sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Kate Mortonin muhkea lukuromaani Salaisuuden kantaja vie lukijan keskelle Lontoon pommituksia


Ihastuin aikoinaan Kate Mortonin runsaisiin lukuromaaneihin, mutta kolmannen kohdalla olin jo lopen kyllästynyt hänen maneereihinsa. Kesti lähes neljä vuotta, ennen kun tartuin hänen teokseensa jälleen. Onneksi tartuin, sillä Mortonin neljän suomennos Salaisuuden kantana oli erinomainen vuoden aloitus. Kenties aikaa Mortonin muista kirjoista oli kulunut tarpeeksi kauan. Pystyin taas rakastamaan sukupolvet ylittävää mysteeritarinaa, jossa kaikki langat sidotaan lopussa kauniisti yhteen nippuun.

Kate Morton teki minuun vaikutuksen aikoinaan ensimmäisellä suomennoksellaan Paluu Rivertoniin. Hänen toisen suomennoksensa Salaisen puutarha imaisi mukaansa jopa ensimmäistä paremmin. Jo silloin tosin kritisoin Mortonin maneereja. Hänen tarinoissaan on aina vanha nainen, jolla on salaisuus. Se alkaa selvitä naisen sukulaisille joko hänen kuolemansa jälkeen tai hiukan ennen kuolemaa. Kaukaiset hetket, Mortonin kolmas suomennos, sai minut lopen kyllästymään tähän tyyliin. Minusta alkoi tuntui, että Morton kirjoittaa aina saman romaanin uudestaan, vaihtaen vain yksityiskohdat.

Joskus tällainen toisteisuus kuitenkin toimii. Neljännen Mortonin romaanin kohdalla tiesin jo, mitä odottaa. En edes harmistunut, että tarina lähti kunnolla käyntiin vasta noin sivulla 200. Kirjasta toiseen samankaltaisena toistuva juoni voi tuntua turvalliselta, varsinkin, koska Morton hallitsee vetävän kirjoitustyylin salat. Lisäksi hänen teoksensa ovat laadukkaasti suomennetuja. Mortonin kirjoissa pääsee hyvään lukuimuun, ja se jos mikä on lukemisen parasta antia.

Salaisuuden kantajan vanha nainen on Dorothy Nicholson. Hänen tyttärensä, kuuluisa näyttelijä Laurel Nicholson, on todistanut 16-vuotiaana, kuinka hänen äitinsä on tappanut miehen. Dorothy pääsi pälkähästä, sillä kaikki uskoivat Dorothyn vain puolustaneen itseään, mutta Laurel tietää toisin. Asiasta ei kuitenkaan puhuttu koskaan tapauksen jälkeen, joten Laurelia on jäänyt vaivaamaan, miksi hänen lempeä äitinsä syyllistyi sellaiseen tekoon. Dorothyn tehdessä kuolemaa Laurel käy läpi äitinsä vanhoja valokuvia ja tajuaa, ettei niissä ole lainkaan kuvia Dorothyn nuoruudesta. Kaikki, mitä hän tietää äidistään, on vasta ajalta, jolloin hän meni naimisiin ja sai kaikki viisi lastaan. 

Romaani palaa Dorothyn nuoruuteen. Hän on silloin Dorothy Smitham, 20-vuotias perheensä menettänyt nainen keskellä toisen maailmansodan Lontoota. Hän on saanut töitä varakkaan lady Gwendolynin seuraneitinä. Hänellä on myös rakastettu Jimmy, jonka hän haluaa pitää työnantajaltaan visusti salassa. Dorothy ihailee naapurissa asuvaa kaunista kirjailijan vaimoa Vivien Jenkinsä ja ilokseen huomaa, että he työskentelvät samassa vapaaehtoiskohteessa, sotilaiden ruokalassa. 

Laurel löytää äitinsä tavaroiden joukosta Peter Pan -kirjan ja valokuvan Dorothystä ja Vivianista. Hän arvelee, että Vivian oli hänen äitinsä läheinen ystävä. Mutta miksi hän tai perheen muut sisarukset eivät ole koskaan kuulleet Vivianista mitään?

Salaisuuden kantajan imu perustuu pitkälti siihen, että Dorothyn menneisyydestä paljastuu jatkuvasti lisää eriskummallisia asioita. Niistä on vaikea kirjoittaa ilman, että pilaa koko lukukokemuksen muilta. Yli kuudensadan sivun mittaisessa romaanissa ehditään rakentaa juonta hyvin hartaasti, kohti lopun paljastuksia, joita kaikkia en edes osannut arvata.

Yleensä Mortonin romaaneissa vanhan naisen menneisyys on huomattavasti kiinnostavampi kuin nykyisyydessä elävän naisen elämä. Tässä romaanissa olisin kuitenkin halunnut tietää enemmän Laurel Nicholsonista. Hän on kuuluisa näyttelijä, jonka tutkimustyötä häiritsee se, että hänet tunnistetaan jatkuvasti kadulla. Samalla kyllä Dorothyn elämä toisen maailmansodan pommitusten keskellä on kiinnostavaa. Hänen tarinansa kietoutuu Vivianiin, mutta ei ihan sillä tavalla, kuin alun perin annetaan ymmärtää.

Pidin tässä romaanissa erityisesti siitä, kuinka se viilaa lukijaa linssiin. Salaisuuden kantaja onnistuui saamaan minut epäilemään omaa havainnointikykyjäni. Jossain vaiheessa tajusin, ettei tiettyjä asioita oikeasti ole suoraan kerrottu kirjan sivuilla, ja lopulta sainkin huomata, että tämä huomio oli tärkeä. 

Salaisuuden kantaja on erinomainen, mukaansatempaiseva lukuromaani, joka onnistui pitämään otteessaan viimeisiin sivuihin asti. Morton osaa kirjoittaa elävästi menneisyydestä ja rakentaa sukupolvet ylittävän mysteerin, jonka ratkaisun lukija haluaa selvittää. Salaisuuden kantaja ei enää toista tismalleen samaa Mortonin kaavaa, vaan tarjoilee lukijalle jotain uutta, jotain mitä voi jopa vähän pureskella.

Tämä olisi ollut viiden tähden romaani, ellei tekstissä olisi välillä ollut turhauttavaa tiedon pimittämistä. Hahmon esimerkiksi kerrottaan sanovan jotain tärkeää, mutta lukijalle ei kerrota, mitä hahmo sanoi. Romaania olisi myös voinut vähän lyhentää. Joskus kuvailtiin pari kolme sivua jotain ihan muuta ennen kun päästiin asiaan. Tunnelman luominen on tärkeää, mutta vähempikin olisi riittänyt.

Lopuksi mainitsen vielä muutaman spoilereita sisältävän asiaan. Tekstin saa esiin maalaamalla. SPOILERIT ALKAVAT. Romaanin alussa lukijan annetaan uskoa, että menneisyyden kolmesta merkittävästä hahmosta Dorothysta, Vivianista ja Jimmystä kaksi on kuollut: Vivian ja Jimmy. Aloin epäillä jossain vaiheessa romaania, ettei kukaan ole oikeasti kuollut. Kun Vivianin ja Jimmyn romanssi alkoi kehittyä, minulle heräsi epäilys, että Vivian ja Jimmy ovat vaihtaneet sodan aikana henkilöllisyyksiään ja aloittaneet uuden elämän. En kuitenkaan keksinyt, miksi he olisivat lähettäneet Dorothylle nimettomän kiitoskortin. Lopulta kuitenkin paljastui, että ainoa, joka on kuollut, onkin Dorothy ja että Vivian on ottanut Dorothyn henkilöllisyyden itselleen. En ollut arvannut tätä, mutta pidin käänteestä tosi paljon. Se muutti näkökulmaani koko romaaniin. Olin nimittäin jo pitkään miettinyt, miksi lukijan pitäisi olla Dorothyn puolella, sillä Dorothy ei ole kovin pidettävä hahmo. Olikin kiinnostavaa, että nainen, jonka on koko ajan luullut olevan Laurelin äiti, onkin ollut kuollut jo pitkän aikaa. Pidin myös erittäin paljon siitä, miten romaani rakensi Dorothyn ja Vivianin suhteen ja sen laadun paljastumisen. Ehdin romaanissa jo hyvin pitkälle ennen kun tajusin, että vaikka Dorohty kuvailee ystävyyttään Vivianiin hartaasti, lukija ei ole vielä todistanut yhtään kohtausta, joissa heidän hyvä ystävyytensä kunnolla näytettäisiin. Lopulta paljastuikin, että ystävyys oli silkkaa Dorothyn kuvitelmaa.  SPOILERIT LOPPUVAT.

KATE MORTON: SALAISUUDEN KANTAJA
ALKUPERÄINEN NIMI: The Secret Keeper
SIVUJA: 669
KUSTANTANUT: Bazar
JULKAISTU: 2012 (suom. 2016) 
SUOMENTANUT: Hilkka Pekkanen
MISTÄ MINULLE: Löysin kirjaston vaihtohyllystä pari vuotta sitten.

18 kommenttia:

  1. Aika järeästi alkoikin sinulla tämä lukuvuosi. Olen muistaakseni lukenut Mortonilta tuon Salaisen puutarhan, ja sen parissa kului enemmän kuin kolme viikkoa.

    Tyylissä tosiaan oli jotain rasittavan selittelevaa, vaikka aihepiirit sinänsä kiinnostavat. Itse lukisin näitä kirjoja jossain tilanteessa, jossa pään nollaus olisi tarpeellista.

    Hyvä idea tuo spoilausten piilottaminen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin meni tämän kirjan lukemiseen 12 päivää eli melkein kaksi viikkoa. Ei näitä kirjoja lueta sen takia, että vuoden lukuhaaste tulee täyteen. Ajattelin kyllä hiukan, että jos haluan lukea jonkun paksun kirjan, se kannattaa lukea vuoden alussa, jolloin lukuhaaste ei vielä ahdista. ;)

      Käytin spoilaamisen piilottamista aiemmin enemmän blogissani ja päätin käyttää sitä nyt uudestaan, koska halusin välttämättä kommentoida muutamia asioita kirjan lopputapahtumista. Jos kirjan on lukenut, ne voi huoletta lukea.

      Poista
  2. Minäkin olen lukenut tuon Paluu Rivertoniin ja itselleni yllätyksenä huomasin lukeneeni myös juuri tämän Salaisuuden kantajan. Mitä ilmeisemmin kirja ei kuitenkaan minuun ollut tehnyt sen kummempaa vaikutusta, sillä kuvaamasi tarina tuntui vain hämärästi (takakannen lukemismaisesti) tutulta.

    Omia bloggauksiani lukiessa huomaan, että noita maneereja ja vähän selittelevää tyyliä olen tainnut vierastaa minäkin. Yksi kirja riitti eli ekasta lukemastani pidin ja sitten alkoi jo pikkuisen tökkimään. Tosin huomaan todenneeni, että olisi pitänyt pitää kirjojen välillä pidempi tauko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kehittänyt itselleni nyt säännön, että yksi Morton vuodessa riittää. :D Hänen kirjansa ovat oikein ilahduttavia, jos vain kahden kirjan välissä on tarpeeksi pitkä tauko. Tällä hetkellä tekisi mieli mennä saman tien lainaamaan joku Mortonin suomennoksista, joita en ole lukenut, mutta en tee sitä, koska olisin taatusti erittäin pettynyt kirjaan. Pitää vähän lukea jotain muuta väliin.

      Poista
  3. En ole lukenut Mortonilta mitään, mutta olen joskus miettinyt hänen tuotantoonsa tutustumista. Etenkin Hylätty puutarha kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hylättyä puutarhaa ehkä suosittelenkin kaikista eniten.

      Poista
  4. Morton on minulle vielä lukematon kirjailija, vaikka olen toki hänestä kuullut. Mutta kuulostaa siltä, että jos nyt jonkun kirjan häneltä haluaisi lukea niin se voisi olla tämä? Pidän kirjoista, jotka pääsevät yllättämään ja tällaiset mysteeriot ovat kiehtovaa luettavaa. /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kyllä on mysteeriä kerrakseen. Suosittelen kokeilemaan!

      Poista
  5. Olen lukenut Mortonilta kirjat Paluu Rivertoniin ja Salainen puutarha, ja molemmat olivat muistaakseni ihan ok, eivät mitään maailmojen järisyttäjiä mutta mukavan leppoisaa lukemista. Muistaakseni luin kirjat kesälomalla, sinne Mortonin tyyli tuntuu sopivan erityisen hyvin. :) Pitää laittaa tämä kirja muistiin ensi kesää varten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lomalukemiseksi tämä varmasti sopiikin hyvin. Lomalla jaksaa panostaa pitkään kirjaan, mutta ei välttämättä halua lukea liian raskaita teoksia. :D

      Poista
  6. Olen lukenut Mortonilta vain Hylätyn puutarhan, joka oli minusta turhaan pitkitetty. Ei minulla ole mitään muhkeita lukuromaaneja vastaan, mutta sisällön pitää vastata sivumäärää, että jaksan innostua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä totta. Tässäkin romaanissa viimeiset sata sivua olivat hiukan pitkitettyjä. Siksi kritisoinkin sitä, että jostain muusta jaariteltiin pari sivua ennen kun mentiin asiaan. Loppuratkaisun ollessa käsillä lukijaa e.i yhtään kiinnosta se, kuinka päähenkilö istuttaa kukkia tai jotain muuta. :D

      Poista
  7. Luin Paluu Rivertoniin aikaan ennen blogia ja se oli minun lempikirjani pitkän, pitkän aikaa. Hylätty Puutarhakin upposi minuun. Niinpä yllätyin ja hyvä etten suorastaan järkyttynyt jo itsekin, kun kolmas romaani jäi minulta kesken, taisin lukea sitä lähes 100 sivua mutta kun se ei vaan kiinnostanut yhtään.

    En näe että aloittaisin Kaukaiset hetket uudestaan, mutta tähän uuteen voisin tarttua kun tulee se tiiliskivifiilis. Tosin olen niin paljon jäljessä Rileyn Seitsemän sisarta -sarjaa (yksi luettu), että se ajanee ohi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ....tai kuinka uusi tämä nyt sitten on, huomaa että olen pudonnut kärryiltä Mortonin suhteen. Nyt kun katsoin suomennosvuotta, lienee uudempiakin jo...

      Poista
  8. Paluu Rivertoniin olen lukenut ja muistaakseni pidinkin, mutta syystä toisesta en ole sen koommin Mortonia lukenut. Tämä voisi hyvinkin olla sellainen kirja, johon tartun. Toisaalta ajatus siitä, että tarina käynnistyy toden teolla vasta parinsadan sivun jälkeen ei suoranaisesti houkuttele...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi Morton onnistuu lukuimun synnyttämisessä, joten tajusin oikeastaan vasta myöhemmin, että varsinanen juoni alkoi rakentua aika myöhään.

      Poista
  9. Minä luin Mortonilta ensimmäiseksi Salaisen puutarhan (enkuksi), josta pidin melko lailla. Riverton sen sijaan jäi minulta kesken enkä ole sen jälkeen ”uskaltanut” palata Mortonin kirjoihin. Tämä voisi ehkä kiinnostaa nyt kun aikaa Mortonin lukemisesta on kulunut. Joskus sitä kaipaisi luettavakseen kunnon ”lukuromaania”, jossa vain antautua juonen vietäväksi.

    Käytän itse samaa spoilerinpiilotustekniikkaa. Vältän tarkasti spoilaamasta juonta ja haluan antaa sen mahdollisuuden myös blogini lukijoille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juonen spoilaamisen kanssa pitää välillä tasapainoitella, sillä joskus haluaisin vain kirjoittaa kirjasta ilman mitään rajoitteita. Silloin kyseessä tietenkin olisi pikemminkin analyysi kuin arvostelu. Joskus olen muokannut opintoihini kirjoitta esseitäni blogiini, mutta silloin olen alussa sanonut, että postaus sisältää juonipaljastuksia. Joskus taas käytän tässä bloggauksessa nähtyä valkoisen fontin tekniikkaa.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...