maanantai 20. huhtikuuta 2020

Inna Airola: Kaaren kertomus. Ensimmäinen osa


Kaaren kertomus on Inna Airolan kolmiosainen indieromaani. Tarina alkaa, kun Kaare todistaa sattumalta seppäkisällin murhaa. Kaarea syytetään murhasta, ja välttääkseen vankilan Kaare pakenee kotikylästään. Hän lähtee päämäärättömälle matkalle, jonka aikana hän kohtaa monenlaisia vastaantulijoita. Kaaren kertomus on rautakautista matkafantasiaa matkan vuoksi, eivätkä sen hahmot välillä itsekään tiedä, minne he ovat matkalla.

Kaaren kertomuksen ensimmäinen osa herätti mielenkiintoni sen näkyvän markkinointikampanjan seurauksena. Päätin pyytää kirjasta arvostelukappaleen, kun sitä mainostettiin Twitterissä. Luin kirjaa ensimmäisen kerran Tampereen rautatieasemalla keväällä 2018. Vaihtoni Tampereella oli kaksi tuntia myöhässä läheisen rautatiesillan tulipalon vuoksi. Kun pääsin kotiin, kirja ehti lepäillä yöpöydälläni liki tarkalleen kaksi vuotta, kunnes lopulta päätin lukea sen loppuun.

Mietin pitkään, bloggaanko tästä kirjasta lainkaan. Olen lukenut vuosien varrella jonkin verran omakustanteita, joista en ole kuitenkaan päätynyt bloggaamaan. Tiedostan, että omakustanteiden lukijakunta on pientä ja yhdelläkin blogiarviolla voi olla suuri merkitys kirjan kannalta. Olen kuitenkin ostanut aiemmat omakustanteet omalla rahallani. Kaaren kertomuksesta pyysin arvostelukappaleen ja koen vastuukseni pitää lupaukseni. Niinpä luvassa on arvostelu.

Omakustanteena Kaaren kertomus on ulkoisilta ominaisuuksiltaan hyvin tuotettu kokonaisuus. Sarjan osat ovat yhtenäisen näköisiä, kannet hienot ja siistit, taitto onnistunut ja kieli sujuvaa. Airola käyttää vivahteikasta suomea, jonka sanavalintoja oli mukava makustella. En bongannut lukiessani yhtäkään typoa tai taittoteknistä mokaa. Kirja näyttää hyvältä ja luo siten hyvän ensivaikutelman tarinasta, mikä ei aina omakustanteiden kohdalla ole itsestäänselvää.

Kaaren kertomuksen päähenkilö on uskalias valinta. Kaare on hiljainen, jurottava poika, jota pidetään yksinkertaisena ja saamattomana. Hän ei ole edes sympaattinen, mikä antaisi monia luonteenpiirteitä anteeksi. Mietin lukiessa useasti, miksi minun on välitettävä Kaaresta, koska hänkään ei tunnu välittävän mistään. Myös kirjan hahmot päivittelevät usein Kaaren kiittämättömyyttä ja ihmettelevät, miksi auttavat Kaarea.

Romaanin alussa Kaare sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja todistaa isänsä seppäkisällin Herjan murhaa. Lukijan kannalta tämä käänne on valitettava, koska Herja on romaanin alussa ehdottomasti kiinnostavin hahmo – hän on naissotilas, joka vaikenee menneisyydestään ja jonka tuvan seinällä komeilee upea miekka. Kyläläiset epälevät Kaaren valehtelevan ja syyttävät häntä Herjan murhasta. Kaare ei näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin paeta kotikylästään ja etsiä käsiinsä Herjan poika, joka toivon mukaan tietää jotain Herjan salaperäisesti murhaajasta. Hänen seuraukseen lähtevät siskopuoli Ana ja tämän ystävä Raude.

Poika Dastos löytyy nopeasti lähikylästä, mutta hän ei tiedä murhasta mitään. Dastos kuitenkin toteaa, että elämä hanttihommien tekijänä saa nyt riittää ja lyöttäytyy Kaaren seurueen matkaan. Matkan päämäärä on epäselvä, mutta koska Kaare ei halua palata kotikyläänsä, he keksivät  matkustaa Uuranlinnan sotilaskouluun, jossa Herjakin on aikoinaan kouluttautunut.

Matkan aikana hahmot kohtaavat monenlaisia kiinnostavia vastaantulijoita, joista harva jää pidempiaikaiseksi tuttavuudeksi. Hahmot kinastelevat jatkuvasti matkansa tarkoitusperästä, ja välillä se on lukijalle yhtä suuri mysteeri kuin kirjan hahmoillekin. Uuranlinna siintää jossain, mutta hahmot miettivät monta kertaa, kannattaako sinne edes mennä.  

Hahmot matkaavan matkan vuoksi. Matkafantasia on todella tyypillinen fantasian genre, mutta ainakaan minulle ei silkka matka ja vastaantulevien ihmisten ja paikkojen kuvaus riitä nykyään pitämään mielenkiintoa yllä. Tarvitsen jotain, joka koukuttaa minut lukemaan lisää.

Romaanissa olisi monia kiinnostavia juonikoukkuja, mutta se ei käytä niitä. Kaare esimerkiksi saa Herjalta hänen kuolinhetkellään kirveen muotoisen käädyn. Se on selvästi Herjalle merkittävä, koska kokee kuoleman kielissä tarpeelliseksi kertoa sen olemassaolosta Kaarelle. Teksti myös antaa ymmärtää, että kääty on tavara, jonka vuoksi Herja todennäköisesti on murhattu. Kääty ei kuitenkaan liikuta juonta ainakaan ensimmäisessä osassa juuri lainkaan eteenpäin. Kaare paljastaa sen olemassaolon vain muutamalle hahmolle kirjan aikana, mutta kertaakaan paljastus ei tee tarinalle mitään. 

Toinen hukkaan heitetty juonikoukku on hopeakruunu, jonka yksi jalokivistä on Dastoksen hallussa. Dastos kertoo tarinan mahtavasta kruunusta, joka on hajotettu palasiksi, jotta sen voimaa ei voida enää käyttää. Odotin tässä vaiheessa, että nyt hahmojen määränpää on selvä – jalokivi ja Herjan kääty liittyvät jotenkin toisiinsa ja seurue päättää etsiä muutkin kruunun osat ja sitä kautta selvittää samalla Herjan murhan syyn. Tästä olisi muotoutunut aika perinteikäs fantasiajuoni, mutta olisin ottanut sen mieluummin kuin päämäärättömän vaeltelun.

Kaaren kertomuksen ensimmäinen osa on vasta yksi kolmannes tarinasta, joka kokonaissivumäärä kattaa noin 1200 sivua. Se on kolmessa osassa vain painoteknisistä syistä. Kirjailija Inna Airola on neuvonut lukemaan koko tarinan loppuun, jotta kokonaisuus hahmottuu täydellisesti. En kuitenkaan usko, että luen tarinaa loppuun. Kyllä tarinan ensimmäisten 300 sivun pitäisi jo imaista mukaansa. Tällä kertaa niin ei käynyt.

Tälle tarinalle voisi tehdä hyvää, jos koko 1200-sivuinen tarina tiivistettäisiin maksimissaan 500 sivun mittaiseksi historialliseksi fantasiatarinaksi. Romaanin ensimmäisestä osasta voisi poistaa reilusti matkustamista ja keskittyä enemmän mukana kulkeviin tavaroihin eli timanttiin ja koruun. Kaaren olisi kannattanut kohdata nopeammin tarinan kannalta tärkeän Ásevaine Argerintytär. Hänen mukanaolo joudutti tarinaa välittömästi! Kaare ja Dastos olisivat voineet ehtiä Auterelan tilalle rengeiksi jopa sivuun 150 mennessä, minkä jälkeen olisi vielä ollut reilusti tilaa käsitellä Kaaren kertomuksen keskimmäisen ja viimeisen osan juoni. Jos tulevissa osissa tapahtuu paljon enemmän kun ensimmäisessä, on eriskummallista, että tarina on päätetty aloittaa näin verkkaisesti. 

Monien kirjoittajien helmasynti on, että itse asiaan pääsemisessä kestää kauan. Tekstillä lämmitellään maailmaa, mutta samalla lukija ehtii menettää mielenkiintonsa. Yksi luovan kirjoittamisen kurssien nyrkkisääntö onkin, että kill your darlings ja poista löysä alku, jotta päästään siihen, mistä oikeasti halutaan kertoa. Nyt minusta tuntuu, että Kaaren kertomuksen ensimmäinen osa on ylipitkä prologi, joka lupaa, että seuraavassa osassa itse tarina alkaa. Airola hallitsee selvästi kauniin kielen salat, joten olisi mahtavaa nähdä hänen kielensä käytössä tarinassa, joka imaisee mukaansa heti ensimmäisistä sivuista.

INNA AIROLA: KAAREN KERTOMUS. ENSIMMÄINEN OSA
SIVUJA: 323
KUSTANTANUT: Books on Demand / omakustanne
JULKAISTU: 2018
MISTÄ MINULLE: Arvostelukappale, itse pyydetty

2 kommenttia:

  1. olen katsellut tätä sarjaa mielenkiinnolla, sillä aihe ja kaunis ulkoasu on houkutellut, mutta silti olen jotenkin empinyt tämän ostamista. Kiitos hyvästä arvostelusta, harmi, ettei kirja vienyt mukanaan. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rautakautinen fantasia on kyllä sellaista, jolle löytyy Suomessa paljon lukijoita, tai ainakin sitä tunnutaan kirjoittavan paljon kirjoituspiireissä, ja voisi olettaa, että sitä kirjoittavat myös tykkäävät lukea sitä. Tuntuu, että lukijoita olisi enemmän kuin mitä sitä julkaistaan. Olen lukenut lukuisia vastaavanlaisia kirjoja, jotka ovat joko omakustanteita tai tosi pienten kustantamoiden julkaisuja.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...