Päivä 07 – Aliarvostettu kirja

Kolmenkymmenen päivän kirjahaaste on ollut hieman tauolla, koska jumituin seitsemännen päivän kohdalle. Aliarvostettua kirjaa on yllättävän vaikea keksiä. Yleensä mielestäni useat kirjat ovat pikemminkin yliarvostettuja.

Päätin valita kirjan, jonka olen lukenut useampaan kertaa, mutta jota en tiedä kenenkään muun lukeneen, mutta johon löyhästi perustuvan elokuvan, Villin tusinan, useat ovat varmasti nähneet. Elokuva ei kyllä anna kirjasta lainkaan oikeaa kuvaa. Jos en olisi tarkistanut, en olisi edes hoksannut, että Villillä tusinalla ja Tusinoittain halvemmalla on jonkinlainen yhteys. Elokuva on modernisoitu, hahmojen nimet ja luonteet muutettu eikä mikään muu taida olla samaa kuin perheen lapsimäärä.

Kyseessä on Frank B. Gilberth Jr:n ja Ernestine Gilberth Careyn kirjoittama tositapahtumiin perustuva kirja, jossa kirjoittajat kertovat 14-henkisen perheensä vaiherikkaasta elämästä 1920-30 -luvuilla. Perheeseen kuuluu isän ja äidin lisäksi kaksitoista laste, joita äiti yrittää kasvattaa yksilöinä, mutta joita isä ohjailee kuin Von Trappin isä aikanaan. 

Löysin kirjan mummulasta monta vuotta sitten aivan sattumalta. Kirja on julkaistu vuonna 1949 ja minun painokseni on painettu 1969, eli kyseessä on erittäin suloinen 70-lukumainen pokkari, jonka sivut on värjätty reunoilta vaaleanpunaiseksi. Lainasin kirjan mummulasta, mutta jotenkin se on vain... jäänyt hyllyyni. Kirja on todella nopeasti luettava välipala, mutta mielestäni tarina on hauska. Vaikka kirjaa mainostetaan 12-lapsisen perheen tarinana, useimmat tapahtumista tapahtuvat silloin, kun perheessä on "vain" 8-10 lasta. Jokaisessa luvussa käsitellään yksi suurperheeseen liittyvä hauska tapaus. Läpi käydään sekä koulunkäynti, sukulaisissa vierailu, lasten ihmettely mistä vauvat tulevat ja isän kummalliset järjestyssäännöt ja lahjonnat, joilla hän pitää perheen kasassa. Koska kirja on perheen kahden lapsen kirjoittama, tarinat ovat varmasti hieman värittyneitä, mutta se ei lukukokemusta haittaa.

Mukana on hauskaa kuvitusta

En sanoisi tätä kirjaa aliarvostetuksi, sillä en ole koskaan kuullut kenenkään haukkuvan sitä, mutta minua ei haittaisi, jos useampi ihminen päättäisi lukea tämän. Kirjan saatavuus saattaa olla vaikeaa, mutta ainakin minun lähikirjastossani näyttää haun perusteella olevan yksi kappale hyllyssä.  

Kuinka katsoa TV-sarjoja: Epävirallinen opas

 1. VAIHE: tiedostaminen

Jossain vaiheessa kuulet tästä sarjasta. Ehkä kaveri kehuu sarjaa tai näet mainoksen televisiossa. Jonkin kiinnittää huomiosi ja laitat korvan taakse, että tähän sarjaan pitää joskus tutustua.

 2. VAIHE: ensimmäinen jakso

Ei ole väliä, aloittaako alusta vai sattuuko näkemään jonkun satunnaisen jakson. Kun ensimmäinen jakso on nähty, voi tehdä päätöksen haluaako jatkaa.

 3. VAIHE: päätös jatkaa

Kronologiaa rakastava perfektionisti aloittaa pilootista, vähän rennompi tyyppi vain jatkaa siitä mistä sattui ensimmäisen jakson katsomaan. Tärkeintä on se, että jatkaa sarjan seuraamista.

 4. VAIHE: hämmennys

joka seuraa yleensä sen jälkeen kun sarja osoittautuu joksikin muuksi mitä on aiemmin luullut. Hämmennystä voi aiheuttaa myös tuttu näyttelijä, jonka on aivan varmasti nähnyt jossain muualla, tai satunnainen jakso/kohtaus, jonka on joskus nähnyt TV:stä, mutta ei tiennyt sen olevan kyseisestä sarjasta.

 5. VAIHE: ensimmäisen kauden lopetus

Tässä vaiheessa on tehtävä suuri päätös. Jos sarja on osoittautunut huonoksi, on helppoa lopettaa ja sanoa sille kaverille, joka sarjaa suositteli, että eipäs napannut. Jos sarja taas on osoittautunut hyväksi, mieli tekisi jatkaa saman tien, varsinkin cliffhangerin jälkeen, mutta amerikkalaiset sarjat tuntien toinen kausi on usein kauheaa roskaa.

 6. VAIHE: toinen kausi

Se voi osoittautua kuraksi, tai sitten se onkin ensimmäistä kautta parempi. Kirjoittajan tekemän erittäin tieteellisesti pätevän tutkimuksen mukaan toinen kausi on useinmiten huonoin, mutta positiivisia poikkeuksia löytyy. Jos on niin onnekas, että toinen kausi nappaa, on koukkuuntuminen taattu ja olet jo pulassa.

 7. VAIHE: fanitus

Yhtäkkiä tajuat, että kaikki muut TV-sarjat, joita olet ikinä katsonut, eivät olet mitään verrattuna tähän sarjaan. Käsikirjoitus on täydellistä, kuvaus kekseliästä, one linerit kuolettavan hauskoja, hahmojen tarinat sydäntäriipaisevat traagisia, lempihahmot erittäin hyvännäköisiä ja jopa fillerit ovat loistavia. Jos on taipumusta fan artin piirtoon (kuten kirjoittajalla) se alkaa yleensä tässä vaiheessa.

 8. VAIHE: turhautuminen

Yleensä ensimmäinen fanituspiikin jälkeen seuraa jyrkkä lasku. Ehkä joku jakso sai sinut tajuamaan sarjan loistavuuden, mutta kun seuraava jakso onkin huono, petyt siihen aivan liikaa. Turhauttaa, kun lempihahmosi ei ole ruudussa. Turhauttaa joku juonenkäänne. Turhauttaa aukko juonessa. Turhauttaa se, kuinka paljon vapaa-aikaansa käyttää sarjaan. Tämä yleensä tapahtuu noin puolessa välissä sarjaa, joten onneksi on aikaa päästä siitä yli ennen loppua.

 9. VAIHE: tyhjyys

Ja niin sekin sarja tuli katsottua loppuun. Jos olet niin onnekas, että sarja vielä näkyy TV:stä, joudut totuttelemaan yhteen jaksoon per viikko, mutta joskus sarjan esittäminen on jo lopetettu. Huonolla tuurilla esittäminen on lopetettu kesken kaiken, jolloin käteen jää vain cliffhanger jota ei ikinä pureta. Joudut kohtamaan suuren kysymyksen: mitä seuraavaksi?

 10. VAIHE: tutkimus

Nyt kun sarja on katsottuna, enää ei tarvitse vältellä wikipediaa, twitteriä, tumblria, deviantartia, fanisivuja yms. Luet wikipediasta triviaa ja mietit kuinka paljon hyödyllisemmin olisit voinut käyttää aikasi jos olisit päättänyt viiden tuotantokauden katsomisen sijasta lukea viisi oppikirjaa.

Jokainen vaihe sisältää riskitekijöitä, mutta jos pääset kymmenenteen vaiheeseen, mitään ei ole enää tehtävissä. Pahoitteluni, TV-sarja pilasi juuri elämäsi.

_______________________________

Tämä on huumorimielellä kirjoitettu teksti, sillä olen onnistunut koukuttamaan itseni Supernaturaliin ja ihan huvittaa kuinka innokkaasti ryntään TV:n ääreen heti kun siihen tulee mahdollisuus.

Tällä hetkellä ei romskujen lukeminen innosta. Luin alkuvuodesta epätavallisen kiivasta tahtia, joten nyt tuntuu, että ähky tuli vastaan. Pikku tauon paikka.

Suosittelen Supernaturalia jos tykkäät siitä, että samaan jakson aikana et tiedä pitäisikö kiljua kauhusta vai naurusta. Kuvittelin sarjan olevan jotain tosi laimeaa ja mustavalkoista demoninmetsästystä, mutta se osottautuikin vähän muuksi.

Haaste

Pentukissa blogista 365 kulttuuritekoa haastoi minut.

Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa. Säännöt ovat tässä:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään. 
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen. 
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille. 
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa. 
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut. 
6. Ei takaisin haastamista. Kysymykset haastetuille

11 FAKTAA

1. Tykkään kaikesta vanhasta.
2. Ilman nettiä olisin varmasti paljon tyhmempi ja ahdasmielisempi ja paljon onnettomampi, sillä pitäisi tyytyä samalta alueelta löytyviin keskustelukumppaneihin.
3. Kirjoitan parhaillaan camp nanowrimoa, joka on jatkoa marraskuun nanowrimolle. Välillä minulla on todella kunnianhimoisia ajatuksia käsikirjoituksestani, mutta välillä pitää palautua maan tasalle.
4. Olen heikkona pallokuvioutuun kankaaseen. Kaapissani on aivan liikaa polkadot-vaatteita.
5. Minulla on vihko, johon kirjaan ylös aiheita joista haluan joskus blogata.
6. Samaan vihkoon kerään myös kiinnostavia ja kivoja nimiä. Kuka tietää, missä joskus tarvitsen niitä.
7. Tällä hetkellä mulla on kesken kaksi romaania, yksi sarjakuvakirja ja yksi pääsykoekirja, mutta ei huvittaisi lukea niistä mitään.
8. Oxford-malliset kengät ovat hienoimmat kengät mitä tiedän.
9. Hankin taskurahaa keräämällä ja palauttamalla pulloja :) Jäänyt lapsuudesta, jolloin se oli ainoa keino saada taskurahaa.
10. Uskonnot ovat kiinnostavia
11. Olen viime aikoina kuunnellut paljon Assassin's Creedin sountrackeja, vaikka peliä en ole kertaakaan pelannut.

KYSYMYKSET

  1. Kuka on suosikkinäyttelijäsi?
Helpomaa olisi kai kysyä, kuka ei ole suosikkinäyttelijäni. Seuraan monia TV-sarjoja ja sitä kautta tiedän ehkä enemmän näyttelijöitä kuin olisi tervettä, ja arvostan monia heidän joissain yhdessä roolissaan, esim Katie McGrarth oli Merlinissä hieno Morgana ja Martin Freeman on mahtava Bilbo.

  2. Kahvi vai tee?
Sanon teen, vaikka kahvia juonkin. Juon kahvia oikeastaan niin paljon, että siitä on tullut paha tapa, joten koetan vähentää ja korvaan sitä teellä.

  3. Mikä on suosikkivaatemerkkisi/-kauppasi?
Ostan suurimman osan vaatteistani Seppälästä tai H&M:ltä, mutta en tee sitä tarkoituksellisesti. Sieltä vaan löytyy kivoja vaatteita eikä hinta ole kirpaiseva. En juokse ikinä minkään merkin perässä.

  4. Mihin genreen lukeutuvia kirjoja luet eniten?
Fantasiaan, sillä se tuntuu olevan mukavan iätön genre.

  5. Keneltä julkkikselta olet kuullut näyttäväsi?
Mona Lisalta. :D Pariisissa katutaiteilija pysäytti minut ja sanoi haluavansa piirtää minut koska näytän aivan Mona Lisalta, varsinkin kun silloin minulla ei ollut otsatukkaa, mutta uskon että hän halusi vain kehua jotta saa päivän tienistit tienattua.

  6. Pidätkö itseäsi keskivertoälykkäänä, keskivertoa älykkäämpänä vai keskivertoa vähemmän älykkäänä?
Keskivertoälykkäänä. Monissa asioissa olen muita älykkäämpi (tai ehkä paremin ilmaistuna enemmän asiaan perehtynyt) mutta on paljon asioita, joista en tiedä juuri mitään. Peruskoulusta valmistuin 8,67 keskiarvolla ja lukiosta M:n papereilla.

  7. Mitä mieltä olet e-kirjoista?
Hyvä juttu, sillä varsinkin suomalaisia kirjoja haluaisi useasti tukea rahallisesti, mutta ei jokaista kirjaa, jonka haluaa lukea, voi ostaa hyllyyn ihan jo tilanpuutteen takia. Mutta jos kirjat julkaistaan vain e-kirjana, silloin harmittaa, koska minulla ei ole e-lukijaa enkä halua maksaa siitä, että luen tietokoneen näytöstä tai puhelimeni mininäytöltä. Paperiversiot voi aina lainata kirjastosta.

  8. Käveletkö mielelläsi päämäärättömästi vain ollaksesi ulkona?
Joo. Silloin saan parhaan kirjoitusideat. Useat tekstieni merkittävät juonenkäänteet ovat putkahtaneet päähän kävelylenkeillä.

  9. Kuinka terveiksi arvioisit elämäntapasi asteikolla 1-10 (1 = surkean epäterveelliset, 10 = esimerkillisen terveelliset)?
6? Myönnän, etten liiku läheskään niin paljon kuin pitäisi ja usein jätän välistä aterioita ja syön muutenkin epäsäännöllisesti.

  10. Mitä mieltä olet tämäntyyppisistä haasteista?
Ihan mukavia varsinkin silloin kun bloggaaminen muuten tökkii.

  11. Kerro jokin lapsuudessa vaikutuksen tehnyt kulttuurielämys (kirja, leffa, näytelmä tms.) joka on jäänyt mieleen.
Ronja, ryövärintytär -elokuva. En ollut kirjaa lukenut ja elokuva herätti kiinnostuksen historiaa kohtaan.

MINUN KYSYMYKSENI

1. Oletko tyytyväinen käsialaasi?
2. Mitä mieltä olet facebook-chatista?
3. Minkä elokuvan katsoin viimeksi?
4. Kärsitkö kevätmasennuksesta?
5. Mitä mieltä olet klassikkokirjoista? Tai siitä, että oppilaat laitetaan koulussa lukemaan niitä.
6. Keitä julkkiksia olet tavannut/nähnyt?
7. Mikä on lempiherkkusi?
8. Kerro joku väärinkäsitys, joka sinulla oli pienenä. Esim. että pienenä luulit, että tuuli johtuu siitä kun puut heiluvat, eikä toisin päin.
9. Mikä oli ensimmäinen matka minkä teit ilman vanhempiasi?
10. Ovatko paperilehdet mielestäsi kuoleva median muoto?
11. Minkälainen TV-sarjojen tai elokuvien katsoja olet? Tarkoitan tällä sitä, saako seurassasi puhua kun katsot jotain, huudatko televisiolle tai muuta sellaista.

Haastan yksinkertaisesti 11 uusinta lukijaani joiden blogin pystyn löytämään.
Kantsurotta
Päiväunien salainen elämä
The blues are still blue
Kingiä, kahvia ja empatiaa
Nainen vai hiiri?
Elegia
サトゥの冒険
Young Finghters - Se ensimmäinen kirjasarjani
Lukuisa
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Kuuttaren lukupäiväkirja

Kerrankin suoritin haasteen täydellisesti. Ylensä vähän oijon...

Poika

Kirjoittanut: Marja Björk, sivuja: 215

Luin Marja Björkin haastattelun liittyen tähän kirjaan. Kirja vaikutti kiinnostavalta, joten päätin lainata sen kirjastosta.

Kirja kertoo Makkesta, joka on aina tiennyt olevansa poika, mutta on vain syntynyt tytön ruumiiseen. Kirja seuraa hänen elämäänsä aivan lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle. Kerronta on ensimmäisessä persoonassa ja siitä huomaa, että Makke muistelee menneitä, sillä hän välillä kommentoi joitain tapahtumia tulevaisuuden näkökulmasta. Kirja perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin, joten välillä lukiessa tulin miettineeksi, kuinka paljon tarinasta on faktaa ja kuinka paljon fiktiota.

Aihe on erittäin tärkeä ja on hienoa, että siitä on kirjoitettu kirja. Kirja on myös todella nopealukuinen. Fontti on isoa ja luvut lyhyitä, joten luin kirjan yhden päivän aikana. Tällaisia nopeita lukuromaaneita on mukava lukea välipalaksi. Kieli on modernia, ehkä jopa todella nopeasti ohimenevää (tulevaisuuden lukija ei välttämättä tiedä, mikä on mese, kun messenger ollaan parhaillaan lopettamassa) Tekstissä vilisee puhekielimäisyys ja slangisanat, koska tarina sijoittuu pääkaupunkiseudulle. Osa slangisanoista jäi kuitenkin hämärän peittoon, mikä on aina ärsyttävää. Onko oletusarvona, että jokainen suomalainen osaa Helsingin slangia? Mitä esimerkiksi nuta tai jutsku tarkoittavat? Jutsku ei ollut kohdassa jossa se olisi voinut tarkoittaa juttua.

Lukiessa nousi mieleen paljon erilaisia ajatuksia, mikä tietenkin on hyvä asia. Aloin miettiä päähenkilön asuinympäristöä. Makke asuu ahdasmielisellä alueella ja hän ajautuu huonoihin piireihin, sillä siellä hänet tunnutaan ainakin jotenkin hyväksyvän. Hänen koulunsa ei ymmärrä ja sukulaiset valittavat omaa kurjuuttaan kun Makke ei sopeudu tytön muottiin. Entä jos Makke olisikin asunut erilaisessa ympäristössä? Entä jos hän olisikin ollut samanlaisessa suvaitsevassa koulussa jossa minä olin? Tietenkin tarina on paljon riipaisevampi, kun olot ovat kurjemmat, mutta silti entä jos -leikkiä voi harjoittaa.

Kirja ei sinäänsä tunnu miltään maailmaamullistavalta teokselta, vaikka aihe onkin sellainen, josta saisi kirjoittaa enemmän kirjoja. Olen oikeastaan lukenut usean hyvin samankaltaisen tarinan, mutta Pojan ja niiden muiden tarinoiden erona on se, että Poika on noin 50-vuotiaan kirjailijan kirjoittama julkaistu teos kun taas muut olen lukenut netistä. Millä tavalla tämä kirja on arvokkaampi niitä tekstejä, jotka kirjoittajat ovat laittaneet nettiin muiden luettavaksi ilmaiseksi? Useat niistä ovat olleet ihan hyviäkin. Jos parikymppinen kirjoittaisi saman tarinan ja tarjoaisi sen kustantamolle, otettaisiinko se yhtä vakavasti?

Ehkä tärkein asia, mikä kirjassa nousee esille, on ihmisten tietoisuuden lisääminen. Maken kaltaisia elämäntarinoita ei syntyisi, jos ihmiset tietäisivät paremmin, mistä puhutaan. Makkea haukutaan lesboksi, kun hän haluaa seurustella tytön kanssa ja hän saa vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa tietää, että hänen tapaukselleen on olemassa nimitys, transsukupuolisuus. 

Onneksi suomen kielessä on sukupuolineutraali hän-pronomini.

Kirjoittajan (ja lukijan) ongelma: Lopetus

Törmäsin NaNaWriMo-foorumilla (x) kysymykseen: minkälainen lopetus on hyvä tarinalle? Aloin sitten pohtia asiaa hieman enemmän.

Olen lukiessa huomannut, että usein menetän kiinnostukseni viimeisen kahdenkymmenen sivun kohdalla. Usein tämä johtuu siitä, että koen ratkaissun jo tulleen, eikä lopputeksti enää annan mitään uutta. Näin kävi muun muassa Luolakarhun klaanin (x) kanssa, vaikka kirjasta pidinkin. Toinen esimerkkejä on John Greenin Fault in Our Stars (x) (joka suomennettiin nimellä Tähtiin kirjoitettu virhe), jossa viimeiset 50 sivua olisi voinut tiivistää. Muistan lukeneeni paksuja kirjoja, joissa loppuhuipennuksen jälkeen vielä jokaiselle hahmolle on omistettu oma usean kymmemen sivun luku, jossa häivytetään tarinaa. Jos hahmoihin on kiintynyt, tämä saattaa olla kiinnostava osio, mutta jos kirja ei ole miellyttänyt, loppu alkaa turhauttamaan, mutta perfektionismin takia ei viitsi niin lopussa enää "jättää kesken".

Foorumilla oli keskustelua avoimesta ja suljetusta lopusta ja siitä, kumpaa lukijat suosivat. The Fault in Our Starin teemana on kuolema ja elämän kesken jääminen ja sitä käsitellään muun muassa päähenkilön Hazerin lempikirjalla An Imperial Afflictionilla, joka loppuu aivan kesken, todennäköisesti johtuen syöpää sairastavan päähenkilön kuolemasta. Viittaus fiktiiviseen kirjaan saa lukijan pelkäämään, että TFiOS:kin loppuu kesken, vaikka todellisuus on lopulta aivan muuta. Kirjassa Hazel pohtii, mitä tarinan hahmoille tapahtuu. Mitä tapahtuu päähenkilön perheelle päähenkilön menehtymisen jälkeen?

Mutta kumpi lopetus on parempi? Mielestäni se riippuu ihan kirjan tyylistä. Jos dekkarin jättäisi avoimeksi, eli rikos ei selviäisikään, ainakin minulla olisi todella petetty olo ja pitäisin lopetusta puhtaana virheenä. Vähän taiteellisempi kirja on sitten sopivampaa jättää avoimemmaksi.

Kirjoittamista harrastavana voin ymmärtää, että voi olla vaikeaa päästää irti tarinasta, johon on pitkään paneutunut. Oma mielikuvitus laukkaa edelle ja suunnittelee hahmojen elämää vielä kymmenen vuotta eteenpäin. Tekisi mieli kirjoittaa hahmojen arjesta kaikkea turhaa, vain siksi koska on itse tullut miettineeksi niitä. Mutta kuinka paljon olisi sopivaa paljastaa lukijalle? Kuinka paljon on hyvä jättää mielikuvituksen varaan?

Muistan Tarua sormusten herrasta lukiessani sen tyhjän tunteen, kun tarinan jälkeen luin vielä liitteet. Koko saattueen elämä kuolemaan saakka on kerrottu vuosiluvuntarkasti. Toki fantasialle on ominaista kertoa asiat hyvin yksityiskohtaisesti ja jos samaa yksityiskohtaisuutta harjoitetaan arkielämään sijoittuvassa tarinassa, liikaa yksityiskohtaisuutta voidaan pitää jopa virheenä. Toinen esimerkki on sitten Harry Potter -sarja, joka loppuu saman tien kun Voldemort on kukistettu, mutta parin sivun jälkeen löytyykin useille surullisenkuuluisa 19 vuotta myöhemmin. Rowling ei paljon kerro, mitä lukijan rakastamille hahmoille on tapahtunut, mutta etsivä osaa löytää netistä hänen haastattelunsa, jossa annetaan paljon tarkempaa tietoa hahmojen elämästä. Mielestäni tämä ratkaisu toimii. Jos ei ole kiinnostunut tarinasta loppuratkaisun jälkeen, halutessaan voi jättää Rowlingin antamat tiedot huomiotta, koska ei koe olevansa velvoitettu lukemaan niitä kirjan lopusta.

Omalla kohdallani päädyin ratkaisuun, jossa olen saattanut tekstin ongelmat päätepisteeseen ja lopetan melko pian sen jälkeen. Tapahtumia seuraa vielä loppuhäivitys, joka on noin 1 000 sanan mittainen ja joka kertoo päähenkilön aatteita tapahtuneesta. Samanlaiseen ratkaisuun on myös päädytty J.S. Meresmaan Mifongin perinnössä, jossa varsin toiminnantäytteinen loppu ei jää laahaamaan, vaan lopetetaan heti kun ratkaisu on tullut, mutta vielä löytyy kaksi loppunäytöstä, joista molemmat ovat muutaman sivut mittaisia.

Jo ala-asteella minulla on opetettu minkälainen hyvän juonen kuuluisi olla ja olen siitä kerran piirtänyt kuvaajan kun pohdin Cassandra Claren kirjojen juonekulkua (x)

Kuvaajassa loppuratkaisun pitäisi ehkä olla hieman myöhemmässä vaiheessa. Noh, en ole graafinen suunnittelija.

Tietenkin on olemassa hyviä kirjoja, jotka eivät noudata oppikirjan mukaista juonenkulkua ja tämä on hyvä asia, sillä kuka jaksaisi lukea kirjoja jotka ovat kaikki samanlaisia. Pääsääntöisesti kuitenkin loppuhäivitykselle on varattu aika vähän tilaa koko tarinasta.

On myös mahdollista, että tarina jää cliffhangeriin. Henkilökohtaisesti olen suuri cliffhangerien vastustaja, sillä niistä tulee sellainen maku, ettei tekijä luota tuotokseensa ja hänen on pidettävä fanit mukana ainoastaan koukuttamisen voimalla. Vihaan myös tämänhetkistä trendiä, joissa jokainen elokuva loppuu niin, että sille on helppoa räätälöidä seuraava kassamagneettijatko-osa, jos ensimmäinen sattuu menestymään. 

Minkälaisista lopuista te tykkäätte? Lopahtaako into tarinaan tietyn pisteen jälkeen? Ja kuinka pitkän aikahyppy itse tarinan ja epilogin välillä pitäisi olla?

Mifongin perintö

Jaan tämän arvostelun kahteen osaan. Ensiksi kirjoitan normaalin spoilerittoman arvostelun, mutta loppuun haluan kirjoittaa joitain ajatuksia juonesta yksityiskohtaisemmin. Ilmoitan kun spoilerit alkavat.

Kirjoittanut: J. S. Meresmaa, sivuja: 470

Tutustuin tähän kirjaan jo viime kesänä. Olin serkkujen luona kylässä kun kävimme kirjastossa ja huolehdin että 12-vuotias serkkuni saa jotain laatulukemista, kun silmäni osuivat tähän kirjaan. Koska olin toisessa kaupungissa, en voinut lainata kirjaa.

Paljon myöhemmin löysin Risingshadow-sivuston ja sitä kautta Steampunk! Koneita ja korsetteja -kirjan (x), jonka arvostelun kustantamo Osuuskumma (x) on muuten linkannut nettisivuilleen, iiks! Kirjan lopussa on lyhyt esittely jokaisesta kirjailijasta, ja koska J.S. Meresmaan novelli on yksi kokoelman suosikeistani, aloin perehtyä asiaan hieman enemmän. Eksyin Meresmaan blogiin (x), jota aloin seurata, sillä tykkään sen sisällöstä ja kirjailijan juttuja on ollut kiinnostava lukea. Suosittelen kurkkaamaan! Blogissa huomasin, että tämähän on kirjoittanut sen kirjan, jota viime kesänä kirjastossa hypistelin. Muiden arvostelujen perusteella kirja päätyi kilometrin mittaiselle lukulistalleni.

Viime maanantaina Suomalaisessa kirjakaupassa ei ollut silmääni miellyttävän kokoista painosta Cassandra Claren Clockwork Princessistä, joten kun silmäni osui Mifongin perintöön, luin kaupassa kokeeksi pari ekaa lukua ja jatkoi lukemista kotimatkalla bussissa.

Kirja imaisee heti mukaansa. Tarkoitukseni oli lukea vain muutama luku ennen kuin alan tehdä jotain muuta, mutta yhtäkkiä olin lukenut yhdeltä istumalta yli sata sivua. Lyhyenköt luvut kannustavat lukemaan vielä yhden luvun, mutta ne eivät kuitenkaan ole niin lyhyitä, että kerronto tuntuisi katkonaiselta.

Tarina alkaa siitä, kun Merontesin prinsessa Ardis Isvergal saa kuulla avioliitosta, jonka hänen isänsä on räätälöinyt hänelle. Aviomies ei miellyttä Ardista, joten hetken mielijohteesta hän ryntää linnasta kaupungille harhailemaan. Samaan aikaan Dante Rondestani on samaisessa kaupungissa veljensä asioilla, ostamassa harvinaista kirjaa jonka antikvariaatin ylläpitäjä Arran Rondestani haluaisi kokoelmiinsa. Dante sattuu huomaamaan kuinka Ardis putoaa jokeen ja melkein hukkuu. Dante pelastaa Ardisin ja Ardisin isä palkkaa Danten Ardisin henkivartijaksi siihen saakka kunnes vihkiminen on suoritettu. Danten ja Ardisin välille on kuitenkin päässyt jo syttymään jotain.

Vaikka alkuasetelman noin tiivistinkin, kolmiodraama ei todellakaan ole juonen pääroolissa. Tarina on aikamoinen seikkailu, jossa purjehditaan mantereelta toiselle ja selvitellään monimutkaisia sukulaissuhteita ja sitä, miten Danten hankkima kirja liittyy Ardisiin. Päähenkilöt juoksevat kiperästä tilanteesta toiseen.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta todella paljon, eikä minua lainkaan haittaa, että hankin sen kirjahyllyyni. (Jatko-osa on oikeastaan postissa matkalla luokseni. Huomasi, että Risingshadowissa on mahtava tarjous meneillään, voimassa huhtikuun loppuun saakka. Koodia vastaan CDON.comista saa 10 euron alennuksen, joten päätin tilata seuraavan osan vain noin 12 euron hintaan.) Pidin erityisesti siitä, että kyseessä on fantasiakirja, mutta fantasialla ei mässäillä, vähän Tulen ja jään laulun tapaan. Aluksi tarinassa esitellään ainostaan maailmaa, joka sijoittuu omaan universumiinsa, mutta taikuuden määrä ja sen olemassaolo kasvaa loppua kohden. Tällainen ratkaisu miellyttää minua, sillä olen lukenut useita fantasiakirjoja, jotka ovat kaatuneet taikuudella kikkailuunsa.

Kirjasta tulee mukavasti mieleen lapsuus, vaikka kirja ei olekaan lapsellinen. Juuri tällaisia seikkailukertomuksia luin nuorempana, mutta vanhemmiten en ole enää onnistunut löytäämään hyviä sellaisia. Mifongin perintöä taidetaan myydä nuorten kirjana, mutta itse voisin sijoittaa tämän harmaalle vyöhykkeelle, joka jää nuorten- ja aikuistenkirjojen väliin. Olen tainnut aiemminkin valittaa, etten tunnu löytyvän omalle ikäluokalleni suunnattuja kirjoja, jotka eivät ole kevyttä chick lit -kirjallisuutta. Tuntuu, että nuortenkirjat ovat liian lapsellisia ja vain pintaraapaisuja hyvään aiheeseen, mutta aikuisille suunnatut kirjat usein liian raskaita. Mifongin perinnössä uskalletaan ottaa mukaan hieman aikuismaisempiakin juttuja, kuten veristä väkivaltaa ja sänkypuuhia, mutta tunnelma silti pysyy sopivan kevyenä eikä huumoriakaan unohdeta.

Loppu on mielestäni sopiva. Ensimmäisen kirjan ongelmat on suurin piirtein ratkaistu, mutta lukijalle on selvää, ettei tarinaa ole vielä kerrottu loppuun. Jatko-osaa odotellessa.

Tähän vielä muutama satunnainen ajatus, joita en saanut luontevasti tungettua muun tekstin sekaan

• Luvut on nimetty jännästi ja ehkä hieman jopa epäloogisesti. Aluksi alkaa selkeä kaava, jossa luvun alussa lukee luvun numero, sen nimi ja alla henkilöt joiden näkökulmasta tapahtumia käsitellään. Jossain vaiheessa näkökulmahenkilöiden nimeäminen kuitenkin jää pois. Ymmärrän tämän kyllä niissä luvuissa, joissa on mukana iso sakki porukkaa, mutta miksi tapa on pitänyt aloittaa, jos se jää pois?
• Vaikka tiesin kokoajan, että päähenkilötytön nimi on Ardis, luin sen noin puoleen väliin saakka lähes järjestelmällisesti Adriksena.
• Vaikka tykkäsinkin epäsuomalaisista nimistä, Elingmarin lempinimeä olisi voinut miettiä hieman tarkemmin. Mietin hetken että mistä ihmeen elimestä tässä puhutaan, mutta tajusin että Elin onkin lempinimi ja piti alkaa lukea sitä pitkällä vokaalilla (Eelin) etten sekoita sitä joka kerta sisäelimeen.
• Takakansi (tai oikeastaan irtokansien lehtinen) paljastaa taas kerran aivan liikaa.
• Pakko myöntää, että kansi on hitusen luotaantyöntävä. Se ei herätä kauhean suurta mielenkiintoa. Onneksi pienestä asti on opetettu, ettei kirjaa pidä arvioida kannen perusteella. (Vaikka esim. genren ja tarinan tyylin siitä usein voikin ennustaa)
• Onneksi kansilehden alta paljastuu ihanan punainen kirja!
• Kirjan taitto on jotenkin todella... karistomaista. Karisto tuntuu käyttävän usein juuri tuota fonttia.

Piirtelin eilen hieman hahmoja. Minun oli jotenkin vaikea kuvitella Dantea, eikä Ardiksenkaan ulkonäöstä anneta suuria kuvauksia, joten koin tarvitseni jotain apua.

Ja nyt niihin spoilereihin! Maalaa näkyviin.

• Danten ja hänen puumansa Reun suhde jäi vähän epäselväksi. Kirjassa annetaan ymmärtää, että suhde on jotenkin merkittävä ja että se kuuluu Danten kulttuuriin, mutta aloin miettiä onko kyseessä jotain samankaltaista kuin Philip Pullmanin Universumin tomu -sarjassa, vai onko Reu vain lemmikki.
• Kohtaus, jossa Ardis kuulustelee Landista, oli hieno. Teki mieli hurrata Ardisille.
• Sarjasta on tulossa neliosainen. Minulla on pieni veikkaus, että joka kirjassa herätetään yksi neljästä mifongista.
• Maruaanien ja marmosiinien nimet ovat liian lähellä toisiaan. Sekoitin ne jatkuvasti keskenään.
• Minua harmitti, että satuin avaamaan kirjan noin puolesta välistä sattumallta ja luin yhden lauseen, joka spoilasi saman tien että Ardis saa kaksoset.
• Tuliko Fewrynnistä kuolematon? Se jäi epäselväksi. Seuraavan osan kannen perusteella minua pelottaa, että siinä onkin tehty aikahyppy jossa Fewrynn on aikuinen. No, jos niin on käynyt, ei auta muu kuin lukea ja katsoa mitä sieltä paljastuu. Omapa on ongelmani, kun en aikahyppyjä kestä.
• Itse ensimmäisessäkin osassa on muutama aikahyppy, joiden olemassaolo häiritsi. Olisin halunnut lukea tarkemmin Ardisin häistä (ja hääyöstä)
• Epäselväksi myös jäi, onko Bran Eloisin vai Vernan poika.
• Juonenkäänne, jossa Linn tulee mukaan, oli todella hieno kohta. Pidän juonenkäänteistä, joissa lukija hetken luulee, että kaikki toivo on menetetty, mutta sitten paljastuu, että kyseessä oikeasti onkin suuri onnenpotku.
• Verrattuna Tulen ja jään lauluun, jossa eivät hahmot ikinä kohtaa toisiaan, Mifongin perinnössä he taas törmäilevät toisiinsa jatkuvasti. Ehkä hieman epärealistista, mutta se palveli tarinaa kivasti.
• Tykkäsin Harbenin hahmokehityksestä. Vanginvartijasta seikkailuseurueen jäseneksi!
• En ole edelleenkään varma, luotanko Ulisiakseen.
• Ovatko mifongit jonkinlaisia lohikäärmeitä? Heidät kuvaillaan liskomaisiksi olennoiksi, jotka osaavat lentää ja syöstä tulta.

Päivä 06 – Kirja joka saa sinut surulliseksi

Tämä on osoittautunut tähänastisista kohdista vaikeimmaksi. Minun on kauhean vaikea päättää, mikä kirja oikeasti saa minut surulliseksi, sillä useinmiten surullinen kirja ei oikeastaan tee minua surulliseksi. Kun luen jotain surullista, usein minulle tulee sen jälkeen tietyllä tavalla hyvä olo ja joskus tämä kääntyy niin päin, että liian iloinen kirja ei tunnu minusta aidolta.

Kirja, joka saa surulliseksi, voi myös tarkoittaa todella huonoa kirjaa, tai kirjaa jolla olisi potentiaalia jos muutamaa kohtaa olisi muokattu. Surulliseksi minut voi tehdä myös hyvä kirja, joka ei ole mielestäni saanut tarpeeksi ansaitsemaani huomiota, tai kirjasarja jonka suomentaminen on jätetty kesken.

Minkälainen kirja siis on surullinen?

Yksi kirja kuitenkin nousee mieleen ylitse muiden.

Kyseessä on lastenkirja Ritari Benjamin Kyyhkynen, jonka on kirjoittanut Fridrik Erligsson. (kansikuva) Ehkä valitsin tämän kirja siksi, koska tämä oli ensimmäinen kirja, jota lukiessa huomasin että kirjat todella voivat olla surullisia. Aloin lukea kirjaa ilman että tiesin juonesta mitään, joten loppuratkaisu tuli aivan puun takaa. Tämä on ensimmäinen kirja, jota lukiessa itkin. Olin silloin ala-asteella.

Kirjan päähenkilönä toimii islantilainen poika, joka tavalliseen tapaan viettää aikaansa leikkien kavereiden kanssa. Naapurustoon muuttaa uusi poika ja yhdessä he kaveriporukan kanssa perustavat ritarijärjestön ja hankkivan lähinaapuriston lapsista "vihollisia" leikkiinsä mukaan. Aluksi lapsen leikkinä alkanut peli muuttuu vaaralliseksi, kun lähistön kaatopaikka asetetaan leikin tantereeksi ja vihollisritarit päättävät kidnapa yhden vastapuolen jäsenistä.

Löysin netistä lukunäytteen kirjasta. Sen perusteella en ehkä enää tykkäisi kirjasta läheskään yhtä paljon. Todennäköisesti pitäisin sitä lapsellisena. Muistikuvieni mukaan kuitenkin pidin tarinasta, jossa kerrottiin tarkkaan miten ritarileikit muodostuivat, mutta kuinka homma lopulta menee vakavaksi.

Yleensä surullinen tapahtuma kirjassa saa minussa aikaan vain kieltävän reaktion: "Ei! Miksi?" ja tekisi mieli heittää kirja seinään, mutta sitä en tee koska tapetti voisi kärsiä ja samoin kirja. Surullinen juonenkäänne siis pikemminkin turhauttaa kuin itkettää. Ja lempihahmoni tuppaavat aina kuolemaan.

Luolakarhun klaani (Maan lapset 1)

Kirjoittanut: Jean M. Untinen-Auel, Sivuja: 596

Tämä on taas yksi ikuisuusprojekteistani, joka on kummitellut kirjahyllyn reunalla kuukausikaupalla ja jonka lainaa on tullut uusittua kirjastossa vaikka kuinka monta kertaa. Aluksi paksu kirja ei vetänyt minua puoleensa, mutta koska pystyn liittämään tämän yhteen lukuhaasteeseeni, sain kannustusta aloittaa lukemisen. Onhan noista lukuhaasteista joitain hyötyä :)

Löysin kirjasarjan Citymarketista, kun huomasin pöydän jolle oli kasattu iso kasa paksuja ja värikkäitä kirjoja, joiden kaikkien hinta oli noin 10€ eivätkä ne olleet edes alennuksessa. Kiinnostuin sarjasta: mikä ihme tämä on? Miksi en ole kuullut tästä koskaan aiemmin? Kaiken lisäksi sarja näytti käsittelevän kivikautta, joka on mielestäni kiinnostava historiallinen ajanjakso (niin kuin oikeastaan kaikki historialliset ajanjaksot,  historianörtti kun olen). Otin sarjan nimen ylös ja perehdyin asiaan kotona.

Sain selville, että olin oikeastaan kuullut sarjasta ennenkin. Olen usein törmännyt johonkin kivikauteen sijoittuvaan kirjasarjaan, joka ilmeisesti oli 90-luvulla nuoruuttaan eläneiden tyttöjen suosiossa, mutta en ollut koskaan painanut nimeä mieleen. Olin näiden juttujen perusteella saanut negatiivisen kuvan sarjasta, mutta päätin kuitenkin lainata ensimmäisen osan kirjastosta. Kun sain kirjan hyllynreunalleni odottamaan, lueskelin sarjasta lisää arvioita. Nähtävästi puolet ylistävät sarjaa ja puolet pitävät sitä liian raskaana tai jotenkin ärsyttävänä. Muutamien arvosteluiden mukaan sarja uppoaa hyvin teini-ikäiseen, mutta aikuisempi lukija alkaa nähdä varsinkin päähenkilössä ikäviä piirteitä.

Luolakarhun klaanin päähenkilö on Ayla-niminen tyttö, joka joutuu erilleen perheestään ja heimostaan maanjäristyksen seurauksena. Ayla on kuolemaisillaan, kun hänet löytää toinen heimo. Ayla on erinäköinen kuin heimon ihmiset, sillä Ayla on Cro-Magnonin ihminen ja hänet löytänyt heimo koostuu neandertalininihmisistä. Heimon parantajanainen Iza kuitenkin haluaa auttaa oudonnäköistä ihmislasta, joten hän ottaa Aylan mukaansa ja niin Aylasta tulee heimon jäsen. Aylan erilaisuus aiheuttaa hämmennystä heimossa, mutta teoillaan Aylan onnistuu lopulta saavuttamaan jonkinlaisen aseman. Hänellä on kuitenkin koko ajan vaikeuksia, sillä hän ei ymmärrä kaikkia heimon tiukkoja ja syvään juurtuneita sääntöjä ja pelkästään hänen eriheimoisuutensa aiheuttaa kovia ennakkoluuloja. Ayla asettuu asumaan parantajanaisen Izan ja tämän veljen, tietäjä Crebin tulisijalle. Ensimmäinen kirja keskittyy Aylan kasvutarinaan ja kertoo paljon neandertalininihmisten arjesta.

Ensimmäinen luku lähtee liikkeelle kankeasti, mutta toisen luvun kohdalla tarina lähtee käyntiin sen verran kiinnostavana, että yllättäen olin lukenut jo puolet kirjasta. Olin antanut kirjalle 100 sivun mahdollisuuden saada minut vakuuttuneeksi, mutta alle 50 sivua olisi jo riittänyt. Nyt kun olen kirjan lukenut, taidan liittyä niiden joukkoon, jotka ylistävät sitä. 

Mielestäni kirja on todella feministinen. Patriarkaalisen heimon säännöt ovat erittäin tiukat. Naisilla ei ole mitään oikeuksia ja heitä rangaistaan asioista, jotka minun silmissäni ovat aivan naurettavia. Aylan käytös aiheuttaa päällikölle paljon pulmia, sillä Aylan käyttäytyy monin tavoin kuin mies. Lukijan on tarkoitus huomata, kuinka väärin Aylaa ja heimon muita naisia kohdellaan, missä kirja on mielestäni onnistunut todella hyvin. 

Sarjasta on esitetty kritiikkiä, sillä Aylaa pidetään liian viisaana. On kyllä totta, että Ayla keksii joitain asioita liian helposti. Hän muun muassa päättelee muutaman perinnöllisyyteen liittyvän seikan, vaikka heimo ei ole edes tietoinen siitä, kuinka lapset todellisuudessa saavat alkunsa. Jotkut hänen päättelyistään menevät kuitenkin aivan metsään, mikä nosti lukiessa hymyn huulille. Yksi kirjan kiinnostavimmasta puolesta olikin lukea asioita, joista itse on erittäin tietoinen, mutta joita heimon jäsenet eivät tunne lainkaan. Kirjan pystyy halutessaan lukemaan tarinana jossa on mukana taikavoimia, mutta kaiken pystyy kuitenkin selittämään myös huumaavilla kasveilla.

Olen kuullut, että kirjasarja sortuu liialliseen historiankirjamaisuuteen. Se on ehkä totta, mutta minua se ei haitannut ollenkaan. Kunpa kaikki historialliset romaanit olisivat näin tarkkoja. Se helpottaisi huomattavasti lukemista ja tekisi yksinkertaisemmastakin juonesta kiinnostavamman. Ei tarvitsisi edes mennä kauhean kauan historiassa, kun olisi jo tarvetta yksityiskohtaiselle kerronnalle. Vaikka minulla on jonkinlainen käsitys siitä, miten kivikaudella elettiin, luin mielellään erilaisista metsästystavoista, ruoanlaitosta ja palvontamenoista.

Kirjan luettuani aloin harmitella, miksi en tiennyt tästä sarjasta nuorempana, silloin kun minulla oli oikein kivikausibuumi ja jolloin etsin käsiini kirjastosta kaikki kivikauteen sijoittuvat kirjat, joita en kuitenkaan löytänyt juuri lainkaan. Ajatella, miten lapsena on aivan ollut sen armoilla, mitä kirjoja lähikirjaston valikoimaan on valittu.

Kaiken kaikkiaan, pidin Luolakarhun klaanista todella paljon ja aion tulevaisuudessa lukea myös ainakin seuravaan jatko-osan ja katsoa onko sarja jatkamisen arvoinen. Ensimmäinen kirja kattaa noin 8-10 vuotta Aylan elämästä (sekosin jossain vaiheessa laskuista), joten on kiinnostavaa nähdä, miten seuraavien kirjojen rytmi muuttuu. Kirjan perusteella ihmisten eliniänodote ei ole kauhean korkea, joten tulevien osien on pakko alkaa kertoa tarinaa hieman tiiviimmässä muodossa.

Alkuvaiheessa tajusin, että olen taas törmännyt kirjaan, joka vaatii avukseen jonkinlaisen hahmokaavion. Päädyin tällaiseen sukupuuhun, josta olikin apua useaan otteeseen.

Osallistun tällä kirjalla Aikamatka 2013 -haasteeseen kategoriaan 2. Muinaisilla poluilla.

Pientä puhetta painoksista (ynnä muuta muminaa)

En tiedä muista, mutta minä ainakin olen hyvin tarkka, minkälaisen painoksen ostan. En nipota siitä, onko kirja kovakantinen vai pokkari, mutta silti katson tarkkaan, minkänäköisen kirjan hankin hyllyyni. Sekä kovakantisissa että pokkareissa on etunsa, mutta enimmäkseen katson sitä, onko kirja taitettu silmääni miellyttävällä tavalla ja tuntuuko kirja hyvältä kädessä. Kovakantinen näyttää paremmalta hyllyssä, mutta pokkareissa on jotain tiettyä tunnelmaa, joka vain kasvaa sitä mukaan mitä kuluneempi pokkari on kyseessä. Se on kirja, jota on rakastettu ja joka on matkannut kaikkialle mukana.

Yhdeksi ongelmakseni on kuitenkin muodostunut tietty perfektionisti. Haluan saman sarjan olevan aina samanlaista painosta, jotta se näyttäisi hyvältä hyllyssä. Olin tänään Suomalaisessa kirjakaupassa, sillä haluaisin ostaa Cassandra Claren Clockwork Princessin, joka ilmestyi viime kuussa. Olisin ollut valmis ostamaan kirjan saman tien sen ilmestyttyä, mutta sitä ei tullut heti myyntiin kauppoihin. Stockmannille on ilmestynyt todella giganttinen pehmeäkansinen painos, jota en halua hyllyyni, sillä omistan sarjan aiemman osan pienempänä painoksena. Minulla on myös lahjakortti Suomalaiseen, joten halusin hankkia kirjan sieltä. Tänään löysin kirjan Suomalaisesta, mutta juuri tuona samaisena suurena kirjana. Jota. En. Halua. Olenpas nirso. En halua pehmeäkantista kirjaa, joka on suurempi kuin useimmat kovakantiset. 

Kun kysyin myyjältä, onko siitä olemassa pienempää versiota, myyjän katse oli melko kummallinen. Onko painosnirsoilu jotain uutta? Olisi pitänyt kysyä, onko mahdollista tilata kirjaa pienemmän kokoisena, mutta hetki meni ohi enkä enää viitsinyt mennä erikseen kassalle, koska minua ehkä vähän nolottaa että haluan niin innokkaasti lukea tuon ihan luettavaksi toteamani mutta todellisuudessa aika keskinkertaisen YA-trilogian päätösosan. Kynnys mennä kassalle kysymään kirjaa on mielettömän suuri.

(Toisaalta, olen ostanut Fifty Shades of Greyn samaisessa kaupassa, joten sen jälkeen pitäisi selvitä mistä vain, eikö niin?)

Clockwork Princess jäi siis hyllyyn. Täytyy pitää silmällä, jos pienempi versio tulee myyntiin joskus lähitulevaisuudessa. Ostin kuitenkin erään toisen kirjan, kovakantisen ja erittäin kivan painoksen, joka tuntuu hyvältä kädessä. Kirjaa ostaessa tajusin, että kylläpä suomenkieliset kovakantiset kirjat ovat kalliita! Tästä kirjasta sain pulittaa melkein kolmekymppiä. Onneksi oli lahjakortti. Olenkohan ihan väärässä, vai onko kirjojen hinnat nousseet? Lapsuudesta muistan, että yli 25€ hintainen kirja oli kallis. Nyt nopealla vilkaisulla lähes kaikki kovakantiset olivat poikkeuksetta hinnoiteltu 27€:sta ylöspäin.

---

Kävin muuten tänään taas pitkästä aikaa maalaustunneilla. Koska olin yli kuukauden pois tunneilta päällekkäin olevien luentojen takia, olin hieman pihalla, mutta ainakin pääsin harjoittelemaan pistemaalaustekniikkaa

Ideana oli alun perin käyttää päävärejä ja saada välivärejä aikaan pistetekniikalla, mutta unohdin sen jo saman tien kun aloin maalata. Kaiken lisäksi en päättänyt, mitä väriäa haluan tavoitella, joten tuosta nyt vain tuli noin seitkytlukumainen, ihan vahingossa. Just go with the flow.

Yllä alkuperäinen valmis versio, mutta opettaja tuli rykimään niskan taakse ja sanomaan että kannattaa vielä jatkaa, joten alla se versio, johon lopulta päädyin.

Kummasta versiosta sinä tykkäät enemmän?
Ajattelin lahjoittaa maalauksen Annikalle (x), kun hän niin kovasti sen haluaa. :)

Inhoan muuten busseilla matkustamista. Ei, korjaan: en inhoa silloin kun se sujuu, mutta silloin kun se ei suju, bussiaikataulut ovat erittäin tehokas verenpaineen nostattaja. Minulla on ajokortti, mutta en omista omaa autoa, joten julkisilla tulee kuljettua aika usein.

Tänään noin puoli kahdeksan maissa sain kuulla, että siskoni voisi antaa minulle kyydin kotiin klo 20:00, mutta koska maalaustuntini loppuuu klo 20:30, sanoin että pääsen kyllä kotiin bussilla. Sain kuitenkin hommat hoidettua jo klo 20:15 mennessä, joten lähdin kävelemään bussipysäkille, joka oli muisaakseni aika kaukana. Yllättäen kävelymatkaan menikin vain viisi minuuttia, jolloin minulla oli 25 minuuttia luppoaikaa, sillä bussi tulee 20:45. Ulkona oli kylmä ja pysäkki aika kaukana kaikista keskustan kaupoista. Muistin, että toinen bussi tuleekin 20:50, pysäkiltä joka on lähempää kauppoja, joten voisin mennä lämmittelemään kauppoihin ja mennä tällä toisella bussilla. Uppouduin Anttilan DVD-osastolle mitään kuitenkaan ostamatta ja menin ajoissa  pysäkille vain huomatakseni, ettei bussia enää tulekaan näin myöhään illalla. Seuraava bussi lähtisi 21:15. Ajattelin mennä Herburgeriin syömään ranskalaisia koska alkoi olla jo nälkä, mutta kaikki Heset olivatkin jo kiinni! Lopulta kävelin oikealle pysäkille, jossa ei ole lainkaan penkkejä, joten istuin kynnyksellä jonne juopot ovat varmasti kusseet ja luin kylmässä ulkoilmassa J.S. Meresmaan Mifongin perintöä jonka ostin tänään Clockwork Princessin sijasta. Bussiseikkailujen takia olin kotona vasta yli tunti sen jälkeen kun lähdin kotimatkalle.

Sain myös Annikan siskolta lainaksi Supernaturalin ensimmäisen tuotantokauden. En olisi koskaan uskonut että näennäisesti melko juoneton demoninmetsästys voisi olla näin kiinnostavaa, mutta alan ymmärtää, miksi sarjalla on uskollisia faneja. Viime aikoina olen alkanut ymmärtää vähän enemmän kauhun päälle.

Päivä 05 – Kirja joka saa sinut hyvälle tuulelle

Olen parin viime viikon aikana vähän jumittanut lukemisen suhteen. Kirja on koko ajan kesken, mutta on muutakin tekemistä, joten en lue ehkä niin nopeaan tahtiin kuin parin viime kuun aikana. Onneksi oli kirjahaaste jolla voin esitellä muita kirjoja!

Kirjaksi, joka saa minut hyvälle tuulelle, valitsin Sir Arthur Conan Doylen kirjoittaman Sherlock Holmesin kootut seikkailut. Mietin aika pitkään, mikä kirja saa minut hyvälle tuulelle, sillä yleisesti ottaen pelkkä lukeminen saa minut hyvälle tuulelle, ellei tarina ole jostain syystä aivan hirveän kehno. Päätin lopulta valita fyysisesti kirjan, joka saa minut hyvälle tuulelle, en pelkkää tarinaa.

Kirjaan on koottu kaikki lyhyet kertomukset ja siinä on esipuhe ja liitteet, joissa annetaan lisätietoa tarinoista, muun muassa jos jossain kertomuksessa mainitaan joku oikea historiallinen tapahtuma, se on mainittu liitteissä. Mukana on myös kuvitusta, joka on valitettavasti osittain pikselöitynyt, eli muuttunut rakeiseksi. Tykkään kirjan kannesta, vaikka siinä onkin metsästyshattu, jota canon-Sherlock ei ikinä käytä.

Sain tämän kirjan noin yhdeksän kuukautta myöhäisenä syntymäpäivälahjana muutama vuosi sitten. Kirjasta on sen jälkeen ollut paljon iloa. En ole koskaan lukenut sitä läpi järjestelmällisesti, mutta koska olen lukenut Sherlock Holmes -kertomuksia ennenkin kirjaston kirjoista ja tuosta ne mitä en ollut ennen lukenut, voin aika turvallisesti sanoa, että olen lukenut kaikki lyhyet Holmes-kertomukset. Romaanien laita onkin sitten vähän eri. Ja se, muistako enää kaikkia kertomuksia. Paksu Holmes-kokoelma on kuitenkin hienoa omistaa, sillä saatan joskus lukea sieltä tarinan tai pari ja sieltä on helppo tarkistaa asioita jos tulee tarkistamisen tarvetta.

Joku on ehkä saattanut huomata blogin sivupalkissa I believe in Sherlock Holmes -kuvan. Olen suuri BBC:n modernisoidun Sherlockin fani, ja (elokuva)sarjaa katsoessa on hauskaa bongailla viittauksia alkuperäisiin kertomuksiin. Ennen BBC:n versiota fanitin todella paljon elokuvaa jossa näyttelee Robert Downey Jr. ja Jude Law. En silloin tiennyt paremmasta. Edelleenkin ensimmäisen elokuvan soundtrack saa minut hieman nostalgiselle tuulelle.

Löysin joskus samaisen kirjan kirjakaupasta ja huomasin, että se on ollut aika arvokas. En ehkä olisi itse koskaan viitsinyt ostaa sitä, mutta olen iloinen että sain sen lahjaksi. En keksi kirjasta enempää sanottavaa, sillä kaikki varmaan tietävät suunnilleen, mistä Sherlock Holmesissa on kyse. Jos et ole vielä lukenut yhtään kertomusta, suosittelen. Voit oikeastaan aloittaa mistä kertomuksesta tahansa, sillä nitä ei kerrota aikajärjestyksessä eikä tarinoissa ole minkäänlaista yhtenäistä jatkuvaa juonta.

Minulle kävi niin, että kun luin tarpeeksi monta tarinaa peräkkäin, aloin lopulta arvata miten rikokset ovat menneet.

Skandaalilehdistön hampaissa

Kirjoittanut: Diane Gaston, sivuja: muistaakseni noin 290

Syy miksi luin tämä kirjan, johtuu pääsiäislomasta. Olin lomalla ensiksi sukulaisten luona ja sitten Rukalla, joten se selittää pienen päivityskatkoksen. Minulla oli kyllä mukana omaa lukemista, mutta jostain syystä ei huvittanut paneutua englanninkieliseen kirjaan. Rukalla löysin mökistä joltain edelliseltä vuokralaiselta jääneet harlekiini, jolle hieman hymyilin ensiksi, mutta jota kuitenkin aloin paremman tekemisen puutteessa lukea.

Kirja kertoo Lydia Wexistä, joka on jäänyt leskeksi kun hänen aviomiehensä rikollinen toiminta tuli julki ja tämä teki itsemurhan. Lydialle on jäänyt velat ja epävarma tulevaisuus, ja kaiken lisäksi Lontoon uusi skandaalilehti The New Observer on ottanut Lydian silmätikukseen. Eräänä päivänä Adrian Pomroy hätistää toimittajat Lydian luota ja auttaa Lydian kotiin, sillä Lydian nilkka on nyrjähtänyt. Adrian huomaa saman tien, että Lydian rahatilanne on huono. Hän huomaa myös, kuinka kaunis Lydia on. Yhden illan suhteesta tulee suuret seuraamukset, kun huhut lähtevät kiertämään. Mukaan heitetään vielä perimyskiistoja ja häikäilemättömiä toimittajia, niin eiköhän siinä ole jo tarpeeksi ongelmia yhden kirjan tarpeiksi.

Minulla on aina aika paljon ennakkoluuloja kioskikirjallisuutta kohtaan. Nykyään sinne on alkanut ilmaantua laadukkaampiakin pokkareita, mutta ainakin lähikaupassani myydään juuri eniten näitä enimmäkseen naisille suunnattuja melko simppeleitä romanttisia kertomuksia. Niissä tuntuu olevan aina aika samanlainen kaava ja kirjoja tuntuu usein yhdistävän vakava rumien hahmojen pelko. Muutaman olen lukenut.

Skandaalilehdistön hampaissa ei poikennut tästä kaavasta juurikaan. Päähenkilö Lydia Wex on kaunis nuori nainen, joka on kiltti, vaatimaton, nöyrä ja oikeudentajuinen. Hän on tehnyt muutaman virheen, jotka 1800-luvun alussa aiheuttavat skandaaleja. Hänen sukulaisensa hylkäävät hänet, mutta hän ei halua luottaa hyväntekijäänsä Adrianiin, koska Adrianilla on naistennaurattajan maine. Kirja vilisee varsin pinnallisia hahmoja, jotka olisi helpompi niellä nuortenkirjallisuudessa, mutta aikuisille suunnatuissa kirjoissa saavat kulmakarvani kohoamaan. Juonenkäänteet pystyin ennustamaan jo noin sivulta 40 alkaen, eikä missään vaiheessa tapahtunut mitään kauhean odottamatonta.

Kirjan lukeminen oli kuitenkin ihan kivaa. Joskus on mukava lukaista jonkinlainen välipala, jotain helppoa ja valmiiksipureskeltua. Diane Gaston onnistuu kuvaamaan tarinansa sen verran elävästi, etten ainakaan ehtinyt kyllästyä, vaikka joillekin kohtauksille hieman pyörittelin silmiäni. Plussa tälle kirjalle tulee historiallisuudesta. En olisi millään jaksanut lukea samaa tarinaa sijoittuen nykyaikaan. Hieman hameenkahinaa ja hevoskärryjä, niin aika simppeli draama voi muuttua hieman mielenkiintoisemmaksi. Pystyin myös sulattamaan osan Lydian käytöksestä paremmin, kun otti huomioon aikakauden jolloin kaikki tapahtuu.

Kirjassa on hentoa kritiikkiä keltaista lehdistöä vastaan. Nykyään seurataan julkkiksia ja poliitikkoja, silloin seurattiin seurapiirejä. Kirjassa on myös muutama ihan hauska huumorin hetki, mutta paikoittain hahmot erehtyvät puhumaan aivan liian modernia kieltä. Toisaalta, voisikohan se olla suomentajan vika?

En tiedä, kenelle tätä suosittelisin. Ehkä sellaisille, jotka eivät ole kauheasti lukemista harrastaneet.