Törmäsin NaNaWriMo-foorumilla (
x) kysymykseen: minkälainen lopetus on hyvä tarinalle? Aloin sitten pohtia asiaa hieman enemmän.
Olen lukiessa huomannut, että usein menetän kiinnostukseni viimeisen kahdenkymmenen sivun kohdalla. Usein tämä johtuu siitä, että koen ratkaissun jo tulleen, eikä lopputeksti enää annan mitään uutta. Näin kävi muun muassa
Luolakarhun klaanin (
x) kanssa, vaikka kirjasta pidinkin. Toinen esimerkkejä on John Greenin
Fault in Our Stars (
x) (joka suomennettiin nimellä
Tähtiin kirjoitettu virhe), jossa viimeiset 50 sivua olisi voinut tiivistää. Muistan lukeneeni paksuja kirjoja, joissa loppuhuipennuksen jälkeen vielä jokaiselle hahmolle on omistettu oma usean kymmemen sivun luku, jossa häivytetään tarinaa. Jos hahmoihin on kiintynyt, tämä saattaa olla kiinnostava osio, mutta jos kirja ei ole miellyttänyt, loppu alkaa turhauttamaan, mutta perfektionismin takia ei viitsi niin lopussa enää "jättää kesken".
Foorumilla oli keskustelua avoimesta ja suljetusta lopusta ja siitä, kumpaa lukijat suosivat.
The Fault in Our Starin teemana on kuolema ja elämän kesken jääminen ja sitä käsitellään muun muassa päähenkilön Hazerin lempikirjalla
An Imperial Afflictionilla, joka loppuu aivan kesken, todennäköisesti johtuen syöpää sairastavan päähenkilön kuolemasta. Viittaus fiktiiviseen kirjaan saa lukijan pelkäämään, että
TFiOS:kin loppuu kesken, vaikka todellisuus on lopulta aivan muuta. Kirjassa Hazel pohtii, mitä tarinan hahmoille tapahtuu. Mitä tapahtuu päähenkilön perheelle päähenkilön menehtymisen jälkeen?
Mutta kumpi lopetus on parempi? Mielestäni se riippuu ihan kirjan tyylistä. Jos dekkarin jättäisi avoimeksi, eli rikos ei selviäisikään, ainakin minulla olisi todella petetty olo ja pitäisin lopetusta puhtaana virheenä. Vähän taiteellisempi kirja on sitten sopivampaa jättää avoimemmaksi.
Kirjoittamista harrastavana voin ymmärtää, että voi olla vaikeaa päästää irti tarinasta, johon on pitkään paneutunut. Oma mielikuvitus laukkaa edelle ja suunnittelee hahmojen elämää vielä kymmenen vuotta eteenpäin. Tekisi mieli kirjoittaa hahmojen arjesta kaikkea turhaa, vain siksi koska on itse tullut miettineeksi niitä. Mutta kuinka paljon olisi sopivaa paljastaa lukijalle? Kuinka paljon on hyvä jättää mielikuvituksen varaan?
Muistan
Tarua sormusten herrasta lukiessani sen tyhjän tunteen, kun tarinan jälkeen luin vielä liitteet. Koko saattueen elämä kuolemaan saakka on kerrottu vuosiluvuntarkasti. Toki fantasialle on ominaista kertoa asiat hyvin yksityiskohtaisesti ja jos samaa yksityiskohtaisuutta harjoitetaan arkielämään sijoittuvassa tarinassa, liikaa yksityiskohtaisuutta voidaan pitää jopa virheenä. Toinen esimerkki on sitten
Harry Potter -sarja, joka loppuu saman tien kun Voldemort on kukistettu, mutta parin sivun jälkeen löytyykin useille surullisenkuuluisa
19 vuotta myöhemmin. Rowling ei paljon kerro, mitä lukijan rakastamille hahmoille on tapahtunut, mutta etsivä osaa löytää netistä hänen haastattelunsa, jossa annetaan paljon tarkempaa tietoa hahmojen elämästä. Mielestäni tämä ratkaisu toimii. Jos ei ole kiinnostunut tarinasta loppuratkaisun jälkeen, halutessaan voi jättää Rowlingin antamat tiedot huomiotta, koska ei koe olevansa velvoitettu lukemaan niitä kirjan lopusta.
Omalla kohdallani päädyin ratkaisuun, jossa olen saattanut tekstin ongelmat päätepisteeseen ja lopetan melko pian sen jälkeen. Tapahtumia seuraa vielä loppuhäivitys, joka on noin 1 000 sanan mittainen ja joka kertoo päähenkilön aatteita tapahtuneesta. Samanlaiseen ratkaisuun on myös päädytty J.S. Meresmaan
Mifongin perinnössä, jossa varsin toiminnantäytteinen loppu ei jää laahaamaan, vaan lopetetaan heti kun ratkaisu on tullut, mutta vielä löytyy kaksi loppunäytöstä, joista molemmat ovat muutaman sivut mittaisia.
Jo ala-asteella minulla on opetettu minkälainen hyvän juonen kuuluisi olla ja olen siitä kerran piirtänyt kuvaajan kun pohdin Cassandra Claren kirjojen juonekulkua (
x)

Kuvaajassa loppuratkaisun pitäisi ehkä olla hieman myöhemmässä vaiheessa. Noh, en ole graafinen suunnittelija.
Tietenkin on olemassa hyviä kirjoja, jotka eivät noudata oppikirjan mukaista juonenkulkua ja tämä on hyvä asia, sillä kuka jaksaisi lukea kirjoja jotka ovat kaikki samanlaisia. Pääsääntöisesti kuitenkin loppuhäivitykselle on varattu aika vähän tilaa koko tarinasta.
On myös mahdollista, että tarina jää cliffhangeriin. Henkilökohtaisesti olen suuri cliffhangerien vastustaja, sillä niistä tulee sellainen maku, ettei tekijä luota tuotokseensa ja hänen on pidettävä fanit mukana ainoastaan koukuttamisen voimalla. Vihaan myös tämänhetkistä trendiä, joissa jokainen elokuva loppuu niin, että sille on helppoa räätälöidä seuraava kassamagneettijatko-osa, jos ensimmäinen sattuu menestymään.
Minkälaisista lopuista te tykkäätte? Lopahtaako into tarinaan tietyn pisteen jälkeen? Ja kuinka pitkän aikahyppy itse tarinan ja epilogin välillä pitäisi olla?