Kirjoittanut: Ian McEwan
Sivuja: 305
Oi, Ian McEwan. Ehdin jo huolestua Goodreadia selatessani, että olen kohta lukenut kaikki hänen kirjansa, mutta sitten huomasin, että se olikin vain ensimmäinen sivu, joten vielä on paljon luettavaa. Ian McEwan on luottokirjailijani. Jos haluan lukea jotain, joka on varmasti hyvää, käännyn hänen puoleensa.
Ikuinen rakkaus on kirja, joka ei erityisemmin ole koskaan roikkunut lukulisani kärjessä, mutta kun löysin sen kirjaston poistomyynnistä eurolla, päätin hankkia sen. Olen sitä pyöritellyt pari kertaa kirjastossa, mutta takakannen teksti, joka lupaa tarkkasilmäistä kuvausta rakkaudesta ja mielisairaudesta ei ole koskaan kovinkaan paljon houkutellut. Ei kumpikaan ole aiheena epäkiinnostava, mutta jotenkin olisin kaivannut enemmän sanoja kirjan sisällöstä.
Niukkasanaisen takakannen seurauksena lähdin lukemaan kirjaa ilman mitään ennakko-odotuksia. Ikuinen rakkaus alkaa vauhdikkaasti, mutta jo pian huomaa, että koko kirja on päähenkilön jälkiviisasta takaumaa. Päähenkilö ei kuitenkaan koskaan paljasta, missä tilanteessa hän on nyt, joten lukijan on vaikea päätellä, miten kirjan tapahtumaketju päättyy. Tapahtumaketjun aloittaa onnettomuus, jota päähenkilö ja hänen naisystävänsä päätyvät todistamaan. Traaginen tapahtma koettelee heitä molempia, mutta vielä suuremmaksi koetuksi osoittautuu onnettomuuspaikalle sattuva mies, joka rakastuu tulisesti päähenkilöön.
Ian McEwanin tyyli on ihmeellinen. Yleensä en erityisemmin ole kiinnostunut sen tyylisistä kirjoista, joita hänen kirjansa kai edustavat, mutta jotenkin hän onnistuu kuvaamaan kaiken erittäin mielenkiintoisesti. Hän saattaa kertoa niinkin arkisesta asiasta, kuin kahvin keitosta, mutta se miten hän valitsee sanansa, saa kaiken kuulostamaan kiinnostavalta. Yleensä hänen juonta kuljettavan tekstin sekaan on ujutettu erinomaisia huomiota elämästä, joita lukiessa haluaa vain sulkea kirjan vähän väliä, jotta voisi hetken sulatella hänen sanojaan. Usein huomiot eivät liity itse juoneen laisinkaan, mutta ne tuovat esille jotan päähenkilöstä tai ovat vain yksinkertaisesti niin fiksuja huomiota, että niitähän lukee mielellään.
Tämä lainauksen kirjoitin ylös lukiessani, sillä se kuvastaa melko hyvin minunkin kokemuksiani aikuisten ja lasten suhteesta:
Kaikesta tästä huolimatta jouduin aina peittelemään pientä epämukavuuden tunnetta sisälläni. Näen itseni lapsen silmin ja muistan, miten itse pienenä suhtauduin aikuisiin. Minusta he olivat jollain lailla harmaata porukkaa, pitivät liiaksi istuksimisesta ja tyhjän jauhamisesta ja olivat liian tottuneita siihen, ettei heillä enää ollut mitään mitä odottaa elämältä. Isä ja äiti, heidän ystävänsä, sedä ja tädit näyttivät kaikki elävän joidenkin toisten, kaukaisempien ja tärkeämpien ihmisten ehdoilla. Lapsellehan kyse oli tietenkin vain paikkaan liittyvistä määreistä. Sitten myöhemmin opin huomaamaan joissakin aikuisissa arvokkuutta ja mahtipontisuutta, ja vielä myöhemmin näin näitä piirteitä - tai ainakin ensin mainittua - omissa vanhemmissani ja heidän lähipiirissään. Mutta kun touhukkaana ja tärkeänä yksitoistavuotiaana jouduin huoneeseen, joka oli täynnä aikuisia, tunsin syyllisyyttää ja pidin yksinomaan kohteliaana salata, että minulla oli muualla paljon hauskempaa. Kun joku ikäloppu ihminen - sellaisia he kaikki olivat - puhutteli minua, pelkäsin että ilmeeni kuvastaisi sääliä. - s. 152Tulipas viljetyä ylistyssanoja. Ikuinen rakkaus oli sellainen kirja, jonka jälkeen tuli olo, että haluan imaista kaikki loput McEwanin kirjat aivoihini saman tien. Niitä ei kuitenkaan pysty lukemaan putkeen. Kun kaverini kerran kommentoi, että sinähän siihen yhteen aikaan luit paljon Ian McEwanin kirjoja, sanoin takaisin, että niinhän minä luen edelleenkin, mutta haluan ottaa hitaasti.
Ihan täydellinen lukukokemus Ikuinen rakkaus ei kuitenkaan ollut. Jotenkin loppu jätti minut vähän pettyneeksi. McEwan on lopetusten mestari, mutta tässä kirjassa se tuntui vähän huolimattomalta. Loppuhäivitys on turhan pitkä. Odotin jonkinlaista henkeäsalpaavaa huipennusta tarinalle, jonka tapahtumat ovat koko kirjan ajan vyöryneet entistä vakavampaan suuntaan, joten ehkä tämän vuoksi jäin kylmäski. Loppu ei kuitenkaan pilannut kirjaa, vaan pystyn edelleen ajattelemaan sitä hyvänä lukukokemuksena.