Vuoden 2018 tavoitteet - miten meni?

Tammikuussa 2018 asetin tavoitteita itselleni. En kutsunut niitä varsinaisiksi lupauksiksi, enkä muistellut niitä aktiivisesti pitkin vuotta. Uskon kuitenkin, että koska kirjoitin ne kerran ylös, ne ovat edes jotenkin muokanneet toimintaani kuluneen vuoden aikana. On aika tarkastella, kävikö todella näin.

Linkki tammikuun postaukseen.

Vuonna 2018 halusin...

... kirjoittaa enemmän kirjeitä.

Tavoite toteutui, mutta tavalla, jota en alkuvuodesta osannut odottaa. Kesän aikana eräs minulle läheinen ihminen muutti kolmeksi kuukaudeksi ulkomaille, joten pidimme yhteyttä sähköisten viestimien lisäksi myös kirjeitse. Kuten tavoitteissani totesin, kirje on paljon henkilökohtaisempi kuin sähköinen viesti. Mukaan pystyy liittämään myös pieniä yllätyksiä, kuten tarroja ja kirjanmerkkejä.

Lapsena kirjeenvaihdossa tärkeintä olivat kirjeet. Halusin kirjoittaa paperille. Vuoden 2018 aikana olen muutaman kerran harkinnut, pitäisikö hankkia vaikka ulkomaalainen kirjeenvaihtokaveri. Olen kuitenkin muuttunut valikoivammaksi. En halua kirjoittaa kenen tahansa kanssa. Entä jos en pidä tästä kyseisestä henkilöstä? Sen sijaan, että etsisin varsinaisesti kirjekaveria, haluaisin kaverin, jonka kanssa alamme luonnostaan lähetellä kirjeitä toisillemme. Asian voi pitää mielessä myös vuonna 2019.

... halusin kirjoittaa muutenkin enemmän.

En kyllä kirjoittanut juuri mitään enkä osallistunut Nova-kirjoituskilpailuun. Sain kuitenkin viimein mietittyä eräistä hajanaisista ideoistani ihan mukavan kokonaisuuden, jota voisin alkaa työstää vuoden 2019 aikana. Vuoden 2018 aikana olen tajunnut, että tähtään kirjoituksissani liian korkealle. Saan rimakauhun, kun kuvittelen itseni jo kirjamessujen haastatteluihin osana esikoisromaanini markkinointia. Tuollainen ajattelu on ihan naurettavaa. Parasta olisi ryhtyä kirjoittamaan ja murehtia myöhemmin julkaisua. Olen myös pohtinut indiejulkaisemisen mahdollisuutta sekä sitä, ettei tekstin tarvitse koskaan tulla julkaistuksi. Tärkeintä nyt olisi, että kirjoitan edes jotain, sillä en vuosiin olen sitä tehnyt.

... halusin myös piirtää enemmän.

En tätäkään tehnyt juuri lainkaan. Piirsin todennäköisesti vähemmän kuin koskaan. Olen huomannut, että piirtämiseni on kytköksissä siihen, fanitanko mitään, sillä saan inspiraatiota piirtämiseen asioista, joista pidän. Kuluneen vuoden aikana en ole hurahtanut mihinkään uuteen, joten minulla ei ole ollut inspiraatiota mihinkään visuaaliseen. Olen huolissani siitä, olenko menettänyt nuoruuden mielikuvitukseni, onko minusta tulossa "tylsä aikuinen", joka vain ajattelee opintoja, työtä ja muita arkisia asioita. Haluaisin piirtää enemmän, sillä olisi sääli hukata ne taidot, jotka olen vuosien aikana onnistunut kartuttamaan. Olen yrittänyt raivata kalenteriani ensi vuodelle tilaa tehdä asioita, joita oikeasti haluan tehdä, ja ehkä yksi asia voisi olla piirtäminen.

... halusin elää terveellisemmin.

En tehnyt lämmintä ruokaa kerran viikossa, kuten lupailin, mutta yleisesti ottaen järkevöitin syömistäni. Mielestäni laitoin enemmän ruokaa vuonna 2018 kuin muutamana aiempana vuotena. Opettelin uusia reseptejä ja lisäsin kasvisproteiinien määrää ruokavaliossani. En pysty sitoutumaan täydelliseen kasvisruokavalioon, mutta olen huomannut, että voin yleisesti paremmin, jos nautin lihaa vain 1-2 kertaa viikossa.

Suurin muutokseni ehkä oli se, että aloin oikeasti hallita hyvien välipalojen taidon. Pohdin pitkään sitä, miksi minulla on välipaloista huolimatta jatkuvasti kova nälkä ja miksi ruokailu saa minut usein hyvin väsyneeksi. Jossain vaiheessa välähti: vaikka olin vähentänyt makeisten syöntiä, ravintoni oli edelleen hyvin hiilihydraattipitoista. Aloin tarkkailla enemmän, että syön hiilihydraatteja, rasvoja ja proteiinia oikeassa suhteessa, ja tämä teki ihmeitä jaksamiselleni.

... halusin pukeutua järkevämmin ja selkeämmin.

Tämä toteutui ja ei toteutunut. En aktiivisesti päivittänyt vaatekaappiani ja etsinyt minulle sopivaa tyyliä, mutta tein vaatevarastooni kauan kaivattua karsintaa. Lahjoitin pois paljon vaatteita, joita en yksinkertaisesti enää pidä. Miksi säilyttäisin vaatteita, joita en enää käytä?

Vuoden aikana minulle kehittyi eräänlainen vakiintunut asu: korkeavyötäröinen hame, musta toppi sekä neule, joka on solmittu vyötäröltä. Jos mikään asu ei tuntunut toimivan, tuohon oli aina hyvä palata. Minulla on olo, että olen onnistunut löytämään vaatteita, jotka toimivan niin kuin vaatteiden tulee mielestäni toimia: ne ovat siistejä ja mukavia, minulla on niissä hyvä olo eivätkä ne vie keskittymistäni pois siitä, mitä haluan milloinkin tehdä.

*

Kirjojen osalta vuosi 2018 oli masentava, mutta palaan niihin myöhemmin. Hyvää uutta vuotta kaikille!

Runaways Vol 1: Find Your Way Home

KIRJOITTANUT: Rainbow Rowell

PIIRTÄNYT: Kris Anka

SIVUJA: 136

KIELI: Englanti

KUSTANTANUT: Marvel

JULKAISTU: 2018

MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Nico on erittäin voimakas maagi, mutta hänen kykynsä ovat rajalliset. Hän voi käyttää jokaista loitsua vain kerran, ja loitsut ovat alkaneet käydä vähiin. Tarina alkaa, kun Nicon vanha ystävä Chase ilmestyy aikamatkustuskoneella Nicon olohuoneeseen haavoittunut tyttöystävä Gert mukanaan. Nico joutuu venyttämään hiipuvia taikavoimiaan äärimmilleen pelastaakseen Gertin.

Tilanteessa on vain yksi mutka. Gert kuoli kaksi vuotta sitten. Jotenkin Chase on onnistunut matkustamaan ajassa pelastamaan Gertin ja tuomaan hänet nykypäivään parannettavaksi.

Sitä mukaan, kun Gert tulee tajuihin ja alkaa itse selvittää, mitä kahden vuoden aikana on tapahtunut, lukijakin pääsee mukaan sarjakuvan juoneen. Runaways on alun perin vuosina 2003-2007 ilmestynyt, Brian K. Vaughanin ja Adrian Alphonan luoma Marvel-sarjakuva, joka kertoo teineistä, jotka saavat selville, että heidän vanhempansa ovat superpahiksia. Teinijoukko huomaa, että heillä on vanhemmilta perittyjä voimia, joiden käyttöä he alkavat opetella omatoimisesti.

Kymmenen vuotta alkuperäisen sarjan loppumisen jälkeen Marvel ilmoitti, että alkaisi julkaista sarjaa uudestaan. Tällä kertaa käsikirjoittajana toimisi Rainbow Rowell, joka on tunnettu muun muassa romaaneistaan Fangirl ja Carry on. Piirrokset tekisi Kris Anka.

Päädyin lukemaan tämän sarjakuvan täysin Rainbow Rowellin takia. Olen jo vuosia pitänyt Rowellin kirjoista - hänen romaaninsa ovat kuin parhainta fanifiktiota mutta originaaleilla hahmoilla. Aloin ihmetellä, miksei hän ole vähään aikaan julkaissut mitään uutta. Pikainen vilkaisu hänen Twitter-tiliinsä kertoi, että onhan hän, Marvel-sarjakuvia. Elämäni ensimmäistä kertaa päätin tutustua, mitä Marvelilla on tarjottavanaan sarjakuvien muodossa.

Runaways on siinä mielessä marginaalista Marvel-sarjakuvaa, että se ei keskity niihin hahmoihin, jotka suuri yleisö tuntee. Välillä tarina pudottelee tuttuja nimiä - Tony Stark on soittanut, Kostajat ovat tehneet jotain, Ryhmä-X on jossain. Päähuomio on kuitenkin muutamassa teinissä, jotka yrittävät selvitä elämässä eteenpäin.

Karolina on kotoisin vieraalta planeetalta.

Hyvin nopeasti selviää, että Gert on ollut porukkaa kasassa pitävä hahmo. Gertin kuoleman jälkeen kaikki ovat lähteneet omille teilleen. Kun Gert on taas hengissä, alkaa porukan kasaaminen. Karolina opiskelee nykyän collegessa ja käy terapiassa elääkseen sen kanssa, että hänen vanhempansa ovat pahiksia. Molly asuu isoäitinsä kanssa ja nauttii koulunkäynnistä. Kukaan ei varsinaisesti koe enää tarvetta puhaltaa yhteen hiileen, kunnes... niin, kunnes jotain tapahtuu.

Runawaysin juonessa on helppo pysyä mukana, vaikka aiemmat sarjakuvat eivät olisi lainkaan tuttuja. Tämä uusi tarina toimii erinomaisesti jopa niin, ettei koskaan lukisikaan aiempia sarjakuvia. Taustatarinaa on paljon, eikä sitä aina tarvitse avata loputtomiin. Yleensä vihjailu on paljon kiinnostavampaa kuin se, että pääsee oikeasti lukemaan, mitä tapahtui.

Ensimmäinen albumi vasta kokoaa vanhan jengin uudelleen kokoon. Odotan mielenkiinnolla, minkälaisiin seikkailuihin he päätyvät tulevaisuudessa.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Tuhat loistavaa aurinkoa on romaani, josta on puhuttu paljon, mutta joka on jostain syystä jäänyt minulla lukematta. Kirja tuli vastaan erään divarin poistolaarissa eurolla, joten päätin ostaa sen. Kirja jäi lojumaan laukkuni pohjalle, ja kun minulla oli muutaman päivän kuluttua tylsä hetki, aloin lukea sitä. Se imaisi heti mukaansa.

Romaani alkaa siitä, kun äitinsä kanssa asuva Mariam ihailee muualla asuvaa isäänsä. Hän ei ymmärrä, miksi isä ei asu heidän kanssaan ja miksi isä viipyy vierailuillaan vain hetken. Yhtenä päivänä Mariam päättää seurata isäänsä vierailun jälkeen. Hän pääsee todistamaan, että hänen isänsä asuu kaupungissa yltäkylläisyydessä toisen perheensä kanssa.

Pian tämän jälkeen Mariamin äiti kuolee ja Mariamin isä naittaa Mariamin häntä kolmekymmentä vuotta vanhemmalle miehelle. Hetken aikaa Mariam kokee, että hän on saanut elämälleen uuden, miellyttävän suunnan. Hänellä on mies, joka huolehtii hänestä, ja hän pukeutuu burqaan, jonka alla hän kokee olevansa turvassa muiden katseilta. Kun lasta ei kuitenkaan ala kuulua, aviomiehen käytös muuttuu, ja pian Mariam tunnetaan naapurustossa Rashidin vaimona, jota harvoin näkyy.

Samassa naapurustossa asuu myös Laila, joka kasvaa 1980-luvun Afganistanissa, jossa tulevaisuus näyttää kirkkaalta. Kaupungissa asuvat naiset eivät enää käytä huiveja, he voivat opiskella ja tehdä töitä. Laila kasvatetaan tähän maailmaan, jota ei kuitenkaan enää ole 1990-luvulla. Laila päätyy keskelle sotaa, joka vie häneltä melkein kaiken. Rashid astuu hänen elämäänsä ja menee hänen kanssaan naimisiin olosuhteiden pakosta. Laila tutustuu Rashidin toiseen, hiljaiseen vaimoon, ja pikku hiljaa he alkavat ystävystyä.

Tuhat loistavaa aurinkoa on yksi harvoista Lähi-Itään sijoittuvista romaaneista, jonka olen lukenut. Siksi minulla on olo, että en ole kykenevä arvostelemaan tätä romaania erityisen hyvin kontekstissaan. En ole perillä Afganistanin historiasta, joten en pysty sanomaan, kuinka paikkaansa pitäviä jotkut yksityiskohdat ovat. Tätä kirjaa lukiessa minulla oli olo, että minun on vain luettava se ja otettava vastaan kaikki, mitä sillä on tarjota.

Koin romaanin lukemisen kiinnostavksi, sillä se sijoittui aikaan, jolloin olen ollut lapsi ja nuori. Näin uutisissa pätkiä Lähi-Idässä riehuvista sodista, mutta en kunnolla ymmärtänyt niiden merkityksiä. Tuhat loistavaa aurinkoa avasi silmiäni hiukan.

Kerronnallisesti Tuhat loistavaa aurinkoa on sujuva ja hyvin rytmitetty romaani. Se onnistuu pitämään otteessaan ja nostamaan tunteita pinnalle. Lopetus ei ole kovin yllätyksellinen, mutta romaanille sopiva. Se muistuttaa siitä, että joskus elämä on täynnä epäonnekkaita sattumia, eikä sillä oikein voi tehdä mitään. Romaani jää mieleen, eikä ole siis ihme, että siitä kuulee edelleen, kymmenen vuotta suomennoksen ilmestymisen jälkeen.

KHALED HOSSEINI: TUHAT LOISTAVAA AURINKOA

ALKUPERÄINEN NIMI:  A Thousand Splendid Suns

SIVUJA: 395

KUSTANTANUT: Seven, Otava

JULKAISTU: 2007 (suom. 2008) 

SUOMENTANUT: Kristiina Savikurki

MISTÄ MINULLE: Oma ostos divarista

Bloggaamatta jääneitä

Luin kevään ja kesän aikana muutaman kirjan, josta en ole blogannut. Kaikki kirjat ovat joko tieto- tai omaelämäkerrallisia kirjoja, ja niiden lukemisesta on kulunut sen verran aikaa, että terävimmät kommettini ovat pääseet jo unohtumaan. Haluan kuitenkin kirjoittaa niistä jotain, joten kokoan ne tähän yhteen bloggaukseen.

ANTTO TERRA: STOCKMANN YARD. MYYMÄLÄETSIVÄN MUISTELMAT

SIVUJA: 285

KUSTANTANUT: Like
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Stockmann Yard kertoo Helsingin Stockmannin omasta turvallisuuspalvelusta. Antto Terra on työskennellyt alalla pitkään ja on nyt koonnut työuransa käsittämättömimmät jutut yksiin kansiin.

Kirja kertoo monenlaisista tapauksista, joissa myymälästä on yritetty kantaa ulos vaikka minkälaista tavaraa. Varsinaisten myymälävarkauksien lisäksi Terra kertoo yksinkertaisesti typeristä asiakkaista sekä kaikesta muusta, mitä Suomen vanhimmassa tavaratalossa on päässyt tapahtumaan. Keskeinen sijainti Helsingin vilkkaimmalla alueella on antanut mahdollisuuden seurata ikkunasta jos jonkinlaista menoa, ja kuuluisan maineen takia Stockmannilla on pokkuroitu muun muassa suurlähettiläille, musiikoille sekä ulkomaalaisille presidenteille.

Stockmannin sattumukset tarjoaisivat jo riittävästi viihdykettä, mutta todelliseksi viihteeksi tässä kirjassa nousee Antto Terran tyyli kertoa tarinoita. Terra kuvaa tapauksia hyvin värikkäästi, niin että jokainen ihmisryhmä tulee tasapuolisesti asetettua naurunalaiseksi. Terra vaikuttaakin kirjoittajalta, jonka todellinen lahja on pienenkin tapahtuman värikäs kuvailu.

Stockmann Yard oli hauska kesäkirja, jota satuin lukemaan eräällä reissullani Helsingissä. Kirja kertoo, että jokainen ihmisryhmä on kykenevä rikokseen (paitsi papit) ja että joskus niinkin pieni asia kuin kahdeksan euron sushiannos Stockmannin Herkussa voi johtaa massiivisiin operaatioihin. Suosittelen lukemaan, jos koet kaipaasi hauskoja tarinoita, joita kertoa sitten eteenpäin illanistujaisissa.

HANNAH WITTON: DOING IT! LET'S TALK ABOUT SEX

SIVUJA: 319

KIELI: Englanti

KUSTANTANUT: Wren & Rock

JULKAISTU: 2017

MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Hannah Witton on englantilainen Youtuber, joka on viime aikoina noussut suosituksi muun muassa The Hormone Diaries -sarjallaan, jossa hän dokumentoi elämäänsä pillereiden lopettamisen jälkeen. Tämän lisäksi Witton sairastaa suolistosairautta, jonka seurauksena hänellä on suoliavanne ja hän puhuu siitä paljon, varsinkin siitä, kuinka se vaikuttaa hänen seksielämäänsä.

Ennen sairautensa pahenemista Witton oli jo hyvin avoin seksuaalikasvattaja omalla kanavallaan, ja siitä tämäkin kirja kertoo. Doing it! on hyvin perinteinen opaskirja, jossa käydään läpi kaikki perusasiat, joita jokaisen nyt suunnilleen pitäisi tietää. Hannah Witton sanoo kirjoittaneensa tämän kirjan, sillä hänen kotimaansa koulujen seksuaalikasvatus on erittäin pintapuolista ja keskittyy vain sukupuolitautien ja raskauden ehkäisyyn.

Perusoppaana tämä kirja toimiikin hyvin. Minulle tämä oli hiukan tylsä teos, sillä en ole enää teini-ikäinen, joten lähes koko kirjan sisältö oli minulle jo tuttua asiaa. Oli kuitenkin kiinnostavaa lukea, mitä Witton haluaa opettaa. Mielestäni hän tekee sen hyvin ja monipuolisesti, ja silloin kun hänellä itsellään ei ole tietoa jostain erityisesä aiheesta, hän on kutsunut jonkun toisen kirjoittamaan siitä.

MELANIE MURPHY: FULLY FUNCTIONING HUMAN (ALMOST). LIVING IN AN ONLINE/OFFLINE WORLD

SIVUJA: 310

KIELI: Englanti

KUSTANTANUT: Hatchette Books Ireland

JULKAISTU: 2017

MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Youtube-linjalla jatketaan. Melanie Murphy on irlantilainen Youtuber, joka on tunnettu muun muassa akne-, ihonhoito, meikki- ja ruokavideoistaan. Lisäksi hän kuvaa videoita yhdessä noin kymmenen vuotta nuoremman siskonsa Jessie B:n kanssa. Murphy puhuu paljon mielenterveyden puolesta.

Fully Functionin Human (Almost) on hänen osittain omaelämäkerrallinen esikoiskirjansa, jossa hän jakaa ohjeita siitä, miten elää mahdollisimman tasapainoista elämää. Kirjassaan hän käsittelee ihmissuhteita, ulkonäköpaineita, syömishäiriötä, aknea, seksuaalisuutta sekä internet-kuuluisuutta. 

Youtubereiden omaelämäkerralliset elämänopaskirjat tuntuvat olevan jo oma genrensä. En ole ihan varma, mitä mieltä olen niistä. Uskon, että nämä kirjat palvelevat hyvin sellaisia lukijoita, jotka jo valmiiksi katsovat kyseisen henkilön Youtuberin videoita. En tiedä, kuinka hyvin nämä kirjat myyvät muun kirjallisuuden joukossa. Ostaako joku näitä kirjoja kirjakaupassa vain koska ne vaikuttavat kiinnostavilta? Suomesta näitä on vaikea löytää mistään, joten päätyäkseen lukemaan näitä kirjoja, ne pitää tietää ja osata tilata netin kautta.

Pidän omaelämäkerroista, sillä niiden kautta pääsen lukemaan erilaisten ihmisten mielenkiintoisista vaiheista. Muun muassa Felicia Dayn elämäkerta You're Never Weird on the Internet (Almost) oli mieleenpainuva lukukokemus. Se oli puhdas elämäkerta, johon ei ollut sisällytetty suuria elämänohjeita. Melanie Murphyn ja muiden omaelämäkerrallisten opasteosten lukeminen on hämmentävää, sillä en tiedä, miten niitä pitäisi lukea. 

Osittain koen myös, etten ole kohdeyleisöä. Youtubereiden elämäkerrat tuntuvat olevan suunnattu kyseisen henkilön yleisölle, jonka jostain syystä odotetaan aina olevan nuorempi kuin itse Youtuber. Olen kyllä hiukan nuorempi kuin Melanie Murphy (hän on syntynyt 1989, minä 1992), mutta en enää ole teini-ikäinen, jolle hänen kirjansa tuntuu olevan suunnattu. Sama ongelma minulla aikoinaan oli Carrie Hope Fletcherin (syntynyt 1992) All I Know Now'n kanssa.

Carrie Hope Fletcher siirtyi omaelämäkerrallisen esikoisteoksensa jälkeen kirjoittamaan romaaneja, joita hän on julkaissut jo kolme kappaletta. Melanie Murphykin on puhunut kanavallaan tulevasta romaanistaan. Kenties kustantamot haluavat ensiksi testauttaa, ovatko Youtuberit kykeneväisiä kirjoittamaan, ennen kun alkavat työstää heidän kanssaan romaania.

Anu Holopainen: Sydänhengitystä

Anu Holopaisen ensimmäinen realistinen nuortenromaani Sydänhengitystä kertoo siitä, kun Tiira tulee odottamatta raskaaksi. Raskaus ei sovi Tiiran suunnitelmiin lainkaan. Hän haaveilee sukellusretkistä ja meribiologiasta, ei jokelluksesta ja pienistä varpaista. Ratkaisu on Tiiralle selvä. Hän haluaa raskaudenkeskeytyksen ja sellaisen hän hankkii, vaikka läheiset esittävät hyvin monenlaisia mielipiteitä asiasta.

Sydänhengistystä on juoneltaan melko yksinkertainen ja yllätyksetön kirja. Tiira on niin varma siitä mitä haluaa, että alusta saakka on selvää, että sen Tiira myös saa. Kahdessasadassa sivussa ei millään ehtisi tapahtua uskottavaa kehitystä, joka johtaisi siihen, että Tiira päättäisikin pitää lapsen. 

Romaanin päätarkoitus ei taidakaan olla tarina, joka pursuaisi meheviä käänteitä. Kutsuisin tätä pikemminkin niin sanotuksi tirkistelykirjaksi: tarina dokumentoi, mitä tapahtuu, kun nuori nainen haluaa raskaudenkeskeytyksen. Kaikki kerrotaan raskauden alkuhetkestä jokaiseen lääkärikäyntiin. Loppu huipentuu pitkään veriseen kohtaukseen, jossa yksityiskohtia ei kaunistella.

Holopainen kirjoittaa aiemmasta tuotannostaan tutulla tyylillä, joka on helppolukuista ja koukuttavaa. Sivut kääntyvät nopeasti ja kirjan ahmaisee hetkessä. Suosittelenkin tätä kirjaa erityisesti yläkouluikäisten lukemistoon. Yläkoululaisille pitäisi olla tarjolla mahdollisimman monipuolista kirjallisuutta, ja tällainen aihe on taatusti sellainen, joka kiinnostaisi. Nopealukuisuus on ehdottomasti ahmimisikäiselle lukijalle plussaa.

Omilta yläkouluajoilta muistan sen, että kaikki vähänkin "kielletty" kiinnosti. Luimme kavereiden kanssa kaiken mahdollisen, jossa mainittiin päihteiden käyttö tai teiniraskaus. Usein teiniraskaudet kuitenkin päätyivät teiniäitiyteen, joka sekin toki teinilukijaa kiinnosti. En kuitenkaan ole ennen törmännyt nuortenkirjaan, joka kertoo toisesta vaihtoehdosta. Holopainen itsekin mainitsi asian Hel-YA-tapahtumassa. Hän kertoi ärsyyntyneensä siitä, kuinka jokaisessa TV-sarjassa kyllä piipahdetaan aborttiklinikalla, mutta tullaan viime hetkellä toisiin aatoksiin. Holopainen kertoi halunneensa kirjoittaa tarinan naisesta, joka ei tule toisiin aatoksiin.

ANU HOLOPAINEN: SYDÄNHENGITYSTÄ

SIVUJA: 228

KUSTANTANUT: Karisto
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Maria Turtschaninoff: Anaché

Maria Turtschaninoffin Anaché oli ainoa Turtschaninoffin suomennetuista romaaneista, joita en ollut lukenut ennen Turun Finnconia, jossa Turtschaninoff oli kunniavieraana. Aloitin romaanin lukemisen, mutta Finnconin järjestely vei aikaa ja ehdin palata romaanin pariin vasta tapahtuman jälkeen.

Mutta minkälainen romaani Anaché onkaan! Olen istunut tämän bloggauksen päällä monta kuukautta, sillä en tiedä, mitä kirjoittaisin. Anaché oli järisyttävä lukukokemus. Välittömästi lukemisen jälkeen tein Facebook-päivityksen, jossa ylistin Anachéa. Nykyään törmään harvoin romaaneihin, jotka oikeasti onnistuvat vaikuttamaan minuun voimakkaasti. Anaché imi minut mukaansa ja lumosi täysin. Kun luin viimeiset sanat, itkin. Tiesin lukeneeni jotain hienoa ja tiesin, että kuluisi pitkä aika, ennen kun lukisin uudestaan jotain niin hienoa. 

Lähtöasetelma Anachélle ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Se kertoo mieskeskeisessä paimentolaisyhteisössä asuvasta Anaché-nimisestä tytöstä, jolla on hiukan vaikeuksia asettua tytön ja myöhemmin naisen rooliin. Onhan näitä luettu - poikatyttöjä, jotka taistelevat sukupuolinormeja vastaan.

Anaché kuitenkin menee vielä pidemmälle. Se kertoo mahtipontisesti Anaché-nimisestä hahmosta, joka muuttaa koko yhteisöä. Kirjaa lukiessa tuli olo, että todisti myytin syntymistä.

En halua kertoa paljon juonesta. Tarina lähtee liikkeelle siitä, kun Anaché on pieni tyttö ja oppii veljeltään Heorilta paljon asioita, joita ei yleensä pienille tytöille opeteta. Ensimmäisissä luvuissa tutustutaan paimentolaisheimon tapohin, mutta sen jälkeen kaikki alkaa mennä toisin. Heimoyhteisössä tapahtuu muutoksia, jotka eivät ole koko maailmankaikkeuden tasapainoa ylläpitävien jumalten mieleen. Tasapaino järkkyy, mutta vaikutusvaltaiset ihmiset eivät ole valmiita näkemään, mikä sen on aiheuttanut. Kaikkeen liittyy myös Anaché, jolla on vielä monta kasvuvuotta edessään, ennen kun hän voi auttaa.

Turtschaninoffin kirjoja kuvaillaan usein feministisiksi, ja sellainen tämäkin kirja on. Feministisyyden lisäksi Anaché ottaa voimakkaasti kantaa luonnonsuojeluun. Ympäristöteemat ovat tänä päivänä ajankohtaisempia kuin koskaan, ja fantasian keinoin pystytäänkin kertomaan yksi tarina siitä, mitä voi seurata, jos luontoa ei kuunnella.

Minusta on ihmeellistä, ettei tätä kirjaa nosteta useammin esille. Ehkei kovin moni ole löytänyt tätä? Olisi kyllä aika löytää! Mitä olen blogimaailmaa lukenut, se on kolahtanut moneen aikuiseen lukijaan, vaikka onkin ulkoasultaan nuortenkirjamainen. Tarina toimii nuorille lukijoille, joita saattaa kenties kiinnostaa enemmän juoni kuin symboliikka, mutta tarina tarjoaa jotain syvempää myös vanhemmille lukijoille. Juuri tällaisista nuortenkirjoista pidän. 

Luin Anachéa Alankomaissa, Maastrichtissa.

MARIA TURTSCHANINOFF: ANACHÉ

ALKUPERÄINEN NIMI:  Anaché. Myten från akkade

SIVUJA: 516 (+ liitteet)

KUSTANTANUT: Tammi

JULKAISTU: 2012 (suom. 2012) 

SUOMENTANUT: Marja Kyrö

MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Aino on aina ollut kiltti tyttö, joka tekee kaiken mitä sanotaan. Hän ei heittäydy vaikeaksi edes silloin, kun poika, jota hän hädin tuskin tuntee, kosii häntä. Hän suostuu kosintaan, sillä niin kuuluu tehdä.

Aino elää tiukasti uskonnollisessa yhteisössä, jossa tytöt ovat aina tyttäriä, vaimoja ja äitejä. Eivät koskaan naisia. Pienestä asti hänet on opetettu pukeutumaan peittävästi ja olemaan hiljaa. Uskonnollinen yhteisö tarjoaa turvaverkon, johon nojata, mutta mitä tapahtuu silloin, jos haluaakin jotain, mitä yhteisö ei yksilöltä odota?

Essi Ihonen esikoisromaani Ainoa taivas kertoo siitä, kuinka 17-vuotias Aino ottaa ensimmäiset askeleet kohti itsenäisyyttä. Ainon haaveet eivät ole kummoisia. Hän haluaisi opiskella lukion jälkeen opettajaksi ja odottaa vielä hetken, ennen kun menee naimisiin. Mutta kun yksi poika kiinnittää häneen huomionsa, on Ainon suostuttava kosintaan.

Aluksi kosinta kiehtoo Ainoa. Joku on kiinnostunut hänestä, hiirulaisesta! Samalla häntä alkaa kaduttaa. Antaisiko sulhanen hänen opiskella? Entä jos sulhanen ei halua käyttää ehkäisyä ja Aino tulee raskaaksi kerran vuodessa seuraavat kaksikymmentä vuotta?

Ainoa taivas on nuortenkirja, jollaista en ole ennen lukenut. Olen lukenut lukuisia romaaneja, jotka kertovat nuorista naisista, jotka haluavat opiskella, itsenäistyä ja välttää liian nuorena solmitun avioliiton. Usein nämä romaanit sijoittuvat historialliseen tai fantastiseen kontekstiin, jolloin pystyn etäännyttämään tarinan nykypäivästä. Nykylukijana minulla on vahva luottamus, että tarinan sankaritar voittaa vaikeudet ja saa haluamansa elämän.

Tämän kirjan kohdalla en ollut niin varma. Ainoa taivas sijoittuu nykypäivään, 2010-luvun Suomeen. Pystyn tunnistamaan siitä monia yksityiskohtia, joista olen kuullut esimerkiksi lestadiolaisuudesta eronneilta tuttaviltani. Ainoa taivas ahdisti, sillä tiesin, että tällaista elämää elätään joka päivä. Tiesin, että siinä esitetyt vaikeudet ovat todellisia vaikeuksia, ja tiesin, että niistä vaikeuksista on joskus hyvin vaikea päästä yli.

Ainoa taivas on hyvin kirjoitettu romaani. Sen luvut ovat lyhyitä ja juoni etenee reippaasti. Uskon, että tämä romaani voisi olla hyvää luettavaa monille yläasteikäisille, jotka ovat vähän kiinnostuneet lukemisesta, mutta jotka eivät vielä ole törmänneet tarpeeksi imaisevaan romaaniin. Ainoa taivas on romaani, joka voi avartaa sellaisen nuoren maailmankatsomusta, joka ei itse ole kosketuksissa tiukan uskonnollisen yhteisön kanssa. Romaani voi antaa myös vertaistukea sellaiselle nuorelle, joka itse kamppailee samojen ongelmien kanssa kuin Aino. Romaani tarjoaa myös pureskeltavaa aikuiselle lukijalle - mitä me aikuiset voisimme tehdä, että nuoret pääsisivät kasvamaan sekä henkisesti että fyysisesti turvallisessa ympäristössä? 

ESSI IHONEN: AINOA TAIVAS

SIVUJA: 233

KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Helsingin kirjamessut: lippuarvonta!

Kuva: Helsingin kirjamessut

Olen menossa tänä vuonna Helsingin kirjamessuille kirjabloggaajana. Sain Helsingin kirjamessuilta myös kaksi ilmaislippua, jotka voin arpoa lukijoideni kanssa. 

Arvon siis kaksi (2) kirjamessulippua. Yksi lippu oikeuttaa pääsyn messuille yhtenä päivänä. Lipun voi käyttää minä messupäivänä tahansa. Arvon yhteensä kaksi voittajaa. Liput ovat sähköisiä, joten liput toimitetaan voiton jälkeen sähköpostitse voittajille.

Säännöt:

• Osallistu kommentoimalla tähän postaukseen.
• Kirjoita kommenttiin toimiva sähköpostiosoite sekä kerro, mitä odotat messuilta.
• Osallistua saa, vaikka et olisi blogin lukija. Riittää, että kommentoit.
• Muun sosiaalisen median osallistumisia ei lasketa. (Esim. Twitter tai Facebook.) Huomioin vain tämän postauksen kommentit.
• Voittajat arvotaan sunnuntaina 21.10. klo 18. Osallistua saa siihen saakka.
• Voittajille ilmoitetaan voitosta kommentissa annettuun sähköpostiin.

Arvonta suoritetaan random number generatorilla niin, että lasken montako osallistujaa on ja arvon sen mukaan satunnaisen numeron. Kommenttiketjun ylin numero on numero 1, sitä seuraava numero 1 ja niin edelleen. Jos arvon esimerkiksi numeron 3, kolmannen kommentin jättänyt voittaa lipun. Jos sama henkilö on kommentoinut useamman kerran, vain ensimmäinen kommentti huomioidaan laskussa. Suoritan arvonnan kaksi kertaa. Jos toisella kerralla tulee sama numero kuin edellisellä kerralla, sama henkilö ei voita kahta lippua, vaan arvon toisen lipun uudestaan.

Arpaonnea!
_____________________________________

Arvonta on nyt suoritettu.
Voittajiksi tulivat numerot 2 ja 11, eli Kirsi ja - (kinuski29). Heille on laitettu sähköpostia.

Turun kirjamessut 2018

Aloitan tämän vuoden Turun kirjamessujen koosteen sillä, mitä kirjoja ostin.

En ostanut paljon. Hiukan ennen messuja vilkuilin viime vuoden kirjamessupostaustani ja huomasin harmikseni, että kaikista kuudesta silloin ostamastani kirjasta en ole vieläkään lukenut yhtään. Yhden (Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historian), olen aloittanut. 

Minua turhautti. Miksi käytän rahaani kirjoihin, joita en lue? Päätin, että näiltä kirjamessuilta ostan vain ne kirjat, jotka todella haluan kirjahyllyyni ja jotka haluan lukea mahdollisimman pian. (Eli ennen joulukuun loppua.) 

Näiksi kahdeksi kirjaksi valikoituivat: 

Maria Turtschaninoff: Maresin voima 

Turtschaninoff kirjoittaa juuri sitä, mistä minä halua lukea. Olen pitänyt hänen kaikista kirjoistaan. Viime kesänä luin hänen romaaninsa Anachén, josta en ole vielä blogannut, sillä huima lukukokemus vaatii toipumisajan, jonka jälkeen vasta kirjasta voi kirjoittaa mitenkään fiksusti. Odotuksen Maresin voimaan ovat korkealla. 

Shimo Suntila: Kirja tulee kirjan luo 

Suntilan kolman kirja kertoo Bibliofiilistä, joka joutuu jos jonkinlaisiin seikkailuihin kartuttaessaan kirjastoaan. Kirja tulee kirjan luo on jokseenkin omaelämäkerrallinen tai ainakin tosielämästä inspiroitunut, tosin fiktiivisten lisäysten maustama kokoelma.

Kaksi kirjaa on hyvä määrä. On niitä kirjoja tullut vuoden aikana muuten jo ostettua.

Ostosten lisäksi tässä bloggauksesa kerron:

• Kirjabloggaajien paneelista
• Muusta ohjelmasta, jota seurasin
• Shimo Suntilan kirjajulkkareista

Perjantai

Olin jälleen kerran messuilla Turun Science Fiction Seuran kautta. Kuten tavallista, meillä oli siellä oma osasto, Scifi ja fantasia Turussa. Tänä vuonna osasto sijaitsi A-hallissa Suomen Nuorisokirjailijat ry:n osaston vieressä. Osastot toimivat hyvin yhteen - huomasin, että usein jommalle kummalle osastolle eksynyt kävijä piipahti myös toisessa.

Perjantaina vietin suurimman osan messuista osastollamme päivystämässä. Perjantai on siitä mukava päivä, että siellä on koululaisia, jotka tuntuvat tykkäävän osastostamme. Muutama uusi jäsenkin liittyi.

Anna Amnellin tuotantoa.

Ainoaksi ohjelmaksi tälle päivälle sattui Anna Amnellin haastattelu. Anna Amnell on kirjoittanut nuortenkirjoja, joita muistan lukeneeni yläasteikäisenä, kun innostuin historiallisista nuortenkirjoista. muun muassa Kyynärän mittainen tyttö tuli luettua.

Amnell on jo iäkäs kirjailija, syntynyt vuonna 1938. Olikin ilo huomata, että hän on julkaissut uuden kirjan. Uusi, aikuisille suunnattu salapoliisikirja Vakoilijoita pikkukaupungissa sijoittuu 1950-luvun Suomeen. Amnell kertoili haastattelussa tarinoita omista muistoistaan 50-luvusta sekä siitä, kuinka menneisyyteen sijoittuva tarina kertoo aina myös jotain nykypäivästä. Hänen romaaninsa päähenkilö on esimerkiksi pakolaisvanhempien lapsi.

Lauantai

Messupäivä valkeni kauniin syksyisenä. Selviydyin messualueelle, missä ehdin seurata pätkän Mauri Kunnaksen haastattelua juuri ennen oman päivystysvuoroni alkamista. Mauri Kunnaksen elämäkerta Minä, Mauri Kunnas on juuri julkaistu. Haastattelussa Kunnas kertoili asenteestaan piirtämiseen. Onko se työtä vai ei? Hän on suhtautunut piirtämiseen aina työnä. Valmistumisensa jälkeen hän kuulemma mietti tarkkaan, kuinka paljon hänen on tienattava, jotta tulee toimeen, ja piirsi sitten sen verran.

Kipinän lastenkirjan piirtämiseen Kunnakselle kuulemma antoivat 70-luvun pelkistetyt, taiteelliset lastenkirjat. Haastattelussa hän kertoi todenneensa, että tuollaisen lastenkirjanhan piirtäisi yhdeksässä tunnissa. Helppoa rahaa! Todellisuudessa kirjaprojektissa meni monta kuukautta eikä tulos ollut lainkaan niin pelkistetty. Richard Scarryn yksityiskohtainen tyyli inspiroi häntä.

Mauri Kunnas (oik), haastattelijana Marko Gustafsson.

Rahan korruptoimat kirjabloggaajat

Hoidin päivystysvuoroni, minkä jälkeen suuntasinkin kuuntelemaan paneelia kirjabloggaajista.

Paneelin nimi oli Blogikeskustelu: rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia. Keskustelu perustui internetissä viime aikoina julkaistuihin kirjoituksiin, jossa väitettiin, että kustantamot maksaavat bloggaajille suuria summia siitä, että kirja mainitaan bloggaajien blogeissa. Kirjabloggaajat riensivät välittömästi puolustamaan omaa epäkaupallisuuttaan. Kirsin kirjanurkka  jopa julkaisi kirjabloggaamisen tuloista ja menoista kiinnostavan kirjoituksen.

Myöhemmin on korjattu, että nämä hyvin tienaavat bloggaajat ovat pikemminkin muoti- ja life style -bloggaajia eivätkä suinkaan kirjabloggaajia. Väitteessä voi siis olla jotain perääkin - erittäin suositut muotiblogit taatusti keräävät suuria summia sponsoreiden kautta. Kirjabloggaajat olivatkin hämmentyneitä, miksi meidän blogeihin liitetään raha. Kirjallisuusalahan on tunnetusti heikosti tuottavaa toimintaa.

Ilmeisesti joku alkuvuoden rahakeskustelussa jäi vaivaavaan, joten sitä jatkettiin Turun kirjamessuilla. Salissa oli paljon väkeä, vaikka ohjelmanumero pidettiin toisen kerroksen huoneissa, jotka tuntuvat vetävän huonosti yleisöä.

Paikalla puhumassa olivat Arja Korhonen blogistaan Kulttuuri kukoistaa, Kirsi Hietanen blogistaan Kirsin kirjanurkka, Tuija Takala blogistaan Kulttuuripohdintoja, Tuomas Aitonurmi blogistaan Tekstiluola, Jonna Tapanainen podcastista Sivumennen sekä kirjailija Pajtim Statovci. Keskustelua veti Airi Vilhunen blogista Kirsin Book Club.

Keskustelu varsinaisesta rahasta jäi vähäiseksi, sillä kaikki bloggaajat olivat yksimielisiä siitä, ettei raha vaikuta heidän arvosteluihinsa. Jokainen myönsi saaneensa joskus arvostelukappaleen tai olleensa kustantamon järjestämässä tilaisuudessa, jossa oli nauttinut lasillisen shampanjaa. Yksi lasi kuohuvaa vaikuttaa kuitenkin hyvin vähän itse bloggauksen sisältöön.

Ainoastaan Jonna Tapanaisen podcast saa pienen palkkion per jakso, mutta Tapanaisen mukaan hän ja hänen ystävänsä aloittivat podcastin teon ilman palkkioita. Myöhemmin RadioPlay otti heihin yhteyttä ja pyysi, voisiko podcastin siirtää heidän sivustolleen. RadioPlay ei sanele podcastin sisältöä millään lailla.

Mielestäni mielenkiintoista paneelissa oli pieni tiedonmurunen kustantamon puolelta. Paneelin vetäjä Airi Vilhunen oli ottanut yhteyttä erääseen suomalaiseen kustantamoon ja kysynyt, maksaavatko he koskaan kirjabloggaajille. Kustantamon mukaan he ovat maksaneet joistain tietokirja-arvosteluista sekä jonkin verran lifestyle-bloggaajille. Yleensä kustantamot (tai ainakin tämä kustantamo) suhtautuvat blogeihin kuin mihin tahansa mediaan: mediasta voidaan ostaa mainostilaa, ja se perustuu median lukija- tai painosmääriin, muuten kustantamon lähettävät arvostelukappaleita ja odotetaan, että media huolehtii itse oman sisältönsä tuottamisesta.

Kirjabloggaajat kirjoittavat kirjoista jo valmiiksi, joten miksi meille tarvitsisi maksaa? Teemme sen ilmaiseksi. Sen sijaan suositut, vähän kirjoista kirjoittavat bloggaajat tarvitsevat rahallisen kannustumen kirjasisällön tuottamiseen. Näinkö on?

Paneeli oli hyvin järjestetty. Vetäjä oli suunnitellut kysymykset mielenkiintoisiksi ja tehnyt taustatutkimusta aiheeseen. Bloggaajat (ja kirjailija) olivat hekin valmistautuneet vastauksiinsa. Vastaukset olivat informatiivia - paneeliin varattu aika käytettiin tehokkaasti.

Väite siitä, että kirjabloggaajat lahjotaan bloggaamaan kirjoista, on minun mielestäni aika huvittava. Kirjablogjien lukijatilastot eivät huido missään huimissa lukemissa verrattuna oikeasti kuuluisiin bloggaajiin. Ainoa, jonka aika varmasti uskon saaneen rahaa kirja-arvosteluista sosiaalisessa mediassa, on Tubettaja Mansikka. Ovatko ne rahavirrat sitten YouTuben puolella?

Tililleni ei ole siirtynyt yhtään euroa kirjablogini kautta. Olen saanut arvostelukappaleita, ilmaislippuja sekä kerran kolmen ruokalajin lounaan ja shampanjaa. Blogini sähköpostiin tulee huomattavasti enemmän arvostelukappaletarjouksia kuin pystyn ottamaan vastaan. Saatan hyödyntää blogiani sellaisissa tilanteissa, joissa haluan osallistua tapahtumaan, johon on pääsylippu. Vaikka saisin lipun blogini avulla, maksan silti itse matkani ja ruokani, sillä useimmat tapahtumat ovat Helsingissä. Rahallisesti olen blogini kohdalla taatusti miinuksella. Olenko oikeastaan tyhmä, kun teen tätä ilmaiseksi?

Kirja tulee kirjan luo -julkkarit

Roskakirjailija ja bibliofiili Shimo Suntila piti kolmannen kirjansa julkistamistilaisuuden Turun kirjamessujen yhteydessä. Julkkarit pidettiin Mimesiksellä, eli Turun yliopiston Sirkkala-kasarmin keltaisessa vanhassa puutalossa. Virallisesti tapahtuman isännöi kotimaisen kirjallisuuden ainejärstö Muusa ry.

Juhlakalut pöydällä.

Kirjanjulkistamistilaisuudessa julkaistiin Suntilan teoksen lisäksi Dare Talvitien Valkea liekki (Näkymätön piiri 1). Molemmat ovat Kuoriaskirjojen kustantamia.

Suntilan teoksesta kerroinkin jo aiemmin. Julkkareissa Suntilaa haastatteli Boris Hurtta. Haastattelussa kävi ilmi, että Hurtta on koko teoksen takana. Hän oli lyönyt Suntilan kanssa vetoa eräästä hyvin harvinaisesta kirjasta, että Suntila julkaisee vuoden sisällä vedonlyönnistä kokonaisen kirjan eikä mitään novellinnäperrystä jossain antologiassa. Koska Suntila halusi sen kirjan, oli hänen kirjoitettava oma.

Suntila taas haastatteli Dare Talvitietä. Haastattelussa ilmeni, että sekä Suntila että Kuoriaskirjojen omistaja Tuomas Saloranta olivat lukeneet Talvitien romaanikäsikirjoituksen lähes yhdeltä istumalta. Talvitie myös kertoi, että hänen esikoisromaaninsa on suurelta osin inspiroiutunut hänen ystäviensa kautta, ja hän on vain toiminut ideoiden kirjurina. Hänen romaaninsa sijoittuu Turkuun ja se pyrkii olemaan mahdollisimman todenmukainen. (Joskus tietyistä yliluonnollisista seikoista voidaan olla monta mieltä.)

Tilaisuus oli mukavan rento illanvietto kirjamessujen hulinan keskellä. Sunnuntain messupäivä muistutteli olemassaoloaan, joten kovin villiksi ei kehdannut riehaantua. Tuli kyllä tanssittua muun muassa Daruden Sandstormin ja Rachel Bloomin Fuck Me, Ray Bradburyn tahtiin.

Shimo Suntila sanoo, että olen Se arkkibloggari.
Vastaväitteitä ei oteta vastaan.

Sunnuntai

Sunnuntaiaamu valkeni hätäviestiin: osastoltamme on maito lopussa! Koska minä olin vielä kotona, riensin auttamaan. Tästä on tullut melkein perinnen. Tuntuu, että joka kirjamessuilla täydennän osastomme maitovaroja odottamattomasti.

Sunnuntai meni käytännössä kirjailijoiden kanssa jutellessa. Osastollemme oli järkätty kaffeeklatscheja, eli rentoja keskustelutilaisuuksia kirjailijoiden ja muiden tekijöiden kanssa. Päivän aikana tuli juteltua muun muassa Johanna Sinisalon (uutuus Renaten tarina), Timo Vuorensolan (Iron Skyn ohaaja), J. S. Meresmaan (uutuus Hämäränsäteet), Magdalena Hain (uutuus Kolmas sisar), Heikkö Kännön (uutuus Sömnö, aiempi teos Mehiläistie) sekä O. E. Lönnbergin (Langanpäitä) kanssa.

(Lauantaina muuten oli Anne Leinosen ja Terhi Tarkiaisen kaffeeklatsch. Juttelin siellä Tarkiaisen kanssa hänen uutuusromaanistaan Pure mua. Tarkiainen kertoi siitä, miten oli saanut kirjansa julkaistuksi ja minkälainen prosessi romaanin kirjoittaminen oli ollut. Kuulemma kaksi suurta kustantamoa oli kiinnostunut hänen teoksestaan, mutta toinen oli halukas julkaisemaan kirjan sille sopivana ajankohtana. Romaanissa mainitaan vuoden 1918 tapahtumat, joten syksy 2018 oli hyvä julkaisuajankohta. Pure mua on Tarkiaisen esikoisromaani. Tänä vuonna Tarkiainen sijoittui myös Atoroxissa kolmanneksi novellillaan Muistot putoilevat meistä.)

Yhtäkkiä messut olivatkin ohi. En ollut etukäteen perehtynyt ohjelmaan, sillä olen edelleen sitä mieltä, että Turun kirjamessujen sivuilla ohjelma on erittäin epäsevästi ilmaistu. Kuljeskelin messuilla ja törmäsin kiinostaviin haastatteluihin. Kuuntelin muun muassa pätkät Maria Veitolan, Anne Leinosen ja Jani Toivolan haastatteluista.

Messuostoksiin kuuluiu messujäätelö.

Tänä vuonna messuilta päällimmäiseksi jäi mieleen ajatus siitä, että kirjallisuus avartaa mieltä. Kun kuuntelin haastatteluita, kuuntelin tarkkaan, mitä haastateltavat, kirjailijat, sanoivat. Moni puhui siitä, kuinka tärkeää on kuunnella toisia ja ymmärtää heitä. Uskon, että kirjallisuutta lukemalla oppii samaistumaan monenlaisten ihmisten elämään, mikä taas auttaa kuuntelussa ja ymmärtämisessä. Uskon, että kirjallisuutta lukemalla voi kasvaa avarakatseiseksi, itsenäisesti ajattelevaksi ihmiseksi, joka ei ole helposti karismaattisten puhujien vietävissä. Tänä päivänä kyky ymmärtää toisia ja kyky suhtautua kuulemaansa kriittisesti on elintärkeää.

Pieniä juttuja kirjamessuilta:

Ruokamessujen puolelta mukaan lähti
alkoholitonta roseeviiniä.

• Ruokamessut. Kun alkaa huikoa, voi kiertää alueen läpi. 
• Ruokamessujen viimeiset hetken. Siinä vaiheessa näytteilleasettajat haluavat eroon kaikesta, mitä eivät jaksa kantaa takaisin. Tänä vuonna palasin messuilta monen sipispussin kanssa.
• Nuudelieväät. Osastoltamme saa teetä, eli kuumaa vettä. Olen jo monena vuonna säästänyt rahaa nauttimalla lounaaksi ravitsevan annoksen kuppinuudeleita.
• Arvonnat. Osallistuin taas noin miljoonaan.
• Kuuluisuuden henkilöitä joka puolella. Yhdessä vaiheessa seisoin Jari Tervon lähellä messukeskuksen ulkopuolella samalla kun Tervo tupakoi, toisella hetkellä olin narikkajonossa Rosa Liksomin kanssa.

Lumberjanes Vol. 7: A Bird's-Eye View

Nimesin Lumberjanesit vuoden 2017 ilahduttavimmaksi sarjakuvalöydöksi. Heti tämän ilahtumisen jälkeen sarjassa tapahtui outo laadun notkahdus, joka horjuttu uskoani näihin sarjakuviin. Päätin antaa Lumberjaneseille vielä yhden mahdollisuuden. Laitoin seuraavan osan kirjastoon varaukseen, ja usean kuukauden odottelun jälkeen varaus oli viimein noudettavana.

Lumberjanes on toistaiseksi jatkuva sarjakuva, joka kertoo partiolaistytöistä. Viisi noin yläasteikäistä tyttöä, Jo, Mallory, April, Ripley, Molly, viettävät kesäänsä Miss Quinzella Thiskwin Penniquiqul Thistle Crumpet's leirillä. He asustavat Roanoke-mökissä. Heidän ryhmänjohtajansa on teini-ikäinen Jen, joka saa ennenaikaisia harmaita hiuksia siitä, että hänen hoidokkinsa ovat jatkuvasti tekemisissä kaikenlaisen kumman kanssa. Leiri vetää puoleensa kaikenlaista kummallista. Aiemmissa osissa on nähnyt muun muassa aikavääristymiä, kolmisilmäisiä kettuja, karhuksi muuttuva vanha nainen, merenneitoja sekä kreikkailaisia jumalia.

Seitsemäs albumi, joka kattaa luvut 25–28, keskittyvät siihen, kuinka partioon saapuu arvovaltaisia tarkastajia. He eivät edes ehdi astua autosta ulos, kun jättimäinen lintu kappaa auton ja lentää se mukanaan horisonttiin.

Roanoke-mökin asukkaan lähtevät yhdessä Jenin sekä Zodiac-mökin Hesin kanssa pelastusretkelle. Mukana on myös poikien partioleiristä tyttöjen seuraan eksynyt Barney.

Edellisessä sarjakuvassa Ripley loi tyhjästä suuren joukon kissanpentuja. Nyt kissanpennut ovat valloittaneet leirin, ja kaiken kukkuraksi kissanpennuilla näyttää olevan yliluonnollisia voimia. Barney tajuaa, että kissoja voisi hyödyntää pelastusretkellä, joten niin tehdään. Erilaisia levitaatio-lasersilmä-teleporttausominaisuuksia hyödynnetäänkin matkan varrella hyvin mielikuvituksellisin keinoin.

Muutaman edellisen sarjakuvan kehno laatu näyttää olleen poikkeus. Tämä albumi nimittäin veti mukaansa ja onnistui viihdyttämään ja yllättämään. Juuri tällaisesta Lumberjanesista pidän. Mikään ei ole mahdotonta, ja jos joku vaikuttaa mahdottomalta, siitäkin selvitään ystävyyden voimalla. Tämän albumin rohkaisemana päätän vielä jatkaa sarjan lukemista. Pistin heti kaksi seuraavaa albumia varaukseen.

LUMBERJANES VOL. 7: A BIRD'S-EYE VIEW

TEKIJÄTIIMI: Shannon Watters, Noelle Stevenson, Kat Leyh, Carey Pietsch, Maarta Laiho, Ayme Sotuyo

SIVUJA: 112

KIELI: Englanti

KUSTANTANUT: BOOM! Box

JULKAISTU: 2017

MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Tommi Kinnunen: Pintti

Pintti tarkoitti minulle ennen pelkästään erästä juoman tilavuuden mittaa. Nyt kuitenkin tiedän, että se tarkoittaa myös pieleen mennyttä lasia, joka murskataan pieniksi palasiksi ja jota sulatetaan uuden lasin joukkoon. Osa pintistä haudataan lasitehdasta ympäröivän kylän kuoppiin ja koloihin. 

Tähän kylään ja lasitehtaan elinympäristöön sijoittuu Tommi Kinnusen kolmas romaani Pintti. Lasitehtaan elämää seurataan kolmen sisaruksen kautta sodanjälkeisessä 1950-luvun Suomessa. Kirjassa on kolme osaa, jotka kaikki kertovat yhdestä päivästä, yhden sisaruksen näkökulmasta.

Jussi aloittaa romaanin. Hän on kaikkien mielestä hiukan yksinkertainen mies, joka ei onnistu hoitamaan mitään työtä kunnolla. Jussi kuitenkin näkee paljon enemmän asioita kuin muut. Se on Jussin siunaus ja kirous, sillä kukaan ei tunnu ymmärtävän häntä. Nyt kun perheen äiti on kuollut, myös ainoa hänen kanssaan oikeasti pärjännyt ihminen on poissa.

Mielestäni on ollut rohkeaa valita Jussin näkökulma aloittamaan tämä romaani. Jos en olisi tiennyt kirjan rakenteesta jotain etukäteen ja jos en olisi vakuuttunut, että Kinnunen osaa hommansa, kirja olisi saattanut jäädä kesken. En olisi jaksanut lukea Jussin näkökulmasta lähes kolmeasataa sivua. Onneksi tiesin, että myös hänen kaksi siskoaan pääsevät ääneen. 

Olen kuullut lukenut kehuja Jussista. Häntä pidetään sympaattisena hahmoa ja hän tuntuukin olevan erittäin monen lukijan lempihahmo. Luin nämä kehut vasta romaanin lukemisen jälkeen - itse en yleensä lämpene hahmoille, joiden kerronta on epäluotettavaa ja epävarmaa. 

Kinnunen onnistuu kyllä tavoittelemaan hyvin Jussin ajatusmaailman. Minä diagnosoisin hänet autistiseksi. Olisikin kiinnostavaa luetuttaa tämä romaani autismista väitelleellä äidilläni. 

Toinen osa keskittyy Helmiin, joka joutuu käymään läpi vaikeaa menetystä, joka hänet on kohdannut ensimmäisen osan lopussa. Aikaa on kulunut ja muu kylä on jatkanut elämäänsä, mutta Helmi ei pääse yli. Ja ihmekös tuo, sillä kaikki vain odottavat hänen jatkavan elämäänsä, mutta kukaan ei auta siinä, että jaksaisi jatkaa. 

Helmin kohdalla kiinnostuin romaanista enemmän. Aikuinen näkökulma vetoaa minuun selvästi. Helmi pohtii oman osuutensa aikana elämänvalintojaan, työtään, perhettään ja suhdetta lapseensa. Helmin näkökulman aikoina aloin myös kiinnostunut entistä enemmän hänen siskostaan Railista, josta liikkuu kylillä kaikenlaisia huhuja.

Kolmannessa osassa keskitytäänkin Railiin, joka asui sotavuodet Helsingissä ja huhujen mukaan otti miehiä makuuhuoneeseensa maksua vastaan. Raili ei edes yritä kiistää huhuja. Hän haluaa vain elää elämäänsä. Hän luottaa siihen, että jos vain jaksaa tehdä töitä, töitä aina löytyy ja elämässä pärjää. Hän ei ole suosittu ihminen kylässä, mutta hän tulee toimeen. Railin osuuden aikana paljastuu paljon asioita, joihin on viittailtu jo romaanin aikaisemmissa osissa. Hänen osansa sitoo yhteen kaiken ja auttaa ymmärtämään sitä, miksi sisarusparvi on sellainen kuin on.

Pinttiä on mainostettu kolmenpäivänromaania. Se lukee ihan nimiölehdelläkin. Jos tätä kuitenkaan ei oltaisi mainittu, en olisi kiinnittänyt siihen erityisemmin huomiota. Jokainen päivä sisältää niin paljon takaumia, että välillä unohdin, että romaanin nykypäivä pysyttelee aina yhden vuorokauden sisällä. En kokenut myöskään, että kolmen päivän rakenne toi mitään uutta. Kunhan oli.

Yleisesti ottaen olen Pintistä vähän harmissani. Toivoin siltä enemmän. Kyllähän tätä luki ihan mielellään. Kinnunen hallitsee kielen. Hän kuvaa kauniisti tuntemuksia ja onnistuu saamaan tavalliset, melkein jopa tylsät hahmot mielenkiintoisiksi heidän pienine ja suurine ongelmineen ja iloineen. En kuitenkaan missään vaiheessa kokenut olevani romaanin maailmassa täysillä mukana. Minusta tuntui, että minä vain vähän lueskelin, enkä oikeasti kunnolla uponnut tarinaan.

Pintti on oikeastaan ensimmäinen Kinnusen romaani, jonka olen lukenut. Olen ollut kuuntelemassa, kun Kinnunen on itse lukenut Neljäntienristeyksen ensimmäiset 50 sivua, mutta muuten hänen tuotantonsa on jäänyt vieraaksi. Mietin nyt, onko Pintti tyylinnen esimerkki hänen tuotannostaan. Se selviää vain lukemalla lisää. 

TOMMI KINNUNEN: PINTTI

SIVUJA: 290

KUSTANTANUT: WSOY
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Effie Calvin: The Queen of Ieflaria (Tales of Inthya 1)

Effie Calvinin Queen of Ieflaria nousi tietoisuuteeni modernisti twitterin kautta. Algoritmi nosti feedilleni kirjailijan hehkutuksia kirjan kannesta. Sen tummansininen ja kimaltevela ulkonäkö kiinnittivät huomioni, ja kun vielä luin kirjan takakannen, päätin hankkia kirjan luettavakseni.

EFFIE CALVIN: THE QUEEN OF IEFLARIA

SIVUJA: 182

KIELI: Englanti

KUSTANTANUT: Ninestar Press

JULKAISTU: 2018

MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Prinsessa saa aina prinssin, tai niin ainakin Rhodian prinsessa Esofi luuli koko nuoruutensa, sillä hänet kihlattiin Ieflarian kruununprinssi Albionille jo pikkutyttönä. Liitto olisi täydellinen: Esofi toisi Ieflariaan kauan kadoksissa olleen taikuuden, jonka avulla voitaisiin taistella lohikäärmeitä vastaan, ja samalla Esofin sosiaalinen status nousisi huimasti. Kaikki olisi hyvin, ellei Albion olisi mennyt menehtymään taistelussa lohikäärmeitä vastaan aikuisuuden kynnyksellä.

Niin 17-vuotias Esofi joutuu matkustamaan Ieflariaan surullisissa merkeissä. Hän oli valmistautunut avioliittoon, mutta onkin nyt matkalla esittämään surunvalittelunsa. Takaraivossa jyskyttää tieto siitä, että jotain on tehtävä. Esofia on kasvatettu koko ikänsä astumaan Ieflarian kuningattareksi, eikä hän osaa kuvitella elämälleen mitään muuta suuntaa. Kun hän saapuu perille, edesmenneen prinssin vanhemmat esittävät yllättävän ehdotuksen: kenties Esofi voisi mennä Albionin siskon kanssa naimisiin? Näin Esofista tulisi kuningatar ja Ieflaria saisi avioliiton kautta taikuuden takaisin.

Ongelmaksi muodostuu kuitenkin itse morsianehdokas. Prinsessa Adale ei ole halukas astumaan valtaan, saati edes asettumaan muutenkaan aloilleen. Esofi päättää kuitenkin sinnitellä. Hänet on kasvatettu Ieflarian kuningattareksi, ja sellaiseksi hän aikoo päätyä.

Queen of Ieflaria on pienen yhdysvaltalaisen LGBT-kustantamon uuden fantasiasarjan avaus. Kirja lähtee liikkeelle oletuksesta, että lukija tuntee tavanomaisimmat fantasiaelementit. On linnoja, lohikäärmeitä, eri maita, taikuutta ja erilaisia uskontoja, joita ei tarvitse kuvailla lukijoille sivukaupalla. Tämän vuoksi Queen of Ieflaria on napakka 171:n sivun mittainen kertomus, jossa on kaikki tarvittava maailmanrakennus sekä ihmissuhdekehitys, jota juoni vaatii.

Calvinilla on selvästi ollut kirjoittaessa hauskaa. Tätä kirjaa lukiessa tulee olo, että Calvin on haistattanut pitkät monille vakiintuneille säännöille ja päättänyt vain kirjoittaa, mitä on halunnut. Queen of Ieflaria kertoo tarinan maailmasta, jossa käsitettä seksuaalinen suuntautuminen tuskin tunnetaan. Kukaan ei räpäytä silmiään sille, että prinsessa Adale on nainen. Suuremmaksi ongelmaksi koetaan se, ettei Adalen katsota olevan luonteeltaan sopiva puolisoehdokas, joten paikalle marssitetaan suvun muita naimaikäisiä, perimysjärjestyksessä tarpeeksi lähellä olevia henkilöitä tavoittelemaan prinsessa Esofin kättä. Pian onkin kasassa kilpakosintatilanne, jossa Esofi on suuressa vaarassa hukkua lahjojen alle.

Suuret kirjalliset ansiot eivät ole Queen of Ieflarian vahvuus, mutta viihteellisenä fantasiatarinana se toimii mainiosti. Parhaimmillaan tarina onnistuu käsittelemään sellaisiakin vakavia aiheita kuin sisaruksen ennenaikainen kuolema, uskontojen tulkinta sekä vieraiden kulttuurien ymmärtäminen. Tämä romaani on virkistävä tuulahdus vakavien tiiliskivifantasiaromaanien joukossa.

__________________

Arvostelu on kirjoitettu alun perin Spiniä varten. Tekstiä on muutettu vain johdannon ja joidenkin muotoilujen osalta. Arvostelu löytyy Spinin numerosta 2/2018, joka on ilmestynyt Turun kirjamessuilla 5.10.2018. Spin tilattavissa myös netitse osoitteesta http://www.tsfs.fi/?spin.html