tiistai 31. maaliskuuta 2020

Piano ja 2020-luvun järkyttynyt yleisö

Kuva: IMBD
Koronan aiheuttamat poikkeusolot ovat vaatineet kekseliäisyyttä sosiaaliseen toiminaan. Päädyimme kaveriporukalla perustamaan etäleffakatsomon. Valitsimme katsottavaksi elokuvaksi Yle Areenasta Pianon (1993). Me kaikki olimme hyvin kiinnostuneita elokuvasta – onhan se voittanut kolme Oscaria ja sen on sekä ohjannut että käsikirjoittanut nainen, Jane Campion. Vain yksi seurueestaamme oli nähnyt elokuvakuvan aiemmin teini-ikäisenä ja suositteli sitä muille. Aloimme katsoa elokuvaa suurella mielenkiinnolla.

Elokuva sijoittuu 1850-luvulle ja kertoo skotlantilaisesta Ada McGarthista, joka on ollut lapsesta saakka mykkä. Hänet naitetaan uusiseelantilaiselle miehelle Alistair Stewardille. Ada lähtee kauas kotoaan mukanaan avioton tytär ja piano, joka on hänelle elintärkeä: hän kokee, että pystyy puhumaan pianonsa välityksellä. Adan aviomies ei kuitenkaan jaksa kannatuttaa pianoa rannalta, jonne Ada lapsineen on jätetty merimatkan jälkeen, joten soitin jää sinne säiden armoille. Ada yrittää saada miehen ymmärtämään, että piano on hänelle hyvin tärkeä, mutta koska aviomies ei tätä ymmärrä, Ada pyytää naapurissa asuvaa Bainesia viemään hänet rannalle soittamaan pianoa.

Piano on minulle siinä mielessä erikoinen elokuva, että sen musiikki on minulle erittäin tuttua, vaikken ollut elokuvaa koskaan aiemmin nähnyt. Törmäsin elokuvasta tuttuun The Heart Ask Pleasure First -kappaleeseen lukion alussa vuonna 2008. Ihastuin elokuvan musiikkiin, lainasin CD:n kirjastosta ja kopion sen tietokoneelleni. Vuonna 2008 elokuvien katsominen laillisia reittejä oli vaikeaa, ellei se sattunut juuri näkymään televisiosta tai ellei kaverilla sattunut olemaan DVD:tä tai nauhoitetta. YouTube-klipitkin olivat hyvin lyhyitä. En siis koskaan päässyt katsomaan elokuvaa, vaan muodostin siitä omia mielikuvia kuvien ja musiikin avulla. 

Aloin siis katsoa elokuvaa suurella mielenkiinnolla. Noin puolen tunnin kohdalla totesin kuitenkin live-seuralaisellani, että onpas ahdistava elokuva! Miten muka katsojan pitäisi pystyä nauttimaan elokuvasta, jossa heikossa asemassa olevaa naista ajetaan jatkuvasti epämukaviin valintoihin, joista häntä vielä syytetään kaiken päälle. Adan heikkoa asemaa käytetään hyödyksi ja lopulta hän ajautuu loukkuun, josta ulos pääseminen tuntuu lähes mahdottomalta. Adan ajaa ahdinkoon kaksi miestä, joista molemmat haluavat Adaa. Ada itse haluaa voin saada pianonsa eli ainoan kommunikaatiovälineensä takaisin.

Elokuvan jälkeen kaikki sen etäleffailtaan osallistuneet osoittivat järkytystään Discord-kanavalla, josta elokuvasta oli tarkoitus keskustella. Miten tällainen elokuva on voinut saada niin paljon kehuja? Eräs oli jopa lopettanut katsomisen kesken. Elokuvan aiemmin nähnyt henkilö vannoi, ettei ollut muistanut elokuvan sisällöstä kaikkia niitä ahdistavia kohtauksia, joita olimme nyt joutuneet todistamaan. Kenties hän ei teini-ikäisenä ollut vielä ymmärtänyt niitä? 

Suomenkielinen Wikipedia-sivu antaa elokuvan juonesta jokseenkin paikkaanpitävän mutta erittäin naiivin selostuksen. Aivan kuin selostuksen kirjoittaja ei olisi lainkaan ymmärtänyt, mitä elokuvassa todella tapahtuu. Selotus antaa ymmärtää, että elokuva on jollain tavalla romanttinen, mitä se ei meidän leffakatsomomme perusteella ollut lainkaan. 

Mielestäni elokuva kertoo patriarkaalisesta maailmasta ja sen epäoikeudenmukaisuudesta. Adan ääni hylätään rannalle ja hän pyytää Bainesia viemään hänet sen äärelle edes hetkellisesti. Baines kuulee Adan äänen ja rakastuu siihen. Hän päättää ostaa pianon Adan aviomieheltä ja tuottaa sen omaan kotiinsa. Hän tekee Adan kanssa sopimuksen: Ada saa pianon itselleen, jos soittaa sitä Bainesille yhtä monta kertaa kuin mitä pianossa on koskettimia ja Baines saa soiton aikana tehdä mitä tahansa haluaa. Ei liene lainkaan yllätys, että kaikki mitä Baines haluaa tehdä, on jollain tavalla seksuaalista. Ensiksi hän vain katsoo, mutta lopulta hän alkaa vaatia Adaa riisumaan vaatteitaan ja lopulta harrastamaan seksiä hänen kanssaan. 

Kun Adan aviomies Steward saa kuulla tästä, hän suuttuu Adalle. Miten Ada voi pettää häntä? Stewardilta toki jää täysin ymmärtämättä, että hän on välillisesti itse aiheuttanut tilanteen jättämällä pianon rannalle. Steward yrittää estää Adan vierailut Bainesin luona. Hän haluaa Adan osoittavan läheisyyttä aviomiehelleen, mutta kun niin ei tapahdu, hän yrittää raiskata Adan, siinä onnistumatta.

Olisin vielä jollain tapaa voinut niellä elokuvan, jos se olisi päättynyt niin, että Ada pääsee vapaaksi molempien miesten tahdoista ja saa myös pianonsa takaisin. Tällaisia emansipatorisia elokuvia on kyllä nähty: nainen joutuu maksamaan kärsimyksen hinnan vapaudestaan, jonka pitäisi olla hänen jo alusta alkaen. Elokuva kuitenkin muuttuu loppua kohti entistä omituisemmaksi: se antaa ymmärtää, että Ada lopulta rakastuu Bainesiin.

Ada nimittäin kirjoittaa Bainesille rakkaudentunnustuksen, jonka hän polttaa yhteen kosmettimista, jonka hän irrottaa pianosta. Hänen aviomiehensä saa kuitenkin viestin käsiinsä ja suivaantuu tästä niin paljon, että hän leikkaa kirveellä yhden Adan sormista irti. Steward käskee Adan tyttären viedä kankaaseen käärityn sormen Bainesille ja kertoa, ettei Bainesin ja Adan suhde saa jatkua, tai muuten hän pilkkoo Adan palasiksi sormi kerrallaan. Tämän jälkeen tapahtuu myös jotain juonen kannalta käsittämätönsä: Steward päättää mitätöidä avioliiton ja lähettää Adan ja hänen tyttärensä Bainesin mukaan, kun Baines on päättänyt muuttaa. 

Olisin vielä sulattanut elokuvan jollain tasolla, jos se olisi päättynyt Adan itsemurhaan. Olisihan se ollut tosi ankea loppu, mutta se olisi sentään tehnyt elokuvasta tarinan, jossa nainen on niin suuressa ahdingossa, ettei hän näe muuta keinoa kuin päättää elämänsä. Elokuva olisi silloin kertonut masentavan mutta jokseenkin ymmärrettävän tarinan vaikeasta tilanteesta, josta nainen ei löydä sellaista tietä ulos, joka jättäisi hänet myös henkiin.

Ada kuitenkin päättää jäädä henkiin ja elää ahdistelijansa kanssa. Kun hän on veneessä piano mukanaan, hän käskee heittää pianon veteen, koska siihen liittyy nyt huonoja muistoja. Kun piano heitetään veteen, hän sotkee jalkansa tahallaan pianon ympärille kiedotun narun silmukkaan. Hän putoaa veteen ja vajoaa kohti pohjaa pianon painon vetämänä. Kun happi alkaa olla häneltä lopussa, hän kuitenkin riuhtoo itsensä irti ja ui pinnalle. Hän päättää jäädä elämään Bainesin kumppanina ja opettelee pikkuhiljaa myös puhumaan. Elokuva siis antaa Adalle loppuratkaisun, jossa hän jää elämään ahdistelijansa luokse ja näyttää vieläpä olevan onnellinen asemassaan.

Elokuva siis kertoo siitä, kuinka Baines kiristää ja ahdistelee Adaa niin paljon, että Ada suostuu harrastamaan hänen kanssaan seksiä. Sen jälkeen Ada muuttaa mielensä Bainesista ja kokee olevansa rakastunut häneen. Elokuvan opetus: kannattaa ahdistella naista, kyllä hän lopulta antaa periksi!

Vuonna 1993 elokuva on kenties ollut mullistava. Sitä on kehuttu muun muassa mullistavasta naisen seksuaalisen esittämisen kuvauksesta. 2020-luvulla elokuva näyttäytyy kuitenkin järkyttävänä raiskauskulttuurin ylläpitäjänä. Koin myös yllättävän ahdistavana ajatuksen siitä, että jos olisin itse katsonut elokuvan nuorempana, olisin varmasti ajatellut siitä aivan eri tavalla. Olisin kenties ajatellut, että Adan ja Bainesin suhde on jollain tavalla romanttinen – tai ainakin jännittävä. Hehän tapaavan salaa. En varmasti teini-ikäisenä olisi ymmärtänyt kaikkia elokuvan nyansseja, ja nyt tulee mieleen, että ymmärsikö suuri yleisö niitä 1990-luvun alussa? Elokuva oli vavisuttava matka menneisyyteen, mutta ei elokuva kuvailemaan 1850-lukuun, vaan 1990-luvun alkuun, jolloin tällaista elokuvaa pidettiin mullistavana. Maailma on muuttunut, ja 2020-luvun yleisö oli elokuvasta erittäin järkyttynyt.

8 kommenttia:

  1. Rakastan sekä kirjaa että elokuvaa ja olen katsonut elokuvan monta kertaa sekä lukenut kirjan monta kertaa, ahdistuksen vallassa, vaikka tiedän miten tarinat etenevät. Mielestäni kirja/elokuva kuvaa 1800-luvun naisen asemaa erittäin hyvin. Elokuvan sanoma oli hyvin uskalias 90-luvulla, ja uskon, että sen sanoma ymmärrettiin jo silloin. Emme olleet typeriä.
    Tänä päivänä monessa maassa naisen ja lapsen asema on samanlainen kuin tässä kirjassa, heitä raiskataan, ja he ovat miesten omaisuutta.Suomessakin raiskataan, sitä ei kannata unohtaa. Tämä on hyvä elokuva, jos se järkytti, sillä sen tarkoitus on aiheuttaa ahdistusta ja kauhua, ja avata silmät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskustelin elokuvasta vielä pitkään elokuvaseurani kanssa. Olimme molemmat sitä mieltä, että elokuva on herättänyt meissä tunteita, mikä onkin taiteen tarkoitus. Taiteen ei tarvitse olla kaunista ja varovaista, vaan se saa järkyttää. Esittämällä kauheita ihmiskohtaloita taide voi muuttaa maailmaa.

      En kiellä lainkaan sitä, etteikö nykypäivänä tapahtuisi lähes samanlaisia asioita, kuin elokuvan päähenkilölle. Vertaan elokuvaa nyt Orjattareesi, The Handmaid's Tale -TV-sarjaan ja Testamentteihin. Vaikka ne ovat dystopiaa, kaikki mitä siinä universumissa tapahtuu, tapahtuu tälläkin hetkellä. Tällaiset median tuotteet auttavat avaamaan monien silmät nykymaailman epäkohtiin, ja hyvä niin.

      Eniten minua kuitenkin Pianon kohdalla harmitti, että minun silmääni sen sanoma oli, että kannattaa painostaa naista, niin kyllä se lopulta suostuu. Ei tarkoittaa kyllä jne.

      Pianoa on verrattu ranskalaiseen elokuvaan Nuoren naisen muotokuvaan. Elokuvissa on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat elokuvat alkavat rannalle saapumisella ja päähenkilön vaikeutena saada tavaransa majapaikkaansa ja molempien romanssi syntyy taiteen äärellä. Nuoren naisen muotokuva kertoo myös ahdistavasta tilanteesta: muotokuvan malli ollaan lähettämässä tuntemattomalle miehelle vaimoksi, mutta samalla malli rakastuu muotokuvan maalaajaan. Elokuva ei pääty onnellisesti, mutta siitä jää parempi mieli. Sen romanssi on tasapainoinen. Ketään ei myöskään raiskata. Naisen heikko asema tuodaan esiin eri tavoin, esimerkiksi mahdottomuutena vastustaa avioliittosuunnitelmia tai abortin teettämisellä puoskarin luona. Silti elokuvan naishahmot pääsevät ilmaisemaan itseään niinä hetkinä, jotka heille on annettu.

      Pointtini ehkä on se, että yhteiskunnan eriarvoisuutta voi näyttää ilman että naishahmo joutuu fyysisesti kärsimään. Jossain vaiheessa tulee mitta täyteen. Haluan seuraavaksi katsoa elokuvan, joissa nainen on mahtava ilman kärsimystä.

      Poista
  2. Itsekin katsoin elokuvan muutama viikko sitten ja pohdinkin, että jokin siinä hiersi todella pahasti, mutta en osannut oikein sanoittaa syytä. Kiitos tästä arviosta, selkeytti ajatuksia kyllä! Varsinkin se, että Steward päästää Adan menemään tuntui juonen kannalta todella oudolta. Juonessa oli muitakin juttuja, jotka tuntuivat jäävän vähän irrallisiksi ja joihin olisin toivonut käsikirjoituksen paneutuvan enemmän. Tykkäsin kyllä elokuvan musiikista todella paljon. Samoin kohtaus, jossa Ada uppoaa pianon kanssa mereen oli visuaalisesti upea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kaiken sen väännön jälkeen Steward yhtäkkiä päästää Adan Bainesin matkaan. Myönnän, että juuri sillä hetkellä olin kirjoittamassa Discord-keskusteluumme viestiä elokuvasta, joten kohtaus meni minulta hiukan ohi, mutta katsoin sen myöhemmin uudestaan ja kyllä, Steward kuvittelee kuulevansa yhtäkkiä Adan äänen päässä ja ääni sanoo, että Ada toivoo lähtevänsä Bainesin mukaan. Sen jälkeen Ada ja Baines lähtevät pois. Kohtaus tuntuu oudolta suhteutettuna kaikkiin muihin elokuvan tapahtumiin. Aivan kuin jotain olennaista olisi viime hetkellä leikattu pois.

      Minäkin tykkäsin pianon ja Adan uppoamiskohtauksesta visuaalisesti. Olihan siinä hienoa symboliikkaakin. Muutenkin elokuva on visuaalisesti hieno ja arvostin sen aikalaiskuvausta, puvustusta (yAdan mekko oli upea!) ja maorikielen käyttöä. Elokuvassa oli siis paljon hyviä puolia, mutta arvostan elokuvissa eniten sen tarinaa, juonta ja sanomaa, jotka tässä olivat mielestäni pielessä.

      Kiitoksia kommentista!

      Poista
  3. Luin tämän postauksen vasta nyt, mutta olen iloinen, että luin tämän ennen kuin päädyin katsomaan leffan! Olen nimittäin ollut aikeissa. Onneksi en ole ryhtynyt katsomaan, sillä juuri tämän tapaisista leffoista minulla jää tosi pitkäksi aikaa tosi kamala olo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tämä elokuva menee kategoriaan "päähenkilölle tapahtuu kamalia asioita eikä hän voi itse vaikuttaa asioihin lainkaan", mikä on yksi elämäni suurista ahdistuksen aiheista.

      Poista
  4. Voisiko olla niin, että elokuva kertoo kaunistelematta sen miten naiset rakastuvat, ja tässä tekstissä käsitelty yleisö olisi halunnut mieluummin nähdä elokuvan ilmaisevan jotain sellaista jota nykyään halutaan poliittisesti tukea?

    t. olen nähnyt Pianon joskus kauan sitten, en muista siitä mitään

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voihan se olla noinkin. Taide on aina kokijan kokemus.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...