Ikuinen rakkaus

Kirjoittanut: Ian McEwan

Sivuja: 305

Oi, Ian McEwan. Ehdin jo huolestua Goodreadia selatessani, että olen kohta lukenut kaikki hänen kirjansa, mutta sitten huomasin, että se olikin vain ensimmäinen sivu, joten vielä on paljon luettavaa. Ian McEwan on luottokirjailijani. Jos haluan lukea jotain, joka on varmasti hyvää, käännyn hänen puoleensa.

Ikuinen rakkaus on kirja, joka ei erityisemmin ole koskaan roikkunut lukulisani kärjessä, mutta kun löysin sen kirjaston poistomyynnistä eurolla, päätin hankkia sen. Olen sitä pyöritellyt pari kertaa kirjastossa, mutta takakannen teksti, joka lupaa tarkkasilmäistä kuvausta rakkaudesta ja mielisairaudesta ei ole koskaan kovinkaan paljon houkutellut. Ei kumpikaan ole aiheena epäkiinnostava, mutta jotenkin olisin kaivannut enemmän sanoja kirjan sisällöstä.

Niukkasanaisen takakannen seurauksena lähdin lukemaan kirjaa ilman mitään ennakko-odotuksia. Ikuinen rakkaus alkaa vauhdikkaasti, mutta jo pian huomaa, että koko kirja on päähenkilön jälkiviisasta takaumaa. Päähenkilö ei kuitenkaan koskaan paljasta, missä tilanteessa hän on nyt, joten lukijan on vaikea päätellä, miten kirjan tapahtumaketju päättyy. Tapahtumaketjun aloittaa onnettomuus, jota päähenkilö ja hänen naisystävänsä päätyvät todistamaan. Traaginen tapahtma koettelee heitä molempia, mutta vielä suuremmaksi koetuksi osoittautuu onnettomuuspaikalle sattuva mies, joka rakastuu tulisesti päähenkilöön.

Ian McEwanin tyyli on ihmeellinen. Yleensä en erityisemmin ole kiinnostunut sen tyylisistä kirjoista, joita hänen kirjansa kai edustavat, mutta jotenkin hän onnistuu kuvaamaan kaiken erittäin mielenkiintoisesti. Hän saattaa kertoa niinkin arkisesta asiasta, kuin kahvin keitosta, mutta se miten hän valitsee sanansa, saa kaiken kuulostamaan kiinnostavalta. Yleensä hänen juonta kuljettavan tekstin sekaan on ujutettu erinomaisia huomiota elämästä, joita lukiessa haluaa vain sulkea kirjan vähän väliä, jotta voisi hetken sulatella hänen sanojaan. Usein huomiot eivät liity itse juoneen laisinkaan, mutta ne tuovat esille jotan päähenkilöstä tai ovat vain yksinkertaisesti niin fiksuja huomiota, että niitähän lukee mielellään.

Tämä lainauksen kirjoitin ylös lukiessani, sillä se kuvastaa melko hyvin minunkin kokemuksiani aikuisten ja lasten suhteesta:

Kaikesta tästä huolimatta jouduin aina peittelemään pientä epämukavuuden tunnetta sisälläni. Näen itseni lapsen silmin ja muistan, miten itse pienenä suhtauduin aikuisiin. Minusta he olivat jollain lailla harmaata porukkaa, pitivät liiaksi istuksimisesta ja tyhjän jauhamisesta ja olivat liian tottuneita siihen, ettei heillä enää ollut mitään mitä odottaa elämältä. Isä ja äiti, heidän ystävänsä, sedä ja tädit näyttivät kaikki elävän joidenkin toisten, kaukaisempien ja tärkeämpien ihmisten ehdoilla. Lapsellehan kyse oli tietenkin vain paikkaan liittyvistä määreistä. Sitten myöhemmin opin huomaamaan joissakin aikuisissa arvokkuutta ja mahtipontisuutta, ja vielä myöhemmin näin näitä piirteitä - tai ainakin ensin mainittua - omissa vanhemmissani ja heidän lähipiirissään. Mutta kun touhukkaana ja tärkeänä yksitoistavuotiaana jouduin huoneeseen, joka oli täynnä aikuisia, tunsin syyllisyyttää ja pidin yksinomaan kohteliaana salata, että minulla oli muualla paljon hauskempaa. Kun joku ikäloppu ihminen - sellaisia he kaikki olivat - puhutteli minua, pelkäsin että ilmeeni kuvastaisi sääliä. - s. 152

Tulipas viljetyä ylistyssanoja. Ikuinen rakkaus oli sellainen kirja, jonka jälkeen tuli olo, että haluan imaista kaikki loput McEwanin kirjat aivoihini saman tien. Niitä ei kuitenkaan pysty lukemaan putkeen. Kun kaverini kerran kommentoi, että sinähän siihen yhteen aikaan luit paljon Ian McEwanin kirjoja, sanoin takaisin, että niinhän minä luen edelleenkin, mutta haluan ottaa hitaasti.

Ihan täydellinen lukukokemus Ikuinen rakkaus ei kuitenkaan ollut. Jotenkin loppu jätti minut vähän pettyneeksi. McEwan on lopetusten mestari, mutta tässä kirjassa se tuntui vähän huolimattomalta. Loppuhäivitys on turhan pitkä. Odotin jonkinlaista henkeäsalpaavaa huipennusta tarinalle, jonka tapahtumat ovat koko kirjan ajan vyöryneet entistä vakavampaan suuntaan, joten ehkä tämän vuoksi jäin kylmäski. Loppu ei kuitenkaan pilannut kirjaa, vaan pystyn edelleen ajattelemaan sitä hyvänä lukukokemuksena.

Orange is the new black - Vuosi vankilassa

Kirjoittanut: Piper Kerman

Sivuja: 458

Koira: käpertynyt kirjan pariin

Tein pienen testin: varasin kirjastosta Piper Kermanin kirjan sekä englanniksi että suomeksi. Testasin, kumpi tulee nopeammin. Kun suomenkielisestä kirjasta tuli noutopyyntö, peruutin englanninkielisen ja olin salaa tyytyväinen, että pääsen lukemaan tätä kirjaa suomeksi, vaikka ainahan sitä pitäisi pyrkiä ylläpitämään vieraan kielen taitoa.

Kirja on Piper Kermanin tositapahtumiin perustuva muistelmateos. Piper Kerman tuomittiin 15 kuukauden vankeuteen huumerikoksista, jotka hän oli tehnyt 10 vuotta sitten. Hänen tilanteensa on ehkä paras mahdollinen, minkä Yhdysvalloissa voi saada, jos päätyy vankilaan saakka: hänen tuomionsa on melko lyhyt, hän istuu tuomionsa matalan turvallisuustason vankilassa ja häntä jää kotiin odottamaan kihlattu, rakastava perhe ja lupaus työpaikasta vankeustuomion jälkeen. Hän on kuin eräänlainen ikkuna, jonka kautta päästään kurkistamaan vankilan arkeen ja vähemmän onnekkaiden elämään.

Monille Orange is the new black tuo mieleen Netflixin TV-sarjan, jonka itsekin olen katsonut kokonaisuudessaan. Pidin sarjasta tosi paljon. Herkullista draamaa ja kiinnostavat hahmo. Suosittelen sitä kaikille, joita kiinnostaa napakka huumori ja koomisuuteen asti menevät absurdit tilanteet, jotka lähtevät pienestä, mutta jotka eskaloituvat vankiaympäristössä lähes vakaviin mittasuhteisiin.

Kun päätin lukea kirjan, aavistelin jo jonkin verran, ettei se tule olemaan yhtä tapahtumarikas kuin sarja. Kirja kertookin tarinan yhden henkilön näkökulmasta jättäen sivuhahmot todellakin vain sivuhahmoiksi. Kirja on periaatteessa yhtä tylsä ja tapahtumaköyhä kuin normaali elämä, mutta koska tapahtumapaikka, naisvankila, on minulle ja monille muille lukijoille täysin vieran ympäristö, johon toivon mukaan kukaan ei ole koskaan tutustumassa, tuntuu kirjan arki uudelta ja ihmeelliseltä.

Kirjasta huomaa, että idea sen kirjoittamiseen on kummunnut yhdysvaltalaisen oikeinjärjestön järjettömyydestä. Minulla ei ole siitä kovin yksityiskohtaista tietoa, mutta kuulopuheiden mukaan esimerkiksi tuomioiden pituudella ei aina ole mitään järkeä. Kerman haluaa selvästi osoittaa kirjoissaan, kuinka turha vankilatuomio hänen mielestään on ja antaa kirjan sivuilla jopa esimerkkejä siitä, miten vankila-ajan voisi käyttää paljon hyödyllisemmin, mutta silti kärsien rangaistuksensa. Hän esimerkiksi olisi omien sanojensa mukaan tajunnut huumerikostensa vääryyden tekemällä vapaaehtoistyötä huumeriippuvaisten parissa sen sijaan että olisi vankilassa ajan tapon ja valtion rahojen kulutuksen lomassa tutustunut huumeriippuvaisiin.

Hänen mukaansa vankilatuomio ei oikeastaan hyödytä ketään, paitsi ehkä tuohtuneita keski-ikäisiä, jotka haluavat "yhteiskunnan pohjasakan" telkien taakse heidän elämäänsä häiritsemästä. Suurin osa vankilaan joutuneista ovat syntyneet huonoihin oloihin, eivät ole välttämättä käyneet edes peruskoulua loppuun ja ovat ajautuneet kierteeseen, jossa he eivät saa töitä tai asuntoa rikostekisterinsä takia, joten ainoaksi keinoksi elättää itsensä ja mahdollisen jälkikasvunsa jää rikolliset keinot. Sen sijaan, että rikolliset säilöttäisiin laitoksiin simputuksen alaisuuteen ilman juuri mitään mahdollisuutta esimerkiksi saada pätevää työkokemusta, lähes kaikki energia pitäisi suunnata ohjelmiin, joilla autettaisiin rikoskierteeseen joutuneita ihmisiä pääsemää omille jaloilleen.

Kirja on kiinnostava ja melko nopealukuinen. Se sopi minulle varsinkin nyt, kun muiden kirjojen lukeminen tuntuu tökkivän. Sen juoni ei ole mitenkään kovin maatajärisyttävä: Piper tekee rikoksen, hänet tuomitaan siitä, hän joutuu vankilaan, hän istuu tuomionsa ja hän pääsee vapaaksi. Yksityiskohdat muodostavat kiinnostaan kokonaisuuden.

Netflixin sarja tosiaankin on vain inspiroitunut tästä kirjasta. Välillä jopa melko hämmentävästi. Kirjasta pystyy bongaamaan tapahtumia, joita on sarjassa, mutta ne joko tapahtuvat eri henkilöille tai kehittyvät aivan eri suuntaan. Osa hahmoista on tuttuja, osa taas ei. Osa hahmoista on säilyttänyt nimensä, mutta ovat aivan eri persoonia ja osa hahmoista oli bongattavissa kirjoista, mutta eri nimillä ja yksityiskohdilla. Veikkaan, että tulevalla tuotantokaudella tullaan näkemään lisää tapahtumia, jotka ovat inspiroituneet kirjan tapahtumista.

Ehkä suurin ero kirjan ja sarjan välillä on kuitenkin Piperin rikoskumppanin Alexin (kirjassa Noran) rooliin suuruus. TV-sarjassa Alex on samassa vankilassa ja heidän tunteensa heräävät edes jollain tasolla uudestaan eloon, mutta kirjassa Piper näkee Noran vain lähes ohimennen eikä kauheasti puhu asiasta. Noran puuttuminen suuresta osasta kirjaa vähentää huomattavasti draamaa, mikä oli mielestäni ihan mukavaa, sillä vaikka TV-sarja muuten onkin hyvä, Piperin, Alexin ja Larryn välinen kolmiodraama on todella turhautavaa katseltavaa. Pääsääntöisesti kirjasta puuttuu lähes kokonaan hollywoodmainen käsittämätön ristiin ratsiin pettäminen ja selän takana puhuminen, mikä on oikein virkistävää. Piperin ja Larryn suhde on Piperin vankilatuomion aikana järkkymätön tukipilari, joka auttaa Piperin tuomion läpi.

Ihan täydellinen lukukokemus tämä kirja ei kuitenkaan ollut. Välillä aloin kyllästyä Piperin jo lähes meininkiin, jossa hän alleviivasi koko ajan sitä, kuinka etuoikeutettu oli verrattuna muihin vankeihin. Tajuttiin jo, Piper. Huomasin myös jonkin verran toistoa, mikä nyt on monien kirjojen ongelma yleensäkin. Ehkä eniten minua kuitenkin harmitti se, miten kirja päättyi. Suuri spoiler: Piper vapautuu vankilasta. Mutta se, miten kaikki tapahtui, harmitti minua. Kun Piper kuvaili kirjassa tuntemuksiaan silloin, kun joku toinen pääse vankilasta kotiin, odotin tietenkin sitä hetkeä, kun pääsen lukemaan sen hetken, kun Piper itse pääsee pois. Loppu ei kuitenkaan mene niin kuin Piper on etukäteen ajatellut. No, tärkeintä on, että hän pääsi pois.

Disa Hannuntytär

Kirjoittanut: Kristiina Vuori

Sivuja: 459, joista osa liitteitä

En tiedä, onko minulla koskaan ollut näin pitkää väliä kirjan lukemisen ja bloggaamisen välissä. Sain Disa Hannuntyttären luettua heinäkuun alussa ja nyt eletään jo hyvin reippaasti elokuuta. Minun piti blogata kirjasta saman tien, mutta sitten tuli kaikenlaisia menoja ja bloggaus vain jäi.

Ehkä yksi syy, miksi olen viivytellyt tämän bloggauksen kanssa, on se, etten osannut pitkään aikaan päättää, mitä sanoisin kirjasta. Disa Hannuntytär oli erikoinen lukukokemus enkä halunnut blogata hämmentynyttä bloggausta melko pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Nyt kun kirja on ollu ulkona jo useamman kuukauden, uskoisin että on tämän bloggauksen aika.

Disa Hannuntytär rikkoi lähes kaikki ennakko-odotukseni, eikä ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Olen lukenut Kristiina Vuoren aiemmat kirjat Näkijän tyttären ja Siipirikon. Näkijän tytär on minulle merkittävä kirja siksi, koska sen jälkeen löysin uudelleen suomalaisen kirjallisuuden. Siipirikko taas lennähti hetkeksi yhdeksi suosikkikirjakseni, sillä päähenkilön selviytymistä oli herkullista seurata, varsinkin kun monien selviytymiskikkojen moraalisuus sijoittui harmaalle alueelle. Koska Vuoren tuotannossa oli havaittavissa selkeä nousu, odotin innoissani Disa Hannuntytärtä.

En nyt saa käsiini aiempia kirjoja tähän hätään tarkistaakseni, mutta Siipirikon kansilehdessä luki jotenkin siihen malliin, että Vuoren seuraava romaani kertoo itsenäisestä leskirouvasta, joka herää taisteluun suojellakseen poikaansa. Odotin siis kirjaa, jonka päähenkilö on keskiaikaisesta maailmasta huolimatta erittäin omatoiminen.

Kirjaa lukiessa sain kuitenkin huomata, että odotushorisonttini poikkesi totuudesta. En aluksi ollut kovin huolestunut, sillä harvassa ovat ne kirjat, jotka vastaavat täysin odotuksia. Disa Hannuntytär alkaa takakansitekstin lupaamalla tavalla: Disan pahoinpitelevä aviomies kuolee oman poikansa käden kautta. Disa haluaa kaikin keinoin suojella isän murhasta syytettyä poikaansa. Äärimmäisen alistettuna vaimona eläneenä hän ei keksi mitään muuta keinoa kuin pakomatkan talviseen yöhön.

Tarina seuraa Disaa ensin pakomatkalla, sitten pyhiinvaelluksella ja lopulta Turussa. Kirjaa oli kiehtovaa lukea samaan aikaan kun pyörin Turun keskiaikapäivillä. Kirja ei kuitenkaan onnistunut lumoamaan minua.

Ehkä olin liian pettynyt siitä, minkälaiseksi hahmoksi Disa paljastuu. Disa on niin alistunut. Tuntui siltä, että joka toisella sivulla Disa joko nöyritelee jonkun miehen edessä tai joku mieshahmo ajattelee Disaa vähäisenä vaimoihmisenä. Joka kerta kun hahmokehitystä oli havaittavissa ja olin jo valmis hurraamaan Disan puolesta, jotain tapahtui ja Disa tuntui vetäytyvän entistä enemmän kuoreensa. Tarinan edetessä Disa saa pikku hiljaa lisää vastuuta ja valtaa, mutta missään vaiheessa hän ei saavutettu sitä itsenäisyyttä, jota mainossanat olivat antaneet ymmärtää.

Olin kuuntelemassa Kristiina Vuoren haastattelua Turun keskiaikaisilla markkinoilla. Hän itse kertoi pitävänsä Disa Hannuntytärtä feministisimpänä kirjanaan. Se on kyllä totta, sillä kirja käsittelee naisen asemaa ja tasa-arvoa enemmän kuin hänen aiemmat kirjansa. Kirja on feministinen siinä mielessä, että se osoittaa lukijalle, kuinka pahassa ahdingossa historian naiset ovat olleet, unohtamatta sitä, etteivät monet kirjan ongelmista ole nykypäivänäkään täysin historiaa. Toivon mukaa moni lukija on alkanut ajatella asiaa enemmän ja kiinnittää samoihin aiheisiin huomiota jatkossa. Olen kuitenkin itse lukenut oman kiintiöni täyteen tällaista.Tällä hetkellä minulla on kasvava nälkä kirjoille, joissa ongelman osoittamisen sijaan nainen oikeasti toimii oman itsensä pomona ja menestyy tarinassa ilman miesauktoriteetin edessä nöyristelyä. En edes välitä, onko se historiallisesti korrektia vai ei, haluan silti lukea sellaisen kirjan.

Naisen aseman kirjassa olisin voinut vielä niellä, sillä se valitettavasti kuuluu historiaan ja kirja voi olla hyvä, vaikka päähenkilö onkin nurkkaan ahdettu, mutta Disa Hannuntyttären tarina paljastui loppujen lopuksi vaikeasti seurattavasti. Tai pikemminkin epätasaisesti kiinnostusta herättäväksi. Alun tilanne on kiinnostava ja odotin innokkaasti, miten konflikti ratkaistaan. Yllätyksekseni sain huomata, että minua kiinnostava konflikti ratkaistiin reippaasti ennen kirjan loppua ja sen jälkeen oli luvassa vielä romanttisten suhteiden setvimistä ja jotain juttua merirosvoista, mutta nämä seikat eivät jostain syystä herättäneet mielenkiintoani niin paljon, että olisin innokkaasti lukenut kirjan loppuun. Minusta tuntui, että kirjan pääjuonen jälkeen siihen oli sisällytetty erittäin pitkä epilogi. Epätasainen kiinnostumiseni juonta kohtaan hämmensi, sillä yleensä onnistun valikoimaan luettavakseni kirjoja, joissa kiinnostukseni säilyy loppuun saakka.

Ihan pohjanoteeraus tämä kirja ei silti ole, sillä se ei karkoita minua kirjailijan tulevasta tuotannosta. Kirsin kirjanurkassa on luettavissa kattava raportti Kristiina Vuoren haastattelusta keskiaikaisilta markkinoilta. Haastattelussa mainitaan myös Vuoren seuraava kirja, jossa keskitytään kaksostyttöihin, jotka ovat Näkijän tyttären sankarin Eiran jälkeläisiä. Aihe kuulostaa kiinnostavalta. Kirsin blogista voitte samalla myös lukea positiivisemman arvostelun Disa Hannuntyttärestä.

We Were Liars

Kirjoittanut: E. Lockhart

Sivuja: 225

Kieli: englanti

Kesän lukuhaaste 9/14

Koska kärsin pahasta kirjakerhon puutteesta (pitäisi kai itse perustaa sellainen), olen löytänyt netistä muutaman korvikkeen. Yksi niistä on Youtubessa toimiva Answerly-kanava, jossa kolme ylläpitäjää postaavat videoita etukäteen sovituista kirjoista. Itse henkilökohtaisesti pidän eniten Kristiina Hornerin videoista. Luin Fangirliä hänen videoidensa kanssa samaan tahtiin. Tällä hetkellä Kristiina Horner kuitenkin lukee kirjaa, jonka olen jo lukenut, joten käännyin kanavan toisen ylläpitäjän Hayleyn videoiden puoleen. Hän on valinnut luettavakseen E. Lockhartin We Were Liarsin, joka pienellä tutkimisella alkoi kuulostaa kiinnostavalta kirjalta. En ollut saman tien ryntäämässä lukemaan kirjaa, mutta kun löysin sen Akateemisesta kirjakaupasta, päätin ostaa ja lukea sen. Onneksi päätin.

Ensireaktioni oli vähän järkyttynyt. Tällainenko tämä kirja lopulta onkin? Kirjan tyyli ei nimittäin ole lainkaan sellaista, mitä yleensä luen. Se tuntuu välillä pitkältä runolta. Sen kieli on yksinkertaista, mutta samalla tulee sellainen olo, että rivien välistä pitäisi lukea todella paljon. Tässä pätkä kirjan alusta:

Welcome to the beautiful Sinclair family.
     No one is criminal.
     No one is an addict.
     No one is a failure.
     The Sinclairs are athletic, tall and handsome. We are old-money Democrats. Our smiles are wide, our chins square, and our tennis serves aggressive. 

En oikeastaan ollut lainkaan vakuuttunut kirjasta ensimmäisen kymmenen luvun jälkeen. Answerly jakaa kirjan osiin, ja joka osan jälkeen ylläpitäjä postaa videon, jossa keskustellaan niistä luvuista, jotka on pitänyt lukea. Hayleykin oli sitä mieltä, ettei tarina vielä ollut edes kunnolla alkanut ja siksi kirjasta on vielä vaikea sanoa mitään.

Pian tuon jälkeen kirja kuitenkin sai tuulta siipiensä alle. Yhtäkkiä kaikki muuttui. En edelleenkään ollut ihan varma, mistä kirja kertoo, mutta kaikki oli todella kiehtovaa. Huomasin lukevani kirjaa, jossa on mysteeri. Oikeastaan aika monien kirjojen juoni perustuu edes jonkinlaiseen mysteeriin, mutta tämä kirja alkoi entistä enemmän tukeutua siihen kysymykseen, mitä eräänä yönä on tapahtunut. Huomasin ahmivani kirjaa, ainakin sillä tavalla miten tämäntyylistä kirjaa voi edes ahmia.

We Were Liarsia on erittäin vaikea kuvailla ilman että paljastaa vahingossa kaiken. Goodreadsiin kirjoitin ylistävän arvostelun sen jälkeen kun olin lätkäissyt kirjalle viisi tähteä. Sanoin kirjan olevan kaikkea mahdollista. Se on yksinkertainen ja kaunis, se on rakkaustarina, kauhutarina, mysteeri ja perhedraama. Se on runoutta ja proosaa. Siinä on satuja ja teinien puhekieltä. Se on reaalimaailma ja fantasia. En oikein vieläkään ymmärrä, miten vain vähän päälle 200 sivua voi olla niin täynnä sisältöä.

Luin kirjaa Lontoon matkalla. Kirja osoittautui siihen tarkoitukseen erittäin hyväksi, sillä tätä ei ehkä voikaan lukea yhdeltä istumalta. Luvut ovat melko lyhyitä, joskus jopa alle sivun mittaisia, joten niitä ehti lukaista metropysäkkien välillä muutaman ja illalla vähän lisää. Joskus aamulla samalla kun odotti muiden heräämistä. Hitaasta lukutahdista huolimatta ehdin lukea kirjan loppuun reippaasti ennen Answerlyn Hayleyta ja tällä hetkellä odotankin hänen reaktiotaan kirjan lopusta.

Kirjan loppu oli yllätävä, vaikka kaikki merkit lopusta olikin ehkä ollut arvattavissa. Kirja kuitenkin lunastaa lupauksensa. "Which are lies? Which is truth? You decide." Kirja viilasi linssiin. Olin aivan varma, että eräs tapahtuma olisi mennyt tietyllä tavalla, mutta vasta aivan viime metreillä tajusin, että tapahtuma onkin mennyt aivan toiseen suuntaan. Tavallaan minulle tuli vähän tyhmä olo. Miksi en tajunnut sitä aiemmin? En kuitenkaan valita, sillä loppu oli hieno ja sai minut tunteiden valtaan, vaikka luinkin sen hotellihuoneessa, jossa pauhasi Big Brotherin Extra samaan aikaan.

Kirja on lähes täydellinen lukukokemus. Alussa olin täynnä epäilyksiä, mutta lopulta opin rakastamaan kirjan kieltä. Ainoa oikeasti häiritsevä asia oli se, kuinka paljon päähenkilöä pidetään pimennossa. Siihen annetaan syy tarinassa, mutta päätarkoitus on pitää lukija yhtä pimennossa kuin päähenkilö. Se toimi hienosti, mutta välillä ärsytti, kun päähenkilö ei taaskaan tiennyt mitään.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille. Sanoisin sen olevan nuortenkirjallisuutta, joka ei aliarvioi lukijaansa.

Lontoo - osa 1/2

Kuten aiemmassa bloggauksessa mainitsinkin, vietin kesälomaani noin viikon verran Lontoossa. Lontoo on sen verran iso paikka ja täynnä paljon kiinnostavaa nähtävää, että vaikka edellisestä visiitistä oli kulunut vain kolme vuotta, viikolle riitti paljon ennen kokematonta ohjelmaa. Melko tuoreessa muistissa oleva edellinen matka oikeastaan tuntui auttavan: muistin suunnilleen, miten metroissa navigoidaan, joten reissussa ei kulunut turhaa aikaa julkisen liikenteen kanssa säheltämiseen.

Päätin jakaa bloggauksen kahteen osaan. Ensimmäisessä on video ja shoppailun sadon esittely. Toiseen sitten liitän enemmän kuvia ja kerron vähän ajatuksia, mutta koetan pitää jaarittelut lyhyinä, sillä eihän tämä ole matkablogi.

Minua on jo pitkään kiinnostanut jonkinlainen vloggaaminen (ehkä joskus uskaltaudun tekemään kirjavloggauksen), joten kokeilin väsätä jotain kasaan huimilla videonmuokkaustaidoillani. Olisin halunnut kuvata reissulla enemmänkin, mutta kännykkäni muisti meinasi loppua. Pitäisi yrittää investoida kunnon kameraan...

Kuuden päivän loma neljässä minuutissa. Videossa näkyy vain neljä päivää, sillä ensimmäinen kului enimmäkseen matkustuksessa ja illallisen syömisessä hotellin löytymisen jälkeen, ja viimeinen päivä oli varattu shoppailulle ja kotiin matkustukselle, joten siltä päivältä ei kertynyt kiinnostavia kuvia, joita liittää videoon.

Video on englanninkielinen, koska haluan näyttää sen myös kansainvälisille tuttavilleni.

Shoppailustani tuli vähän - köh - Potter-painotteista. Ei siinä niin pitänyt käydä! 

Suklaasammakko, syötävät sulkakynät ja Hunajaherttuan karkit ovat The Making of Harry Potter -studion kaupasta.

Monijuomaliemimuki on 9 3/4 -kaupasta King's Crossin asemalta ja avaimenperä on Potter-studiolta.

Nämä kirjat ostin kirjakauppaseikkailuni aikana. Hatchardista sain myös kaupan päälle kirjanmerkin.

David Levithan: Every Day

David Levithan: Two Boys Kissing

Ransom Riggs: Hollow City

Tajusin 9 3/4 -kaupassa, etten omista näitä kahta Rowlingin kirjaa, joten päätin täydentää kotikirjastoani.

Magneetti ja postikortti 9 3/4 -kaupasta ja dramaattinen goottihenkinen Big Ben jostain turistikaupasta.

Mekko Primarkista. Tässä syy, miksi minun ei kannata olla muotibloggaaja: en osaa ottaa hyviä kuvia vaatteista. Mekko on hieman liian lyhyt minulle. En jaksanut sovittaa sitä, sillä jono sovituskoppeihin oli uskomattoman pitkä, joten mittailin vain peilin edessä ja arvioin sen menevän päälle. Niinhän se meneekin, mutta peittävyys on sitten aivan eri asia. Ilmeisesti tämän hetken mekkomuotiin kuuluu joko lyhyt tai maata laahaava helma, ja 172 cm pitkälle henkilölle standartimitoitetut mekot ovat yleensä aivan liian lyhyitä. No, ei voi mitään, mekko niskaan ja turvashortsit jalkaa.

Primarkista tarttui mukaan myös pitsinen melko pitkä... neule? Takki? Viitta? Kaapu? Taas yksi syy, miksen voi olla muotibloggaaja, en tiedä vaatteiden nimiä. Tämä on sellainen topin tai t-paídan päälle heitettävä yläosa, jossa ei ole nappeja. Ihan mukava laiskan asun piristäjä, ja vieläpä rento sellainen. En ymmärrä Primarkin kokoja, tämä on kokoa XS ja silti minulle vähän löysä.

Primarkin aarreaitasta löytyi myös Tylypahka-paita. En omista kovin montaa fanipaitaa, mutta tämä on kivan värinen, ihan tyylikäs ja vieläpä halpa.

Tapoihin alkaa jo kuulua katutaiteen ostaminen ulkomaanmatkoilta. Tällä kertaa valitsin musteella piirretyn vähän tyylitellyn maiseman, jota ei tarvitse edes kehystää.