perjantai 10. huhtikuuta 2020

Ennakkoluulottoman genrekokeilun onneton loppu – Camilla Stenin Kadonnut kylä ei kolahtanut



Saan toisinaan arvostelukappaleita, joita en ole pyytänyt itse. Joskus luen ne, joskus en – kiinnostuksen mukaan. Camilla Stenin Kadonnut kylä saapui kotiini koronan kynnyksellä. En lue paljon kauhua, mutta kun sellasta edustava kirja ojennettiin suoraan käteeni, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Vanhoja genre-ennakkoluuloja kannattaa joskus ravistella. Tällä kertaa ennakkoluuloton genrekokeiluni ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin. Kadonnut kylä toistaa väsyneesti mielenterveysongelmien stigmatisointia ja on muutenkin varsin ikävystyttävästi toteutettu romaani.

Romaani alkaa kiehtovasta mysteeristä: Vuonna 1959 kaikki noin yhdeksänsataa pienen kaivoskylän asukasta katoaa kuin ilmaan. Asunnot ovat silti täynnä elämän merkkejä: ruokaa on jäänyt pöydille, ikkunoita on auki, pyykkejä on naruilla kuivumassa. Ainoastaan yhdestä talosta löytyy muutaman päivän ikäinen vauva. Vauva sijoitetaan perheeseen, mutta kyläläisten kohtalo jää mysteeriksi.

Vuonna 2019 dokumenttiohjaaja Alice Lindstedt kerää joukkorahoituskampaansa rahaa. Hän aikoo kuvata dokumenttisarjan Silvertjärnin kadonneesta kylästä. Häntä myös yhdistää kylään perhelinkki, sillä hänen isoäitinsä asui lapsena kylässä. Isoäiti ehti muuttaa kylästä pois, mutta menetti vuonna 1959 vanhempansa ja siskonsa.

Alice on saanut tarpeeksi rahaa projektin seuraavaan vaiheeseen ja lähtee kuvausryhmän kanssa kylälle kartoittamaan ympäristöä. Edessä on viiden päivän reissu, jonka tarkoituksena on etsiä hyviä kuvauspaikkoja varsinaisia kuvauksia varten. Salaa Alice toivoo, että hän onnistuisi löytämään jotain, mikä on jäänyt sekä 50-luvun poliiseilta että 90-luvun kaivosyhtiön selvityksessä huomaamatta. Hän elättelee toiveita, että mullistava löytö tekisi hänen dokumentistaan sensaation.

Silvertjärn sijaitsee kaukana kaikesta. Aikoinaan siellä pysähtyi juna kaksi kertaa viikossa, mutta nyt sinne vie vain yksi umpeen kasvanut tie. Matkapuhelimet eivät toimi siellä – kaivosyhtiön mukaan se johtuu alueen malmeista, jotka sijaitsevat tosi lähellä maanpintaa. Kun Alive kuvausryhmineen saapuu kylään, he ovat eristyksissä muusta maailmasta. Kylä vaikuttaa aavemaiselta. Pian kuvausryhmän ympärillä alkaa tapahtua outoja. Sateessa näkyy vieraita hahmoja, tavarat vaihtavat paikkaa ja radiopuhelimista kuuluu vieraita ääniä. 

Romaanin lupaava lähtökohta ei lunasta itseään takaisin. Olin alussa tosi kiinnostunut kylän kohtalosta. Kun Alice tiimeineen pääsee kylään, minulle kuitenkin selvisi nopeasti, ettei Alicella ole kunnon toimintasuunnitelmaa. Hänellä on vain vähän aikaa ja rahaa käytettävissä dokumentin ensimmäiseen vaiheeseen, mutta silti hän ei ole tehnyt suunnitelmaa siitä, miten ottaa kaikki irti viiden päivän reissusta. Hän kiukuttelee, välttelee joitain tiimin jäseniä ja käyttäytyy muutenkin lapsellisellisesti. 

Huomasin hyvin nopeasti, ettei Alice ole sellainen päähenkilö, jonka valinnoista haluan olla kiinnostunut. Kun romaanissa ilmenee, että Alicella on ollut ongelmia dokumenttiprojektinsa rahoittamisessa, en pitänyt sitä lainkaan yllättävänä. Alice ei ole hahmo, jonka pitäisi olla vastuussa dokumenttiprojektista. Hän on enemmänkin obsessoitunut selvittämään, mitä kylässä on tapahtunut, ja käyttää dokumenttiprojektia vaikeana ja kalliina tekosyynä päästä tutkimaan kylää. Eikä hän tietenkään ole tehnyt suunnitelmaa tutkimuksenkaan etenemisestä. Aloin turhautua lukijana. 

Kuvausryhmä lähtee tutkimaan kylää ilman kunnon päämäärää. Tutkimusten aikana tapahtuu pieniä kummallisia asioita ja onnettomuuksia. Samalla hahmoista selviää yksityiskohtia, kuten minkälainen menneisyys Alicella on heidän kanssaan. Hahmot eivät tosin herätä paljon mielenkiintoa. Minä olin päässyt romaanissa yllättävän pitkälle ennen kun tajusin, että tiimiin kuuluu kaksi miestä, Max ja Robert.

Tämän kirjat hahmot ovat pitkästyttäviä ja paperinohuita. En kiinnostunut heistä yhdestäkään enkä välittänyt siitä, selviävätkö he kylästä elossa ulos. He suuttuvat ja mököttävät kuin kehnossa saippuaoopperassa konsanaan ja raivohäipyvät hetkinä, jolloin kauhujuonen mukaan ei missään nimessä pitäisi päästää porukkaa eroamaan.

Kesties suurimpana ongelmana kuitenkin koin kirjassa sen törkeän mielenterveysongelmien stigmatisoinnin. Eräs hahmoista on saanut pari vuotta sitten psykoosin. Hän on sen jälkeen ollut oireeton toimivan lääkityksen seurauksena. Kun muut saavat tietää hänen sairaushistoriastaan, he pitävät häntä vaarallisena ja syyttävät häntä kaikesta, mitä kylässä tapahtuu. Hänen hahmonsa ei saa edes tyydyttävää loppua tai anteeksipyyntöä muilta hahmoilta, joten romaanin valitsema käsittelytapa jää kaivertamaan mieltä. 

Mielestäni romaanin parasta antia ovat menneisyyteen sijoittuvat kohtaukset. Ne kertovat Silvertjärnistä hiukan ennen kaikkien katomista. Lukija saa seurata Alicen isoäidin äitiä Elsaa sekä lukea Alicen isoäidin Margarethan ja hänen siskonsa Ainan kirjeenvaihtoa. Pienistä muruista selviää pikkuhiljaa, mitä Silvertjärnin viimeisinä kuukausina tapahtui. Lopullinen syy, miksi kyläläiset katosivat, on yllättävän luonnollinen ja uskottava, mutta romaanin kehyskertomuksen tylsyys vesittää ihan toimivan idean täysin.

*

Olen aina kokenut kauhun vaikeana genrenä. Ei varsinaisesti vihaa sitä. Pikemminkin odotan siltä niin paljon, ettei juuri mikään kirja onnistu täyttämään odotuksiani. Kokemuksen kautta olen oppinut, että suurin osa kauhusta on mielestäni joko liian ällöttävää tai liian epäuskottavaa. Ensimmäinen vaihtoehto tökkii, koska en halua tuntea ällötystä silloin, kun luen kaunokirjallisuutta. Toinen vaihtoehto tökkii, koska epäuskottavuus romuttaa luottamukseni kirjailijan kykyyn kannattaa minua mukana tarinan loppuun asti. Kadonnut kylä kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Pidän romaaneista, joissa luotan kirjailijaan. Odotan, että kirjailija tietää minua enemmän ja on jopa minua älykkäämpi. Kadonneessa kylässä valitettavasti koin, että kirjailija pitää minua hiukan tyhmänä. Kirja tuntuu olettavan, että perinteisten kauhuelementtien hyödyntäminen riittää. Ei riittäänyt ainakaan minulle. En pystynyt kokemaan kauhukohtauksia pelottavina, koska ne oli niin tylsästi kirjoitettu. Lisäksi monet kohtaukset olivat epäuskottavia, jopa sen jälkeen, kun selviää, mikä kaiken takana on. Juonipaljastus, maalaa esiin: Miten esimerkiksi noin 80-vuotias Aina onnistui lymyilemään palaneen auton sisällä ja kiipeämään sieltä kenenkään huomaamatta pois? Miten Aina pystyi kiipeämään kenenkään huomaamatta talon toisesta kerroksesta tikkaita pitkin alan Emmyn surmaamisen jälkeen? Entä kenen lapsen naurua niistä radiopuhelimista oikein kuului? Juonipaljastus päättyy.

Kauhu on vaikea genre. Sillä on nimensä mukaan yksi tehtävä, kauhistuttaa lukijaa. Jos se epäonnistuu siinä, se on epäonnistunut genressään. Mielestäni kauhun kirjoittaminen on hirveän vaativaa! Ainakaan minuun eivät tehoa laiskat kikat, kuten tavaroiden selittämätön siirtyily tai tummat hahmot metsän siimeksessä. Kauhukirjallisuuden täytyy todella nähdä vaivaa, jotta se onnistuu pelottamaan minua. Olenkin kokenut parhaimpia kauhunväreitä kirjoissa, joita ei markkinoida kauhuna lainkaan. Ne onnistuvat usein imaisemaan mukaansa, saamaan välittämään hahmoista ja lopulta tuomaan mukaan jotain todella karmivaa. Kadonnut kylä ei onnistunut tässä.

Kadonnut kylä ilmestyy 5.5.2020.

CAMILLA STEN: KADONNUT KYLÄ
ALKUPERÄINEN NIMI: Staden
SIVUJA: 444
KUSTANTANUT: Bazar
JULKAISTU: 2019 (suom. 2020) 
SUOMENTANUT: Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale

3 kommenttia:

  1. Minä kyllä tykkäsin tästä tosi paljon. Vei minut täysin mukanaan. Kirjoitin postauksessani peräti näin: Camilla Stenissä on ainesta uudeksi kansainväliseksi dekkaritähdeksi. - Hyvää pääsiäisen jatkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä juttu, että blogeissa pääsee monenlaiset mielipiteet kirjoista esiin! Mietin paljon kirjaa lukiessa, että taidan olla väärää kohdeyleisöä ja arvotan kirjaa ihan erilaisilla kriteereillä kuin dekkarien ja kauhun fanit. Oliko kirja mielestäsi dekkari? Minusta se nimittäin oli kauhua.

      Poista
  2. Tämä tuntuu herättäneen mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. Ja toki se on ihan hyvä, että erilaisille kirjoille on eri lukijakuntansa ja makuja on monia! Itse en tätä ole lukenut, mutta haluaisin kyllä :)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...