioliiton ja lähettää Adan ja hänen tyttärensä Bainesin mukaan, kun Baines on päättänyt muuttaa. 

Olisin vielä sulattanut elokuvan jollain tasolla, jos se olisi päättynyt Adan itsemurhaan. Olisihan se ollut tosi ankea loppu, mutta se olisi sentään tehnyt elokuvasta tarinan, jossa nainen on niin suuressa ahdingossa, ettei hän näe muuta keinoa kuin päättää elämänsä. Elokuva olisi silloin kertonut masentavan mutta jokseenkin ymmärrettävän tarinan vaikeasta tilanteesta, josta nainen ei löydä sellaista tietä ulos, joka jättäisi hänet myös henkiin.

Ada kuitenkin päättää jäädä henkiin ja elää ahdistelijansa kanssa. Kun hän on veneessä piano mukanaan, hän käskee heittää pianon veteen, koska siihen liittyy nyt huonoja muistoja. Kun piano heitetään veteen, hän sotkee jalkansa tahallaan pianon ympärille kiedotun narun silmukkaan. Hän putoaa veteen ja vajoaa kohti pohjaa pianon painon vetämänä. Kun happi alkaa olla häneltä lopussa, hän kuitenkin riuhtoo itsensä irti ja ui pinnalle. Hän päättää jäädä elämään Bainesin kumppanina ja opettelee pikkuhiljaa myös puhumaan. Elokuva siis antaa Adalle loppuratkaisun, jossa hän jää elämään ahdistelijansa luokse ja näyttää vieläpä olevan onnellinen asemassaan.

Elokuva siis kertoo siitä, kuinka Baines kiristää ja ahdistelee Adaa niin paljon, että Ada suostuu harrastamaan hänen kanssaan seksiä. Sen jälkeen Ada muuttaa mielensä Bainesista ja kokee olevansa rakastunut häneen. Elokuvan opetus: kannattaa ahdistella naista, kyllä hän lopulta antaa periksi!

Vuonna 1993 elokuva on kenties ollut mullistava. Sitä on kehuttu muun muassa mullistavasta naisen seksuaalisen esittämisen kuvauksesta. 2020-luvulla elokuva näyttäytyy kuitenkin järkyttävänä raiskauskulttuurin ylläpitäjänä. Koin myös yllättävän ahdistavana ajatuksen siitä, että jos olisin itse katsonut elokuvan nuorempana, olisin varmasti ajatellut siitä aivan eri tavalla. Olisin kenties ajatellut, että Adan ja Bainesin suhde on jollain tavalla romanttinen – tai ainakin jännittävä. Hehän tapaavan salaa. En varmasti teini-ikäisenä olisi ymmärtänyt kaikkia elokuvan nyansseja, ja nyt tulee mieleen, että ymmärsikö suuri yleisö niitä 1990-luvun alussa? Elokuva oli vavisuttava matka menneisyyteen, mutta ei elokuva kuvailemaan 1850-lukuun, vaan 1990-luvun alkuun, jolloin tällaista elokuvaa pidettiin mullistavana. Maailma on muuttunut, ja 2020-luvun yleisö oli elokuvasta erittäin järkyttynyt.

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää – romaani Minna Canthin perheestä



Minkälaista on olla kuuluisan kirjailijan tytär 1800-luvun lopussa? Tähän kysymykseen on lähtenyt vastaamaan Raili Mikkanen romaanillaan Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää. Se kertoo Minna Canthin elämästä hänen toiseksi vanhimman tyttärensä Ellin näkökulmasta. Romaani kertoo ajoista, jolloin Canth kirjoitti kuuluisimmat näytelmänsä, kuten Työmiehen vaimon. Kirjalla olisi mahdollisuus tarjota erittäin hedelmällisen alusta kiinnostavalle feministiselle tarinalle, mutta Mikkasen romaani ei onnistu pitämään tarinaa kasassa.

Romaani alkaa vuodesta 1880, jolloin Canthin perhe on jäänyt isättömäksi. Leskeytynyt Minna Canth muuttaa Jyväskylästä Kuopioon, jossa hän ottaa hoitaakseen kaupan. Hän menestyy kauppiaana, mutta käyttää paljon aikaa myös kirjoittamiseen ja kulttuurielämään. Hän puhuu kärkkäästi naisten ja köyhien asemasta ja saavuttaa pian Kuopiossa aikamoisen maineen.

Minna Canthin tyttärenä eläminen ei ole aina helppoa. Elli huomaa, että hänen äitinsä maine vaikuttaa hänenkin elämäänsä. Kaikki koulutoverit eivät uskalla puhua hänelle, koska heidän kotonaan paheksutaan Canthin mielipiteitä. Samalla Elli kuitenkin saa paljon etuoikeuksia äitinsä tyttärenä: Minna Canth on hyvin perillä naisten koulutuksen heikosta tasosta ja hankkii tyttärilleen yksityisopetusta, jotta he saavat yhtä hyvän yleissivistyksen kuin samanikäiset pojat. Hän myös perustaa kotiinsa Oras-seuran, jonne kutsuu kuopiolaisia opiskelijapoikia keskustelemaan yhdessä tyttäriensä kanssa kulttuurista. Minna Canthin kodista Kanttilasta tulee kuopiolaisen kulttuurielämän keskus, jossa vierailee vaikka ketä aikansa kuuluisuksia näyttelijöistä kirjailijoihin. Kaikki Canthin seitsemän lasta pääsevät tästä osakseen.

Ajatus kirjasta, joka kertoo Minna Canthin tyttärestä, on todella kutkuttava, mutta tämä kirja ei onnistunut yltämään odotuksiin. Odotin paljon, sillä tykkäsin viime syksynä kovasti Raili Mikkasen Hopearenkaan taiasta. Odotin vetävää historiallista nuortenromaania, jossa pääsee kunnolla nauttimaan menneen ajan viehätykestä. Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää ei kuitenkaan onnistunut imaisemaan mukaansa.

Mikkanen hallitsee tyttökirjamaisen tyylin, mikä on viehättänyt minua monissa hänen aiemmissa romaaneissaan. Tässä kirjassa se meni kuitenkin liian pitkälle. Kirjoitustyyli oli auttamatta liian tätimäistä. En usko, että kovinkaan moni historiasta kiinnostunut nuori lukija innostuu kirjan ummehtuneesta tyylistä, jossa on mukana ripaus naiiviutta. Kirjan kohderyhmä ei tunnu olevan nuoret vaan noin 70-vuotiaat naiset.

Tämän kirjan lukeminen tuotti minulle vaikeuksia. Kirja on vain noin 250 sivua pitkä, mutta luin sitä yli viikon, sillä jaksoin lukea vain noin 20 sivua kerrallaan. Tapahtumat seuraava toisiaan ilman juuri minkäänlaista pohjustusta, minkä takia kirjasta oli vaikea löytää punaista lainkaa. Pidin esimerkiksi kirjan lopussa siitä, kuinka Elli lopulta löytää elämälleen suunnan, mutta sen vaikutus olisi ollut vahvempi, jos Ellin pohdintoja elämästä olisi pohjustettu enemmän kirjan aikana.

Mielestäni kirja olisi parantunut huimasti, jos se olisi keskittynyt Ellin koko nuoruuden sijasta vaikka yhteen vuoteen. Silloin tarinan olisi voinut rakentaa muutaman merkittävän tapahtuman ympärille. Esimerkiksi Oras-seuran perustaminen tai Työmiehen vaimon julkaisun vaiheet olisivat sopineet hyviksi kiinnikekohdaksi. Näin tarinaa olisi ollut helpompi seurata ja Ellikin olisi voinut tulla läheisemmäksi lukijalle. Nyt Elli jää tarkkailijahahmoksi, jonka tehtävä on kertoa vuosien tapahtumat  vilkkaasti ja sulautua samalla itse taustalle. Romaani ei oikeastaan vastaa siihen, minkälaista on olla Minna Canthin tytär, koska itse tytär jää kaiken muun varjoon.

RAILI MIKKANEN: KUNHAN EI NUKKUVAA PUOLIKUOLLUTTA ELÄMÄÄ
SIVUJA: 253
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2019
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Blogistanian Globalia Margaret Atwoodin romaanille Testamentit


Blogistanian Globalia 2019 -tulokset

Kirjabloggaajat ovat puhuneet. Vuoden 2019 Blogistanian Globalia-kategorian voittaja on selvillä. Yhdeksännen kerran jaettavaan Globaliaan antoi äänensä 24 blogia ja kaikkiaan ääniä sai 45 vuonna 2019 ilmestynyttä käännettyä teosta. Hajonta oli suuri, mutta kärkikolmikko erottui joukosta selkeästi.

Voittaja on:

 Margaret Atwood: Testamentit
(Otava 2019, suom. Hilkka Pekkanen)

Voittajateoksesta on sanottu blogeissa muun muassa seuraavaa:
”Atwood osoittaa voimansa ja taitonsa jälleen mykistävästi. Testamentit-kirja on enemmän kuin odotin (ja odotin paljon!). Se huokuu voimaa; sen vahvuus, palo ja viesti ovat niin voimakkaita, että ne tuntuvat lukijassa fyysisesti. Teksti tulee iholle kirjaimellisesti.” – Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja 
”Toivon oikein kovasti, ettei tuollaiset [kirjassa kuvaillut] hyytävän julmat skenaariot ole edessämme, sillä se tarkoittaisi sitä, että kirjat katoaisivat, lukutaito ja kirjoitustaito olisivat vain miesten ja erittäin harvojen naisten oikeuksia. Kulttuurit, tieteet ja taiteet katoaisivat. Ympärillämme olisi tyhjiö, joka ympättäisiin täyteen vääristynyttä lahkouskontoa ja vallanhimoisia johtohahmoja, jotka tekisivät mitä tahtoisivat. Margaret Atwood on kirjoittanut julmuutta hipovan, mutta toiveikkaan dystopiatarinan Testamentit, joka sai vuoden 2019 Booker-kirjapalkinnon.” – Kirjasähkökäyrä-blogin Mai Laakso 
”Viihdyttävä. Ahmittava. Odotettu. Vaikuttava. Sujuvalukuinen.” – Kirjapöllön huhuiluja -blogin Heidi P

Toiseksi äänestyksessä sijoittui Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis ja kolmanneksi Jenny Erpenbeck, Mennä, meni, mennyt. Kärkipaikkojen sijoitus oli erittäin tiukka: ensimmäisen ja toisen sijan saaneilla kirjoilla oli vain yhden pisteen ero.




Blogistanian Finlandian tulokset löytyvät Amman lukuhetki -blogista
Blogistanian Kuopuksen tulokset löytyvät Yöpöydän kirjat -blogista
Blogistanian Tiedon tulokset löytyvät Kirjamies-blogista


Kolme parhaiten sijoittunutta romaania

  1. Margaret Atwood: Testamentit (Otava 2019, suom. Hilkka Pekkanen) (14 pistettä)
  2. Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis (Tammi 2019, suom. Outi Menna) (13 pistettä)
  3. Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt (Tammi, 2019, suom. Jukka-Pekka Pajunen) (9 pistettä)
Blogistanian Globalia -äänestys järjestetään yhdeksättä kertaa. Aiemmin on palkittu

  • Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018, suom. Kristiina Rikman)
  • Hanya Yanagihara: Pieni elämä (Tammi 2017, suom. Arto Schroderus)
  • Sadie Jones: Kotiinpaluu (Otava 2016, suom. Marianna Kurtto)
  • John Williams: Stoner (Bazar 2015, suom. Ilkka Rekiaro)
  • Kate Atkinson: Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus)
  • Haruki Murakami: 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff)
  • Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä)
  • Sarah Waters: Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow)


Kaikki ääniä saaneet teokset (aakkosjärjestyksessä tekijän sukunimen mukaan)


Jeffrey Archer: Miekkaa vahvempi. Clifton-kronikka, osa 5
Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat
Kate Atkinson: Liian kirkas taivas
Margaret Atwood: Noidan sikiö
Margaret Atwood: Testamentit
Agustina Bazterrica: Rotukarja
Hassan Blasim: Allah99
Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen
Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana
Rachel Cusk: Siirtymä
Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden
Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla
George Eliot: Daniel Deronda
Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt
Rafel Nadal Farreras: Palmisanon kirous
Julian Fellowes: Loiston päivät
Pettina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru
Emma Hooper: Koti-ikävän laulut
Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta
Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta
Caroline Kepnes: Sinä
Édouard Louis: Ei enää Eddy
Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Josh Malerman: Lintuhäkki
Sujata Massey: Murha Bombayssa
Ian McEwan: Kaltaiseni koneet
Patrick Modiano: Uinuvia muistoja
Heather Morris: Auschwitzin tatuoija
Maggie Nelson: Sinelmiä
Celeste Ng: Tulenarkoja asioita
Ørjan Nordhus Karlsson: Yön ja päivän välissä
Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen
Nora Roberts: Toinen koitos
Karina Saintz Borgo: Caracasissa on vielä yö
Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa
V. E. Schwab: Tummenevat varjot
Kyung-sook Shin: Hovitanssija
Domenico Starnone: Kepponen
Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista
Mark Sullivan: Palavan taivaan alla
Liv Strömquist: Einsteinin vaimo
Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani
Kim Thúy: Ru

Onnea voittajalle ja kaikille ääniä saaneille sekä kiitos kaikille äänestäneille!

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Blogistania 2019 -ääneni


Kirjabloggaajat äänestävät jälleen vuoden parhaista kirjoista.  Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja. Lisätietoa äänestyksestä löytyy tästä linkistä. Tässä bloggauksessa annan omat ääneni kirjoille.

Blogistanian Finlandia 2019

Blogistanian Finlandia 2019 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2019 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Finlandian ääntenlaskusta on vastuussa Amman lukuhetki -blogi.

Ääneni:

3 pistettä: Katariina Heikkilä: Punainen nyrkki
2 pistettä: Terhi Rannela: Kiivaat
1 piste: Niina Mero: Englantilainen romanssi

Olen lukenut vain kolme kotimaista aikuisten romaania, jotka ovat ilmestyneet vuonna 2019. Niistä ehdottomasti mielenkiintoisin oli Katariina Heikkilän Länsi-Aasiaa muistuttavaan fantasiamaailmaan sijoittuva esikoisromaani Punainen nyrkki. Toivottavasti Heikkilä julkaisee pian jotain lisää! 

Toiselle sijalle sijoitin Terhi Rannelan Kiivaat, vaikken kovin paljon kehunut sitä bloggauksessani. Mielestäni kirja kadotti fokuksen noin puolessa välissä romaania. Olen kuitenkin ajatellut sen tapahtumia, erityisesti Tamperetta 1940-luvulla, useasti lukemisen jälkeen, mikä on jo ihan hyvä ansio. Jokin kirjassa on jäänyt mieleen. 

Kolmanneksi sijoitin Niina Meron Englantilaisen romanssin, joka aiheutti minussa turhautumista, sillä se ei mielestäni tuonut mitään uutta ja mielenkiintoista romantiikkaan eikä viihdekirjallisuudeen. Luin sen kuitenkin loppuun, mikä on joskus ansio itsessään.

Blogistanian Globalia 2019

Blogistanian Globalia 2019 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2019 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Globalian äänenlaskusta on vastuussa Todella vaiheessa -blogi. (Eli minä!)

Ääneni:

3 pistettä: Liv Strömquist: Einsteinin vaimo
2 pistettä: Margaret Atwood: Testamentit
1 piste: Julian Fellowes: Loiston päivät

Päätin antaa ensimmäisen sijan Liv Strömquistin Einsteinin vaimolle. Feministinen sarjakuva viihdytti, raivostutti ja antoi taas paljon uutta ajateltavaa.

Margaret Atwoodin Testamentit oli vetävä jännityskertomus ja vuonna 2019 julkaistuista romaaneista sellainen, joka jää varmasti mieleen. 

Kolmanneksi sijoitin Julian Fellowesin Loiston päivät, joka oli kyllä todella kiinnostava kuvaus 60-luvun yläluokkaisten englantilaisten nuorten elämästä, mutta joka oli kohtuuttoman pitkä. Saman asian olisi saanut kerrottua paljon tiivimmin.

Blogistanian Kuopus 2019

Blogistanian Kuopus 2019 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2019 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa. Kuopuksen äänenlaskusta on vastuussa Yöpöydän kirjat -blogi.

Ääneni:

3 pistettä: Anniina Mikama: Huijarin oppipoika
2 pistettä: Janne Kukkonen: Voro 2 - Tulikiven armeija
1 piste: Sari Luhtanen: Isadella - Sydän kylmänä

Ensimmäiselle sijalle kivunnut Anniina Mikaman Huijarin oppipoika onnistui yllättämään minut täysin. Se on vahvempi ja ehyempi romaani kuin sarjan aloittanut Taikuri ja taskuvaras. Se myös on ihana piristysruiske suomalaisen kirjallisuuden joukossa. Se ei häpeile ideoillaan, vaan lataa kaiken mukaan!

Janne Kukkosen Voro 2 - Tulikiven armeija pääsee toiselle sijalle. Voro teki sen taas: erittäin genreuskollista fantasiaa hauskalla suomalaisella otteella. Tämän jatko-osan juoni ei kuitenkaan yltänyt aivan ensimmäisen osan tasolle.

Kolmannelle sijalle päässyt Sari Luhtasen Isadella - Sydän kylmänä on vuoden 2019 suurin yllättäjä. Kirja vetosi minuun huumorillaan ja päättömyydellään. Onneksi luin tämän kirjan!

Järkytykseni huomasin, etten ole lukenut yhtään vuonna 2019 julkaistua tietokirjaa. En siis voi äänestää Blogistanian Tieto -osuudessa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...