maanantai 9. joulukuuta 2019

Julian Fellowesin Loiston päivät tarjoaa turvallista luettavaa


Damian Baxter on erittäin varakas, vakavasti sairas ja ilman perillistä. Ennen kun on liian myöhäsitä, Baxter ottaa yhteyttä vanhaan opiskelukaveriinsa ja pyytää häntä auttamaan löytämään lapsensa. Tehtävä vaatii aikoja sitten unohdettujen tapahtumien muistelua, eikä se aina ole helppoa.

Loiston päivät on Downton Abbeysta tunnetun Julian Fellowesin toinen suomennettu romaani. Se on julkaistu alun perin jo vuonna 2008, kun taas Fellowesin aiempi suomennos Belgravia ilmestyi sekä suomeksi että alkukielellä vuonna 2016. Loiston päivät on siis julkaistu ennen Fellowesin menestystä Downton Abbeyn parissa.

Yli 500-sivuinen lukuromaani vie lukijat vuoden 1968 debytanttisesongin pyöritykseen. Kaiken keskellä on vaatimattomista taustoista kotoisin oleva Damian Baxter, joka onnistuu hurmaamaan itsensä seurapiireihin sisään. Lähes kaikki debytantit ihastuvat Damianiin ja hänellä onkin suhteita useiden tyttöjen kanssa. 

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Damian on vakavasti sairas. Hän on menestynyt elämässään, mutta hänellä ei ole puolisoa eikä jälkeläistä, jotka voisivat periä hänet. Hänellä on kuitenkin syytä epäillä, että joku hänen nuoruuden tyttöystävistään on synnyttänyt hänelle lapsen. Hän haluaa tehdä tästä lapsesta perillisensä, mutta asia on hoidettava hienotunteisesti. Damian kutsuu luokseen opiskelukaverinsa, joka alun perin esitteli hänet seurapiireille.

Tämä nimettömäksi jäävä henkilö ottaa tehtävän vastaan, vaikkei ole ollut vuosikymmeniin väleissä Damianin kanssa. Taustalla kaihertaa vuoden 1970 loma Portugalissa ja sen aikana tapahtunut välirikko. Häntä kuitenkin kiinnostaa ottaa selvää, mitä hänen nuoruudentuttavilleen kuuluu ja tehdä samalla selvää menneisyydestään. Niinpä hän ottaa yhteyttä kaikkiin Damianin nimeämiin naisiin ja palaa samalla muistoissaan vuoteen 1968, aikaan jolloin englantilainen yläluokka yritti viimeisillä voimillaan pitää yllä asemaansa.

Tätä romaania on helppo kuvailla adjektiivilla miellyttävä. Tarinassa ei ole mitään niin järkyttävää, etteikö sitä uskaltaisi antaa isotädille joululahjaksi. Se kertoo leppoisasti englantilaisen yläluokan rapistumisesta ja kuljettaa mukana kevyttä dekkarijuonta, joka onnistuu ylläpitämään jännitettä yllä. Lukija saa nautiskella menneen ajan loistosta ja tulla samalla tietoiseksi siitä, kuinka 1900-luku muutti yläluokkaisen elämän täysin.

Samalla pienempikin sivumäärä olisi riittänyt tekemään selväksi, kuinka maailma on muuttunut. Päähenkilö uppoutuu sivutolkulla muistelemaan nuoruuttaan ja muistaa samalla kuvailla jokaisen hienon rakennuksen sisustuksen ja jokaisen vastaantulevan ihmisen elämäntarinan. Romaanin loppupuolella teksti alkaa jo toistaa itseään. Se olisi hyötynyt ainakin sadan sivun karsimisesta. 

Tästä huolimatta Loiston päivissä ei ole varsinaisesti mitään suuria puutteita. Varsinkin romaanin alkupään kuvailut debytanttikauden vaiheista herätti mielenkiintoa. Naimaikäisten nuorten naisten esittely hovissa ja armoton aviomiehen etsintä ovat jotain sellaista, mitä ei Suomen historiassa olla koskaan nähty. Fellowes tarjoaa ikkunan, josta historiannälkäinen lukija voi kurkistaa vieraaseen maailmaan. Tällaisenaan romaani on oikein kutkuttavaa luettavaa.

Samalla Loiston päivät on kuitenkin tasapaksu enkä siksi voi suositella sitä vilpittömästi sellaisille lukijoille, jotka odottavat romaaneiltaan enemmän. Aloin romaanin lopussa odottaa jotain suurta paljastusta, joka asettaisi romaanin tapahtumat uuteen valoon, mutta sellaista ei tullut. Loiston päivät niputtaa juonilangat nätisti yhteen, mikä voi olla yhdelle lukijalle erittäin tyydyttävää, mutta toiselle turhauttavaa.

Julian Fellowes osaa kuvata luokkayhteiskuntaa tarkkanäköisesti. Loiston päivät keskittyy aikakauteen, joka ei yleensä ole pukudraamojan keskiössä, mikä antaa sille lisäarvoa. Jos kaipaat pehmeää luettavaa lomapäiviesi ratoksi, tämä voi hyvinkin olla se kirja.

JULIAN FELLOWES: LOISTON PÄIVÄT
ALKUPERÄINEN NIMI: Past Imperfect
SIVUJA: 542
KUSTANTANUT: Otava
JULKAISTU: 2008 (suom. 2019) 
SUOMENTANUT: Markku Päkkilä
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta



Kuvat on otettu Amsterdamissa Hotel Des Artsin huoneessa.

2 kommenttia:

  1. Oletpa ollut otollisessa paikassa kirjakuvien ottamiseen. Ihastuttavia kuvia! En ole itse Downton Abbeyta seurannut, mutta kävin kyllä katsomassa leffan, josta tykkäsin. Sekin oli mielestäni tunnelmaltaan "miellyttävä", vaikka vähän särmää kokonaisuuteen toi homosuhteen käsittely. En ole tätä esittelemääsi kirjaa lukenut (enkä taida lukeakaan...) mutta tämä muistuttaa juttusi perusteella jollain tapaa sitä lukukokemusta, jonka Jessica Fellowesin Mitfordin murhat minulle tarjosi. Ko. kirja jäi kesken, sillä sinänsä ihan kiinnostavasta aiheesta oli onnistuttu kirjoittamaan tasapaksu kirja, joka ei taatusti aiheuta mielenväristyksiä lukijalle. Sivumäärä taisi olla maltillisempi kuin Loiston päivissä, mutta en silti jaksanut selvittää murhaajan henkilöllisyyttä edes kurkkimalla loppuratkaisua viimeisiltä sivuilta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut samaisen Jessica Fellowesin kirjan ja se kyllä oli hyvin tasapaksu. Tässä Loiston päivissä oli mukana sen verran paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, että jaksoin lukea sen loppuun. Olin myös ulkomaanmatkalla, johon kuului paljon junamatkoja, eikä minulla ollut muita kirjoja mukana.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...