perjantai 18. joulukuuta 2020

Karhuneito lämmittelee tulevaa ja taputtelee mennyttä

Katinka Sarjanojan Karhuneito jatkaa Korpinlaulu-trilogiaa. Karhuneito lämmittää fanin mieltä, mutta ei muodosta yhtä selkeää kokonaisuutta kuin edeltäjänsä. Tällainen on yleensä trilogian keskimmäisen osan rooli: ensimmäisen osan lankoja vielä solmitaan samalla kun viimeisen osan juonia jo punotaan.

Karhuneito jatkaa siitä, mihin edellinen osa jäi. Étainin ja Rautakatseen tytär Sigri on kihlattu Mael Variksensurmalle, mikä on kaikkia osapuolia tasaisesti miellyttävä liitto. Samalla huhutaan, että vallalliset suunnittelevat hyökkäystä Savusälpään. Häiden valmistelun lisäksi alkaa suuri taisteluun valmistautuminen. Sotaa odotetaan kuitenkin vuosikaupalla. Sen aikana uusia liittoja solmitaan, vanhoja vahvistetaan, lapsia syntyy ja naisia kuolee lapsivuoteille. Hahmot varttuvat ja oppivat tärkeitä opetuksia elämästä. Kun sodan aika viimein tulee, hahmot ovat siihen valmiita. Sota jää kuitenkin yllättävän lyhyeksi osuudeksi romaanissa ottaen huomioon, kuinka kauan siihen valmistaudutaan.

Odotin, että romaani olisi keskittynyt enemmän Sigriin. Karhuneidossa ei kuitenkaan ole yhtä selkeää päähenkilöä kuin Korpinlaulussa. Sen sijaan romaani kertoo tasaisesti Sigristä, hänen veljestään Marrecista, kuninkaanmaalla seikkailevasta Accolonista ja muista välillä yllättävistäkin henkilöistä. Yllättäen romaani palaa myös Étainin ja Rautakatseen avioliiton alkuaikoihin. Korpinlaulun pitkää aikahyppyä paikataan kertomalla, mitä Étain ja Rautakatse tekivät vallallisten mailla maanpakonsa aikana. Takaumien tarjoamat tiedot vallallisten tavoista pohjustavat onnistuneesti käänteitä, joita tapahtuu vallallisten ja savusälpäläisten sodassa.

Tämä trilogia tuntuu olevan enemmänkin eeppinen sukufantasia kuin yhden henkilön tarina. Huomio on siinä, mitä tapahtuu savusälpäisille eikä siinä, mitä tapahtuu yhdelle päähenkilölle. Heidän elämästään ja sattumuksistaan on hauskaa lukea, ja mitä pidemälle luen, sitä enemmän uppoudun heidän suhdekiemuroihinsa ja siihen, mikä on heidän kulttuurissaan normaalia ja mikä tabu. Kaiken tukipilarina seisovat Étain Korpinlaulu ja Sigve Rautakatse, joiden jälkeläisten joukko kasvaa maineen rinnalla. Hahmojen ja paikkojen määrä alkaa tosin käydä suureksi. Aloin kaivata hahmoluetteloa ja karttaa.

Pidin Karhuneidosta yhtä paljon kuin Korpinlaulusta, mutta tietynlainen löytämisen riemu siitä jää puuttumaan. Tiesin jo, että pidän trilogian maailmasta ja hahmoista. Heidän pariin oli mukava palata uudestaan. Kirjan sivuilta ei kuitenkaan löydy mitään järisyttävän uutta. Sain samaa tuttua menoa, joka itsessään kyllä riitti, mutta samalla jäin odottamaan jotain enemmän. Odotin ennustuksia, myyttisyyttä ja jotain elämää suurempaa.

Sarjanoja kirjoittaa runsasta, tunnelmallista fantasiaa, joka ei pyöri vain yhden idean ympärillä. Hänen romaaneissaan käsitellään yhden aluen elämää holistisesti. Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa. Toivon osalle eeppistä nousua, näkijäkykyjen runsaampaa esittelyä ja suuria kohtaloita. Trilogian päätös on kuitenkin kohdattava avoimin mielin: mitä vain voi vielä tapahtua.

Muissa blogeissa: Yksi luku vielä...

KATINKA SARJANOJA: KARHUNEITO
SIVUJA: 445
KUSTANTANUT: Karisto
JULKAISTU: 2020
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

2 kommenttia:

  1. Tässäpä taitaisi olla kirja juuri minulle. Fantasiaa ei olekaan tullut luettua aikoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti pidät! Suosittelen sarjan aloitusosasta aloittamisesta, sillä tämä jatko-osa ei kauheasti käytä aikaa menneiden asioiden selittelyyn.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...