tiistai 13. lokakuuta 2020

Pride-lukuhaasteen koonti – löydä uusia LGBT-kirjoja lukulistallesi!


Kesäkuussa Yöpöydän kirjat -blogi järjesti Pride-lukuhaasteen. Luin silloin monta LGBT-aiheista kirjaa, jotka nyt kokoan yhteen, mutta päätin myös ottaa mukaan muita LGBT-aiheisia kirjoja, joista en ole vielä tämän vuoden aikana blogannut. Kyseessä on siis kokoavat postaus, johon nostan mukaan kaikki teemaan sopivat kirjat valikoimatta niitä sen suuremmin. Mukana on monipuolisesti faktaa, scifiä, sarjakuvaa, uutta kotimaista kirjallisuutta, historiallista ja englanninkielistä kirjallisuutta. 

Sisältö

Faktakirjallisuus

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta
Rose-Marie Peake & Outi Santavuori: Entiset heterot. Kuinka löysin itseni sateenkaaren alta
Calum McSwiggan: Eat, Gay, Love

Englanninkielinen kirjallisuus

Ciara Smyth: The Falling in Love Montage
Amal El-Mohtar & Max Gladstone: This is How You Lose the Time War
Gengoroh Tagame: My Brother's Husband (Vol 1 & 2)

Kotimaisia uutuuksia

Essi Kummu: Loiste
Salla Simukka: Lukitut

Historiaa

Sarah Waters: Yövartio

Villi kortti

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Faktakirjallisuus

TUULA KARJALAINEN: TOVE JANSSON. TEE TYÖTÄ JA RAKASTA
SIVUJA: 303 sis. hakemiston ja liitteet
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2013
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Luin tämän Tove Janssonin eläkerran kevään aikana osana lukupiiriä, jonka perustin yhdessä kaverini kanssa auttamaan selviytymään koronakeväästä. Kirjan lukeminen tuntui paikoin yllättävän ajankohtaiselta, koska Jansson itsekin eli läpi poikkeuksellia aikoja, kuten toisen maailmansodan ja sen asettamat rajoitukset. Jansson tunnetaan nykyään Muumeista, mutta samalla hän on kentien Suomen tunnetuin taiteilija ulkomailla.

Jansson nostetaan nykyään esiin uraauurtavana pioneerina, joka on edistänyt silkalla olemassaolollaan suomalaisia seksuaalivähemmistöjä. Siihen suhteutettuna olikin erikoista lukea kirjasta sivukaupalla Janssonin nuoruudenaikaisia suhteita hänen miesystäviinsä, varsinkin kun kaiki Janssonit miesystävät olivat säännönmukaisesti aika epämiellyttään kuuloisia ihmisiä. Janssonin elämäkerta kuitenkin osoittaa, että seksuaalisuus voi muuttua koko elämän ajan ja oikea elämänkumppani voi löytyä vasta vanhemmalla iällä. Näin kävi Janssonille, joka löysi lähes 50 vuotta kestävän suhteensa noin nelikymppisenä. Kirja hyppää Janssonin ja Tuulikki Pietilän suhteen yli harmillisen nopeasti. Kenties rauhallisesta ja hyvästä suhteesta ei saa irti niin paljon meheviä yksityiskohtia kuin myrskyisistä nuoruudenajan suhteista.
"Olen viimein päässyt perille sen luokse, jonka kanssa haluan olla." s. 205
Kirja keskittyy selvästi Janssonin taidetuotantoon jättäen Muumit taka-alalle. Kun Muumi-osioihin päästään, ne tuntuvat läpijuossuilta. Toisaalta Muumeista on kirjoitettu jo paljon, joten olikin kiinnostava lukea Janssonin ajatuksista taidemaalari-identiteetistään ja siitä, miten hänen elämänsä vaikutti hänen tuotantoonsa. On traagista, että Jansson piti itsenään ensisijaisesti taidemaalarani, mutta hän tuli tunnetuksi lastenkirjailijana ja sarjakuvapiirtäjänä.

Pidin kirjan taideanalyyseista ja siitä, kuinka kirjoittaja oli selvästi niissä asiantuntija. Lisäksi kirja inspisoi: Janssonin ei ollut mikään lapsinero, vaan loi uraansa rauhallisesti ja teki läpimurron vasta noin nelikymppisenä. Nykypäivän nuoruutta ihannoiva maailma antaa sellaisen kuvan, että jos ei tee jotain suurta viimeistään 20-vuotiaana, peli on automaattisesti menetetty. Mutta eihän se niin ole!

Tove Janssonin elämäntarina on innostava ja silmiäavaava. Kirja avaa Janssonin yksityiselämän lisäksi suomalaista taidepiiriä 1900-luvun aikana. Maailma on ollut raadollinen, mutta samalla täynnä hauskuutta. Se näkyy Janssoninkin elämässä: hän työskentelee kovasti, mutta hän ei myöskään pelkää pitää hauskaa. Hänen elämänilonsa on kadehdittavaa ja elämänasenteensa sellainen, josta kannattaa ottaa mallia.

Tove Janssonin elämästä on juuri valmistunut Zaida Bergrothin ohjaama elokuva Tove.

ROSE-MARIE PEAKE & OUTI SANTAVUORI: ENTISET HETEROT. KUINKA LÖYSIN ITSENI SATEENKAAREN ALTA
SIVUJA: 191
KUSTANTANUT: Atena
JULKAISTU: 2019
MISTÄ MINULLE: Sähkökirja BookBeatissa

Entiset heterot on muistelmatyylinen tietokirja, jossa LGBT-identiteettinsä myöhemmällä iällä löytäneet aikuiset kertovat, miten havahtuivat seksuaalisuutensa. Useat kirjaan osallistuneet kirjoittajat olivat ehtineet elää pitkään heteron näköistä elämää, kunnes ymmärsivät, ettei se sovikaan heille. Kirja on täynnä kipuilua ja oman itsensä löytämistä, mutta myös iloa uuden elämän äärellä.

Vertaistukena tämä kirja toimii varmasti mainiosti, mutta minun lukukokemukseeni vaikutti valitettavan tyyli, jolla kirja on päätetty toimittaa. Jokainen tarina on pilkottu neljään osaan teemojen mukaan. Teemat ovat ensimmäinen elämäni, havahtuminen, reaktiot ja toinen elämäni. Lukija lukee ensiksi jokaisen tarinan ensimmäisen osan, sitten jokaisen tarinan toisen osan jne. Kun elämäntarinoita luki tällä tavalla pilkottuna, yhden tarinan kokonaisuutta oli vaikea hahmottaa. Kirja olisi hyötynyt paljon siitä, jos jokainen tarina olisi pidetty kokonaisuutena. Kirjan teemat olisi voinut tuoda jokaiseen tarinaan mukaan väliotsikoilla.

Lisäksi tarinat olisivat hyötyneet siitä, jos lukijaa olisi vähän autettu lukemisessa. Tekstit vyöryvät eteenpäin ilman minkäänlaista kontekstualisointia. Vasta tekstien lopussa mainitaan nimimerkki ja joitain yksilöiviä tietoja, kuten henkilön ikä, sukupuoli ja asuinpaikka. Saatoin lukea tarinaa hyvän tovin tietämättä luenko esimerkiksi homomiehen vai lesbonaisen kokemuksista. Tarinoille olisi voinut antaa myös jotain otsikoita, kuten "Vasta avioeron jälkeen uskalsin olla oma itseni", mikä olisi antanut paljon vihjettä siitä, mihin tekstissä erityisesti kannattaa kiinnittää huomiota. Otsikoita on annettu kirjan toisessa osassa, joka käsittelee läheisten mietteitä, ja näitä kertomuksia olikin helpompi seurata. Onkin jännä ratkaisu, ettei itse päätarinoille ole annettu otsikoita.

Tekstin asettelun ja muotoilun lisäksi olisin toivonut, että kirjan elämäntarinat olisivat olleet monipuolisempia. Nyt valtaosa tarinoista keskittyv 35–40-vuotiaisiin naisiin, jotka ovat löytäneet lesboutensa reilusti aikuisina. (Kirjassa on myös kertomukset kahdesta homomiehestä sekä yhdestä muunsukupuolisesta ihmisestä.) Runsas cislesbojen määrä sai tarinat sekoittumaan toisiinsa, varsinkin kun tosi monien tarina oli hyvin samanlainen: nuorena miehen kanssa naimisiin, lasten syntymä ja lopulta erilaisten kipuilujen jälkeen lesbouden löytyminen. Samankaltaiset tarinat ja erikoinen ratkaisu pilkkoa ne paloiksi pitkin kirjaan saivat ainakin minut putoamana kärryiltä, kuka nyt on kukin.

Kirjan syntytarina vaikuttaa varmasti sen sisältöön: se on syntynyt sateenkaariuusioperheiden keskustelujen pohjalta ja saanut innoituksensa myöhäisheränneiden Facebook-ryhmässä. Kirjoituskutsua on todennäköisesti jaettu paikoissa, jotka ovat tavoittaneet samankaltaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Kirjaa olisi kuitenkin palvellut paremmin se, että sen julkaisua olisi huikan myöhennetty ja yritetty etsiä vielä lisää erilaisia ääniä kertomaan oma tarinansa.

CALUM MCSWIGGAN: EAT, GAY, LOVE
SIVUJA: 304
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Hodder & Stoughton
JULKAISTU: 2020
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Calum McSwiggan on brittiläinen YouTubettaja ja sosiaalisen median persoona. Ennen julkista elämäänsä hän eli tavallista nuorten miehen elämää pienessä kaupungissa yhdessä kihlattunsa kanssa. Kun kihlaus purkautui, Calum tajusi, ettei hänen elämällään ollut mitään suuntaa. Hän myi kaiken omaisuutensa, pakkasi laukkunsa ja otti vastaan työpaikan italialaisesta kesäkoulusta englanninopettajana. Tästä alkoi pitkään kestänyt matka ympäri Euroopan ja Aasian. Hän meni sinne, mistä löytyi töitä ja tapasi matkan aikana paljon erilaisia LGBT-yhteisön ihmisiä.

Kirja koostuu useasta eri osasta, joista yksi käsittelee aina yhtä maata, jossa Calum matkustaa. Hän käy Italiassa, Saksassa, Espanjassa, Ibizalla, Intiassa ja Thaimaassa. Lopulta hän palaa kotimaahansa ja asettuu Lontooseen. 

Eat, Gay, Love on kurkistus eri maiden kulttuureihin. Maailmaa tarkastellaan länsimaalaisen valkoisen miehen näkökulmasta. Matkustaessaan Calum oli noin 22-vuotias, mikä näkyy kirjassa muun muassa runsaana juhlimisena. Uusissa maissa hän hakeutuu baareihin ja löytää sieltä seuraa itselleen. Kirja on kuin yllättävä tutkimusmatka: koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi on edessä. Kirja kuljettaa lukijansa italialaisesta koulusta saksalaisiin yökerhoihin, Ibizan bilerannoille, Intiaan keskelle ryöstöä ja Thaimaahan munkkitemppeliin. Kaikista eniten pidin Italian kertomuksesta: se on kuin André Acimanin Kutsu minua nimelläsi, mutta tiivistettynä 50 sivuun ja ilman kyseenalaista ikäeroa.

Englanninkielinen kirjallisuus

CIARA SMYTH: THE FALLING IN LOVE MONTAGE

SIVUJA: 382 sis. liitteet
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Andersen Press
JULKAISTU: 2020
MISTÄ MINULLE: Oma ostos


Saoirsella on yksi sääntö: hän ei aio deittailla vakavasti ketään enää koskaan. Paha ero eksän kanssa ja äidin vakava sairaus ovat ihan tarpeeksi hänelle. Kun hän kuitenkin ihastuu koulunpäättäjäisbileissä, hän kehittää uuden säännön: hän saa deittailla, jos se on kevyttä. Suhteeseen ei saa tuoda mitään vakavaa. Suunnitelma on aukoton! Vai onko? 

Ciara Smythin The Falling in Love Montage on hauska kesäkirja, joka annostelee hulvattomia sattumuksia, koskettavia hetkiä ja kiihkeän eroottisia kohtauksia sopivassa suhteessa lukijan nautittavaksi. Se mukailee itsetietoisella tavalla romanttisen komedian juonta. Lukija tietää, mihin kaikki on menossa, mutta se ei haittaa. Lukija haluaa tietää, miten siihen päädytään.

Tämä kirja sopii kaikille niille, jotka haluavat lukea päähenkilöstä, joka nyt vain sattuu olemaan lesbo. Saoirsen seksuaalisuus ei nouse missään vaiheessa kirjaa päärooliin. Hänen elämänsä haasteet ovat ihan jossain muualla. Saoirsella on paljon lautasella eikä hän aina käyttäydy kypsästi. Hän on paikoin raivostuttava päähenkilö, joka kuitenkin kasvaa kirjan aikana. The Falling in Love Montage käsittelee aikuiseksi kasvamista ja oman menneisyytensä ja tulevaisuutensa hyväksymistä.

AMAL EL-MOHTAR & MAX GLADSTONE: THIS IS HOW WE LOSE THE TIME WAR

SIVUJA: 198
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Jo Fletcher Books
JULKAISTU: 2019
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Red ja Blue ovat aikamatkuja-salamurhaajia, jotka taistelevat suuren aikasodan vastakkaisilla puolilla. Kun Blue kirjoittaa Redille kirjeen, jossa hän mahtailee saavutuksillaan, alkaa eriskummallinen kirjeenvaihto, jonka seurauksena Red ja Blue rakastuvat ja tekevät pian kaikkensa saadakseen toisensa.

Ideana kirja on erinomainen, mutta sen toteutus on hyvin haastava. Kirjaa ei todellakaan ole kirjoitettu helposti. Sen englanti on rikasta – jouduin katsomaan lukuisia sanoja sanakirjasta – eikä itse sisältökään päästä helpolla. Jokainen luku pyyhältää halki erilaisten aikojen ja paikkojen, joista kerrotaan hyvin niukasti. Lukijan täytyy pysytellä skarppina. Alle 200-sivuiseen kirjaan voi mennä kauan. Kirjaa olisi parantanut huimasti pieni ekspositio ilman että se edes olisi vähentänyt kirjan kunnianhimoista otetta.

This is How We Lose The Time War on voittanut Hugo-palkinnon pienoisromaanin kategoriassa. Romaani on voittonsa ansainnut. Se osoittaa, että scifiä todellakin voi kirjoittaa kunnianhimoisesti ja korkeakirjallisesti. 

Samalla minua hiukan huvittaa se, kuinka tiukasti romaani loppujen lopuksi noudatti romanttisen juonen kaavaa. Kielellä voi kikkailla, maailmasta voi tehdä monimutkaisen ja lukijaa voi haastaa, mutta silti romanttiset juonenkäänteet pysyvät paikoillaan.
GENGOROH TAGAME: MY BROTHER'S HUSBAND (VOL 1 & 2)

JAPANINKIELINEN NIMI:  弟の夫 1 (Vol 1), 弟の夫 2 (Vol 2)
SIVUJA: 352 (Vol 1), 352 (Vol 2)
KIELI: Englanti
KUSTANTANUT: Pantheon Books
JULKAISTU: 2017 (Vol 1), 2018 (Vol 2) 
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Japanilainen sarjakuva My Brother's Husband kertoo Yaichista, yksinhuoltajaisästä, jonka edesmenneen kaksoisveljen kanadalainen aviomies Mike yllättäen ilmestyy hänen kotiovelleen. Yaichin tytär Kana ei tiedä, että hänellä on ollut setä, joka asuu Kanadassa aviomiehensä kanssa. Yaichi joutuu kohtaamaan menneisyytensä ja käsittlemään sisäistettyä homofobiaansa. Sarjakuva käsittelee japanilaista yhteiskuntaa ja sen ennakkoluuloja. Kana ottaa Miken avoimesti vastaan ja luo kontrastia Yaichin epäröivälle asenteelle. 

My Brother's Husband panostaa arkielämän kuvailuun. Yaichi, Mike ja Kana käyvät ravintoloissa, kylpylöissä ja retkillä. Tavallisen elämän lomassa käsitellään suuria kysymyksiä. Paikoin arkinen rauhallisuus tuntuu puuduttavalta. Kyseessä on kuitenkin 700 sivun mittainen tarinakokonaisuus. Tarina olisi hyötynyt vahvemmasta tarinankaaresta tai vahvemmasta jännitteestä. 

Kotimaisia uutuuksia

ESSI KUMMU: LOISTE
SIVUJA: 200, äänikirjana 4 h 28 min
LUKENUT: Anna Saksman
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2020
MISTÄ MINULLE: BookBeatissa

Autofiktiivinen kirja kertoo naisesta, joka on aikuisiällä rakastunut toiseen naiseen. On aika perustaa uusioperhe, johon kuuluvat omat ja naisystävän lapset ja entiset puolisot, jotka häärivät jossain taustalla. Kirja käsittelee suhteen alkua ja loppua ja sitä, miten vaikeaa on elää omaa elämäänsä, kun ympäristö hengittää koko ajan niskaan. Samalla se kertoo kirjoittamisen pakosta ja itsetunto-ongelmista.

Loisteessa puhutaan paljon Virginia Woolfista, ja minulle tulikin olo, että tässä hahmotellaan jonkinlaista toisintoa Woolfin tyylistä, varsinkin Majakasta. Koin kirjan kuitenkin paikoin hyvin vaikeana seurata. Onko romaanin kertoja sama henkilö koko kirjan ajan vai vaihtuuko se välillä? Kuka on Helena, onko hän kertoja vai kertojan rakastettu? Missä välissä naiset eroavat vai eroavatko he lainkaan? Voi olla, että äänikirja toi lisähaasteita, koska en päässyt helposti selaamaan taaksepäin ja tarkistamaan asioita.

Koin tätä kirjaa kuunnellessani samoja tunteita kuin lukiessani Entisiä heteroita. En enää kaipaa kertomuksia keski-ikäistyvistä ja keskiluokkaistuvista päähenkilöistä, jotka häpeilevät olemassaoloaa. Kaipaan toisenlaisia kertomuksia lesboudesta. Haluan lukea tarinoita itsevarmoista päähenkilöistä. Loisteen kuvaama epävarmuus tuntui paikoin turhauttavalta. 

Toisaalta mietin sitä, voiko autofiktiota kritisoida sen sisällön takia. Voinko moittia kirjan sisältöä, jos se on kokemuksena kirjailijan oma ja siten totta? Autofiktio on genrenä minulle vielä hyvin uusi. Se tuntuu kiinnostavan ja myyvän, koska totuus myy, näin sanotaan Loisteessakin. Kuinka totta autofiktio loppujen lopuksi on? Yhdyssanassa on mukana sana fiktio. Haluanko edes lukea asioita, jotka ovat totta? Itse ainakin kaipaan tarinoilta rakennetta, joka luo lukemisen tyydytyksen, eikä sellaista tosielämästä aina löydy.

Kuuntelin Loistetta eräänlaisena tausta-ajatuksena kävelymatkojen aikana. Tekstinä teos ei tehnyt suurta vaikutusta, muta Anna Saksmannin karismaattinen ääni kannusti kuuntelemaan kirjan loppuun. Oli myös mukavaa kuunnella tapahtumia lapsuudenmaisemistani Oulusta. Kansikin on hieno, tosin häiritsevästi tavutettu. 
SALLA SIMUKKA: LUKITUT
SIVUJA: 284
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2020
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Simukan uutuusromaani kertoo viidestä nuoresta, jotka vangitaan rikoksista, joita he eivät ole vielä tehneet. Heidän suljetaan vankilaan, jossa ei ole vartijoita. Vankilaa asuttaa yhteensä viisikymmentä nuorta. Vapautuakseen heidän on keksittävä, mihin rikokseen he tulevat syyllistymään ja aidosti kaduttava tekoaan.

Salla Simukka osaa kirjoittaa kutkuttavia dystooppisia skenaarioita, jotka iskevät juuri tämän päivän polttaviin kysymyksiin. Moni nuori on taatusti ajaellut, mihin kaikkeen pahaan he olisivat kykeneväisiä. 

Viidellä päähenkilöllä saadaan muodostettua joukko, joka edustaa hyvin monta erilaista vähemmistöä: homoseksuaaleja, biseksuaaleja, muunsukupuolisia, polyamorisia, rodullistettuja, adoptoituja... Kun kirjan alkupuolella paljastetaan, että yksi näistä hahmoista kuolee lopussa, aloin nopeasti huolestua: jokainen romaanin edustamista vähemmistöistä kärsii kuolematroopista. Kuoleman paljastaminen etukäteen on toimiva koukku, mutta loppujen lopuksi romaani olisi pärjännyt ilman hahmouhria. Muutkin paljastukset olisivat riittäneet pitämään romaanin tarpeeksi koukuttavana ja näin olisimme säästyneet yhdeltä vähemmistökuolemalta.

Historiaa

SARAH WATERS: YÖVARTIO
ALKUPERÄINEN NIMI: The Night Watch
SIVUJA: 509
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2006 (suom. 2007) 
SUOMENTANUT:  Helene Bützow
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Sarah Watersin romaani Yövartio sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen sekä hiukan sodan päättymisen jälkeisiin aikoihin. Romaanin henkilöhahmot edustavat monenlaisia seksuaalisia ja sukupuolisia identiteettejä aikana, jolloin suurin osa heidän toiminnastaan oli laissa kiellettyä tai muuten sopimattomana pidettyä. Sotatila ja pommitukset luovat heille ympäristön, jonka aikana he pystyvät toteuttamaan itseään ilman, että he joutuvat siitä vaikeuksiin.

Luin Yövartion uudestaan alkuvuodesa kirjallisuudenopintojani varten. En ollut pitkään aikaan lukenut jotain lempikirjaani uudestaan, joten kokemus oli mielenkiintoinen. Aluksi ihmettelin, että miten minä olen tästä voinut muka niin paljon tykätä. Lopulta kirjan edetessä upposin kuitenkin jälleen sen maailmaan ja ihastuin siihen uudestaan. Romaanin tunnelma on ainutlaatuinen ja kerrontaratkaisu mielenkiintoinen.

Romaani kertoo toisesta maailmansodasta tavalla, johon ei usein törmää kirjallsuudessa. Romaani näyttää, kuinka sodan luomassa poikkeustilassa queer-hahmot saavat tilaa ja kuinka sodan loputtua tämän tila kriisiytyy. 

Waters osaa kuvata osuvasti ihmistuntoja. Hänen kuvauksensa paljastavat ihmisten yksityiset ajatukset ja vaikeat valinnat. Jotkut romaanit onnistuvat pureutumaan syvälle lukijan sieluun ja muuttamaan jotain pysyvästi. Jo pelkästään Yövartiolla Waters on noussut yhdeksi lempikirjailijoistani.

Villi kortti

RUTH HOGAN: KADONNEIDEN TAVAROIDEN VARTIJA
ALKUPERÄINEN NIMI: The Keeper of Lost Things
SIVUJA:  335
KUSTANTANUT: Bazar
JULKAISTU: 2017 (suom. 2020) 
SUOMENTANUT:  Susanna Tuomi-Giddings
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale

Kadonneiden tavaroiden vartija kertoo Laurasta, nelikymppisestä naisesta, jonka työnantaja Anthony Peardew kuolee vanhuuteen ja testamettaa omaisuutensa Lauralle. Ehdoksi Anthony asettaa, että Lauran on yritettävä löytää omistajat taloon varastoiduille kadonneille tavaroille. 

Neljäkymmentä vuotta aiemmin nuori Eunice kiiruhtaa pitkin Lontoon Bloomsbury Streetiä työhaastatteluun. Matkalla hän huomaa jotain ja poimii maasta jotain, mutta niiden asioiden merkitys ei selviä hänelle kuin vasta paljon myöhemmin. 

Romaani kertoo monipolvisen tarinan Laurasta, Eunicesta, Anthonyn nuorena kuolleesta kihlatusta, Anthonyn hienoasta talosta ja sinne kerätyistä kadonneista tavaroista sekä rakkaudesta, joka ei kuole koskaan. Lisäksi mukana pyörivät Lauran naapuri Päivänsäde, Anthonyn talon puutarhuri Freddy ja Porkkana, kadulta pelastettu vinttikoira.

Tätä romaania on markkinoiti hyvän mielen romaanina, ja onhan se sellainen. Kirjassa ei tapahdu liian kamalia asioita vaan kuolemakin kirjoitetaan kauniisti. Romaani on pikemminkin välähdys hahmojen elämästä kuin loppuun asti juonittu tarinallinen kertomus. Vasta lopussa langat yhdistyvät kauniiksi punokseksi. Kirjassa on myös pieni ripaus taikaa. Ei niin paljon, että tätä varsinaisesti spefiksi nimittäisi, mutta kuitenkin sen verran paljon, ettei sitä voi mitenkään luonnollisesti selittää.

Olen ottanut tämän mukaan Pride-lukuhaasteen koontiin villinä korttina, koska pikku hiljaa kirjan edetessä selviää, että yksi hahmoista onkin homo. Se ei sanota kirjan sivuilla suoraan vasta aivan lopussa, mutta se kulkee mukana jatkuvasti jo alusta alkaen. Tämä kirja on kuin muistutus menneisyydestä, jolloin homohahmot saivat olla "selluloidikaapissa", näkyvissä mutta silti jossain rajan takana, etteivät kaikki sitä huomaa. 

sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli


Kuusitoistavuotias Emilia on elänyt koko nuoruutensa suljetussa Voiton Kaivoksen kaupungissa isoisänsä kanssa. Kaupungissa on yksitoista suurta kerrostaloa ja yksi puutalo, joka on Emilian koti. Kun Emilian isoäiti kuolee, isoisä päättää viimein muuttaa pois Kaivoksesta. 

Muuton yhteydessä isoisä avaa takapihan vajan, joka on ollut lukossa koko Emilian elämän ajan. Vajasta Emilia löytää piirustuksen. Piirustus esittää häntä itseään kuusitoistavuotiaana.

Tuo ilta on Emilian senhetkisen elämän viimeinen ilta. Piirustus muuttaa hänen elämänsä odottamattomaan suuntaan, ja häneltä kestää vuosia tajuta, miten kaikki liittyy yhteen. Piirustus saa Emilian ryömimään samoihin kaivoksiin, joissa hänen äitinsä aikoinaan kuoli. Kaivoksissa tapahtuu jotain kummallista.

Auringon pimeä puoli voitti Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon, eikä suotta. Romaani on erittäin mukaansatempaavasti kirjoitettu kirja, joka annostelee juonenkäänteitä juuri sopivassa tahdissa lukijan herkuteltavaksi. Se pitää yllä jännitystä ja saa lukijan arvailemaan, miten kaikki on mennyt, mutta samalla onnistuu yllättämään monta kertaa.

Romaani esittelee lukijalle lähitulevaisuuden maailman, jossa pieni pala yhteiskuntaa on eristetty omaksi yhteisökseen. Voiton Kaivoksen ihmiset elävät diktatuurin alaisuudessa. Romaani käsittelee sitä, kuinka paljon yksi ihminen voi vaikuttaa kaikkeen ja miten kannattaa toimia silloin, kun tuntuu siltä, ettei mihinkään voi itse vaikuttaa.

Romaanin juonesta on vaikeaa kirjoittaa ilman suuria juonipaljastuksia. Jotain siitä on kuitenkin pakko kertoa. Kun Emilia menee kaivoksiin, hän tulee samalla siirtyneeksi menneisyyteen. Hän pääsee näkemään, miten Kaivoksen totalitaarinen kaupunki on syntynyt ja miten hänen vanhempansa liittyvät kaikkeen. Periaatteessa Auringon pimeä puoli toistaa samaa ideaa kuin esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen (1985), jossa päähenkilö yrittää pelastaa vanhempansa, jotta hänen oma syntymänsä ei nollaantuisi. Auringon pimeä puoli punoo tarinaan kuitenkin vielä monta lankaa lisää. Tämä romaani kolahtaa taatusti lukijoihin, jotka rakastavat aikamatkustusta.

Marisha Rasi-Koskinen on pyrkinyt selittämään ajassa siirtymistä niin tieteellisesti kuin nuortenkirjallisuudelle sopii. Romaanin loppupuolella tieteisfiktio astuu hitusen liian kauas uskottavuuden rajoista, mutta romaani on siinä vaiheessa onnistunut voittamaan lukijan puolelleen muilla onnistumisillaan. Lopputaistelun olisi myös voinut jättää väliin, mutta nuortenkirjalle se sallittakoon.

Kokonaisuutena Auringon pimeä puoli on ehyt, taidokkaasti kirjoitettu romaani, joka kolahtaa kohderyhmälleen, mutta onnistuu tekemään vaikutuksen myös aikuiseen lukijaan. Tämän kirjan lukeminen muistuttaa siitä, miksi lukeminen on hauskaa. On mahtavaa hypätä sellaisen kirjailijan matkaan, joka tietää, mitä tekee. Kuten hyvissä romaaneissa aina, loppu jättää myös muutamia kysymyksiä auki. Tämä on kirja, joka on pakko lukea heti uudestaan.

MARISHA RASI-KOSKINEN: AURINGON PIMEÄ PUOLI
SIVUJA: 369
KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2019
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale Spinille

Arvostelu on ilmestynyt ensimmäistä kertaa Turun Science Fiction Seuran Spin-lehden numerossa 1/2020. Tutustu Spiniin tästä linkistä.

maanantai 15. kesäkuuta 2020

Hiljaiseloa – blogi päivittyy toistaiseksi harvemmin

Muutaman viime kuukauden blogini on viettänyt hiljaiseloa. Valitettavasti en osaa sanoa, milloin se päättyy. 

En aio lopettaa bloggaamista, mutta olen joutunut priorisoimaan muita asioita elämässäni. Keväällä tein gradua ja vietin sen päälle aika paljon aikaa ahdistuen koronatilanteesta. Nyt kesän alettua olen aloittanut uudessa työssä, mikä vie aikaani kokopäivätyön verran. Kun tähän päälle lisää muutaman vastuutehtävän ja gradun jatkotyöstämisen, aikaa bloggaamiselle jää hyvin vähän.

Bloggaaminen on minulle edelleen rakas harrastus, mutta välillä elämäntilanne muuttuu sellaiseksi, ettei sitä ole mahdollista tehdä. Bloggaaminen kun on muutakin kuin pelkkiä kirja-arvioiden kirjoittamista: en halua tuutata bloggausta ulos ja sen jälkeen kadota blogimaailmasta, kunnes jälleen kerran ilmestyn julkaisemaan uuden bloggauksen. Bloggaamiseen kuuluu, ainakin minulle, vahvasti blogiyhteisö. Tykkään lukea muiden blogeja, kommentoida niihin ja pysyä perässä siitä, mistä kirjamaailmassa puhutaan. Tällä hetkellä aikani ei riitä siihen. Haluan blogata silloin, kun pystyn panostamaan siihen.

Toivottavasti pääsen pian palaamaan bloggaamisen pariin! Voi olla, että julkaisen kesän aikana bloggauksen silloin tällöin, jos satun sille tuulelle.

Voitte seurata lukemisiani Goodreadsin puolella ja kuulumisiani Twitterin puolella. Instagramiin taas teen vähintään kerran kuussa koosteen siitä, mitä olen lukenut viime aikoina.

Nähdään taas!
Kuva: cybersoybean

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Scifi-lukuhaaste: yhteenveto


Yöpöydän kirjat -blogin scifilukuhaaste on tullut päätökseen. Tämä haaste oli ensimmäinen, johon osallistuin pitkän tauon jälkeen, sillä luen scifikirjoja muutenkin aika paljon. Päätin ottaa haasteen rennosti: luen mitä luen ja merkitsen ne osaksi haastetta, jos ne täyttävät kriteerit. On aika katsoa, kuinka paljon scifiä sain vuoden aikana luettua.

Lopulta vuoden aikana sain luettua yhteensä yksitoista scifiteosta. Tulkitsen scifiä hyvin laajasti, eli olen laskenut mukaan niin luonnontieteellisen kuin sosiologisen scifin sekä kaikki muut vivahteet, jotka mielestäni ovat jollain lailla scifiä.

Vuoden aikana luin seuraavat teokset:
  1. Becky Chambers: The Long Way to a Small, Angry Planet (avaruusscifi)
  2. Anniina Mikama: Huijarin oppipoika (steampunk, aikamatkustus)
  3. Margaret Atwood: Herran tarhurit (dystopia, ekokritiikki)
  4. Becky Chambers: A Closed and Common Orbit (avaruusscifi, tekoäly)
  5. Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate (kova scifi)
  6. Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille (vaihtoehtohistoria, vaihtoehtotulevaisuus)
  7. Margaret Atwood: Testamentit (dystopia)
  8. Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (dystopia, aikamatkustus) (bloggaus tulossa)
  9. J. Pekka Mäkelä: Alas (avaruusscifi, vieras planeetta)
  10. Marilyn Kaye: Amy, numero seitsemän (kevyt scifi, kloonit, nuorten scifi) (bloggaus tulossa)
  11. Marilyn Kaye: Amyn takaa-ajo (kevyt scifi, kloonit, nuorten scifi) (bloggaus tulossa)

Becky Chambers: The Long Way to a Small, Angry Planet 

(avaruusscifi)

Kerroin juuri yllä, etten ottanut haasteesta stressiä enkä erityisemmin valikoinut kirjoja vain haaste mielessäni, mutta tein heti alkuun poikkeuksen. Olin toki jo kiinnostunut Chambersin kirjasta, mutta scifihaaste antoi motivaatiota tarttua siihen. En ollut ennen lukenut scifiä englanniksi, joten kielitaitoni arvelutti, varsinkin kun luvassa oli avaruusscifiä aluksilla, vierailla planeetoilla ja avaruusolentohahmoilla. Scifihaaste antoi potkua kirjan lukemiseen, ja onneksi tein sen. Becky Chambers on yksi ilahduttavimmista viime aikojen kirjailijalöydöistäni. Tämän kirjan juonta on vaikea kuvailla – se on kuin hiukan sekalainen Babylon 5 -sarjan ensimmäinen kausi – mutta kirjan tunnelma ja hahmot yltävän kaiken yli.

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika 

(steampunk, aikamatkustus)

Mikaman trilogian toinen osa Huijarin oppipoika kolahti minuun jopa enemmän kuin ensimmäinen osa. Tässä osassa päästään näkemään, minkälaisia seikkailuja nuori Wiktor ja Tom-androidi pääsivät kokemaan 1800-luvun alun Krakovassa. Mikama on täynnä ideoita eikä pelkää käyttää niitä. Osa hänen ideoistaan on hiukan sillä rajalla, että voiko näin edes kirjoittaa! Mutta Mikama ei hidastele. Tällaisten kirjojen lukeminen on virkistävää. Kaikki kirjallisuuden rajat ovat vain ihmisten tekemiä, joten miksei niitä voisi rikkoa. Osaksi kyseessä on vain tottumiskysymys. Soisin jatkossakin nuortenkirjallisuuden olevan yhtä rikasta, ja rikkaus saisi laajeta aikuistenkirjallisuuteenkin.

Margaret Atwood: Herran tarhurit 

(dystopia, ekokritiikki)

Herran tarhurit jatkaa Atwoodin MaddAddam-sarjaa, jonka ensimmäisen osan luin osana kirjallisuudenopintojani keväällä 2019 ja jonka viimeisen osan luin jo vuonna 2015 osana Turun Science Fiction Seuran lukupiiriä. Herran tarhurit muodostaa vastaparin Oryxille ja Crakelle, eli se kertoo saman ajan tapahtumat mutta eri näkökulmasta. Vaikka pidin Herran tarhureista kirjana, olisin ehkä pärjännyt ilman sitä. Atwood luo huiman dystorian jo Oryxissa ja Crakessa, joten Herran tarhurit tuntui vain yliselittävän sitä. Toisaalta kuvaus uskovaisista tarhureista on mielenkiintoinen.

Becky Chambers: A Closed and Common Orbit 

(avaruusscifi, tekoäly)

Samaan Wayfarers-sarjaan The Long Way To A Small, Angry Planetin kanssa sijoittuva romaani on mielestäni paljon yhtenäisempi teos kuin sarjan aloittanut kirja. A Closed and Common Orbit kertoo selkeän tarinan Pepperistä ja hänen lapsuudestaan klooniorjana sekä Lovelacesta, joka joutuu asentamaan tietoisuutensa tekokehoon ja piileskelemään Sidra-nimisenä nuorena naisena Pepperin kanssa. Kirjan tunnelma on tuttua chambermaista ihmislähtöistä scifiä. Suosittelen hänen kirjojaan erityisesti niille, jotka eivät ole aiemmin scifiin tarttuneet.

Becky Chambers: To Be Taught, If Fortunate 

(kova scifi)

Innostuin todella Chambersista, joten luin häneltä kolmannenkin teoksen vuoden aikana. Hänen uusin kirjansa, pienoisromaani To Be Taught, If Fortunate, kertoo joukosta tutkijoita, jotka on lähetetty tutkimaan kaukaisia eksoplaneettoja, joilla mahdollisesti on elämää. Tutkijoiden mieltä varjostaa tieto siitä, etteivät he tule koskaan näkemään sukulaisiaan elossa, sillä kun he palaavat Maahan, Maan aika on edennyt paljon nopeammin kuin heidän subjektiivisesti kokema aikansa. Tämä kirja on avaruusscifiä niille, jotka pelkäävät liian teknisiä termejä, mutta ovat samalla kiinnostuneita astrobiologiasta. Chambers ei itsekään ole luonnontieteilijä, joten kaikki on avattu niin, että mukana on helppo pysyä. Pienoisromaani on kaunis ja koskettava. Ehdotonta scifin parhaimmistoa vuonna 2019.

Briitta Hepo-Oja: Suomea lohikäärmeille 

(vaihtoehtohistoria, vaihtoehtotulevaisuus)

Olisin toivonut tietäväni kirjaa lukiessani, että Briitta Hepo-Ojan Suomea lohikäärmeille aloittaa sarjan. Ilman tätä tietoa lukukokemukseni oli lattea. Harmittelin koko ajan sitä, kuinka kirjassa on mahtava idea, mutta kuinka se hyödyntää sitä tosi vähän. Ajatus Suomesta, joka onkin kuningaskunta, jossa luonnonuskonto on Suomen valtauskonto ja jossa lohikäärmeitä on olemassa, kutkutti mieltäni, mutta kirja keskittyy eniten pariskuntaan, jolla mielestäni ei ole kemiaa lainkaan. Vasta kirjan lukemisen jälkeen sain tietää, että kyseessä oli sarjan aloitus. Saa nähdä, minne sarja lähtee tulevaisuudessa.

Margaret Atwood: Testamentit 

(dystopia)

Olen lukenut vuoden sisällä paljon Atwoodia. Hänen uusin kirjansa Testamentit on kerännyt paljon palkintoja, Blogistanian Globalia ja Tähtivaeltaja-palkinto nyt mainitakseni. Mielestäni Gileadin totalitaarista valtiota avaava romaani oli vetävä ja hyvin kirjoitettu, mutta koin paikoin, ettei se tuonut enää hirveästi uutta Orjattaresi-romaanin rinnalle. Toki romaani avaa tosia monia yksityiskohtia, mutta toisaalta monet näistä yksityiskohdista olivat tulkittavissa jo Orjattarestasi. Atwoodin helmasynti tuntuu olevan yliselittäminen. 

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli 

(dystopia, aikamatkustus)

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia voittanut Auringon pimeä puoli on ansainnut voittonsa. Romaani on huikea aikamatkustustarina ja kertomus siitä, kuinka joitain asioita on mahdotonta muuttaa. Lisäksi romaani on kiinnostava dystopia, jonka reunoilla päähenkilö on kasvanut koko ikänsä. Tässä kirjassa aikamatkusta selitetään aika pitkälle suhteellisuusteorian avulla, mikä tekee matkustamisesta uskottavampaa kuin jos se esitettäisiin jonkinlaisena hokkuspokkus-temppuna. Onnistuneiden scifielementtien lisäksi romaani on tosi vetävästi kirjoitettu.

(bloggaus tulossa)

J. Pekka Mäkelä: Alas 

(avaruusscifi, vieras planeetta)

Luin tämän kirjan osana Turun Science Fiction etälukupiiriä. Alas on scifihaasteen yksi scifeimmistä teoksista Chambersin kirjojen rinnalla. Romaani sijoittuu vieraalle planeetalle, jonka ihmiset ovat asuttaneet. Planeetan avaruushissi sortuu. Romaani keskittyy seuraamaan sortumista viiden eri henkilön kautta. J. Pekka Mäkelän maanläheinen ote yhdistyy teknisiin yksityiskohtiin. Kokonaisuutena on helposti seurattava ja mielikuvitusta kutkuttava romaani planeetasta, jonka ihmisillä on ihan erilainen historia kun Maan ihmisillä. 

Marilyn Kaye: Amy, numero seitsemän & Amyn takaa-ajo

(kevyt scifi, kloonit, nuorten scifi)

Aivan haasteen loppumetreillä innostuin lukemaan nostalgisesti Replica-sarjaa. Rakastin tätä sarjaa nuorena teininä ja luin sen loppuunkin, mutta internetin amyvihamieliset mielipiteet saivat minut vähättelemään sarjaa ja lopettamaan sen fanituksen. Nyt olen onneksi kasvanut aikuiseksi ja päässyt yli siitä, että joku internetissä on kanssani eri mieltä. Nautin suunnattomasti vanhan lapsuudensuosikkini lukemisesta. Sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa ovat todella nopeatempoisia nuortenkirjoja, joissa yhdistyy scifi, teini-ikä ja seikkailu. Koin olevani jälleen 12-vuotias ja lukemisharrastukseni alun kynnyksellä. <3

(bloggaus tulossa)

Mitä hyviä scifikirjoja sinä olet lukenut viime aikoina? Osaisitko suositella minulle jotain?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...